Kategoria: Politiikka ja yhteiskunta

On paikkansa

Posted on by kangasvalo

Kun istuin luennoilla ja oppitunneilla kouluttautuessani toimittajaksi, sain kuulla usein lässytystä, joka johtui kentän nopeasta murroksesta. Niin sanottua pikajournalismia pohdittiin silloin paljon. Esiin nousi huolestuneita ääniä, jotka kysyivät riittääkö taustoittamiselle enää aikaa.

“Niin tutkivalle kuin nopealle journalismille on paikkansa eikä nopea vie pois hitaalta”, hoettiin silloin. Jotkut sanovat kai samaa edelleen, ja kaiku vastaa ok boomer.

Muistan kyllä, kuinka suunnilleen jokainen vakuutti toisilleen ja itselleen, että kyllä tämä muutos on ihan vähittäinen ja printti on varmasti suuri ja mahtava vielä pitkään.

“Pitkään” on tietysti suhteellista, koska Punaiset khmeritkin olivat vallassa alle neljä vuotta, mutta se tuntui varmasti monesta aika tavalla pidemmältä ajalta.

Mietin tuolloin opiskeluaikoina, että hitaan journalismin paikka vaikuttaakin olevan kuopan reunalla ja nopean teloitusryhmässä, vaikka kovasti tolkun journot yrittivät toisin vakuuttaa.

Nyt sitten kamppaillaan valeuutisten, huononevan sisälukutaidon, Twitter-sanailun ja klikkiotsikoiden kierteessä ja mietitään, että mitä helvettiä tapahtui ja ovatko nuo ruumiit maanneet tuolla jo kauan.

Alalla ei kärsitty vauhtisokeudesta vaan se noudatti luonnollista reittiä, joka sille avautui uuden teknologian myötä. Pikemminkin ala, rahan tuottamisen ja kaupankäynnin logiikkaa noudattaen, kiihdytti pällistelemään jääneiden journalistien ohitse niin, etteivät nämä edes tajunneet sen jo kadonneen horisontin taakse.

Hitaan journalismin valitsevat ovat etuoikeutettuja tai erikoistyyppejä, jotka tietävät kirjoittavansa vähemmistölle – aivan kuten vaikeampaa taidetta tehdään pienemmälle mutta asiansa osaavalle yleisölle.

Tai muotoillaan vaikka näin:

Pitkät jutut ovat niin kuin kaikki kirjallisuus; suunnattu vain niille, jotka pitävät lukemisesta. Lukemisesta pitää yhä harvempi.

*

Journalistien tuolloinen sokeus johtui siitä, että ei ymmärretty “nopean journalismin” tarkoittaneen muutakin kuin nopeasti kirjoitettua ja lyhyttä. Välineen nopeus unohtui. Marshall McLuhan oli lukematta useammalla kuin kuvittelisi.

Puhelimien merkitystä ei ymmärretty tai haluttu ymmärtää oikein, vaikka esimerkiksi Twitter tuntui ilmestyessään merkittävältä. Myös itse arvioin kehityksen nopeuden pieleen, vaikka tiesin sen olevan vääjäämätön ja noin 10 vuotta sitten käytin Twitteriä ensimmäistä kertaa selaimella ja sitten desktop-sovelluksen avulla. [1]

Tunnette tietysti Twitterin, mutta lisätään nyt silti, että eteeni pölähti silloin feed, joka syötti valtavalla spiidillä eteeni mitä erilaisimpia mielipiteitä, uutisia ja erikoisempaakin sisältöä. Sitä sitten tuijottelin huvikseni tajuamatta katsovani tulevaisuuteen. Paradoksaalista kyllä, kun ihmeelliseen on jo totuttu, sitä tajutaan vasta alkaa hämmästellä.

Twitter, kuten kaikki sosiaaliset mediat, on ollut osaltaan nopeuttamassa ei-niinkään-tiedon vaan informaation leviämistä. Pitkän jutun lukeminen tarkoittaa sitä, että ihanasti hellivästä viestinnän hyökyaallosta tulisi pystyä myös irrottautumaan.

