Perfyymi

Posted on by kangasvalo

Tämä kirjoitus ei liity vasta järjestettyihin performatiivisen lukemisen SM-kisoihin, vaikka mielestäni tempaus oli niin kuin kaikki nuorison vastaavat jutut eli lähinnä tekosyy hassutella. Vaikutusarvoltaan mitätöntä semi-intellektuellia hörhellystä, juuri sitä mitä tempauksella yritettiin parodioida. Joo, protestoidaan Rustan tiloissa Rosebudin siirrosta toiseen kortteliin. Ihan sama, jo syntyessään kuollut vitsi. Vaan mikäs siinä, ainahan hupsutella saa. Vaikka en tiedä mitään whitenoisempaa kuvausta “tästä ajasta” kuin Pontus Purokuru palkitsemassa Miki Liukkoseksi sonnustautuneen tyypin performatiivisesta lukemisesta.

No okei, vituttihan se. Mutta olen silti tosissani; SM-kisat eivät ole tämän tekstin aihe. Sen sijaan haluan kirjoittaa performatiivisesta lukemisesta laajemmin.

Esitysluontoinen lukeminen on nyt erityisen paljon tapetilla, ikään kuin se olisi yleinen juttu. Ilmiöllä tarkoitetaan sitä, että lukee jotain vaikuttavaa teosta julkisella paikalla niin, että muutkin näkevät, mitä henkilö lukee. Samalla lukija voi tehdä poseerauksestaan postauksen sosiaaliseen mediaan.

Ja tämä on se synti, jolle on irvailtu. Että lukee niin, että muut varmasti näkevät. Erityisesti nuoria miehiä on syytetty tällaisesta tekopyhästä käytöksestä.

Lukemisen esittämisen rikoksessa on sopivan memeettiset ainekset. Moni tunnistaa, mistä on kysymys, ja epäilee ehkä todistaneensa sellaista. Samalla irvailun kohteille ei oikein löydy puolustajia ja meemiä voi varioida loputtomiin hyödyntäen sitä omiin tarkoitusperiinsä. Aihe herättää tunteita sisältämättä oikeastaan mitään, erityisesti koska sen keskiössä on kirjallisuus, jonka ystävillä on aiheesta palavat näkemyksensä. Julkisuus, älyllisyys, tyhjyys risteytyvät kimeeriksi.

*

Tietysti aivan kaikki muukin, mitä julkaistaan sosiaalisessa mediassa, on performatiivista. Kuvat ja videot kengänkärjistä, kesähetkistä rannalla, punaviinilaseista ja muusta ovat puhdasta performanssia, iloa jota ei ole olemassa ilman, että se pitää jakaa muille.

Ero on se, että muu on laajalti hyväksyttyä performanssia, koska siihen on totuttu. Siitä on tullut osa sosiaalista normistoa. Sitä ei siis nähdä performanssina, koska se on tosi-olemista niin monille. Muu performointi on sallittua myös naisille, ei vain miehille. Kaikki saavat kuvata auringonnousua mökillä ja loikoilua takkatulen edessä. Performatiivinen lukeminen taas yhdistetään ennen kaikkea miehenä olemiseen. Älykköjätkät esittävät lukevansa Nietzscheä, että saisivat pildeä, sitähän se kaikki on, halpahalliversiota rokkitähteydestä.

Samalla poikien lukutaidosta ollaan huolissaan. Kulttuuri onkin naisten aluetta. Naiset lukevat kaunokirjallisuutta selvästi enemmän kuin miehet, kulttuuripiireissä työskentelee enemmän naisia ja naiset myös kirjoittavat ahkerammin. Kaikki edelliset linkit eivät ole aivan tämän tai edellisen vuoden satoa eivätkä kerro Suomesta juuri nyt, mutta ne kertovat yleisestä suunnasta. Vastaavia esimerkkejä löytyy paljon lisää niin ulkomailta kuin kotimaasta. Anekdootti: Ollessani Runeberg-esiraadissa olimme ensimmäinen raati sitten vuoden 2016, joka oli valinnut ehdokasjoukkoon enemmän miehiä kuin naisia. (Siinä mielessä on poikkeuksellista, että palkinto on näinä vuosina jaettu varsin tasaväkisesti kummallekin sukupuolelle.)

Minusta tuntuu, että kaunokirjallisuuden naisistumista ei silti osata pitää oikeana ongelmana. Korkeintaan nimellisesti. Välillä joku kirjoittaa huolestuneen artikkelin, ja siinä se. Naisia ei tunnu paljoa painavan miesten poissaolo ja onpa puhetta siitäkin, että on oikeastaan hyvä, että kirjallinen kulttuuri on naisten käsissä. Miesten ei tarvitse olla päsmäröimässä kaikkialla. Eikä sinänsä tarvitsekaan. Samalla kärsijöitä miesten sivistymättömyydestä ovat kuitenkin miesten itsensä lisäksi myös naiset, mikä näkyy lukutaidottomien pahvien rakastamana populismina, jonka nousua lukutaidottomuus ei ainakaan hidasta. En haluaisi olla näin banaali, mutta pidän tosiasiana, että sivistymättömyys johtaa nopean informaation yhteiskunnassa lähes väistämättä sivistymättömien tekojen leviämiseen, vaikka sivistys ei johdakaan automaattisesti pelastukseen.

Poikien lukemisesta ollaan huolissaan, miesten lukemisesta ei enää niinkään. Ikään kuin 18 ikävuoden jälkeen ihminen lakkaisi olemasta vaikutteiden ja ennakkoluulojensa alainen. Tai kuin peli olisi siinä kohtaa menetetty, sori! Se on nyt kuule ihan miehen omalla vastuulla, että lukee. Niin kai onkin, itsehän miehet ovat lähteneet kirjallisuuden parista. Vaikea sitä on silti pitää hyvänä asiana.

Oltiin asiasta joskus enemmänkin huolissaan. Kuten niin monessa muussa asiassa kirjallisuusmaailmassa, trendien vaihtelunopeus on kauhea. Muistatteko vielä ilmiön #pojatkinlukee? Siitä on nimittäin melkein kymmenen vuotta, kun tämä kampanja oli “juttu” eikä vain laiska aihetunniste muiden joukossa. Tai no, oli se sitä silloinkin, mutta ainakin se oli joku tekosyy miehille performoida lukemista.

Eivätkä paineet tietysti yksin miehiin kohdistu, vaikka tässä heidät esiin nostinkin. Performatiiviselle lukemiselle ilkkumisesta saavat osansa kaikki, mukaan lukien osa neuroepätyypillisistä ihmisistä, joiden voi olla vaikea ymmärtää, mikä on valtavirralle kelvollista toimintaa ja jotka voivat kokea laajemminkin syyllisyyttä maskaamisestaan, sekin eräänlainen performanssi. Jos luet mitä tahansa vakavampaa, lue se oman kotisi seinien sisällä. Ulkomaailmassa ei saa lukea kuin viihdettä, tiedä se!

