Haaste

Posted on by kangasvalo

Satunnaisesti esiin nouseva kirjallisuuskeskustelujen teema on se, että onko vakava taidekirjallisuus liian haastavaa lukijoille.

Asiassa on yleensä kaksi kantaa. Ensimmäinen on, että kirjallisuuden moittiminen haasteellisuudesta on ylenkatsetta lukijoita kohtaan. Jos lukijalta ei vaadita, miten hän voi oppia? Ja miten kirjallisuuden käy, jos sitä tyhmennetään kenen tahansa tasolle? Eikö kirjallisuuden idea ole juuri siinä, että niin ei tehdä?

Toisessa näkökulmassa kirjailijat ovat uponneet liiaksi omaan perseeseensä ja unohtaneet lukijat. Kirjat ovat yksiselitteisesti liian vaikeita, aliarvioidaan lukijaa tai ei.

Keskustelu tiivistyy yleensä tyyliin, kirjoittajien otteisiin, jotka joko ovat tai eivät ole lukijoiden mielestä lähestyttäviä. Mielestäni kyse ei ole yksin otteesta vaan aiheista.

Moni suuresta yleisöstä “vaikea” teksti ei olisi niin vaikea, jos se ei olisi myös epäsamastuttava.

Kärjistetysti: Lukijan eteen marssitetaan yliopistossa kouluttautuneita päähenkilöitä, joilla on pakkomielteitä milloin mistäkin kirjoittajansa väitöskirjan kohteesta. En voi kyllin alleviivata sitä, että tällainen (ja tällaisesta kiinnostuminen) on monelle lukevallekin suomalaiselle vieras maailma, myös osalle niistä, jotka ovat käyneet yliopiston valmistuakseen johonkin ammattiin.

Akatemia ei puhuttele kotiäitiä, putkimiestä, insinööriä, talomaalaria, lääkäriä tai toimitusjohtajaa, jos siellä opinahjossa ei ole velhoa tai käynnissä Battle Royale. Akatemia puhuttelee vain kulttuuri-ihmisen rotua.

Sitä on kirjoittajien joskus vaikea kohdata, koska eikö empatia tai ihan vain kiinnostus kirjallisuuteen tarkoita lukijan kykyä samastua puhujaan riippumatta siitä, kuka puhuu tai jopa ohittaa samastuminen motivaationa?

Kuten usein on, empatian voima on kuitenkin yliarvostettua. Ihminen etsii kaltaistaan myös kulttuurin areenalla. Ei minullakaan ole kärsivällisyyttä hengailla sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa ei ole luontevaa olla hiljaa, vaikka en etsi kaltaisiani kirjallisuudesta vaan nimenomaan toivon jotain muuta. Koska olen utelias. Moni ei ole. Taide ei ole heille paikka uteliaisuudelle. Se on paikka tuttuudelle.

Ihminen etsii toistaan, tekstistä tai sen ulkopuolelta. Sitä todellisuutta ei voi muuttaa toiseksi millään kirjallisuusalan kommervenkeillä tai hartailla iltarukouksilla.

Siinä mielessä puhetta kaunokirjallisuuden tyhmentämisestä voi katsoa perustellusti kummaltakin puolelta. Ei se mitään auta, jos tekstiä tehdään dillemmäksi, jos se ei kelpaa muutenkaan. Siinä kärsii kirjallisuus mutta lukijoita ei saavuteta ehkä silloinkaan.

Mutta auttaisiko silti, jos astuttaisiin omalta mukavuusalueelta normojen maailmaan?

Olisi kai rehellisempää sanoa, että emme me yleisölle kirjoita. Vaan toisillemme. Kehitämme yhdessä tätä kirjallista kulttuuria, joka on tullut meille kirjoittajille omaksi, salaseuraksemme. Kelpaa se teille tai ei. Niin ei voi sanoa jo apurahajärjestelmän kannalta. Kuulostaa elitismiltä, kavahdettavalta. Kaikki pitää aina perustella yleishyödyllisyydellä.

Päädytään välitilaan, jossa kirjallisuudella ei voi tunnustaa olevan arvoa itsessään, omassa kosmoksessaan ja ilman massojen siunauksia, mutta samalla vältellään liian populaaria.