Tutkimusten mukaan useat lukevat lähinnä otsikot uutisista, eikä tämän yhtäläisyyttä sosiaalisen median nopeasti ohi viuhuvaan lyhyeen tekstivirtaan ole vaikea tajuta.

Tämä ei ole surunvalittelua. Näin asiat vain ovat, enkä usko minkään muuttavan ihmisluonnetta niin paljon, että nopeus ja helppous eivät olisi suosiossa pidemmällä kuin hitaus ja monimutkaisuus. Vaikka olisihan se kiva, että tästäkin tilanteesta pystyisi kaivamaan esille jotain oikeasti positiivista. Siihen eivät energiani ainakaan tällä kertaa riitä.

[1] Kunnes tulin järkiini ja ymmärsin paikan olevan suunnattu medianarkomaaneille.

Poliisi ei pamputakaan taas

Posted on by kangasvalo

Anglosaksisen kulttuurin vastaanottamat iskut vierailta valloilta on kylvetty sen omaan ulkopolitiikkaan, erityisesti kun kysymys on kapitalismin ja valtakulttuurin yrityksestä jyrätä paikalliskulttuurien ylitse.

Tähän projektiin kuuluu myös kulttuurin kielen opettaminen. Kieleen kuuluvat niin itse puhuttu ja kirjoitettu kieli (englanti) kuin kulttuuristen merkitsijöiden ja konseptien levitys.

Iso kiho ei vaivaudu ottamaan selvää paikalliskulttuureista. Kun alistuneet opettelevat alistajan kielen, puhuvat he kahta kieltä. Alistaja jatkaa puhumista yhdellä kielellä.

Tämä antaa muille kulttuureille etulyöntiaseman muutaman sukupolven kuluessa. He tietävät valloittajakulttuurin arat kohdat ja osaavat lyödä niihin, mutta ovat silti säilyttäneet osan omasta identiteetistään, jolloin valloittaja ei osaa iskeä takaisin.

Kulttuurinen omiminen on kammoksuttua, mutta ei tosiasiassa yllä kovin pitkälle juuri pinnallisuutensa vuoksi. Valta-asemassa oleva kulttuuri jättää huomiotta valloittamiensa alueiden todelliset kansalliset identiteetit.

Valloittaja ei siis tiedä valloittamistaan paikoista juuri mitään tai tulkitsee kaiken vääristävän lasin lävitse, niin kuin imperialismiin kuuluu.

Yhdysvaltalaista pop-kulttuuria roudataan sellaisiin maailmankolkkiin, joita moni Yhdysvaltain kansalainen ei osaa paikallistaa kartalta. Osaako moni edes ajatella, että hänen kulttuuriaan yritetään viljellään muualle esimerkkinä siitä, miten tulisi elää?

Tähän kulttuuriseen sokeuteen on Yhdysvalloissa pikkuhiljaa alettu herätä vaikkakin hitaasti. 9/11 ja sitä seuranneet Afganistanin ja Irakin sekoilut opettivat, että kun jonnekin mennään, siellä on pakko pysyä maailman tappiin asti, jos ei halua saman toistuvan.

Paitsi nyt, kun tämä periaate on taas vedetty viemäriin. Yhdysvaltain presidentti Ayn Rand -päissään yrittää ajaa maailman takaisin toista maailmansotaa edeltävään aikaan ja vie joukkonsa pois alueilta, joissa niiden läsnäoloa vakauttajina kaivataan.

Ymmärrän kyllä miksi. Tämä on omanlaistaan puolustustaktiikkaa, jolla pyritään saavuttamaan globaali hegemonia mutta vanhat keinot hyläten. Maailmanpoliisista on tullut palkkionmetsästäjä.

Kivuliainta tämä muiden hylkääminen on niille, jotka ovat alistuneet vapaaehtoisesti anglosaksisen kulttuurin vaikutteille, siis muille “lännen maille”. On ehkä hyvä, että ainakin eurooppalaisen maailman keskus siirtyy lännestä lähemmäs Eurooppaa itseään. Se on kasvun paikka.

*

Randista tuli mieleeni, kuinka suurien ideologisten ajattelijoiden ongelma on, etteivät nämä osaa kuvitella maailman, historian, jatkuvan heidän ympärillään esittämistään ajatuksistaan huolimatta.

