Kategoria: Politiikka ja yhteiskunta

Hajamerkintöjä vallan ympäriltä

Posted on by kangasvalo

Taiteilijat puhuvat usein tavalla, jota kutsumme erään ystäväni kanssa “lempeyspuheeksi”. Termi on kollektiivinen. Tosiasiassa sen alle mahtuu paljon kaikenlaista.

Lempeyspuheessa korostuu usein hoiva. Siinä etsitään sisäisiä vastauksia, halutaan kasvattaa kukkia niin metaforallisesti kuin kirjaimellisesti ja keskittyä anteeksiantoon. Siinä kielletään tai jätetään osallistumasta sekä kontekstualisoidaan radikalismia uudelleen välittämisen kautta. Siis puretaan hierarkioita.

Lempeyspuheessa poliittinen aktivismi on jatkuvaa ja ajattelevaa, mutta siinä ei ole perinteisessä mielessä yhteiskunnallisen radikalismin ulottuvuutta. Se ikään kuin ohittaa kokonaan järjestelmät. Valta on sille kirosana, koska valta tarkoittaa hyväksikäyttöä. Sen sijaan lempeyspuhe kieltää koko perinteisen vallan olemassaolon.

Lempeyspuhe syntyy tarpeesta olla aktiivinen jotenkin, viestiä ympäristölle omasta aktivismistaan, joka on kytköksissä taiteen ja kulttuurin ilmiöihin. Se on signalointia, ei välttämättä hyvesignalointia, mutta signalointia yhtä kaikki.

Lempeyspuhe on uutinen “äideistä, jotka kutovat lapasia protestiksi sotaa vastaan”.

Tai se on puiden istuttamista omalle pihalleen, jota ei voi pitää vain puiden istuttamisena, vaan radikaalina poliittisena aktiona.

Sekä “oman kehon kuuntelua” ja “muiden kehojen hyväksyntää sellaisena kuin ne ovat”, erityisesti jos kyse on fetissin asemaan nostetuista vammaisista, ylipainoisista, mustista, ruskeista tai transkehoista.

Lienee selvää, mistä on kyse. “Henkilökohtainen on poliittista” on ymmärretty lempeyspuheessa niin, että “politiikka ei voi olla muuta kuin henkilökohtaista”.

*

Mietin lempeyspuheen kohdalla aina mittakaavoja, sillä sen vaikutukset ovat subjektiivisuutensa vuoksi lilliputin kokoluokkaa verrattuna todelliseen yhteiskunnallisia oloja muokkaavaan politiikkaan.

Kaikki mikä tapahtuu nytkin maailmalla tai Suomessa on erityisen voimakkaasta vallankäytöstä johtuvaa. Oman elämän tuunaamisella ei ole siihen muuta kuin korkeintaan reaktiivinen, omia kolhuja pehmentävä vaikutus.

Valtaa taas ei voi viime kädessä muuttaa, kaikkien muiden keinojen loputtua, kuin väkivallalla. Tämä on valtaakin kamalampi sana, jota lempeyspuheessa vältetään vielä kärkkäämmin.

Lempeyspuheessa on mukana enemmän kuin vähän sitä, että niin valta kuin väkivalta nähdään dualistisesti yksinomaan maskuliinisina asioina. Sitävastoin lempeys ja hoiva ottavat vastapainoisesti naisellisen (tai ylipäänsä “toiseutetun”) muotin. Näin vastustetaan patriarkaattia, jolle kuitenkin luovutetaan yksinoikeus valtaan ja väkivaltaan kuin hopealautasella.

Tämä häiritsee minua, sillä epäilen olevani päinvastaista mieltä. Voiko tosiasiallinen vastarinta edes tarkoittaa muuta kuin että myös muiden voimien on osattava ajatella valtaa ja väkivaltaa omina aseinaan? Välineet eivät tee kaltaisekseen, jos ihminen osaa käyttää niitä oikein.

Pasifismilla ei voiteta ainoatakaan sotaa, sillä Gandhin ajoista on tultu eteenpäin maailmaan, jossa kansanmurhaaminen ei herätä laajaa kansainvälistä vastustusta vaan on jokaisen puhelimella ja näyttöpäätteellä olevan katsojan silmässä. Se on vain yksi imagokysymys, jota voi pohtia uuden ilmakypsentimen hankkimisen ja YouTuben selaamisen välissä. Katsoja tyytyy katsomaan poispäin.

*

Lempeyspuheen vetoavuus nuoriin ja poliittisesti valveutuneisiin yksilöihin on ymmärrettävää. Kieltäytyminen osallistumasta poikien peleihin voi tuntua aluksi radikaalilta, kuin alkaisi pelata Monopolia Kimblen säännöillä. Siten se tuntuu näennäisen voimakkaalta poliittiselta aktilta. Ongelma on kuitenkin sama kuin vasta kirjoittamaan ryhtyneiden radikaalien kielikokeilijoiden viritelmissä: kieltä ei voi rikkoa ennen kuin sen säännöt tuntee läpikotaisin ja osaa käyttää niitä.

)Tietäisittepä sen määrän nuoria kirjoittajia, jotka ovat valmiita puolustamaan huonoa kieliasuaan perustelemalla sitä kokeilevuudella.(

))Se määrä on vuodesta toiseen vakio. Kun yksi viimein oppii, toinen syntyy tilalle.((

Subjektivistinen radikalismi voi kuitenkin olla realistinen vaihtoehto vasta silloin, kun järjestelmä on tuhottu sen omilla aseilla. Hajotusprosessia ei kuitenkaan haluta aloittaa, koska aidossa vallankumouksellisuudessa menettää liian paljon. Keskimääräisen ihmisen elämä on liian mukavaa. Ei ole suuri salaisuus, että kulttuurikentällä poliittisesti äänekkäimmät ovat myös ihan hyvin toimeentulevia eivätkä kenenkään muunkaan tavoin valmiita tinkimään omista mukavuuksistaan vain ideologisten pikkuseikkojen vuoksi. Lempeyspuhe on helppo vaihtoehto tälle porukalle, koska sitä ei voi haastaa. Sillä siinä ei ole mitään haastettavaa. Sen voittaa yksinkertaisesti ohittamalla sen.

Tavallaan lempeyspuhe on jatketta menneiden vuosikymmenien vasemmistopasifismille. Isot pojat ja tytöt eivät välitä lempeyspuheesta, koska se on vastustajilta sopivasti aikaa vievää puuhastelua, joka ei heiluta status quoa mihinkään suuntaan. Ei pankkiiria pelota taiteilijan henkinen performanssi vaan Baader-Meinhof, niinkin paljon, että vaikka (pseudo)vasemmistolaiset tätä nykyä ovat nössöintä kuviteltavissa olevaa sakkia, on nämä pakko kerta toisensa jälkeen maalata vastapuolen toimesta 70-luvun karmeiksi stallareiksi. Pelon illuusion luomiseksi, äänestäjien haalimiseksi, tyhmien jymäyttämiseksi.