Uskon silti, että olemme vielä hetken verran siinä kohtaa historiaa, että teksti voi olla vaikeaa ja temaattisesti rikasta, jos kirja vain on, sanotaan nyt suoraan, niin vetoava ja sen aihe kohderyhmästään niin hyvä, että siitä halutaan lukea. Sellaisia kirjoja harvemmin kirjoitetaan.

En välitä edesmenneen Miki Liukkosen teoksista ja niiden syvällisyydestä voi olla montaa mieltä, mutta niitä luettiin uskollisesti ja ymmärtääkseni yllättävän laajasti, vaikka ne olivat isoja ja normaalia lukukokemusta vaativampia. Sweet spot löytyi, kun oli halua markkinoida itseään, brändätä, tarvitsematta tinkiä tekstistään.

Toisaalta kaikki kunnia Sofi Oksasen kyvylle kirjoittaa, mutta Puhdistus (WSOY, 2008) ei ole viime vuosikymmenien menestysromaani ja kulttuurinen ilmiö siksi, että hän on erityisen taitava kirjailija, vaan siksi, että sen aihe osui juuri oikeaan kohtaan suomalaista historiallista uudelleenasettelua. Aikaan ennen Nato-Suomea mutta suomettumisen jälkeen. Tirkistelyä, että noin meillekin olisi voinut…

Samantapaista voidaan sanoa Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä (WSOY, 2014). Hallittu teos, jonka aihe on nappivalinta. Suomalainen maaseutu ilman liikaa romantiikkaa, sukupolvien ketju, naiset päähenkilöinä, tämän maan kylmyys ja ankaruus tultaessa kohti nykypäivää. Iskevästi kerrottu. Aivan sietämätön kirja, mutta en minä sen suosiota ihmettele, eikä minun näkemykseni vaikuta asiaan millään tavalla.

Oksanen ja Kinnunen eivät kuitenkaan kirjoita tyhmästi tai vaativasti vaan ihan tavallisesti. Fiktioproosaa kohtuullisen suoraviivaisesti. Eivät kaikki sellaistakaan jaksa lukea, mutta aiheet houkuttavat.

“Kyllä kansa kestää eräistä tosiasioista lukea, koskapa on kestänyt ne kokeakin”, totesi Veikko Ennala. Hän puolusti journalismiaan ja sensaationhakuista keltaista lehdistöä, mutta toteamus sopii huvittavan hyvin (ja monessa eri mielessä) kirjallisuuteenkin. Ja toki Ennalakin oli kirjailija.

Miksi sitten kansaa (todellista tai luuloteltua) ei kosiskella kertomuksilla heistä vaan niin sanotun vakavan taidekirjallisuuden kirjoittajat pysyttelevät visusti kuopissaan? Luulen vastauksen olevan tylysti tämä: Kirjoittavat tahot pitävät arkista suomalaista elämää niin tylsänä ja vitun tyhmien ihmisten täyttämänä, että tätä porukkaa ei edes haluta lähestyä. Lähestyköön ne minua, jos kiinnostaa, kehittykööt edes sen verran.

Kirjailijat ovat niin syvällä omassa kuplassaan, että kirjoittaessa on pakko paeta joko historiaan tai korkeammille tasoille, teoriaan, mikä ilmenee joko kirjoittajaansa muistuttavina päähenkilöinä tai irrottelevina tyylikokeiluina.

Välillä minäkin huokaisen turhautuneena, kun jälleen yhden vakavaan kirjallisuuteen kurottavan teoksen päähenkilö ei ole vakuutusasiamies, sairaanhoitaja, poliisi, pelastaja, uimaopettaja, lakihenkilö, voimistelusalin omistaja, sähkömies, kondiittori, puistotyöntekijä, personal trainer, vahtimestari, uhkapelaaja tai maanviljelijä vaan jälleen yksi yliopistokoulutettu yleinen humanisti, ehkä viestintäalan ammattilainen. Ihminen, jolla on joutilasta aikaa, koska kirjallisuus tuntuu tapahtuvan enää joutilaisuudessa eikä todellisuudessa.

Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle

Posted on by kangasvalo

Kirjailijat ovat huolissaan äänikirjojen korvauksista. Asiasta on puhuttu viime aikoina taas enemmän. Samaan aikaan suuret suomalaiset kustantamot WSOY ja Otava ovat myyneet julkaisuoikeusomistukseensa kuuluvat teokset Spotifyn palveluun kysymättä lupaa kirjailijoilta. Siinä tausta.

1. Kirjailijat, mitkä olivat kirjoittamanne sopimukset? Jos sopimuksessa lukee, että kustantaja saa kaikki julkaisuoikeudet määrittämättömäksi ajaksi ilman, että teiltä tarvitsee kysyä mitään, kustantajalla on nämä oikeudet. Te olette ne kustantamoille luovuttaneet. Se siitä. Ymmärrän, että tärisevä kirjailijanalku haluaa ensimmäisen teoksensa ulos hinnalla millä hyvänsä. Ymmärrän myös sen, että urallaan edennyt taiteilija haluaa uransa jatkuvan eikä jäädä tyhjän päälle. Mutta jos kustantamolla on oikeus tehdä teoksillanne mitä tahansa, lopputulos on ollut nähtävissä tuhannen kilometrin päästä. Te olette luopuneet omista oikeuksistanne kustantamon ehdoilla. Ihan itse, kenenkään uhkaamatta aseella. Miksi uskoitte johtajaan?

2. Edellä kirjoittamani ei tarkoita empatiani puutetta. Olisi kohteliasta ja moraalisesti oikein, jos kustantajat kysyisivät kirjailijoilta lupaa. Tarkoitan vain, että jos herää tässä vaiheessa siihen, että yritykset tekevät omistamallaan materiaalilla ihan mitä haluavat, niin ei muuta kuin tervetuloa todellisuuteen. Kustantamo ei ole omistaan huolta pitävä kotipesä vaan bisnes, ja kirjailijat freelancereita, jotka työskentelevät bisnekselle. Me täällä työväestössä olemme eläneet alistustaloudessa iät ja ajat. Tuotantovälineet eivät ole kuuluneet työntekijöille ikinä, ja kustantamo kohtelee tekijöidensä tekstejä kuin tehdas laitteistoaan.

3. Ehkä tästä herää vastarintaliikkeitä kirja-alalla. Epäilen kuitenkin, että laajoja sellaisia ei synny, sillä kustantajat tietävät taiteilijoiden reaalipoliittisen naiiviuden ja monien kulttuurialan toimijoiden kertakaikkisen kädettömyyden, ainakin mitä tulee järjestäytymiseen. Kustantamot eivät olisi antaneet Spotifylle kaikkea kuin kultalautasella, jos taustalla ei olisi vakaata luottoa siihen, että kirjailija nielee suuhunsa ulostetun paskan ja lopuksi taipuu kiittämään kauniisti.

4. “Onko kaikki enää kontenttia?” kysyi joku internetissä. On. Kaikki on sisällöntuotantoa. Inhoan sitä itsekin ja vihaan sitä, että taiteilijoita kutsutaan “creativeiksi” tai “luovan alan ammattilaisiksi”. Miksi ei voi olla kuvataiteilija, kirjailija, muusikko? Edustan arkaaista ajattelua. Pääasiallinen tapamme kuluttaa taidetta määrittyy helppouden mukaan. Mikään ei ole niin helppo asia kuin taskutietokone eli puhelin. Jatkuvasti virtaavaa alkoholismia voi pitää yllä kittaamalla viskiä, olutta, giniä, viiniä päivän eri tunteina ja eri tilaisuuksissa, mutta tosiasia on, että se on kaikki silti vain alkoholia. Päihtymystä etsivät myös kaikki ei-artsyt kuluttajat, ne joilla on eniten rahaa ja joita on eniten. Silloin on aivan sama tuuttaako puhelimesta podcast, äänikirja, YouTube-video, TikTok-tanssi, kaverin WhatsApp-viestit, Iltalehden uutishälytykset vai kova porno, kunhan jokin turruttaa ja vie pois tästä paskasta maailmasta. Sillä pitkän työviikon jälkeen ihminen ei halua kuin unohtaa kaiken, kunnes koittaa uusi maanantai. Sisältöä! Sinä teet sisältöä! Soylent Green on tehty sisällöstä!