Korkeintaan joku Marx saattoi ymmärtää, että asiat seuraavat joskus toisiaan kaoottisesti… mutta luonnosteli silti jämäkän lineaarisen eli epärealistisen käsityksen tulevaisuuden tapahtumista.

Kaikista ideologioista tulee kuin oletusarvoisesti utopistisia “historian loppuja”. Kaikissa on “aika ennen meitä” ja “aika jälkeemme”. Tosiasiassa kaikki ajat ovat limittäisiä, niitä on useita päällekkäin.

Elämme edelleen antiikkia, keski-aikaa, renessanssia, valistusta ja modernismia, vaikka ne koulujen historiankirjoissa on merkitty loppuun kalutuiksi. Ne vuotavat omaan aikaamme ja vaikuttavat tavoilla, joita ideologit eivät pysty kontrolloimaan.

Samalla selittyy ideologioiden suurin, innostavin piirre, jonka vuoksi ihmiset tarttuvat niihin. Tämä kaiken edeltäneen lopettaminen eli ihmisyyden niistäminen on jokaisen utooppisen ajattelun ytimessä. Kaikki utopiat ovat hirmuvaltoja.

Huomaamatta huonoja hokemia, 2

Posted on by kangasvalo

“Kyse on kasvatuksesta.”

Tätä toitotetaan Suomessakin kommenttipalstat ja mielipidekirjoitukset täyteen, kun nuoriso on käyttäytynyt otsikoiden mukaan huonosti. On kyse roskaamisesta tai murha-aallosta, vika on aina vanhemmissa. Ei sillä tietysti väliä, että poliisin mukaan nuoriso on kauttaaltaan aiempaa kunnollisempaa.

Eikä kiltteys taatusti ole yksin kasvatuksen ansiota vaan myös yhteiskunnan, joka kasvatuksen arvoja ohjaa. Sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio ja passivoivan, helposti mobilisoidun viihdeteollisuuden kehitys ovat isoja asioita. Rötöksiä tehdään vähemmän myös siksi, että nuoret viihtyvät vähemmän ulkona.

Myytti vanhempien suuresta vastuusta on huonosti ajateltu, sillä se kiistää ihmisyksilön ainutlaatuisuuden, oman luonteen. Se on orjallisen psykologinen ajattelutapa, ei oikein kulttuurisidonnainen (koska se ei ymmärrä muun ympäristön vaikutusta nuoren kehitykseen) muttei biologinenkaan (koska biologia vapauttaisi vanhemmat vastuusta).

Sen sijaan se on yksinomaan syyllistävä. Sillä työnnetään yhteistä vastuuta ja ehkä jopa ajatuksista käsittämättömintä – ettei ihmisen sielua voi tai jopa saa hallita – pois, toisten syliin.

En tarkoita, etteikö lapsen kasvatuksella ja suhteella vanhempiin olisi vaikutusta, mutta erityisesti kasvava nuori etsii samastumiskohteensa muualta. Aika harvassa ovat teinit, jotka ilmoittavat vilpittömästi ihailevansa äitiä ja isää ja haluavansa olla aikuisena samanlaisia.

Idolit löytyvät muualta, kavereilta saadaan käyttäytymismallit tiettyihin toimintaympäristöihin, joissa aikuiset eivät ole läsnä (jolloin aikuisten maailman säännöt eivät myöskään päde). Niin kuin kaikki ihmiset, lapsi tai nuori on erilainen ihminen erilaisessa ympäristössä ollessaan.

Pidän vanhempien syyllistämistä inhottavana siksikin, että on häirikkölapsia, joiden vanhemmat eivät yksinkertaisesti mahda lastensa luonteelle mitään. Kaikkea on kokeiltu, on itketty ja yritetty ymmärtää, kokeiltu terapiaa ja kuunnella nuorta, mutta apu ei toimi tai sitä ei ole saatu.