Mitä vastarintaa on sellainen, jota vihollinen ei edes pelkää oikeasti?

Lempeyspuheessa radikalismi on kutistunut subjektivismiksi, joka ei halua perehtyä perinteiseen valtaan, ei halua koskea väkivaltaan eikä sillä ole kytköstä poliittisen päätöksenteon realiteetteihin. Joissain tapauksissa se jopa hylkää mielenosoitusten kaltaiset eleet arvottomina. Mitä realistisia keinoja vaikuttaa sillä sitten on?

Kenties yksityiselämässä harjoitettu lempeys antaa poliittisesti aktiivisille ihmisille voimaa jatkaa, mutta silloin minun on vaikea nähdä siinä eroa mindfulnessin kaltaiseen tehokkuusajatteluun, jossa ihmisen on opittava pysähtymään, jotta tämä jaksaa myöhemmin paiskia töitä kolme kertaa kauheammin. Tosin sitä enemmän epäilen lempeyspuheen olevan tosiasiassa passivoivaa, intellektuellien sanahelinää, jonka korusanoihin pukemaa elämää suurin osa ihmisistä tosiasiassa elää. Minustakin on nautinnollista ostaa levyjä, maata nojatuolissa, kuunnella juuri ostamaani musiikkia silmät kiinni, syödä suklaata ja ehkä nukahtaa. Tai katsoa yleisurheilua tai tehdä hyvää ruokaa, jota syön samalla, kun vilkuilen kissanpentuvideoita. Olen kai silloin itselleni lempeä. Oikeasti olen laiskuri ja vaatii aikamoista itsensä huijaamista kehystää laiskuudestani poliittinen aktio. Sillä toisin kuin teoreetikot luulevat, olen varma siitä, että valtaosa suomalaisistakaan ei koe elämäänsä uudessa uljaassa maailmassamme jatkuvasti osallistamaan pyrkivänä vaan päinvastoin passivoivana ja jopa lamaannuttavana. Toisin sanoen lempeyspuhe tuntuu unilääkkeiden myymiseltä narkoleptisille.

Lempeydestä puuttuu yhteiskunnallis-reaalinen sanoma. Siis sellainen, jota voi hyödyntää aseena muita vastaan siinä maailmassa, jossa viedään lapset päivähoitoon, maksetaan verot, ihmetellään palkankorotuksia, jotka eivät seuraa inflaatiota, kirotaan alati nousevaa bensan hintaa, käydään läpi avioeroa tai käydään nukkumaan tietäen, että vieraan valtion sodan uhka on todellinen. Toisin sanoen siitä, niin kuin monesta muustakin asiasta, puuttuu toivo.

Humanismissa on kiellettyä kutsua jotain todellisuudesta erkaantuneeksi, koska todellisuudenhan määrittää kukin ihan itse. Itselläni tällaisia estoja ei onneksi ole. En voi tiivistää lempeyspuheen herättämiä mielikuvia oikein muuten kuin lapsellisuudeksi. Kaikki poliittisen realismin ohittava mutta poliittisuuttaan viestivä sisältö on karmaisevan lapsellista. Leikkiä vakavilla asioilla. Minun on mahdotonta nähdä, miten solipsismi auttaa muiden ihmisten ahdingossa. Eikä politiikkaa (politiká, kirjaimellisesti kaupunkien asiat) ole olemassa puhtaan henkilökohtaisella tasolla. Se on valtakysymys ja olemassa vain suhteessa muihin.

*

Maailmanlaajuisten väkivaltakonfliktien joukkoon on liittynyt jälleen kerran Uganda: 200 simpanssia käy tällä hetkellä sisällissotaa, joka johtuu siitä, että yksi simpanssien joukko on päättänyt, että sen territorio ei yksinkertaisesti kuulu liian vieraan tuntuisille naapurilauman simpansseille, vaikka nämä kaksi ryhmää olivat ennen osittain limittäiset.

Kummankin lauman yhdistäneen avainsimpanssin kuolema oli luultavasti liikaa. Jäljelle jäi enää vieraus.

Hän oli simpanssien Tito.

*

Olen pohtinut, että oliko IRA:n ja Sinn Féinin tapa toimia “hankaluuksien” aikana esimerkki ainoasta tehokkaasta ja samalla radikaalista keinosta aiheuttaa yhteiskunnallinen muutos länsimaisessa demokratiassa; siinä väkivalta ja politiikka toimivat yhteistyössä ja ajoivat samoilla vankkureilla mutta hoitaen eri tehtäviä. Toinen ajoi, toinen piteli haulikkoa. Niin rauhanomainen toiminta kuin väkivallan välineet kuuluivat suureen työkalupakkiin.

Tuumailuni on eräänlainen epäpyhä sopimus Frantz Fanonin (joka uskoi väkivallan psykologiseen vapautukseen) ja Hannah Arendtin (joka piti väkivaltaa vallan vastankohtana) välillä.

IRA laski aseensa vuonna 2005. Lopputulemasta voidaan olla montaa mieltä. Ison-Britannian entisen pääministerin Tony Blairin mukaan lopputulos oli tappio kaikille mutta eri tavoin. Tulkitsen kuitenkin, enkä liene ainoa, että aseet laskettiin, koska tarpeeksi tavoitteita koettiin saavutetuksi realistisessa kontekstissa. Pohjois-Irlannista ei tullut vasemmistolais-nationalistista tasavaltaa, mutta se sai lopulta aikaiseksi kelvollisen kompromissin Englannin ja laajemmin Ison-Britannian kanssa. IRA oli tehnyt tehtävänsä, jota politiikka tuki. Nyt Sinn Féinin ajamalle politiikalle oli tarpeeksi tukea ilman terrorin sivutoimintaa.

Sinn Féin on nykyisin Pohjois-Irlannin suurin puolue ja nousi pari vuotta sitten yllättäen myös Irlannin (jossa sillä ei ole ollut valta-asemaa vuosikymmeniin) toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja samalla opposition pääpuolueeksi.

Taiteilijat ja muut intellektuellit kommentoivat mielellään, että politiikkaa voidaan tehdä tehokkaasti myös ruohonjuuritasolla. Jos kaikesta tähän kirjaamastani ei ole tullut ilmi, en usko tällaiseen teleologiseen todistukseen. Se on silkkaa omille oivalluksille runkkaamista. Tosiasia on, että kokonaisten kansakuntien elämään vuosikymmeniksi eteenpäin vaikuttavaa politiikkaa tehdään edelleen kabineteissa ja erilaisilla taistelukentillä. Vaikuttaa siltä, että jos haluat politiikkaa, varaudu sotaan.

Työtön kulttuurityöläinen töissä

Posted on by kangasvalo

Minulla on kolme vinkkiä taiteilijoille ja kriitikoille työelämäpalveluiden kanssa toimimiseen. Muita ei tarvita.