5. Jälleen kerran… Taiteilijan on aina hyvä muistaa: Suurinta osaa kuluttajista ei kiinnosta, mistä maito tulee. Ei kiinnosta pätkän vertaa, ei kaiken muun katastrofin ohella. Ihmisillä on vielä halu nähdä aidon ihmisen taiteellista työtä AI:n tekemän työn sijasta. Osin sen takia AI-firmat ovat kusessa. Silti kirjailijoiden kärsimykset eivät kiinnosta. Suurin osa ihmisistä ei ole poliittisia. Vaikka olisikin, empatian ulottaminen kirjailijoihin ei luonnistu keneltäkään. Suurimmalle osalle kirjailija ei ole ammatti. Tätä aitosuomalaista asennevammaa ei korjata toiveajattelulla.

6. Siksi kirjailijoiden on pakko huolehtia itsestään ja järjestäytyä. Kukaan muu ei tee sitä heidän puolestaan. Joukossa on voimaa. Perustakaa osuuskuntia. Vaatikaa kirjailijaliitolta enemmän. Jos se ei siihen jäykkyytensä takia pysty, alkakaa harkita aidon poliittista ammattiliittoa lakihenkilöineen, joka pitää huolen sopimusten tasapuolisuudesta kaikille kirjailijaksi aikoville. Valitettavasti en usko tällaiseen siitä yksinkertaisesta syystä, miksi kaikki taiteilijoiden ammattiyhdistysliikkeet ovat epäonnistuneet: taiteilijuus on usein itsekeskeistä ja epäkäytännöllistä eikä solidaarista ja toimeenpanevaa. Tälläkin hetkellä kaikki tuohtuvat minun toimeentulostani, kun pitäisi puhua meidän toimeentulostamme. Ehdotuksia omista kustantamoista heitetään. Suurin osa valitsee ratkaisuksi lamaantumisen, pelkään.

7. Inhotaanko Suomessa kulttuuria? Kyllä inhotaan, on aina inhottu. Eivät kaikki. Merkittävä osa kuitenkin. Jopa kulttuurintekijöistä osa inhoaa kulttuuria. Eikä lopuistakaan suurin osa pidä omaa kulttuuriaan “kulttuurina”. On näet kansankulttuuria, joka ei ole kansan mielestä kulttuuria, mikä on siis hyvä asia, ja Kulttuuria isolla K:lla, joka on kansan mielestä oikeaa kulttuuria eli elitismiä eli paha asia. Tämä kansa tulee metsästä. Kaikki kulttuuriksi, tai siis Kulttuuriksi, kutsuttu on saneltu sille ulkoa. Kulttuuri on venäläisten ja ruotsalaisten ja EU:n ja amerikkalaisten ja kiinalaisten juoni suomalaista vastaan. Erityisesti kirjallisuudessa piilee kaikkea, mitä suomalaiset vihaavat: vaikeaselkoisuutta, kansainvälisyyttä, luokkatietoisuutta ja lukutaitoa. Tai niin luullaan, oikeasti kaikkia näitä on monissa kirjoissa tuskin nimeksi, mutta mielikuvillahan tässä pelataan eikä oikeilla pelimerkeillä. Kulttuurijuonittelulla suomalaisesta yritetään tehdä salonkikelpoista. Se ei vittu sentään käy, mieluummin vaikka haulikonpiiput suuhun. Siksi kaikki kulttuurista oikeasti pitävät toimivat kulttuurialan sisällä. Muilla ihmisillä ei ole mitään väliä, sieltä solidaarisuutta ei heru. Siksikin mahdollisen vastarinnan olisi oltava alan sisäistä ja omia etuja turvaavaa.

8. Jos ihmeen kaupalla päätätte käydä laajempaan vastarintaan, ettekä tyydy hyödyttömiin ja narsismia ruokkiviin symbolisiin eleisiin, muistakaa, että taisteleminen voi olla myös hauskaa, eikä pelkkä ikävä velvollisuus.