Performatiivisesta lukemisesta on tullut sosiaalisessa mediassa pimeän käänteen ottanutta paasaamista, huumoriksi naamioitua portinvartijuutta, populismia taidepiirien sisällä. Se on sitä paljon enemmän kuin performatiivinen lukeminen itse, joka on pohjimmiltaan aika harmitonta ja tekee lähinnä siihen syyllistyneen itsensä naurunalaiseksi aivan omin voimin.

*

Kannan itse usein kirjaa mukanani, jos olen menossa johonkin. Yleensä kyseessä on jokin verrattain pienikokoinen teos, mutta en katso sen tarkemmin aihetta, kunhan se on kesken. Olkoon Aku Ankka tai Theodor Adorno, jotain on saatava mukaan reppuun. Onko minulla aina aikaa tai jaksamista lukea huvikseni? Ei. Mutta joskus on, sillä saa tunnit kulumaan esimerkiksi virastojonossa tai julkisissa kulkuvälineissä. Liikkeellä ollessa lukemiseen tulee uusi painotus. Linja-autossa, kahvilassa tai puistossa maisemat ja muut ihmiset muovaavat luettua eri kontekstiin kuin kotona kyhjöttäminen. Rattaat kolisevat, synapsit kipinöivät, syntyy ideoita. Palettiin kuuluu lähes ilmeetön tuijottaminen tyhjyyteen, jos ajatus jää päälle. Ulospäin touhu saattaa näyttää performatiiviselta jo siksi, että harva ylipäätään lukee paperikirjaa enää muualla kuin kirjastossa. Iältäni ja naamaltani alan tosin olla sen verran gubbe, että minua tuskin syytettäisiin niin herkästi kuin parikymppistä kollia. Silti tuntuu huvittavalta, että jossain on heimo ihmisiä, jotka hyppäisivät toljottamiseni todistamisesta tuomitseviin johtopäätöksiin. Ihmisiä, joiden pitäisi olla oman aidon lukijuutensa kautta muiden ihmisten sisäisen elämän ymmärtäjiä.

Performatiivisuuden bongailua näkee elokuvataiteenkin puolella. Letterboxd-sivustolla on tapana haastatella julkkiksia näiden neljästä suosikkielokuvasta. Jos henkilöt luettelevat vähänkin erikoisia filmejä tai outoja elokuvayhdistelmiä suosikeissaan, alkavat videoiden kommentoijilta viuhua runsaasti tykätyt syytökset feikatusta filmihulluudesta. Eihän kukaan voi nauttia oudosta elokuvataiteesta, eihän? Tai ainakaan pitää liian kummallista teosta elämäänsä mullistaneena!

Kokonaan sivuutetaan se, että onko mikään muu kuin jonkin tason performanssi edes mahdollista näyttelijältä, jonka naaman eteen tungetaan nuorison suosiman sivuston glamour-toimittajan pitelemä mikrofoni.

Portinvartijuus ei kannusta ketään tutustumaan taiteeseen avoimin mielin. Sen sijaan se vetää syvän juovan sen välille, mikä on aito tapa nauttia taiteesta verrattuna minuun, juuri minuun, joka olen ihanan aito ja raikas tuulahdus omaperäisyyttä: On rehellistä nauttia populaarista, ja siis nimenomaan nauttia. On epärehellistä saada iloa jostain muusta saati teeskennellä, ettei pelkkä suoraviivainen nautinto ole ainoa asia, joka taiteessa kiinnostaa.

Seuraava osoittaa minulta ironisesti paranoidia ajattelua, mutta tunnistan tällaisen puheen jo omasta nuoruudestani kauan ennen sosiaalista mediaa. Ympäristö leimasi monien tuttujeni toisenlaiset intressit erikoisuudentavoitteluksi. Esittämisestä syyttämisen tarkoitus oli takoa törröttävät naulat takaisin lautaan. Takana oli milloin mitäkin syitä: epävarmuutta, vieraan pelkoa tai ihan vain kiusaamista.

Kaiken takana oli asenne, jota vastaan puhuin usein Laajakuvan (joka on muuten nyt palannut) päätoimittajana: Kykenemättömyys uskoa, että joku voisi pitää eri asiasta kuin mistä pitää itse. Uskomus on syvään juurtunut, erityisesti omaa laumaansa varjelevilla yksilöillä. Takana on pohjimmainen epäluottamus muita ihmisiä kohtaan, mikä ilmenee haluna jakaa kulttuurin sisällä kaikki meihin ja muihin – ei mielipiteiden vaan jo silkan olemassaolon perusteella.

En ole naiivi. Eivät lukemaan kykenemättömät ala lukea sen enempää, vaikka häpäisyn kulttuuria ei olisikaan. Mutta ehkä juuri siksi olisi hyvä, ettei latisteta niitä, jotka edes yrittävät. Täällä on ihan tarpeeksi raskasta ilman, että nettikiusaamisesta tehdään joukolla muka itseironista performanssia.

Työtön kulttuurityöläinen töissä

Posted on by kangasvalo

Minulla on kolme vinkkiä taiteilijoille ja kriitikoille työelämäpalveluiden kanssa toimimiseen. Muita ei tarvita.

  1. Sano aina, että haet kokopäivätöitä ja olet valmis ottamaan töitä vastaan. Sano näin, vaikka tilanne ei jostain syystä olisikaan sellainen, esimerkiksi henkisten esteiden vuoksi. Jos asut isolla paikkakunnalla, kukaan ei tarjoa sinulle töitä, joihin joudut pakosti menemään, sillä työvoimapalveluiden resurssit ovat aivan liian pienet, jotta yksittäisen ihmisen työllistymistä pystyttäisiin seuraamaan tai avittamaan. Tällä litanialla yksinkertaisesti varmistat, että pysyt työttömänä työnhakijana eikä sinua tiputeta ulos palveluista.
  2. Sano, ettet tee muuta kuin etsit töitä. Kerro, että päiväsi täyttyvät työnhausta. Älä kerro harrastuksistasi, projekteistasi, haaveistasi, opintotoiveistasi, suunnitelmistasi, älä mistään muusta. Jos aloitat jotain uutta, ilmoita siitä työvoimapalveluille vasta, kun toimintasi aktualisoituu, eli tiedät varmasti saavasi rahaa tai pääseväsi opiskelemaan. Apurahahausta voit kertoa sillä varauksella, että painotat lukuisia kertoja, että et tiedä tuleeko siitä rahaa. Tämäkin on lievä riski.
  3. Älä kerro mitään muutakaan elämästäsi. Vähemmän puhetta on parempi. Selkeitä ja lyhyitä vastauksia, joissa ei ole monitulkintaisuutta.

Bonusvinkiksi, että kerro aina olevasi pätkätyöläinen ja että nyt ei ole ollut töitä. Vältyt lisäkysymyksiltä yrittäjyydestä ja sen sellaisesta. Jos joudut hakemaan neljää pakollista työpaikkaa, ole tietoinen siitä, että apurahan hakeminen lasketaan työnhauksi.