  1. Sano aina, että haet kokopäivätöitä ja olet valmis ottamaan töitä vastaan. Sano näin, vaikka tilanne ei jostain syystä olisikaan sellainen, esimerkiksi henkisten esteiden vuoksi. Jos asut isolla paikkakunnalla, kukaan ei tarjoa sinulle töitä, joihin joudut pakosti menemään, sillä työvoimapalveluiden resurssit ovat aivan liian pienet, jotta yksittäisen ihmisen työllistymistä pystyttäisiin seuraamaan tai avittamaan. Tällä litanialla yksinkertaisesti varmistat, että pysyt työttömänä työnhakijana eikä sinua tiputeta ulos palveluista.
  2. Sano, ettet tee muuta kuin etsit töitä. Kerro, että päiväsi täyttyvät työnhausta. Älä kerro harrastuksistasi, projekteistasi, haaveistasi, opintotoiveistasi, suunnitelmistasi, älä mistään muusta. Jos aloitat jotain uutta, ilmoita siitä työvoimapalveluille vasta, kun toimintasi aktualisoituu, eli tiedät varmasti saavasi rahaa tai pääseväsi opiskelemaan. Apurahahausta voit kertoa sillä varauksella, että painotat lukuisia kertoja, että et tiedä tuleeko siitä rahaa. Tämäkin on lievä riski.
  3. Älä kerro mitään muutakaan elämästäsi. Vähemmän puhetta on parempi. Selkeitä ja lyhyitä vastauksia, joissa ei ole monitulkintaisuutta.

Bonusvinkiksi, että kerro aina olevasi pätkätyöläinen ja että nyt ei ole ollut töitä. Vältyt lisäkysymyksiltä yrittäjyydestä ja sen sellaisesta. Jos joudut hakemaan neljää pakollista työpaikkaa, ole tietoinen siitä, että apurahan hakeminen lasketaan työnhauksi.

*

Tämän kirjoituksen inspiraatio oli Kirjailijaliiton kysely, jossa moni kulttuurityöläinen kertoi jälleen työvoimapalveluissa ja kelassa asioinnin olevan niin rankkaa, vaikeaa, epäreilua, masentavaa…

Minusta niiden kanssa asiointi, silloin kun on täytynyt, on aina ollut selkeää, kunhan ymmärtää muutaman perusasian.

Yksi kirjailijasankari oli mennyt kertomaan kirjoittavansa edelleen kirjaa apurahakauden jälkeen. Toimistotyöläinen tulkitsi tämän jatkuvaksi töissäoloksi, ja sinne meni työttömyyskorvaus. Kirjailijan johtopäätös: en sitten kirjoita, jos ei tule korvausta. Tätä sitten kauhisteltiin somessa, että miten voi olla.

Mietin: Mistä näitä juttuja aina revitään? Kuka on niin ulalla, että kertoo virkamiehelle tekevänsä töitä, vaikka ei tee? Kuka vetää siitä loukkaantuneena dramaattisen johtopäätöksen, että kotona ei voi nyt enää tehdä mitään?

En ole ollut vastaavassa tilanteessa. On silti selvää, että oikea ratkaisu on tämä: Työkkäriin kerrotaan, että projekti jäi kesken, jos siis on edes pakko kertoa mitään. Tuskin asiasta edes kysytään, tosiasiassa riittää ilmoitus: “Minulla alkoi apurahakausi”, ja toinen lyhyt ilmoitus: “Nyt se päättyi, olen taas työtön.” Ei kerrota siitä, mitä apurahalla tehdään. Työkkäriä ei kiinnosta. Apurahojen myöntösyistä ei yleensä edes kysytä. Ne ovat vain tuloa eli työtä. Apurahakauden päättymisen jälkeen voit jatkaa kirjoittamista kyllä, mutta se on silloin tavoitteetonta harrastamista. Oli miten oli, valmistunut teos annetaan lopulta kustantamolle. Kirja ilmestyy, eikä ketään kiinnosta millä aikavälillä se on tehty. Luomisprosessi on muutenkin abstrakti, pitäisikö siitäkin ajasta kertoa, kun idea on muhinut päässä esimerkiksi jo vuosien ajan?

Viranomaiselle tai virkamiehelle ei ikinä kerrota mitään, mitä ei kysytä tai ei ole pakko kertoa. Nämä ihmiset eivät ole aina ystäviäsi vaan valtiolle tai kunnille töissä ja heidän on noudatettava velvoitteita, jos jokin toiminta vaikuttaa harmaalta taloudelta silloinkin, kun se ei sitä ole.

Mutta miksi joku on niin tomppeli, että kielii itsestään?

Kai syynä on suomalainen kuuliaisuus. Päällimmäisin vaikutin on se, että moni keskiluokkainen on pudonnut nyt ensimmäistä kertaa työttömyysturvan varaan eikä ymmärrä sitä, mikä on muille vaistomaista: valtion ja kuntien instanssit pitävät huolta pääosin omista eduistaan, vaikka niiden työntekijät haluaisivatkin auttaa. Kunta on joissain tapauksissa eri asia, mutta työelämäpalveluissa ollaan yhtä nihkeinä kuin aina. Lisäksi suomalainen julkinen talous on ajettu tietoisesti todella pahaan jamaan, jossa resursseja ei enää ole mutta tuloksia tarvitaan silti. Monelle asioiden heikko tola tulee konkreettisesti esiin vasta nyt. On eri asia kokea jotain kuin lukea siitä lehdistä.

*

Jos olet kotona työttömänä lojuva kulttuurityöläinen ja ahdistut tilanteestasi, minulla on sinulle iloisia uutisia: Kukaan ei hiivi kotiisi urkkimaan, mitä teet oikeasti. Voit edelleen yksityisesti kirjoittaa, musisoida ja tehdä aivan mitä haluat niin paljon kuin sielu sietää.

Toimistotyöntekijä ei riemastu puolestasi ja kehu, jos kerrot iloisesti kirjoittavasi vapaa-ajallasi kirjaa. Työvoimapalveluiden tehtävä on pelastaa työttömyystilastot hinnalla millä hyvänsä, ei auttaa sinua työllistymään. Siihen keksitään tekosyyt mistä tahansa. Virkahenkilö yrittää tehdä sinusta kevytyrittäjän, jos pälätät suu vaahdossa kiinnostuksenkohteistasi.

Muista aina, että ilman y-tunnusta et ole täysipäiväinen yrittäjä. Sellaiseksi sinua siis ei voida siis pakottaa. Muista myös, että vaikka olisit yrittäjä, sinulla on edelleen oikeus harrastaa niin paljon kuin haluat ja olla tekemättä siitä selkoa työvoimapalveluihin. Harrastaminen ei ole työtä.

Kyse ei ole harmaasta taloudesta, jos teet kotona mukavia juttuja, joista et saa tuloja ja joka ei sillä hetkellä hyödytä ketään. Etkä ole silloin yrittäjä. Sinä vain harrastat. Kaikilla on oikeus harrastuksiinsa. Jos kuitenkin kerrot harrastuksistasi työelämäpalveluille, implikoit niiden olevan tavoitteellista työtä ja olet itse virittänyt miinan, johon astut. Konteksti merkitsee.