Piiri pieni pyörii

Posted on by kangasvalo

Luin sekä viime aikoina puhuttaneen Silvia Hosseinin esseen Apu-lehdestä että siinä kritisoidun Piiri-kollektiivin vastineen heidän Substackistaan. Toisin kuin moni keskusteluun innokkaasti osallistunut, luin Hosseinin tekstin kokonaan.

Tiivistetysti niille, jotka eivät tiedä, tässä mielipiteenvaihdossa on kyse siitä, että yhden tahon (Hosseinin) mielestä toinen taho (Piiri) vaalii kulttuuria väärin (eli pinnallisesti) ja toisen mielestä ei, eipäs vaalita (ja olet tosikko, Silvia). Kummassakin tekstissä on mukana suorien moitteiden lisäksi passiivis-aggressiivista kehumista eli suomeksi sanoen vittuilua. Kumpikin taho toimii kirjallisuusalalla.

Kuin huomaamatta kumpikaan debatoija ei puhu samasta asiasta, koska Hosseini on huolissaan laajemmasta kulttuurisesta virtauksesta, josta Piirin toiminta on vain esimerkki, eli yhteiskunnan poliittisesta populismista, tyhmenemisestä ja oikeistolaistumisesta. Piiriä kiinnostaa selvästi enemmän ruohonjuuritason perspektiivi, osallistaminen, lähestyttävyys eli populismi kyllä, mutta toisenlainen kuin Hosseinin tarkoittama ylätason populismi. Dialogi on heti väärällä raiteella.

Luettuani pitkästä aikaa suomalaista kulttuurijargonia tulin jälleen kerran tulokseen, että ei kiinnostanut hevon helvettiä tämä debatti. Ihan samaa kamaa pyöriteltiin jo paljon ennen kuin itse ryhdyin kriitikoksi v. 2013. Eikö tähän ikinä kyllästytä?

Kaikessa “tällaisessa” kulttuurikeskustelussa (voi itku mikä sana) 2010-luvun vaihteesta eteenpäin on näkynyt hätä. Pelko siitä, että “loppuuko tämä?” Tämä kaikki, kaikki tuttu. Loppuuko kulttuuri ihan kaikkineen? Ja tuleeko tilalle pelkkää paskaa? Karkeimmillaan: jos kukaan ei osta runoutta, aletaanko sitten teloittaa ihmisiä?

Jokainen aihetta sivuava essee ja artikkeli on eräänlaista pimeässä hapuilua. Löytyisikö keino pelastaa tämä meidän ihana kulttuurimme? Kun tähän ei löydy rehellisiä vastauksia, alkavat kulttuurityöläiset kritisoida toisiaan siitä, että ei tätä ongelmaa näin ratkota, ei teidän tavallanne.

Olisiko vastaus kuitenkin se, että kaikkia tapoja tarvitaan? Sekä Hosseinin kaipaamaa älyllistä lähestymistapaa että kirjallisuutta tutummaksi tavan tallaajalle tekevää Piirin toimintaa. Ja paria tusinaa muuta tapaa. Että tämä ei ole joko-tai-kysymys, mikäli elävästä ja monipuolisesta kulttuurista ollaan ihan aidosti huolissaan.

En itse ajattele näin optimistisesti, vaikka kannustan muita siihen, koska katsokaa nyt ympärillenne. Teknologia yksin on varmistanut kehityksen suunnan. Esimerkiksi kirjallisuus ei mitenkään voi voittaa sosiaalista (uutis)mediaa vaikutusvallassa. Se kisa hävittiin heti starttipistoolin pamahdettua.

Valtavirran tendenssejä vastaan voi käydä vain elämällä ja tekemällä itse toisin. Ratkaisut syntyvät orgaanisesti, jos syntyvät. Se on optimistisinta, mihin itse kykenen.

Kulttuuritoimittajien kipuilu liittyy sen tajuamiseen, että oma ammattiala on muuttunut arvostetusta valtavirrasta undergroundiksi vuosikymmenessä. Siihen en sano kuin tervetuloa. Kyllä täällä maan alla on tilaa.