*

Tämän kirjoituksen inspiraatio oli Kirjailijaliiton kysely, jossa moni kulttuurityöläinen kertoi jälleen työvoimapalveluissa ja kelassa asioinnin olevan niin rankkaa, vaikeaa, epäreilua, masentavaa…

Minusta niiden kanssa asiointi, silloin kun on täytynyt, on aina ollut selkeää, kunhan ymmärtää muutaman perusasian.

Yksi kirjailijasankari oli mennyt kertomaan kirjoittavansa edelleen kirjaa apurahakauden jälkeen. Toimistotyöläinen tulkitsi tämän jatkuvaksi töissäoloksi, ja sinne meni työttömyyskorvaus. Kirjailijan johtopäätös: en sitten kirjoita, jos ei tule korvausta. Tätä sitten kauhisteltiin somessa, että miten voi olla.

Mietin: Mistä näitä juttuja aina revitään? Kuka on niin ulalla, että kertoo virkamiehelle tekevänsä töitä, vaikka ei tee? Kuka vetää siitä loukkaantuneena dramaattisen johtopäätöksen, että kotona ei voi nyt enää tehdä mitään?

En ole ollut vastaavassa tilanteessa. On silti selvää, että oikea ratkaisu on tämä: Työkkäriin kerrotaan, että projekti jäi kesken, jos siis on edes pakko kertoa mitään. Tuskin asiasta edes kysytään, tosiasiassa riittää ilmoitus: “Minulla alkoi apurahakausi”, ja toinen lyhyt ilmoitus: “Nyt se päättyi, olen taas työtön.” Ei kerrota siitä, mitä apurahalla tehdään. Työkkäriä ei kiinnosta. Apurahojen myöntösyistä ei yleensä edes kysytä. Ne ovat vain tuloa eli työtä. Apurahakauden päättymisen jälkeen voit jatkaa kirjoittamista kyllä, mutta se on silloin tavoitteetonta harrastamista. Oli miten oli, valmistunut teos annetaan lopulta kustantamolle. Kirja ilmestyy, eikä ketään kiinnosta millä aikavälillä se on tehty. Luomisprosessi on muutenkin abstrakti, pitäisikö siitäkin ajasta kertoa, kun idea on muhinut päässä esimerkiksi jo vuosien ajan?

Viranomaiselle tai virkamiehelle ei ikinä kerrota mitään, mitä ei kysytä tai ei ole pakko kertoa. Nämä ihmiset eivät ole aina ystäviäsi vaan valtiolle tai kunnille töissä ja heidän on noudatettava velvoitteita, jos jokin toiminta vaikuttaa harmaalta taloudelta silloinkin, kun se ei sitä ole.

Mutta miksi joku on niin tomppeli, että kielii itsestään?

Kai syynä on suomalainen kuuliaisuus. Päällimmäisin vaikutin on se, että moni keskiluokkainen on pudonnut nyt ensimmäistä kertaa työttömyysturvan varaan eikä ymmärrä sitä, mikä on muille vaistomaista: valtion ja kuntien instanssit pitävät huolta pääosin omista eduistaan, vaikka niiden työntekijät haluaisivatkin auttaa. Kunta on joissain tapauksissa eri asia, mutta työelämäpalveluissa ollaan yhtä nihkeinä kuin aina. Lisäksi suomalainen julkinen talous on ajettu tietoisesti todella pahaan jamaan, jossa resursseja ei enää ole mutta tuloksia tarvitaan silti. Monelle asioiden heikko tola tulee konkreettisesti esiin vasta nyt. On eri asia kokea jotain kuin lukea siitä lehdistä.

*

Jos olet kotona työttömänä lojuva kulttuurityöläinen ja ahdistut tilanteestasi, minulla on sinulle iloisia uutisia: Kukaan ei hiivi kotiisi urkkimaan, mitä teet oikeasti. Voit edelleen yksityisesti kirjoittaa, musisoida ja tehdä aivan mitä haluat niin paljon kuin sielu sietää.

Toimistotyöntekijä ei riemastu puolestasi ja kehu, jos kerrot iloisesti kirjoittavasi vapaa-ajallasi kirjaa. Työvoimapalveluiden tehtävä on pelastaa työttömyystilastot hinnalla millä hyvänsä, ei auttaa sinua työllistymään. Siihen keksitään tekosyyt mistä tahansa. Virkahenkilö yrittää tehdä sinusta kevytyrittäjän, jos pälätät suu vaahdossa kiinnostuksenkohteistasi.

Muista aina, että ilman y-tunnusta et ole täysipäiväinen yrittäjä. Sellaiseksi sinua siis ei voida siis pakottaa. Muista myös, että vaikka olisit yrittäjä, sinulla on edelleen oikeus harrastaa niin paljon kuin haluat ja olla tekemättä siitä selkoa työvoimapalveluihin. Harrastaminen ei ole työtä.

Kyse ei ole harmaasta taloudesta, jos teet kotona mukavia juttuja, joista et saa tuloja ja joka ei sillä hetkellä hyödytä ketään. Etkä ole silloin yrittäjä. Sinä vain harrastat. Kaikilla on oikeus harrastuksiinsa. Jos kuitenkin kerrot harrastuksistasi työelämäpalveluille, implikoit niiden olevan tavoitteellista työtä ja olet itse virittänyt miinan, johon astut. Konteksti merkitsee.

Jos kotonasi tekemä harrastus johtaa myöhemmin tuloihin, se on sitten eri asia. Siitä tulee sillä hetkellä työtä. Ei työelämäpalveluista tai kelasta kysytä, mistä rahantulosi johtuu. Siellä ollaan vain tyytyväisiä siitä, että sinulla on töitä ja siten tuloja. Parhaassa tapauksessa työnhakusi päättyy ja olet rahallisissa töissä, mikä on kaikkien mielestä vain hyvä.

Kukaan ei kysy, milloin ja miksi olet taiteesi tehnyt. Näitä asioita ei kysytä, koska vastaukset voivat olla aivan mitä tahansa eikä todisteita muusta ole. Ei työllisyyspalveluilla ole edes sellaisiin uteluihin resursseja. Vain yksi asia merkitsee: ettet ole enää työttömyystilastoja rumentava lukema.

*

Minulla on sinulle toinenkin iloinen uutinen: huolimatta kaikista julmista kommenteista, joilla “laiskureita” manataan netissä alimpaan maanrakoon, kukaan työttömistä marmattava oikeistolainen setä, demariduunari tai porvaritäti ei pääse kotiisi tuomitsemaan sinua. Kun kävelet kadulla, työttömyytesi ei näy päälle päin. Kukaan ei tunkeudu katsomaan kotiisi, miten olet katsonut parhaaksi elää, eikä sinun siksi tule välittää typeristä puheista.