Jos kotonasi tekemä harrastus johtaa myöhemmin tuloihin, se on sitten eri asia. Siitä tulee sillä hetkellä työtä. Ei työelämäpalveluista tai kelasta kysytä, mistä rahantulosi johtuu. Siellä ollaan vain tyytyväisiä siitä, että sinulla on töitä ja siten tuloja. Parhaassa tapauksessa työnhakusi päättyy ja olet rahallisissa töissä, mikä on kaikkien mielestä vain hyvä.

Kukaan ei kysy, milloin ja miksi olet taiteesi tehnyt. Näitä asioita ei kysytä, koska vastaukset voivat olla aivan mitä tahansa eikä todisteita muusta ole. Ei työllisyyspalveluilla ole edes sellaisiin uteluihin resursseja. Vain yksi asia merkitsee: ettet ole enää työttömyystilastoja rumentava lukema.

*

Minulla on sinulle toinenkin iloinen uutinen: huolimatta kaikista julmista kommenteista, joilla “laiskureita” manataan netissä alimpaan maanrakoon, kukaan työttömistä marmattava oikeistolainen setä, demariduunari tai porvaritäti ei pääse kotiisi tuomitsemaan sinua. Kun kävelet kadulla, työttömyytesi ei näy päälle päin. Kukaan ei tunkeudu katsomaan kotiisi, miten olet katsonut parhaaksi elää, eikä sinun siksi tule välittää typeristä puheista.

Kukaan ei kysy sinulta työttömyydestäsi tai ala raivota, jos sinulla ei juuri tällä hetkellä ole töitä. Ihmiset ovat kasvotusten yleensä pikemminkin kannustavia, jos ovat edes kiinnostuneita. Työtön on mielikuvien mörkö. Se mörkö et ole sinä, kun seisot lihana ja verenä toisen ihmisen edessä. Rahatilanteesi voi olla poliittisten päätösten takia vaikea, mutta kotonasi olet silti oma herrasi ja vapaa olemaan kuka olet. Sinun ei tarvitse selittää elämääsi tuntemattomille eikä ottaa kenenkään muun mörköjä tosissaan.

Eli lopeta kommenttipalstojen lukeminen.

*

Jos taas et ole ollut työtön, vaan olet niitä ihmisiä, joka ihmettelee, että “miten niin ei ole avoimia työpaikkoja, onhan niitä vaikka kuinka”, realiteetti on, että leijonanosaan avoimista työpaikoista tarvitaan aivan tietynlainen koulutus. Niihin voi toki hakea muullakin koulutuksella, mutta se on lähes aina täyttä ajanhukkaa. Hammaslääkäriksi ei pääse muilla kuin hammaslääkärin papereilla.

Siksi työpaikkoja on edelleen, vaikka työttömien määrä kasvaa: työ ja tekijät eivät kohtaa. Tarjotut työt ovat aloille, joihin työttömäksi jääneillä ei ole koulutusta, tai vastaavasti aloille, joihin on ylitarjontaa. Asia on simppeli, mutta se jätetään kerta toisensa jälkeen mainitsematta niin uutisissa kuin julkisessa keskustelussa. Ehkä koska mediatyöläisillä ei ole asiasta omakohtaista kokemusta, joten se ei edes pälkähdä mieleen.

Toiseen opiskelupaikkaan pääsystä ja siellä opiskelusta on tehty todella haastavaa ja joissain tapauksissa mahdotonta, jos alla ei ole jo työpaikkaa tai siitä kertyneitä säästöjä. Näin ollen työpaikkansa menettänyt ja laskusuhdanteessa olevalle alalle kouluttautunut on umpikujassa. Sitten vielä ihmetellään, miksi ihmiset säästävät.

Kouluttautuneita ei usein oteta matalapalkkatöihin, koska “lähtisit kuitenkin heti, kun saisit oman alan töitä”. Mikä on totta, niin moni tekisikin. Työnantaja ei halua epätoivon vuoksi paikalle tulevia työntekijöitä, vaikka joskus niin kuvitellaankin. Epätoivoinen työntekijä ei kauan duunissa viihdy, ja aina uuden henkilön kouluttaminen muutaman viikon välein vie aikaa ja rahaa.

Moni tarjolla oleva työpaikka on myös niin sanottu nollatuntisopimusjuttu, eli sitä ei kannata ottaa vastaan, vaikka muuta ei olisikaan tarjolla. Nollasopparin kirjoittaminen saattaa estää työttömyyskorvauksen saamisen, eikä töitä silti välttämättä heru, vaan sopimuksen kirjoittanut jää kykkimään vaihtopenkille, kun työvuoroja tarjotaan muille tai niitä on liian vähän. Catch-22.

Liittoon liittyminen ei ole kaikille mahdollista vaikka haluaisi. Liittoon kuulumaton saa peruspäivärahaa vajaa 800 euroa kuussa. Summasta maksetaan noin 20 prosenttia veroa. Työttömyyskorvaus ei ole pohjalla oleville tuhansia veroeuroja kuukaudessa. Ei, ei edes maahanmuuttajille. Jos työttömyyskorvaus (ja joissain tapauksissa asumistuki) ei riitä säälliseen elämiseen, sitä täydennetään toimeentulotuella, jonka saamiseksi on täytettävä tietyt ehdot. Toimeentulotuki on viimesijaista, täydentävää tukea, eli myönnettävä summa on muutamasta kympistä joihinkin satasiin.

Inflaation vuoksi eläminen on niin kallista, että vuokran, laskujen ja usein jonkin lainan maksamisen jälkeen ihmiselle jää rahaa lähinnä perustason ruokakuluihin, jotka täytyy suunnitella tarkkaan. Joskus viihteelläkin voi käydä, jos on ollut erityisen säästävä, mutta nämä ovat harkinnallisia asioita. Viihtyminenkin on kallista. Hengissä rahoilla pysyy, mutta ei juuri muuta. Kulutettu raha palaa takaisin talouden kiertoon. Jos sekin on mielestäsi liikaa, kannattaa ehkä kysyä itseltään, että onko oma oletettu oikeudentunto työttömiä parjatessasi sittenkin vain sadismia, halua nähdä kanssaihmisiä köyhyyden sijasta silkassa kurjuudessa.

Seuraavaa on monien erityisen vaikeaa uskoa: Kaikkien ihmisten ei kuulu olla työelämässä. Osa on täysin kelvottomia työntekijöitä, ja on myös muiden ihmisten kannalta parempi, että nämä yksilöt jäävät kotiin ja yhteiskunta maksaa heidän ylöspitonsa. Työnteko ei kannata aina, ja näiden ihmisten hyöty yhteiskunnalle on suurempi kotona puuhastellessa kuin töissä toheloidessa. Maksan itse mielelläni veroja siitä hyvästä.