Tai vaikka kyse ei olisi edes häiriköinnistä. Jos mietin omaa nuoruuttani, eivät samastumiskohteeni olleet kotona, niin paljon kuin vanhempiani arvostinkin. Merkittävämpiä asioita tuolloin olivat taideharrastukset, ystävyys ja kaveripiirin kolttoset, koska olin kasvamassa aikuiseksi.

Epäanalyyttisena nuorena en tajunnut sitä, että juuri perheen vakaus taustalla auttoi tällaisten irtiottojen tekemisessä. Moni nuori ei tajua tätä samaa, vaan etsii elämää jostain muualta kuin kodin seinien sisältä. Niin kuin kulttuurissamme yleisesti on tapana.

Toimittajan somepaasto

Posted on by kangasvalo

Laura Friman kirjoitti Kulttuuricocktailissa – onkohan tämä jo tuhannes kerta joltain toimittajalta – somepaastosta ja siitä, miten se toimittajan elämään vaikutti. Ilmeisen negatiivisesti, lopputuloksena Friman menetti kaikki olennaisilta tuntuvat kontaktinsa ulkomaailmaan eikä nähnyt esimerkiksi uutisia.

Kirjoituksen kommenteissa moni ihmetteli, miten toimittaja voi viettää päivässä yli 8 tuntia puhelimella mutta ei näe uutisia muualta kuin sosiaalisesta mediasta?

Modest SteinIlmiselvin vastaus on, että Friman ei tiettävästi ole koulutettu toimittajaksi, vaan hän on opiskellut englantilaista filologiaa. Toimittajille yleensä korostetaan journalistin etiikkaa ja laajoja tietolähteitä alusta asti.

Journalismi on kuitenkin muuttunut; mukaan on tullut eri alojen asiantuntijoita tai epäasiantuntijoita, joita eivät kiinnosta maailman tapahtumat vaan omaan elämäänsä tai koulutukseensa liittyvät asiat, niin kuin valtaosaa ihmisistä.

Vaikka Friman on kirjoittajana parantanut vuosien mittaan tasoaan, muistan aikanaan nauraneeni epäuskoisena tämän tv-juttujen olemattomalle journalistiselle sisällölle esimerkiksi Imagessa.

Toimittaja sattuu olemaan sellainen yleisammatti, johon kelpuutetaan työnäytteillä, jos sellaisia onnistuu tekemään. Kuka tahansa voi lähettää juttunsa lähes mihin tahansa toimitukseen. Jos juttu on julkaisukelpoinen, voi sopia palkkiosta ja aloittaa tällä tavoin freelance-pohjalta ponnistavan uran.

Toimittajia ei pelkästään kouluteta liikaa, vaan samalle alalle on tunkua muualta. Syitä tunkuun voi olla monia, mutta aion kertoa tässä teille salaisuuden: viihteellisen ja lepsusti tehdyn toimitustyön tekeminen on helppoa ja haasteetonta duunia, jos osaa kirjoittaa muotin mukaisesti, eikä siinä mene paljon aikaa.

Siis viihteellisen. Taustoitetun ja informatiivisen journalistisen työn tunnistaa heti eikä sitä tehdä hetkessä.

Tämän vuoksi uutisten taso vaihtelee radikaalisti palvelusta toiseen. Journalisteja on kirjaimellisesti aivan joka lähtöön.

Ja siksi ainakin joku toimittaja voi olla puhelimella yli 8 tuntia päivässä.

*

Sosiaalisesta mediasta uutisensa lukeva tai katsova saa juttunsa suodatettuna oletetulle kohderyhmälle sopivaksi, eikä siihen tarvita Facebookin käyttämiä algoritmeja.

Esimerkiksi Instagramissa Ylen uutisia seuraamalla saa luettavakseen niitä uutisia, joiden verkkotoimitus olettaa kiinnostavan Instagramia käyttäviä kohderyhmiä.

Kiinnostavimmat ulkomaan- ja talousuutiset ovat lapsipuolen asemassa. Sen sijaan kotimaisia human interest -kirjoituksia ja populaarikulttuurijuttuja on paljon. Tämä korostuu story-puolella. Tämän huomattuani lopetin Instagramissa uutisten seuraamisen kokonaan. Jatkan niiden lukemista valikoitujen lehtien sivuilta niin kuin ennenkin.