Kukaan ei kysy sinulta työttömyydestäsi tai ala raivota, jos sinulla ei juuri tällä hetkellä ole töitä. Ihmiset ovat kasvotusten yleensä pikemminkin kannustavia, jos ovat edes kiinnostuneita. Työtön on mielikuvien mörkö. Se mörkö et ole sinä, kun seisot lihana ja verenä toisen ihmisen edessä. Rahatilanteesi voi olla poliittisten päätösten takia vaikea, mutta kotonasi olet silti oma herrasi ja vapaa olemaan kuka olet. Sinun ei tarvitse selittää elämääsi tuntemattomille eikä ottaa kenenkään muun mörköjä tosissaan.

Eli lopeta kommenttipalstojen lukeminen.

*

Jos taas et ole ollut työtön, vaan olet niitä ihmisiä, joka ihmettelee, että “miten niin ei ole avoimia työpaikkoja, onhan niitä vaikka kuinka”, realiteetti on, että leijonanosaan avoimista työpaikoista tarvitaan aivan tietynlainen koulutus. Niihin voi toki hakea muullakin koulutuksella, mutta se on lähes aina täyttä ajanhukkaa. Hammaslääkäriksi ei pääse muilla kuin hammaslääkärin papereilla.

Siksi työpaikkoja on edelleen, vaikka työttömien määrä kasvaa: työ ja tekijät eivät kohtaa. Tarjotut työt ovat aloille, joihin työttömäksi jääneillä ei ole koulutusta, tai vastaavasti aloille, joihin on ylitarjontaa. Asia on simppeli, mutta se jätetään kerta toisensa jälkeen mainitsematta niin uutisissa kuin julkisessa keskustelussa. Ehkä koska mediatyöläisillä ei ole asiasta omakohtaista kokemusta, joten se ei edes pälkähdä mieleen.

Toiseen opiskelupaikkaan pääsystä ja siellä opiskelusta on tehty todella haastavaa ja joissain tapauksissa mahdotonta, jos alla ei ole jo työpaikkaa tai siitä kertyneitä säästöjä. Näin ollen työpaikkansa menettänyt ja laskusuhdanteessa olevalle alalle kouluttautunut on umpikujassa. Sitten vielä ihmetellään, miksi ihmiset säästävät.

Kouluttautuneita ei usein oteta matalapalkkatöihin, koska “lähtisit kuitenkin heti, kun saisit oman alan töitä”. Mikä on totta, niin moni tekisikin. Työnantaja ei halua epätoivon vuoksi paikalle tulevia työntekijöitä, vaikka joskus niin kuvitellaankin. Epätoivoinen työntekijä ei kauan duunissa viihdy, ja aina uuden henkilön kouluttaminen muutaman viikon välein vie aikaa ja rahaa.

Moni tarjolla oleva työpaikka on myös niin sanottu nollatuntisopimusjuttu, eli sitä ei kannata ottaa vastaan, vaikka muuta ei olisikaan tarjolla. Nollasopparin kirjoittaminen saattaa estää työttömyyskorvauksen saamisen, eikä töitä silti välttämättä heru, vaan sopimuksen kirjoittanut jää kykkimään vaihtopenkille, kun työvuoroja tarjotaan muille tai niitä on liian vähän. Catch-22.

Liittoon liittyminen ei ole kaikille mahdollista vaikka haluaisi. Liittoon kuulumaton saa peruspäivärahaa vajaa 800 euroa kuussa. Summasta maksetaan noin 20 prosenttia veroa. Työttömyyskorvaus ei ole pohjalla oleville tuhansia veroeuroja kuukaudessa. Ei, ei edes maahanmuuttajille. Jos työttömyyskorvaus (ja joissain tapauksissa asumistuki) ei riitä säälliseen elämiseen, sitä täydennetään toimeentulotuella, jonka saamiseksi on täytettävä tietyt ehdot. Toimeentulotuki on viimesijaista, täydentävää tukea, eli myönnettävä summa on muutamasta kympistä joihinkin satasiin.

Inflaation vuoksi eläminen on niin kallista, että vuokran, laskujen ja usein jonkin lainan maksamisen jälkeen ihmiselle jää rahaa lähinnä perustason ruokakuluihin, jotka täytyy suunnitella tarkkaan. Joskus viihteelläkin voi käydä, jos on ollut erityisen säästävä, mutta nämä ovat harkinnallisia asioita. Viihtyminenkin on kallista. Hengissä rahoilla pysyy, mutta ei juuri muuta. Kulutettu raha palaa takaisin talouden kiertoon. Jos sekin on mielestäsi liikaa, kannattaa ehkä kysyä itseltään, että onko oma oletettu oikeudentunto työttömiä parjatessasi sittenkin vain sadismia, halua nähdä kanssaihmisiä köyhyyden sijasta silkassa kurjuudessa.

Seuraavaa on monien erityisen vaikeaa uskoa: Kaikkien ihmisten ei kuulu olla työelämässä. Osa on täysin kelvottomia työntekijöitä, ja on myös muiden ihmisten kannalta parempi, että nämä yksilöt jäävät kotiin ja yhteiskunta maksaa heidän ylöspitonsa. Työnteko ei kannata aina, ja näiden ihmisten hyöty yhteiskunnalle on suurempi kotona puuhastellessa kuin töissä toheloidessa. Maksan itse mielelläni veroja siitä hyvästä.

Merkittävän osan työttömistä taas ei kuuluisi olla työttömiä lainkaan vaan työkyvyttömyyseläkkeellä, kansankielellä sairaseläkkeellä. Näin ei tehdä, koska sairaseläkkeeltä työelämään palaamista pidetään vaikeampana askeleena, vaikka siitä saatava korvaus on samaa luokkaa kuin työttömyyskorvaus, vajaa 800 euroa. Sairaseläkkeen varmuus saattaa joidenkin ihmisten tapauksessa pikemminkin auttaa työelämään toipumista nöyryyttävän työttömyysruljanssin sijasta.

Tiedän toistelevani kliseitä. Kaikki edellä luetellut huomiot ovat työttömyyden itsestäänselvyyksiä. Ne eivät kuitenkaan ole useille työttömyydestä netissä huuteleville tuttuja, koska he eivät ole koskaan vaivautuneet mielikuviaan pidemmälle. Tai he ohittavat ne ymmärtämättä tai haluamatta ymmärtää. Turvallisesti työllistyneen keskiluokan näkemys työttömyydestä on usein kerta kaikkiaan virheellinen tai perustuu viholliskuviin. Tosiasiassa kuka tahansa meistä saattaa joutua työttömäksi ja tilanteeseen, jossa sopivaa duunia ei vain löydy.

*

Suurin kysymys on, että miksi media tai Kirjailijaliiton kaltaiset instanssit tekevät näistä tapauksista säännöllisesti juttuja?

Tärkein syy on tietysti se, että jutut myyvät ja keräävät klikkejä.

Ei kuitenkaan voi kiistää toista syytä: Työvoimapalveluiden toiminta (ja sen rinnalla työttömyyden todellisuus) on monille suomalaisille aidosti tuntematonta. Aivan tavallinen virkakoneisto, joka on toiminut samalla tavalla jo vuosikymmeniä, saattaa vaikuttaa uutiselta ja sen toiminta pöyristyttävältä, jos se ei ole ennestään tuttua. Ihminen järkyttyy itselleen uudesta, ei todellisuudesta.