Merkittävän osan työttömistä taas ei kuuluisi olla työttömiä lainkaan vaan työkyvyttömyyseläkkeellä, kansankielellä sairaseläkkeellä. Näin ei tehdä, koska sairaseläkkeeltä työelämään palaamista pidetään vaikeampana askeleena, vaikka siitä saatava korvaus on samaa luokkaa kuin työttömyyskorvaus, vajaa 800 euroa. Sairaseläkkeen varmuus saattaa joidenkin ihmisten tapauksessa pikemminkin auttaa työelämään toipumista nöyryyttävän työttömyysruljanssin sijasta.

Tiedän toistelevani kliseitä. Kaikki edellä luetellut huomiot ovat työttömyyden itsestäänselvyyksiä. Ne eivät kuitenkaan ole useille työttömyydestä netissä huuteleville tuttuja, koska he eivät ole koskaan vaivautuneet mielikuviaan pidemmälle. Tai he ohittavat ne ymmärtämättä tai haluamatta ymmärtää. Turvallisesti työllistyneen keskiluokan näkemys työttömyydestä on usein kerta kaikkiaan virheellinen tai perustuu viholliskuviin. Tosiasiassa kuka tahansa meistä saattaa joutua työttömäksi ja tilanteeseen, jossa sopivaa duunia ei vain löydy.

*

Suurin kysymys on, että miksi media tai Kirjailijaliiton kaltaiset instanssit tekevät näistä tapauksista säännöllisesti juttuja?

Tärkein syy on tietysti se, että jutut myyvät ja keräävät klikkejä.

Ei kuitenkaan voi kiistää toista syytä: Työvoimapalveluiden toiminta (ja sen rinnalla työttömyyden todellisuus) on monille suomalaisille aidosti tuntematonta. Aivan tavallinen virkakoneisto, joka on toiminut samalla tavalla jo vuosikymmeniä, saattaa vaikuttaa uutiselta ja sen toiminta pöyristyttävältä, jos se ei ole ennestään tuttua. Ihminen järkyttyy itselleen uudesta, ei todellisuudesta.

Nyt yhä useampi hyvätuloinen tai ainakin hyvämaineinen tippuu tyhjän päälle ja on äimänä: näinkö systeemi pelittääkin? Toivottavasti valaistuminen asian suhteen kantaisi poliittisiin johtopäätöksiin asti, eikä vastoinkäymisiä pidettäisi esimerkkeinä henkilökohtaisista tappioista vaan siitä, että systeemi yksinkertaisesti toimii näin. Mutta en pidätä hengitystäni. Tuskinpa tästä kukaan viisastuu.

Serbian kevät

Posted on by kangasvalo

Sanoin eräässä Mediaalisen maailman jaksossa, etten pidä mielenosoituksia kovin tehokkaana poliittisen vaikuttamisen keinona. Erityisesti lännessä. Poliitikko laittaa työhuoneensa verhot kiinni ja unohtaa vihaiset äänet.

Mitään ei tapahdu ennen kuin mielenosoituksissa murtuu jokin lausumaton, jopa ajattelematon, tai niistä tulee tarpeeksi isoja. Muutenhan mielenosoituksissa pitää möykkää vain sama väki, joka hyökkää poliitikkoa vastaan muutenkin. Miksi siitä pitäisi välittää?

Tällä hetkellä Serbiassa “oppositio” eli tosiasiassa kansan enemmistö ilman oppositiopoliitikkoja taistelee omia johtajiaan vastaan. Edelleen. Mielenosoitukset ovat isoja. Tästä kokoluokasta puhutaan, jos halutaan saada jotain aikaan.

Samalla tilanne houkuttaa kysymään, miten kansalaiset onnistuvat kerta toisensa jälkeen nostamaan valtaan korruptoituneita sekopäitä mutta eivät saa näitä helposti ulos?

Kuolemanpelko on ilmiselvä vastaus, samoin se, että kaikki järjestelmät tukevat niiden sisään päässeitä enemmän kuin ulos jääneitä. Mutta on muutakin.

Seuraavassa en puhu serbeistä vaan yleisemmin: Demokratian kannattajat ovat omaksuneet sen parhaimmat arvot niin syvällisesti, että sen puolesta ei osata taistella. Joskus taistelua on käytävä myös väkivalloin. Demokratiasta on tullut pasifismin synonyymi. Lännen hegemonian vastustajat ovat heti soimaamassa ja muistuttamassa menneistä synneistä, jos demokratian puolustamiseksi käytetään voimakeinoja tai edes kunnollista joukkovoimaa.

Oikeasti tämä ei ole este. Vastustajan kiitoksiin kannattaa suhtautua suuremmalla epäilyllä kuin moitteisiin.

Oikea hankaluus on protestoijien päiden sisälle pystytetyt muurit. Voitte kutsua tätä tien tuketta vaikka lacanilaiseksi Isoksi Toiseksi, joka valvoo alati hyveelliseksi pyrkivää ihmistä. Jos tällaisesta teoreettisuudesta tulee teille jotenkin parempi mieli.

Oli miten oli, ääni mielenosoittajan päässä sanoo: Valtaa vastaan ei voi käydä liian rajusti tai pettää omat periaatteensa. Demokraattinen ihanne on vallan vaihtuminen rauhallisesti ja demokraattisin ehdoin.

Tosiasiassa voimakeinojen käyttämisessä tyranneja vastaan ei ole mitään tekopyhää tai ristiriitaista. Se on ennakoivaa sodankäyntiä, ja jos se on toteutettu oikein, se estää ihan oikeiden sotien syttymisen.

Jälleen kerran Karl Popperia mukaillakseni, demokratiaan eivät kuulu antidemokraattiset voimat, koska ne pyrkivät aktiivisesti tuhoamaan demokratian periaatteet. Näin ollen niiden päästessä valtaan on demokratian suojelemiseksi kengittävä ne ulos. Demokratia on laajempana käsitteenä merkityksellisempi kuin fasistien oikeudet kaapata valta. Siksi monet äärijärjestöt ovat useissa demokratioissa kiellettyjä (ja siksi autoritääriset yhteiskunnat laillistavat niitä kilpaa).

***

Joka ei tiedä, niin Serbian mielenosoitukset alkoivat viime vuoden marraskuun lopulla. Ne käynnistyivät niin kuin monet tällaiset asiat käynnistyvät eli mitan tultua vihdoin täyteen. Alkusysäyksenä oli Serbian toiseksi suurimman kaupungin, Novi Sadin, vasta korjatun juna-aseman romahtanut katto. Onnettomuus tappoi 15 ihmistä. Kuolleille järjestetystä vartin hiljaisesta hetkestä kasvoi laajempi tyytymättömyyden ilmaus. Jokin ei selvästi ollut mennyt korjauksissa oikein. Kuka oikeastaan oli vastuussa?

Vastuuta alettiin penätä liikenneministeriötä myöten. Välitön vastaus oli tyypillinen eli vähättelevä. Tietoja salailtiin, mikä ei tunnetusti ole merkki siitä, että valtio olisi hoitanut kaiken oikein. Toisenlainen vastaus, avoimuus ja virheen myöntäminen, olisi ehkä lopettanut kriisin heti. Jonkinlainen perverssi sääntö on, että vallan kahvassa olevilla on hankaluuksia edes esittää empaattista. Ylimielinen suhtautuminen johti kipinään, joka räjäytti ruutitynnyrin.

