Kun istuin luennoilla ja oppitunneilla kouluttautuessani toimittajaksi, sain kuulla usein lässytystä, joka johtui kentän nopeasta murroksesta. Niin sanottua pikajournalismia pohdittiin silloin paljon. Esiin nousi huolestuneita ääniä, jotka kysyivät riittääkö taustoittamiselle enää aikaa.
“Niin tutkivalle kuin nopealle journalismille on paikkansa eikä nopea vie pois hitaalta”, hoettiin silloin. Jotkut sanovat kai samaa edelleen, ja kaiku vastaa ok boomer.
Muistan kyllä, kuinka suunnilleen jokainen vakuutti toisilleen ja itselleen, että kyllä tämä muutos on ihan vähittäinen ja printti on varmasti suuri ja mahtava vielä pitkään.
“Pitkään” on tietysti suhteellista, koska Punaiset khmeritkin olivat vallassa alle neljä vuotta, mutta se tuntui varmasti monesta aika tavalla pidemmältä ajalta.
Mietin tuolloin opiskeluaikoina, että hitaan journalismin paikka vaikuttaakin olevan kuopan reunalla ja nopean teloitusryhmässä, vaikka kovasti tolkun journot yrittivät toisin vakuuttaa.
Nyt sitten kamppaillaan valeuutisten, huononevan sisälukutaidon, Twitter-sanailun ja klikkiotsikoiden kierteessä ja mietitään, että mitä helvettiä tapahtui ja ovatko nuo ruumiit maanneet tuolla jo kauan.
Alalla ei kärsitty vauhtisokeudesta vaan se noudatti luonnollista reittiä, joka sille avautui uuden teknologian myötä. Pikemminkin ala, rahan tuottamisen ja kaupankäynnin logiikkaa noudattaen, kiihdytti pällistelemään jääneiden journalistien ohitse niin, etteivät nämä edes tajunneet sen jo kadonneen horisontin taakse.
Hitaan journalismin valitsevat ovat etuoikeutettuja tai erikoistyyppejä, jotka tietävät kirjoittavansa vähemmistölle – aivan kuten vaikeampaa taidetta tehdään pienemmälle mutta asiansa osaavalle yleisölle.
Tai muotoillaan vaikka näin:
Pitkät jutut ovat niin kuin kaikki kirjallisuus; suunnattu vain niille, jotka pitävät lukemisesta. Lukemisesta pitää yhä harvempi.
*
Journalistien tuolloinen sokeus johtui siitä, että ei ymmärretty “nopean journalismin” tarkoittaneen muutakin kuin nopeasti kirjoitettua ja lyhyttä. Välineen nopeus unohtui. Marshall McLuhan oli lukematta useammalla kuin kuvittelisi.
Puhelimien merkitystä ei ymmärretty tai haluttu ymmärtää oikein, vaikka esimerkiksi Twitter tuntui ilmestyessään merkittävältä. Myös itse arvioin kehityksen nopeuden pieleen, vaikka tiesin sen olevan vääjäämätön ja noin 10 vuotta sitten käytin Twitteriä ensimmäistä kertaa selaimella ja sitten desktop-sovelluksen avulla. [1]
Tunnette tietysti Twitterin, mutta lisätään nyt silti, että eteeni pölähti silloin feed, joka syötti valtavalla spiidillä eteeni mitä erilaisimpia mielipiteitä, uutisia ja erikoisempaakin sisältöä. Sitä sitten tuijottelin huvikseni tajuamatta katsovani tulevaisuuteen. Paradoksaalista kyllä, kun ihmeelliseen on jo totuttu, sitä tajutaan vasta alkaa hämmästellä.
Twitter, kuten kaikki sosiaaliset mediat, on ollut osaltaan nopeuttamassa ei-niinkään-tiedon vaan informaation leviämistä. Pitkän jutun lukeminen tarkoittaa sitä, että ihanasti hellivästä viestinnän hyökyaallosta tulisi pystyä myös irrottautumaan.
Tutkimusten mukaan useat lukevat lähinnä otsikot uutisista, eikä tämän yhtäläisyyttä sosiaalisen median nopeasti ohi viuhuvaan lyhyeen tekstivirtaan ole vaikea tajuta.
Tämä ei ole surunvalittelua. Näin asiat vain ovat, enkä usko minkään muuttavan ihmisluonnetta niin paljon, että nopeus ja helppous eivät olisi suosiossa pidemmällä kuin hitaus ja monimutkaisuus. Vaikka olisihan se kiva, että tästäkin tilanteesta pystyisi kaivamaan esille jotain oikeasti positiivista. Siihen eivät energiani ainakaan tällä kertaa riitä.
[1] Kunnes tulin järkiini ja ymmärsin paikan olevan suunnattu medianarkomaaneille.