Nyt yhä useampi hyvätuloinen tai ainakin hyvämaineinen tippuu tyhjän päälle ja on äimänä: näinkö systeemi pelittääkin? Toivottavasti valaistuminen asian suhteen kantaisi poliittisiin johtopäätöksiin asti, eikä vastoinkäymisiä pidettäisi esimerkkeinä henkilökohtaisista tappioista vaan siitä, että systeemi yksinkertaisesti toimii näin. Mutta en pidätä hengitystäni. Tuskinpa tästä kukaan viisastuu.

Haaste

Posted on by kangasvalo

Satunnaisesti esiin nouseva kirjallisuuskeskustelujen teema on se, että onko vakava taidekirjallisuus liian haastavaa lukijoille.

Asiassa on yleensä kaksi kantaa. Ensimmäinen on, että kirjallisuuden moittiminen haasteellisuudesta on ylenkatsetta lukijoita kohtaan. Jos lukijalta ei vaadita, miten hän voi oppia? Ja miten kirjallisuuden käy, jos sitä tyhmennetään kenen tahansa tasolle? Eikö kirjallisuuden idea ole juuri siinä, että niin ei tehdä?

Toisessa näkökulmassa kirjailijat ovat uponneet liiaksi omaan perseeseensä ja unohtaneet lukijat. Kirjat ovat yksiselitteisesti liian vaikeita, aliarvioidaan lukijaa tai ei.

Keskustelu tiivistyy yleensä tyyliin, kirjoittajien otteisiin, jotka joko ovat tai eivät ole lukijoiden mielestä lähestyttäviä. Mielestäni kyse ei ole yksin otteesta vaan aiheista.

Moni suuresta yleisöstä “vaikea” teksti ei olisi niin vaikea, jos se ei olisi myös epäsamastuttava.

Kärjistetysti: Lukijan eteen marssitetaan yliopistossa kouluttautuneita päähenkilöitä, joilla on pakkomielteitä milloin mistäkin kirjoittajansa väitöskirjan kohteesta. En voi kyllin alleviivata sitä, että tällainen (ja tällaisesta kiinnostuminen) on monelle lukevallekin suomalaiselle vieras maailma, myös osalle niistä, jotka ovat käyneet yliopiston valmistuakseen johonkin ammattiin.

Akatemia ei puhuttele kotiäitiä, putkimiestä, insinööriä, talomaalaria, lääkäriä tai toimitusjohtajaa, jos siellä opinahjossa ei ole velhoa tai käynnissä Battle Royale. Akatemia puhuttelee vain kulttuuri-ihmisen rotua.

Sitä on kirjoittajien joskus vaikea kohdata, koska eikö empatia tai ihan vain kiinnostus kirjallisuuteen tarkoita lukijan kykyä samastua puhujaan riippumatta siitä, kuka puhuu tai jopa ohittaa samastuminen motivaationa?

Kuten usein on, empatian voima on kuitenkin yliarvostettua. Ihminen etsii kaltaistaan myös kulttuurin areenalla. Ei minullakaan ole kärsivällisyyttä hengailla sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa ei ole luontevaa olla hiljaa, vaikka en etsi kaltaisiani kirjallisuudesta vaan nimenomaan toivon jotain muuta. Koska olen utelias. Moni ei ole. Taide ei ole heille paikka uteliaisuudelle. Se on paikka tuttuudelle.

Ihminen etsii toistaan, tekstistä tai sen ulkopuolelta. Sitä todellisuutta ei voi muuttaa toiseksi millään kirjallisuusalan kommervenkeillä tai hartailla iltarukouksilla.

Siinä mielessä puhetta kaunokirjallisuuden tyhmentämisestä voi katsoa perustellusti kummaltakin puolelta. Ei se mitään auta, jos tekstiä tehdään dillemmäksi, jos se ei kelpaa muutenkaan. Siinä kärsii kirjallisuus mutta lukijoita ei saavuteta ehkä silloinkaan.

Mutta auttaisiko silti, jos astuttaisiin omalta mukavuusalueelta normojen maailmaan?

Olisi kai rehellisempää sanoa, että emme me yleisölle kirjoita. Vaan toisillemme. Kehitämme yhdessä tätä kirjallista kulttuuria, joka on tullut meille kirjoittajille omaksi, salaseuraksemme. Kelpaa se teille tai ei. Niin ei voi sanoa jo apurahajärjestelmän kannalta. Kuulostaa elitismiltä, kavahdettavalta. Kaikki pitää aina perustella yleishyödyllisyydellä.

Päädytään välitilaan, jossa kirjallisuudella ei voi tunnustaa olevan arvoa itsessään, omassa kosmoksessaan ja ilman massojen siunauksia, mutta samalla vältellään liian populaaria.

Uskon silti, että olemme vielä hetken verran siinä kohtaa historiaa, että teksti voi olla vaikeaa ja temaattisesti rikasta, jos kirja vain on, sanotaan nyt suoraan, niin vetoava ja sen aihe kohderyhmästään niin hyvä, että siitä halutaan lukea. Sellaisia kirjoja harvemmin kirjoitetaan.

En välitä edesmenneen Miki Liukkosen teoksista ja niiden syvällisyydestä voi olla montaa mieltä, mutta niitä luettiin uskollisesti ja ymmärtääkseni yllättävän laajasti, vaikka ne olivat isoja ja normaalia lukukokemusta vaativampia. Sweet spot löytyi, kun oli halua markkinoida itseään, brändätä, tarvitsematta tinkiä tekstistään.

Toisaalta kaikki kunnia Sofi Oksasen kyvylle kirjoittaa, mutta Puhdistus (WSOY, 2008) ei ole viime vuosikymmenien menestysromaani ja kulttuurinen ilmiö siksi, että hän on erityisen taitava kirjailija, vaan siksi, että sen aihe osui juuri oikeaan kohtaan suomalaista historiallista uudelleenasettelua. Aikaan ennen Nato-Suomea mutta suomettumisen jälkeen. Tirkistelyä, että noin meillekin olisi voinut…

Samantapaista voidaan sanoa Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä (WSOY, 2014). Hallittu teos, jonka aihe on nappivalinta. Suomalainen maaseutu ilman liikaa romantiikkaa, sukupolvien ketju, naiset päähenkilöinä, tämän maan kylmyys ja ankaruus tultaessa kohti nykypäivää. Iskevästi kerrottu. Aivan sietämätön kirja, mutta en minä sen suosiota ihmettele, eikä minun näkemykseni vaikuta asiaan millään tavalla.

Oksanen ja Kinnunen eivät kuitenkaan kirjoita tyhmästi tai vaativasti vaan ihan tavallisesti. Fiktioproosaa kohtuullisen suoraviivaisesti. Eivät kaikki sellaistakaan jaksa lukea, mutta aiheet houkuttavat.