Protesteista alkoi kasvaa laajempi korruption vastainen liike. Pian opiskelijat kokoontuivat asian ympärille. 15 minuutin hiljaisista hetkistä ja protesteista ympäri maan tuli tapa, joka jatkuisi, kunnes syyllisiä saataisiin kehiin. Valtiolta alettiin vaatia vastauksia ja vastauksien rinnalla muutakin: korotuksia yliopistojen budjettiin. Serbian hallitus vastasi kuten parhaiten osasi eli haukkumalla protestoijia terroristeiksi sekä usuttamalla rikollisia nuorison kimppuun.

Sitten protesteihin alkoi liittyä muutamia muitakin…

Kun solidaarisuus alkaa nostaa päätään, hallintojen kannattaa oikeasti pohtia ratkaisujaan. Kävi niin, että serbialaiset vanhemmat eivät suuremmin pitäneet siitä, että heidän lapsiaan ja heidän ystäviensä lapsia kohdellaan tällä tavoin. Paska lensi tuulettimeen, ja mielenosoituksista on nyt tullut koko kansan asia.

Serbian hallinnolla, erityisesti valtapuolue Srpska napredna strankalla eli SNS:lla, onkin ollut viimeiset kuukaudet kädet täynnä töitä. Se on pelannut koko äärioikeiston vaikutuskeinojen sarjan läpi yrittäessään vetää valtion kontrollin ulottumattomissa olevat mielenosoitukset lokaan: maalitus, suora väkivalta, ihmisten nimien julkistaminen lainvastaisesti, salaliittoteoriat, julkinen halventaminen, erottaminen, uhkailu, uutisten vääristely…

Serbian kansa sitä vastoin on näyttänyt, mikä on paras vastaus. Se nauraa yritysten läpinäkyvyydelle ja on jatkanut itsepäisesti ja massoittain, antamatta armoa ja vaatimuksiaan lisäten, ei niitä vähentäen. Hallitus on sitä vastoin kompastellut katastrofista toiseen, kun jokainen uusi metku ja pr-tunarointi aiheuttaa entistä suurempaa turhautumista kansakunnassa.

On kuin poliitikot eivät osaisi mitenkään olla sanomatta julkisia typeryyksiä, jotka johtavat kuopan syvenemiseen. Ministerit ja korkeat virkamiehet ovat syyttäneet kaikesta Kroatian hallituksen agentteja. Jotkut ovat kutsuneet kansanliikettä “saastaksi”. Presidentti, myös SNS:n jäsen, on möläyttänyt, että 15 ihmisen hengenlähtö ei ole tarpeeksi suuri syy kritisoida hallitusta. Toistuvana piirteenä näissä sössötyksissä on, että seuraavana päivänä möläyttelijät matelevat pyytämään julkisesti anteeksi, koska kansalaiset raivostuvat tällaisesta kikkailusta entistä enemmän.

Belgradissa oli maaliskuussa arviolta 300 000 tuhannen hengen mielenosoitus. Joidenkin arvioiden mukaan ihmisiä saattoi olla jopa puoli miljoonaa. Belgradin metropolialueella asuu 1,2 miljoonaa ihmistä. Serbiassa asuu vähän yli 6 miljoonaa kansalaista.

Moni media on nyt pohtinut, että mihin Serbian tilanne voi johtaa. Mielenosoitukset ovat isompia kuin koskaan valtion modernin historian aikana. Joihinkin pieniin vaatimuksiin on suostuttu. Valtaapitävien terminologia on silti edelleen kremliläistä: demokraattista vastavoimaa kutsutaan, kuin Putinin suulla, värivallankumoukseksi, joka on uhka “todelliselle serbialaisuudelle”, mikä tarkoittaa oman tulkintani mukaan tässä tapauksessa perseestä olemista ja vaahtosuista nationalismia. Väkivaltaa yritetään provosoida esiin, jotta valtiolla olisi tekosyy käyttää äärimmäistä väkivaltaa itse. SNS:lla ei ole aikomustakaan luopua vallasta, vaikka se on itse kaivanut kuoppaansa syvemmäksi. Miksi olisikaan?

Valtaa pitävien tahojen puhdistaminen ei vaikuta mahdolliselta, koska Venäjä tukee populistista keskusta-oikeistoon kuuluvaa valtapuoluetta. Uusia vaaleja ei pidetä todennäköisenä ratkaisuna. Yhtäältä se olisi hallituksen arvovaltatappio, toisaalta vaalien puolueettomuuteen ei luota tässä vaiheessa enää kukaan. Opiskelijat ovat ehdottaneet tässä kuussa vaihtoehtosysteemiä, jolla vaalit voitaisiin järjestää mahdollisimman puolueettomasti. Lienee selvää, ettei hallinto aio kunnioittaa ehdotusta.

Venäjän vuoksi tätä tilannetta pitäisi tarkkailla Suomessakin paljon enemmän. EU:n pitäisi puuttua tapahtumiin suoremmin kuin tähän mennessä. Kiinnostusta selvästi on, eikä vähiten siksi, että väitetty juna-aseman korjaus oli tehty osin Unionin myöntämällä rahalla, joka todennäköisesti livahti suoraan korruptoituneiden virkahenkilöiden taskuihin.

Taustalla on pelko Venäjän varpaille astumisesta toisella “rintamalinjalla” sekä yleiseurooppalainen haluttomuus ottaa johto passiivisuuden sijasta. Georgia, Armenia, monet Afrikan maat on viime vuosikymmeninä jätetty samalla tavalla geopoliittisesti yksin; on kuin eurooppalaiset eivät osaisi enää käydä suurvaltapolitiikkaa, pelkkää suurvaltabisnestä. Serbeistä ei välitetä tarpeeksi, mikä tulee vielä kostautumaan.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että opiskelijoiden, maanviljelijöiden, keskituloisten ei-poliittisten, lakihenkilöiden, Serbian ortodoksisen kirkon, vasemmistolaisten, opettajien, terveydenhoidon työntekijöiden, joidenkin poliisiliittojen, taiteilijoiden, oikeistolaisten liberaalien, oppositiopuolueiden ja ties kenen muodostama laaja kansanrintama ei katoa pelkästään sormet korviin tunkemalla ja lallattelemalla. Jos siis hyvin käy. Jokin kulminaatiopiste on lähestymässä. Piinallisinta on arvuutella, mikä ja milloin.

Erästä loppuvaihtoehtoa ei sanota ääneen, koska yksikään uutistoimisto ei halua tehdä niin. Moni muu taho ei uskalla kirjoittaa tai ajatella sitä. Annan vihjeen, että siihen liittyy samanlainen toimintamalli kuin 90-luvun vaihteen Romaniaan. Näiden ajatusten ajatteleminen kuuluu siihen pään sisäiseen kiellettyyn, siihen josta ei demokratiassa saa edes puhua.