Häkellyn siitä, kuinka vähän osataan soveltaa mediaa omaan käyttöön, vaikka juuri muokkaamisen palvelut mahdollistavat.

Jo ystävän tai sukulaisen mainosestoton selaimen käyttö on tipauttaa leukani hämmästyksestä. Ei vain siksi, että joku ei ole tajunnut mainosblokkien olemassaoloa, vaan siksi, että näen niin harvoin, kuinka aggressiivisesti ja vastenmielisesti mainoksia viskotaan silmille.

Tällaiset kokemukset muokkaavat kokemusta maailmasta ja mediasta eri ihmisillä radikaalisti eri suuntiin. Tajuttuani kuinka paljon monet edelleen joutuvat mainospommituksen kohteeksi koko yhteiskunta on alkanut näyttää toiselta.

Samoin törmään tasaisin väliajoin toistuviin päivittelyihin Facebookin ahdistavasta somevirrasta. Ilmeisesti joidenkin kavereina halutaan edelleen pysyä, vaikka nämä postaavat idioottimaista sisältöä.

Eikä siinä mitään, sosiaaliset verkostot ovat monimutkaisia, mutta eikö kukaan tiedä, että sosiaalisen median voi sorvata näyttämään itseltään? Facebookissa voi olla seuraamatta toisia ja silti pysyä kavereina. Palvelu mahdollistaa kahden kärpäsen lyömisen yhdellä iskulla.

Olen jo aiemmin kirjoittanut vaihtelevista algoritmeista, sattumoisin myös Frimanin kirjoittaman jutun yhteydessä. Tässä jutussa mainitsin, kuinka YouTuben arvauskoneisto on osunut makuni suhteen enemmän hutiin kuin muut palvelut.

Jutun kirjoittamisen jälkeen puhdistin kokonaan YouTuben selaus- ja hakuhistoriani ja aloitin alusta. Tällä kertaa yksilöidymmän tarjonnan rakentaminen on onnistunut paremmin, koska olen keskittynyt siihen tietoisesti, vaikka palvelu jätättää hiukan edelleen.

On myönnettävä, etten käytä puhelinta juuri muuhun kuin viestimiseen, koska olen tietokoneiden ystävä. Ne sallivat kaikenlaisen leikkimisen ja soveltamisen taipuisammin.

Ainoa sosiaalisen median sovellukseni puhelimessa on Instagram, jota olen käyttänyt jonkin aikaa testiluontoisesti. Twitteriäkin olen joskus käyttänyt. Se on käytännössä joukkohysterian, surkeiden meemivitsien ja ideologisen saarnaamisen kaatopaikka.

*

Lopuksi on huomioitava ilmiselvin. Luultavasti moni ei muuta palveluita mieleisikseen, koska haluavat kuulua kuppikuntiin, ahdistua ja raivostua; muiden tyhmyydestä nalkuttaminen sysää syrjään oman elämän kurjuutta ja sisällöttömyyttä.

Tunne on koukuttava siinä missä itsesääli, se laukaisee aivoissa jotain syvästi tyydyttävää. Halu on niin suuri, että sen ympärille on kehitetty myyttejä. Niiden mukaan on oltava kurjaa, jotta voisi arvostaa hyvää.

Hallitusta odottaessa

Posted on by kangasvalo

Kirjoitin kaksi vuotta sitten kuntavaalien tuloksista. Näin eduskuntavaalien jälkeen, vappupäivän iltana, on hyvä palata silloisiin tuumailuihini ja katsoa, miten arveluni ovat pitäneet paikkansa ja mikä on mennyt mönkään.

Tällä kertaa arvioisin polttavimpien puheenaiheiden olleen ilmastonmuutos ja vanhusten hoito. Maahanmuuttokeskusteluakin toki vilauteltiin, mutta se katosi selvästi edellisten alle, joten konservatiivien oli profiloiduttava vastustamaan vihreää luontopolitiikkaa, ei maahanmuuttajuutta.

Jälleen, niin kuin edellisessä analyysissani, käsittelen jokaista puoluetta erikseen.