“Kyllä kansa kestää eräistä tosiasioista lukea, koskapa on kestänyt ne kokeakin”, totesi Veikko Ennala. Hän puolusti journalismiaan ja sensaationhakuista keltaista lehdistöä, mutta toteamus sopii huvittavan hyvin (ja monessa eri mielessä) kirjallisuuteenkin. Ja toki Ennalakin oli kirjailija.

Miksi sitten kansaa (todellista tai luuloteltua) ei kosiskella kertomuksilla heistä vaan niin sanotun vakavan taidekirjallisuuden kirjoittajat pysyttelevät visusti kuopissaan? Luulen vastauksen olevan tylysti tämä: Kirjoittavat tahot pitävät arkista suomalaista elämää niin tylsänä ja vitun tyhmien ihmisten täyttämänä, että tätä porukkaa ei edes haluta lähestyä. Lähestyköön ne minua, jos kiinnostaa, kehittykööt edes sen verran.

Kirjailijat ovat niin syvällä omassa kuplassaan, että kirjoittaessa on pakko paeta joko historiaan tai korkeammille tasoille, teoriaan, mikä ilmenee joko kirjoittajaansa muistuttavina päähenkilöinä tai irrottelevina tyylikokeiluina.

Välillä minäkin huokaisen turhautuneena, kun jälleen yhden vakavaan kirjallisuuteen kurottavan teoksen päähenkilö ei ole vakuutusasiamies, sairaanhoitaja, poliisi, pelastaja, uimaopettaja, lakihenkilö, voimistelusalin omistaja, sähkömies, kondiittori, puistotyöntekijä, personal trainer, vahtimestari, uhkapelaaja tai maanviljelijä vaan jälleen yksi yliopistokoulutettu yleinen humanisti, ehkä viestintäalan ammattilainen. Ihminen, jolla on joutilasta aikaa, koska kirjallisuus tuntuu tapahtuvan enää joutilaisuudessa eikä todellisuudessa.

Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle

Posted on by kangasvalo

Kirjailijat ovat huolissaan äänikirjojen korvauksista. Asiasta on puhuttu viime aikoina taas enemmän. Samaan aikaan suuret suomalaiset kustantamot WSOY ja Otava ovat myyneet julkaisuoikeusomistukseensa kuuluvat teokset Spotifyn palveluun kysymättä lupaa kirjailijoilta. Siinä tausta.

1. Kirjailijat, mitkä olivat kirjoittamanne sopimukset? Jos sopimuksessa lukee, että kustantaja saa kaikki julkaisuoikeudet määrittämättömäksi ajaksi ilman, että teiltä tarvitsee kysyä mitään, kustantajalla on nämä oikeudet. Te olette ne kustantamoille luovuttaneet. Se siitä. Ymmärrän, että tärisevä kirjailijanalku haluaa ensimmäisen teoksensa ulos hinnalla millä hyvänsä. Ymmärrän myös sen, että urallaan edennyt taiteilija haluaa uransa jatkuvan eikä jäädä tyhjän päälle. Mutta jos kustantamolla on oikeus tehdä teoksillanne mitä tahansa, lopputulos on ollut nähtävissä tuhannen kilometrin päästä. Te olette luopuneet omista oikeuksistanne kustantamon ehdoilla. Ihan itse, kenenkään uhkaamatta aseella. Miksi uskoitte johtajaan?

2. Edellä kirjoittamani ei tarkoita empatiani puutetta. Olisi kohteliasta ja moraalisesti oikein, jos kustantajat kysyisivät kirjailijoilta lupaa. Tarkoitan vain, että jos herää tässä vaiheessa siihen, että yritykset tekevät omistamallaan materiaalilla ihan mitä haluavat, niin ei muuta kuin tervetuloa todellisuuteen. Kustantamo ei ole omistaan huolta pitävä kotipesä vaan bisnes, ja kirjailijat freelancereita, jotka työskentelevät bisnekselle. Me täällä työväestössä olemme eläneet alistustaloudessa iät ja ajat. Tuotantovälineet eivät ole kuuluneet työntekijöille ikinä, ja kustantamo kohtelee tekijöidensä tekstejä kuin tehdas laitteistoaan.

3. Ehkä tästä herää vastarintaliikkeitä kirja-alalla. Epäilen kuitenkin, että laajoja sellaisia ei synny, sillä kustantajat tietävät taiteilijoiden reaalipoliittisen naiiviuden ja monien kulttuurialan toimijoiden kertakaikkisen kädettömyyden, ainakin mitä tulee järjestäytymiseen. Kustantamot eivät olisi antaneet Spotifylle kaikkea kuin kultalautasella, jos taustalla ei olisi vakaata luottoa siihen, että kirjailija nielee suuhunsa ulostetun paskan ja lopuksi taipuu kiittämään kauniisti.

4. “Onko kaikki enää kontenttia?” kysyi joku internetissä. On. Kaikki on sisällöntuotantoa. Inhoan sitä itsekin ja vihaan sitä, että taiteilijoita kutsutaan “creativeiksi” tai “luovan alan ammattilaisiksi”. Miksi ei voi olla kuvataiteilija, kirjailija, muusikko? Edustan arkaaista ajattelua. Pääasiallinen tapamme kuluttaa taidetta määrittyy helppouden mukaan. Mikään ei ole niin helppo asia kuin taskutietokone eli puhelin. Jatkuvasti virtaavaa alkoholismia voi pitää yllä kittaamalla viskiä, olutta, giniä, viiniä päivän eri tunteina ja eri tilaisuuksissa, mutta tosiasia on, että se on kaikki silti vain alkoholia. Päihtymystä etsivät myös kaikki ei-artsyt kuluttajat, ne joilla on eniten rahaa ja joita on eniten. Silloin on aivan sama tuuttaako puhelimesta podcast, äänikirja, YouTube-video, TikTok-tanssi, kaverin WhatsApp-viestit, Iltalehden uutishälytykset vai kova porno, kunhan jokin turruttaa ja vie pois tästä paskasta maailmasta. Sillä pitkän työviikon jälkeen ihminen ei halua kuin unohtaa kaiken, kunnes koittaa uusi maanantai. Sisältöä! Sinä teet sisältöä! Soylent Green on tehty sisällöstä!

5. Jälleen kerran… Taiteilijan on aina hyvä muistaa: Suurinta osaa kuluttajista ei kiinnosta, mistä maito tulee. Ei kiinnosta pätkän vertaa, ei kaiken muun katastrofin ohella. Ihmisillä on vielä halu nähdä aidon ihmisen taiteellista työtä AI:n tekemän työn sijasta. Osin sen takia AI-firmat ovat kusessa. Silti kirjailijoiden kärsimykset eivät kiinnosta. Suurin osa ihmisistä ei ole poliittisia. Vaikka olisikin, empatian ulottaminen kirjailijoihin ei luonnistu keneltäkään. Suurimmalle osalle kirjailija ei ole ammatti. Tätä aitosuomalaista asennevammaa ei korjata toiveajattelulla.