Rauhan vuodet

Posted on by kangasvalo

En ole ajatellut Puolaa ainoanakaan elämäni vuotena niin paljon kuin tänä vuonna ajattelin.

Kulttuurikuplassa ei enää muusta puhuta kuin Israelista ja Palestiinasta. Jos Ukrainasta puhutaan, niin yhteydessä Palestiinan tilanteeseen.

Minä ajattelisin lisäksi Puolaa. Ja ajattelenkin. Ajattelen Puolaa siksi, että se on selvinnyt kymmenistä itseensä kohdistuneista hyökkäyksistä vuosisatojen ajan. Hävitessäänkin sen henki on pysynyt elossa läpi vuosisatojen. Ajattelen Puolaa siksi, että meidän tulisi Suomessa ymmärtää heidät toisena luontaisena liittolaisenamme Ruotsin lisäksi. Heillä on kokemusta, heillä on voimaa. Meidän pitäisi olla heistä kiinnostuneita, paljon kiinnostuneempia kuin täällä herran kukkarossa olemme mistään rajojemme ulkopuolella tapahtuvasta.

Venäjä jatkaa olemassaoloaan, samoin Putin, ja tilanne Ukrainassa pysyy paikallaan. Jälleen uusi talvi uusine risteilyohjuksineen valuu eteenpäin. Koska sotarintamalla ei tapahdu mitään medialogiikalla räväkkää, on pattitilanteeseen totuttu.

Sota on mediatapahtuma, joten kun uutisilla ei ole raportoitavanaan huikeita saavutuksia, asiat unohtuvat ihmisten mielistä petollisen nopeasti. Vaikka Ukrainaa ei ole rahoitettu juuri ollenkaan, mangutaan menetetyistä rahoista silti. Näin käy aina, kun ihmisillä on liikaa aikaa ajatella omia fiiliksiään.

Olemme kuulleet varoituksia siitä, että meidän pitäisi olla varautuneita ruokavarastoin vuonna 2025. Varoituksille naureskellaan, toki syystä, ja ne ohitetaan pelonlietsontana, mikä on paikallaan, koska niiden tarkoitus on lähinnä pitää Ukrainan asiaa esillä median huomion vaihtuessa. Mutta varoitukset eivät kuitenkaan perustu vain tyhjästä repäistyyn fiilikseen.

On suuri todennäköisyys sille, että Donald Trump on vuonna 2025 jälleen Yhdysvaltain presidentti. Tuolloin Yhdysvaltain tuki Ukrainalle loppuu, ja suurvallan lähtö Natosta tulee entistä todennäköisemmäksi, vaikka Alexander Stubb ei tähän uskoisikaan.

Pattitilanne Ukrainassa jatkuu vielä pitkään, rahallisen avun hetkellisestä nikottelusta huolimatta romahdusta ei ole tapahtunut ja tuskin talven aikana tapahtuukaan, mutta samalla yleinen läntinen apu Ukrainalle on muuttunut himmailuksi. Putinin Venäjä on iskenyt uuden vaihteen silmään, sotatalous kiihtyy. Kello raksuttaa, vanhuksella on kiire varmistaa saavutukset elinaikanaan.

Venäjän valtionbudjetista isketään tulevaisuudessa entistä suurempi osa puolustus(eli hyökkäys)menoihin, eikä sitä tehdä vain Ukrainan sodan voittamiseksi. Hyökkäykseen tarkoitettu sotatalous johtaa talouden romahdukseen, jos panostetuilla rahoilla ei käydä sotaa. Mikäli Venäjä on onnistunut muutaman vuoden päästä jäädyttämään Ukrainan konfliktin tai peräti voittamaan koko sodan, sijoitukset tullaan käyttämään nopeasti uuteen kohteeseen.

Tästä pitäisi puhua juuri nyt ja tälläkin hetkellä halki koko Euroopan. Mikäli Venäjä ei jostain syystä käännä katsettaan Kazakstaniin, ja tuskin kääntää, koska Kiinallakin on asiaan jotain sanottavaa, on realistisesti mahdollista, että Baltian maat ovat seuraavana vuorossa. Ei ehkä todennäköistä mutta mahdollista kyllä. Jos Nato ja EU näyttävät heikkoutensa, mikään ei estä Putinia kokeilemasta läntisten instituutioiden halua puolustaa heikompiaan yksi kerrallaan.

Miten reagoisimme silloin? Annammeko Baltian jäädä oman onnensa nojaan yhtä helposti vai alkaako silloin todellinen suursota? Siihen eivät ole tuolloin kunnolla varautuneet kuin ehkä Baltian naapurit: Suomi ja Ruotsi. Ja Puola. Muista kenties Iso-Britannia. Mehän tässä ryntäämme ensi tilassa apuun. Mikäli Yhdysvallat on vedetty Natosta, meidän on sinniteltävä eurooppalaisin voimin. Sillä on pakko.

Viroon, Latviaan tai Liettuaan hyökkäämisen jälkeen portit olisi avattu. Näytelmä jatkuisi. Ukraina olisi vain alkunäytös Espanjan sisällissodan tapaan. Eikä sen näytöksen lopputulos ole tällä nysväilyllä välttämättä onnellinen.

On pohdittava sitäkin pientä mahdollisuutta, että Ukrainan joutuessa alakynteen, Puola perustaa ydinaseohjelman, erityisesti jos Yhdysvallat hylkää Naton.

Tämä on kaikki vielä estettävissä. Lännen – Ranskan, Ison-Britannian, Saksan, Puolan, Pohjoismaiden – tulisi käynnistää tahoillaan eurooppalainen sotatalous, jonka tehtävänä on varautua Venäjän toimiin, sekä suorittaa koordinoidusti Yhdysvaltojen kanssa yhteinen materiaalinen tai jopa sotavoimallinen panostus Ukrainaan vielä, kun Venäjällä ei ole keinoja vastata eskalaatioon kuin tyhjillä puheilla. Ja Joe Bidenin on voitettava seuraavat Yhdysvaltain presidentinvaalit.

Tällä hetkellä kumpaankaan repäisyyn ei ole poliittista tahtoa. Epäilen tuleeko olemaankaan. Vaaleihin on onneksi sentään vielä noin vuosi. Suomessakin keskitytään tyhjiin lupauksiin, velkaantumisen muka-torjumiseen ja köyhien kyykytykseen kuin meillä ei olisi kiireellisempää tekemistä. Kuin näillä asioilla olisi juuri nyt mitään merkitystä tässä maailmanajassa. Sentään ammuksia alamme valmistaa.

Suurin lohtu, jos sitä sellaisena haluaa ajatella, on se, että omaa typeryyttämme olemme sallineet tämän tapahtua. Mikään ei voi tulla enää yllätyksenä. Joka muuta väittää, valehtelee tai on idiootti. Yllätyksettömyys on lohdullista siksi, että huonot ajat tuntuvat ainakin jotenkin siedettävämmiltä, kun tajuaa, että jätkät pilas ihan ite.