Keskusta Vaalien ainoana häviäjänä Suomen keskusta sai ottaa kontolleen niin Juha Sipilän sössötyksen kuin epäonnistuneen hallituspolitiikan. Sipilä ei silti ole suostunut täysin myöntämään, että politiikka on ollut epäonnistunutta. Tämä ei onnistunut kuntavaaleissakaan, kuten jo silloin huomioin. Mietin puoluejohdon ja kannattajien eroa jo edellisten eduskuntavaalien aikaan: kentän ääni on perinteisesti ollut enemmän vasemmalla, puolue on liukunut hissuksiin liikaa oikealle. Äänestäjiä karkasi luultavasti niin kokoomukseen, demareihin, vasemmistoon kuin persuihin. En odottanut, että turpiin tulisi näin paljon. Saarikon kieltäytyminen puheenjohtajuudesta yllätti myös. Keskusta ei silti olisi keskusta, ellei kykyä vanhaan kunnon kepulointiin ja poliittista silmää olisi. Imperiumin paluuta odotellessa.

Kokoomus Petteri Orpo teki tasapainoilun Suomen ennätyksen möläyteltyään vanhuskiistassa omiaan. Niin vain on, että teflonpuolue jatkaa kulkuaan. Ydinkannattajajoukkoa eivät paljon laitoshoitojen heikkoudet kiinnosta, eikä oikeastaan mikään muukaan paitsi oikeistolainen talouspolitiikka. Puolueen suurin uhka onkin se itse, koska se yrittää tasapainotella kahden kannattajakunnan välillä. Eduskuntaan noussut Harkimo on piikki lihassa ja voi houkutella oikeammalle liukuneiden vihreiden lisäksi liberaaleja pois. Elina Lepomäen ja Juhana Vartiaisen kaltaiset rautanyrkit taas haluavat koventaa puoleen linjaa. Puheenjohtaja sai ja saa tulevaisuudessakin paskaa niskaansa kummaltakin laidalta, vaikka likapyykkiä ei julkisesti paljon tuuleteta. Nyt vaikuttaa siltä, että Orpo ottaa luultavasti jyrkän kulman oikealle päin, mikä tekee hallituksen muodostamisesta demarien kanssa vaikeaa.

Kristillisdemokraatit Saamani mielikuva on, että Sari Essayah on ollut pidetty johtaja niin omiensa joukossa kuin muiden puolueiden näkökulmasta. Niin sanottu merkeliläinen linja on jatkunut ja kannatuksessa on tullut pienoista nousua. Kiintoisaa on pohtia, onko kristilliset jopa se eduskuntapuolue, joka on näin julkisuuskuvaansa pehmennettyäänkin liikkunut kaikkein vähiten kauemmaksi alkuperäisestä, tässä tapauksessa Päivänsalon veljesten, visioimasta puolueen ydinnäkemyksestä. Paljon yhtenäiseen linjaan voi toki vaikuttaa se, että krisut ovat olleet pitkään eduskunnan pienin vakiopuolue.

Perussuomalaiset Persut saivat ison voiton. Puolue on asemoinut itsensä uusiksi taitavasti ja nopeasti. Kirjoitin viimeksi, että puolue saa syyttää huonosta kuntavaalimenestyksestä vain itseään: politiikka oli linjatonta ja radikalismi vähentynyt ydinkannattajien näkökulmasta liikaa. Niin vain kävi, että erinäisten kommervenkkien jälkeen Timo Soinista on tullut poliittinen ruumis, tämän letkautukset ovat jopa entisten kannattajien mielestä noloja, ja Halla-aho tullut tilalle. Linja on löytynyt, radikalismi palannut. Tällä hetkellä taktiikkana vaikuttaa olevan yhtaikaa vakuuttelu yhteistyöstä ja samalla asettuminen kaikissa kynnyskysymyksissä vastahankaan. Pidän puolueen suurimpana uhkana sitä, että sen kannattajakunta jakaantuu edelleen vahvasti niin sosiaalisesti kuin taloudellisesti vasemmistoon, keskustaan ja oikeistoon. Persut on siis pysynyt protestipuolueena.

RKP Suomenruotsalaiset ovat suomenruotsalaisia.