6. Siksi kirjailijoiden on pakko huolehtia itsestään ja järjestäytyä. Kukaan muu ei tee sitä heidän puolestaan. Joukossa on voimaa. Perustakaa osuuskuntia. Vaatikaa kirjailijaliitolta enemmän. Jos se ei siihen jäykkyytensä takia pysty, alkakaa harkita aidon poliittista ammattiliittoa lakihenkilöineen, joka pitää huolen sopimusten tasapuolisuudesta kaikille kirjailijaksi aikoville. Valitettavasti en usko tällaiseen siitä yksinkertaisesta syystä, miksi kaikki taiteilijoiden ammattiyhdistysliikkeet ovat epäonnistuneet: taiteilijuus on usein itsekeskeistä ja epäkäytännöllistä eikä solidaarista ja toimeenpanevaa. Tälläkin hetkellä kaikki tuohtuvat minun toimeentulostani, kun pitäisi puhua meidän toimeentulostamme. Ehdotuksia omista kustantamoista heitetään. Suurin osa valitsee ratkaisuksi lamaantumisen, pelkään.

7. Inhotaanko Suomessa kulttuuria? Kyllä inhotaan, on aina inhottu. Eivät kaikki. Merkittävä osa kuitenkin. Jopa kulttuurintekijöistä osa inhoaa kulttuuria. Eikä lopuistakaan suurin osa pidä omaa kulttuuriaan “kulttuurina”. On näet kansankulttuuria, joka ei ole kansan mielestä kulttuuria, mikä on siis hyvä asia, ja Kulttuuria isolla K:lla, joka on kansan mielestä oikeaa kulttuuria eli elitismiä eli paha asia. Tämä kansa tulee metsästä. Kaikki kulttuuriksi, tai siis Kulttuuriksi, kutsuttu on saneltu sille ulkoa. Kulttuuri on venäläisten ja ruotsalaisten ja EU:n ja amerikkalaisten ja kiinalaisten juoni suomalaista vastaan. Erityisesti kirjallisuudessa piilee kaikkea, mitä suomalaiset vihaavat: vaikeaselkoisuutta, kansainvälisyyttä, luokkatietoisuutta ja lukutaitoa. Tai niin luullaan, oikeasti kaikkia näitä on monissa kirjoissa tuskin nimeksi, mutta mielikuvillahan tässä pelataan eikä oikeilla pelimerkeillä. Kulttuurijuonittelulla suomalaisesta yritetään tehdä salonkikelpoista. Se ei vittu sentään käy, mieluummin vaikka haulikonpiiput suuhun. Siksi kaikki kulttuurista oikeasti pitävät toimivat kulttuurialan sisällä. Muilla ihmisillä ei ole mitään väliä, sieltä solidaarisuutta ei heru. Siksikin mahdollisen vastarinnan olisi oltava alan sisäistä ja omia etuja turvaavaa.

8. Jos ihmeen kaupalla päätätte käydä laajempaan vastarintaan, ettekä tyydy hyödyttömiin ja narsismia ruokkiviin symbolisiin eleisiin, muistakaa, että taisteleminen voi olla myös hauskaa, eikä pelkkä ikävä velvollisuus.

Piiri pieni pyörii

Posted on by kangasvalo

Luin sekä viime aikoina puhuttaneen Silvia Hosseinin esseen Apu-lehdestä että siinä kritisoidun Piiri-kollektiivin vastineen heidän Substackistaan. Toisin kuin moni keskusteluun innokkaasti osallistunut, luin Hosseinin tekstin kokonaan.

Tiivistetysti niille, jotka eivät tiedä, tässä mielipiteenvaihdossa on kyse siitä, että yhden tahon (Hosseinin) mielestä toinen taho (Piiri) vaalii kulttuuria väärin (eli pinnallisesti) ja toisen mielestä ei, eipäs vaalita (ja olet tosikko, Silvia). Kummassakin tekstissä on mukana suorien moitteiden lisäksi passiivis-aggressiivista kehumista eli suomeksi sanoen vittuilua. Kumpikin taho toimii kirjallisuusalalla.

Kuin huomaamatta kumpikaan debatoija ei puhu samasta asiasta, koska Hosseini on huolissaan laajemmasta kulttuurisesta virtauksesta, josta Piirin toiminta on vain esimerkki, eli yhteiskunnan poliittisesta populismista, tyhmenemisestä ja oikeistolaistumisesta. Piiriä kiinnostaa selvästi enemmän ruohonjuuritason perspektiivi, osallistaminen, lähestyttävyys eli populismi kyllä, mutta toisenlainen kuin Hosseinin tarkoittama ylätason populismi. Dialogi on heti väärällä raiteella.

Luettuani pitkästä aikaa suomalaista kulttuurijargonia tulin jälleen kerran tulokseen, että ei kiinnostanut hevon helvettiä tämä debatti. Ihan samaa kamaa pyöriteltiin jo paljon ennen kuin itse ryhdyin kriitikoksi v. 2013. Eikö tähän ikinä kyllästytä?

Kaikessa “tällaisessa” kulttuurikeskustelussa (voi itku mikä sana) 2010-luvun vaihteesta eteenpäin on näkynyt hätä. Pelko siitä, että “loppuuko tämä?” Tämä kaikki, kaikki tuttu. Loppuuko kulttuuri ihan kaikkineen? Ja tuleeko tilalle pelkkää paskaa? Karkeimmillaan: jos kukaan ei osta runoutta, aletaanko sitten teloittaa ihmisiä?

Jokainen aihetta sivuava essee ja artikkeli on eräänlaista pimeässä hapuilua. Löytyisikö keino pelastaa tämä meidän ihana kulttuurimme? Kun tähän ei löydy rehellisiä vastauksia, alkavat kulttuurityöläiset kritisoida toisiaan siitä, että ei tätä ongelmaa näin ratkota, ei teidän tavallanne.

Olisiko vastaus kuitenkin se, että kaikkia tapoja tarvitaan? Sekä Hosseinin kaipaamaa älyllistä lähestymistapaa että kirjallisuutta tutummaksi tavan tallaajalle tekevää Piirin toimintaa. Ja paria tusinaa muuta tapaa. Että tämä ei ole joko-tai-kysymys, mikäli elävästä ja monipuolisesta kulttuurista ollaan ihan aidosti huolissaan.

En itse ajattele näin optimistisesti, vaikka kannustan muita siihen, koska katsokaa nyt ympärillenne. Teknologia yksin on varmistanut kehityksen suunnan. Esimerkiksi kirjallisuus ei mitenkään voi voittaa sosiaalista (uutis)mediaa vaikutusvallassa. Se kisa hävittiin heti starttipistoolin pamahdettua.

Valtavirran tendenssejä vastaan voi käydä vain elämällä ja tekemällä itse toisin. Ratkaisut syntyvät orgaanisesti, jos syntyvät. Se on optimistisinta, mihin itse kykenen.