Olen yleensä päättänyt blogivuoden kevyesti. Nyt koen sen vaikeaksi. Olen kirjoittanut pääasiassa kaikesta muusta, kirjoista, taiteesta, kulttuurista, vaikka sota on raivonnut taustalla aivan yhtä kuumana kuin sen alkaessa. Samalla päässäni on nakuttanut tietoisuus siitä, että olen kirjoittanut muusta, jotta minun ei tarvitsisi ajatella oikeita kysymyksiä.

Suoraan sanoen minua askarruttaa, kuinka monta rauhan vuotta tulemme Suomessa enää näkemään. 2024 ei vielä ole vuosi, jolloin Venäjä on saanut itsensä kasaan uusia valloituksia varten, eikä ehkä edes 2025, mutta onko jo 2026 sellainen? 2027, 2028? 2029? Onko edessä enää muutama vuosi rauhan tilaa ennen imperialistista, fasistista ja laajaan kansanmurhaan pyrkivää Baltian-vyörytystä, jota johtaa seniili vanhus? Kuinka moni on nykyisellä hallituspolitiikalla edes halukas puolustamaan eteläisiä naapureita “isänmaan” edun nimissä? Paljonko sinä ehdit tehdä elämälläsi viidessä vuodessa? Aiotko vain jatkaa samaan malliin ja toivoa parasta? Vai oletko henkisesti valmis? Voiko sitä edes olla?

Kuka ikinä voittaa tammikuiset presidentinvaalit, hän on todennäköisesti presidenttimme, jos Euroopassa alkaa kunnolla rytistä. Joko ensimmäisellä tai toisella kaudellaan. Tämä tai seuraava hallituksemme saattaa olla tuolloin sotahallitus.

En ole tulevaisuuspessimisti, se ei ole minulle tyypillistä, mutta näkymät ovat nyt poikkeuksellisen synkät. Venäjän jatkuva militarisoituminen on nähtävissä silmiemme edessä, ja Kiina tarkkailee tiukasti, miten operaatio etenee. Olemme jo palanneet kylmään sotaan. Meidän tulisi ajatella, että tulemme elinaikanamme näkemään jälleen yhden suursodan, jos emme osaa vaatia poliitikoiltamme enemmän vaan käperrymme sykkyrään ja muutumme passiivisiksi tottelijoiksi. Sota kun on vain ja ainoastaan politiikan jatke. Ja kaikista kauniista toiveista huolimatta väkivalta on edelleen hyvin relevantti vallan muoto.

Toivon olevani väärässä. Parempia aikoja odotellessa.

Tästä tummasta yksinpuhelusta huolimatta hyvää uutta vuotta blogin lukijoille. Palataan ensi vuonna asiaan!

Mainoskieltä

Posted on by kangasvalo

George Orwellin Vuonna 1984 -romaaniin (1949) luoma uuskielen käsite saa aina tarvittaessa uuden merkityksen – aika ironista. Nykyään sillä tarkoitetaan mitä tahansa poliittista ja tarkoitushakuista kielenkäyttöä. Niin oikeisto kuin vasemmisto syyttävät toisiaan kielenkäytön murentamisesta ja vääntämisestä omiin synkkiin tarkoitusperiin, tuon tai tämän ilmaisun “normalisoimisesta”. Tosiasiassa kenttäpuoliskot tukevat tässä prosessissa toisiaan ja popularisoivat toisilleen antamiaan haukkumanimiä niin uhreina kuin tekijöinä. Häviäjäksi tässä ottelussa jää pelin katsoja.

Päivänpolitiikan ulkopuolella on naureskeltu, usein syystä, tiede- ja taidemaailman tavalle käyttää koukeroista kieltä tavanomaisten asioiden ilmaisemiseksi.

Tosiasiassa rajoittava uuskieli elää erityisesti yritysmaailmassa. Politiikassa ja tieteessä asioita nimetään edes joskus niiden merkitysten täsmentämiseksi tai tietyn näkökulman korostamiseksi yleisen hyödyn nimissä. Yritysmaailmassa uusilla sanoilla vain korvataan vanhoja. Ilmiö tunnistetaan ja sille irvaillaan, mutta sen merkityksestä puhutaan vähän. Se on myös tarpeeksi monimutkainen ansa, jotta typerys voi langeta siihen.

Esimerkiksi voidaan nostaa viestintätoimisto Ellun Kanat, joka on muovannut brändistään sellaisen, että se näkyy myös talon sisällä. Helsingin Sanomien tammikuisen artikkelin mukaan firmassa elää kulttimainen toimintatapa, jossa kieltä muovataan toiseksi, vaikuttaahan kielen muokkaaminen myös toimintaan. Harkkareita kutsutaan HarkKanoiksi. Heidän jatkotyöllistämistään Kana-Akatemiaksi. Viestintätoimiston sijaan puhutaan muutostoimistosta, työparien sijaan taistelupareista.

Tietysti Ellun Kanat on edelleen viestintätoimisto ja sen harjoittelijat vain harkkareita. Sanapelillä on moninaiset syyt. Se pyrkii kiistämään todellisuuden ja korvaamaan sen omallaan työpaikan sisällä. Kielen hallinnassa tärkein aspekti ei ole se, että ihmiset uskovat uuteen kieleen, vaan se, etteivät he uskalla käyttää muuta kuin uutta kieltä, vaikka ajattelisivat sen olevan roskaa. Tarkoitus ei ensisijaisesti ole vakuuttaa ulospäin ketään. Kieli poukkoilee ensin kuplan sisällä. Se on kontrollikeino, joka luo työpaikasta yhteisön ja tuolle yhteisölle omat säännöt. Kielestä tulee entistä korostetummin hallinnan väline.

Jos työntekijä tulee tekemään toimistolle vain viestintää, siis töitä, häntä on helppoa syyllistää siitä, ettei hän ole pyrkinyt muutokseen. Mitä muutos tarkoittaa, sitä ei tarvitse täsmentää. Sanaleikit pyrkivät antamaan nokkelan kuvan, ja lisähyötynä ne jäävät niistä vaikuttuvan asiakkaan, idiootin, mieleen. Sana-akrobatiaa käytetään lopulta viestinnän lopputuotteissa kuten mainoksissa.

Ellun Kanojen työkulttuurista nostettiin uutisoinnin myötä meteli, joka unohdettiin liian nopeasti.

Viestintä- ja mainosala on sanojen valtakuntaa voimakkaammin kuin kirjallisuus, sillä tavoittavuus on merkittävästi suurempi. Mainoksia ja niiden asemaa yhteiskunnassa kritisoidaan kuitenkin vain vähän mediassa. Syy on yksinkertainen: suurin osa mediasta on mainosrahotteista.

Mainoksiin kohdistuva kritiikki on lähinnä kansalaisyhteiskunnan harteilla. Mutta missä kansalaisyhteiskunnan vaihtoehdot, kun sen energia purkautuu mainosrahoitteisten sosiaalisen median palveluiden kautta?