SDP On myönnettävä, etten odottanut demareiden kykenevän voittamaan vaalit edes näin pienellä erolla. Epäilen näiden olevan myös viimeiset vaalit aikoihin, jotka SDP voittaa. Osin takana on ollut se, että kaikille on luvattu kaikkea, mikä tulee johtamaan tämän vaalituloksen nojalla itsensä jalkaan ampumiseen, ellei ay-Rinne osoittaudu neuvottelijamestariksi. Yllättävää on kuitenkin, että ilmeisesti puolueessa on alettu ottaa vanhenevan kannattajakunnan uhka vakavasti. Kyseessä on edelleen eläkeläisten puolue, mutta ehdokkaissa oli nuoria puolueista kolmanneksi eniten ja sukupuolijakauma oli hyvin tasainen. Kirjoitin viimeksi, että SDP:stä on tullut Antti Rinteen puhekoulu, eikä näiltä osin mikään ole muuttunut mihinkään. Samalla takeltelulla kompastellaan eteenpäin.

Vasemmistoliitto Vasemmisto jatkaa kuntavaaleissa saamaansa nostetta ja nosti kannatustaan reippaasti ja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Tätä en odottanut. Tulevaisuutta varten on selvästi alettu pedata paikkoja, sillä ainakin Helsingissä olisi Li Anderssonin johtajuuden jälkeisiin tehtäviin tarjolla hyvin itseään brändääviä ehdokkaita. Tarkoitan siis Honkasaloa ja Kivelää. Ongelma on puolueen linjattomuus, jossa haluttaisiin vähän flirttailla jonkin sortin populismin kanssa mutta ei kuitenkaan: liika akateemisuus paistaa läpi. Mahdollisia lisäkannattajia erityisesti työväestöstä ei tavoiteta sillä potentiaalilla, joka voisi olla.

Vihreät Viimeksi kirjoitin, että ällömakeasta Ville Niinistöstä päästään onneksi pian eroon. Niin nopeaa on politiikka, että Niinistön jälkeen puolueen puheenjohtajana ehti käydä Touko Aalto, sitten Aallon loppuunpalamisen seurauksena maagisin riitein paikalle manattu Pekka “Tolkun Peksi” Haavisto ja nyt ollaan valitsemassa seuraavaa puheenjohtajaa, joka on lähes varmasti tiukan asiallinen Maria Ohisalo. Vihreät oli iso vaalivoittaja, mutta se olisi voinut olla isompikin. Pidän Haaviston keskitien linjauksia ja puolueen linjan epämääräisyyttä väistämättömänä ilmiönä. Aika näyttää onko se eduksi. Pidän erityisesti Touko Aallon julkista kohtelua puolueen toimesta kaksinaamaisena ja osoituksena arvojen siirtämisestä kohti jonkinlaista Suomessa usein toimivaa “keskitien konservatismia”, vaikka Aallon astuminen sivuun noin muuten oli oikea päätös. Vihreät on keskituloisten perheiden valinta, kaupungin keskusta.

Muut Kirjoitin kuntavaalien aikaan, että muiden joukossa on äänikalasteluun mahdollisuuksia. Tässä olin oikeassa. Harkimo pääsi Liike Nytillään eduskuntaan ja poikansa oli hilkulla päästä toiseksi edustajaksi. Piraattien Pennanen sai hyvin näkyvyyttä ja ääniä. Epäilen tällä olevan tulevina vuosina pääkaupunkiseudulla mahdollisuus eduskuntapaikkaan. Feministien Aro sai vähemmän menestystä kuin odotin. Luulen, että lähes kaikki suomalaiset puoluekantaan katsomatta toivottavat esiin ponnahtaneelle ja sitten totaalisesti tuhoutuneelle Siniselle tulevaisuudelle hyvää matkaa manalaan. Paavo Väyrynen otti omalla puolueellaan köniinsä, provokaatiot olivat jopa tälle kansalle liian sakeita. Paluuta odotellessa. Muilla pienpuolueilla ei nähdäkseni ole edelleenkään mitään väliä.

Toivottavasti lukijoiden vappu oli hyvä. Sirkus jatkukoon.