Kulttuuritoimittajien kipuilu liittyy sen tajuamiseen, että oma ammattiala on muuttunut arvostetusta valtavirrasta undergroundiksi vuosikymmenessä. Siihen en sano kuin tervetuloa. Kyllä täällä maan alla on tilaa.

* *

Kun kulttuurin saama tila kuulemma kapenee, mietin aina, että mikä tässä väitteessä on sen tulokulma? Viimeksi kun katsoin, videopelit, pop-musiikki ja elokuva voivat globaalisti kaikki hyvin ja kaunokirjojenkin myynti on ollut Suomessa plussan puolella, ymmärtääkseni jo vuosia (tietokirjojen laita on toki toisin). Juuri uutisoitiin, että anime teki tänä vuonna Japanissa ennätystuotot. Bisnes ei ainakaan paljasta rappiota.

Kulttuurihuolipuhe tuntuu keskittyvän kauheasti siihen, että ammattimainen journalismi, kulttuuritoimittaminen loppuu Suomessa. Kuulostaa siis vähän siltä, että ollaan huolissaan enemmän siitä, että joku ei maksa minulle tästä liksaa, kuin siitä, että kulttuurille kävi juuri jotain peruuttamatonta.

Kummallisessa kytköksessä kulkee huoli kirjallisuuden tilasta: Miksi jengi ei lue? Lukemisen rappio yhdistetään kuin huomaamatta kulttuurikeskustelun ja laajemmin koko kulttuurin rappioon. Vuoron perään selittäjinä ovat matala koulutustaso, populismi, kulttuurialan oma elitismi, ynnä muut.

Ne ovat osatekijöitä. En vähättele ilmiön negatiivisia vaikutuksia. Kattavampi vastaus on silti yksinkertaisempi: Lukeminen on useimmista ihan saatanan tylsää, jos tarjolla on muutakin. Ajattelu sattuu päähän. Eikä tätä johtopäätöstä varten tarvita edes poliittisia populisteja. Lukeminen on ollut hyvin lyhyen aikaa demokraattinen oikeus missään yhteiskunnassa. Hetken aikaa historiassa näin on ollut, nyt alamme palata sitä edeltäneeseen normaalitilaan eli siihen, että pääasiassa eliitin jäsenet lukevat vapaaehtoisesti ja muut eivät.

Jo käsissämme ja taskuissamme olevat vempeleet riittävät syrjäyttämään kirjat, koska puhelimet ovat kiinnostavampia, alati interaktiivisia ja helpompia annostella. Siis tyhmempiä. Useampi ihminen haluaa mieluummin lukea tämän näkemykseni puhelimelta nopeasti, käsittää sen väärin ja sitten suuttua, kuin lukea romaanin.

Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että merkittävin pelko on, jos ei enää saa palkkaa. Ymmärrettävää, samalla ei kovin samastuttavaa. Olen itse siitä vikapää, etten ole ikinä odottanut ansaitsevani rahaa kulttuuripuuhastelulla. Ajatus tuntui jo nuorena haihattelulta. Kulttuurista kirjoittaminen on ollut pikemminkin väylä tehdä mitä lystää. Siksi teen asioita, joista ei makseta kunnolla. Tämä on ainoa ala, jossa voin häpeilemättä puhua kaverini kanssa videopeleistä tai kirjoittaa unohdetuista runokirjoista ja joskus joku maksaakin siitä. Paskasti mutta silti. Olisi kiva saada fyrkkaa enemmän. Realismi on sitä, etten saa.

Jos yksikin ihminen saa jutuistani kiinni ja saa niistä täyttymystä, olen onnistunut. Jutuistani on tullut elämäni aikana niin kehuja kuin vittuilua, mutta aina kiinnostavasti puettuna, tunteella silattuna. Olen pitänyt sitä paljon tärkeämpänä kuin suurta huomiota ilman palautetta.

* *

Mitä kulttuurikeskusteluun tulee, siihen osallistuminen ei ole useimmista ihmisistä kovin kiinnostavaa. Pienten piirien ulkopuolella oleville kaikki tällainen debatointi tuntuu parhaimmillaan yhdentekevältä, pahimmillaan koomiselta tai vihattavalta.

Paras kulttuurikeskustelu käydään kapakan pöydässä, chatin pikaviesteissä kaverille ja työpaikan juoma-automaatilla. Kulttuurilehtien sivuilla keskustelu sen sijaan kuolee, koska viimeistelty teksti soveltuu jo muotonsa vuoksi paremmin julistamiseen kuin aitoon ajatustenvaihtoon.

Luen mieluummin jyräytyksiä, ja sitten pohdin niitä itse. Teksti on ajattelun käynnistäjä, jatkot käydään puheen tai kirjoituspurkausten muodossa. Olen tehnyt kumpaakin, puhunut ja oksentanut. En odota kirjoituksiini vastauksia, en ole ikinä odottanut. Toivon sen sijaan, että joku lukee ja ajattelee hetken.

Kirjoitetut jatkojupinat, vastineet ja vastineiden vastineet ja Instagram-avautumiset ovat lähes aina vähemmän kiinnostavia ja tuskallisen ennalta-arvattavia, valmiiksi ajateltuja ajatuksia, haaleaa mehukattia, osin koska ne kirjoitetaan nopeasti. Verkkoaika tekee kommunikaatiosta salamasotaa. Hosseinin teksti oli aivan okei, ja Piirin vastine sille jo vähän huonompi. Seuraavassa vaiheessa Instagram täytetään hot takeilla. Tämä omakin kirjoitukseni on jo osa rappiota. Kun ehdin avata sanaisen arkkuni, koko ilmiö on yleensä jo ohitse ja pöly laskeutunut.

Esimerkki samasta kaavasta: Kevytmarxistit ovat nyt tulkinneet tämän keskustelun taas sitä kautta, että “kuka saa osallistua kulttuurikeskusteluun” ja “portinvartijuus” ja läpälää. Tosi kiinnostavaa. Niin kuin Silvia Hosseini voisi olla Tuija Siltamäen portinvartija. Kaikkein mielenköyhimmässä näkemässäni heitossa väitettiin, että vittuilu on patriarkaalista. Varmaan kai siksi, että naiset ovat luonnostaan lujasti lempeitä kuin jossain Maaret Kallion kolumnissa.

* *

“Kulttuuriväki” kirjoittaa kulttuurista lähinnä toisilleen. On kirjoittanut jo pitkään. Vähissä ovat ne lukijat, jotka eivät itse kirjoita. Vielä vähemmässä ne, joita käsienvääntely kulttuurikeskustelun puutteesta kiinnostaa.

Toki kriitikolta ironista kirjoittaa näin. Koko alamme on reaktiivinen. Silti kritiikkikin on tosiasiassa paaluttamista, ei kutsu keskusteluun, ei vaikka aika ajoin joku toista Hesarin tai muun aviisin sivuilla hourisikin.

Keskustelu kulttuurista internetissä on ihan yhtä paskaa kuin keskustelu ihan mistä tahansa muusta internetissä.