* *

Kun kulttuurin saama tila kuulemma kapenee, mietin aina, että mikä tässä väitteessä on sen tulokulma? Viimeksi kun katsoin, videopelit, pop-musiikki ja elokuva voivat globaalisti kaikki hyvin ja kaunokirjojenkin myynti on ollut Suomessa plussan puolella, ymmärtääkseni jo vuosia (tietokirjojen laita on toki toisin). Juuri uutisoitiin, että anime teki tänä vuonna Japanissa ennätystuotot. Bisnes ei ainakaan paljasta rappiota.

Kulttuurihuolipuhe tuntuu keskittyvän kauheasti siihen, että ammattimainen journalismi, kulttuuritoimittaminen loppuu Suomessa. Kuulostaa siis vähän siltä, että ollaan huolissaan enemmän siitä, että joku ei maksa minulle tästä liksaa, kuin siitä, että kulttuurille kävi juuri jotain peruuttamatonta.

Kummallisessa kytköksessä kulkee huoli kirjallisuuden tilasta: Miksi jengi ei lue? Lukemisen rappio yhdistetään kuin huomaamatta kulttuurikeskustelun ja laajemmin koko kulttuurin rappioon. Vuoron perään selittäjinä ovat matala koulutustaso, populismi, kulttuurialan oma elitismi, ynnä muut.

Ne ovat osatekijöitä. En vähättele ilmiön negatiivisia vaikutuksia. Kattavampi vastaus on silti yksinkertaisempi: Lukeminen on useimmista ihan saatanan tylsää, jos tarjolla on muutakin. Ajattelu sattuu päähän. Eikä tätä johtopäätöstä varten tarvita edes poliittisia populisteja. Lukeminen on ollut hyvin lyhyen aikaa demokraattinen oikeus missään yhteiskunnassa. Hetken aikaa historiassa näin on ollut, nyt alamme palata sitä edeltäneeseen normaalitilaan eli siihen, että pääasiassa eliitin jäsenet lukevat vapaaehtoisesti ja muut eivät.

Jo käsissämme ja taskuissamme olevat vempeleet riittävät syrjäyttämään kirjat, koska puhelimet ovat kiinnostavampia, alati interaktiivisia ja helpompia annostella. Siis tyhmempiä. Useampi ihminen haluaa mieluummin lukea tämän näkemykseni puhelimelta nopeasti, käsittää sen väärin ja sitten suuttua, kuin lukea romaanin.

Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että merkittävin pelko on, jos ei enää saa palkkaa. Ymmärrettävää, samalla ei kovin samastuttavaa. Olen itse siitä vikapää, etten ole ikinä odottanut ansaitsevani rahaa kulttuuripuuhastelulla. Ajatus tuntui jo nuorena haihattelulta. Kulttuurista kirjoittaminen on ollut pikemminkin väylä tehdä mitä lystää. Siksi teen asioita, joista ei makseta kunnolla. Tämä on ainoa ala, jossa voin häpeilemättä puhua kaverini kanssa videopeleistä tai kirjoittaa unohdetuista runokirjoista ja joskus joku maksaakin siitä. Paskasti mutta silti. Olisi kiva saada fyrkkaa enemmän. Realismi on sitä, etten saa.

Jos yksikin ihminen saa jutuistani kiinni ja saa niistä täyttymystä, olen onnistunut. Jutuistani on tullut elämäni aikana niin kehuja kuin vittuilua, mutta aina kiinnostavasti puettuna, tunteella silattuna. Olen pitänyt sitä paljon tärkeämpänä kuin suurta huomiota ilman palautetta.

* *

Mitä kulttuurikeskusteluun tulee, siihen osallistuminen ei ole useimmista ihmisistä kovin kiinnostavaa. Pienten piirien ulkopuolella oleville kaikki tällainen debatointi tuntuu parhaimmillaan yhdentekevältä, pahimmillaan koomiselta tai vihattavalta.

Paras kulttuurikeskustelu käydään kapakan pöydässä, chatin pikaviesteissä kaverille ja työpaikan juoma-automaatilla. Kulttuurilehtien sivuilla keskustelu sen sijaan kuolee, koska viimeistelty teksti soveltuu jo muotonsa vuoksi paremmin julistamiseen kuin aitoon ajatustenvaihtoon.

Luen mieluummin jyräytyksiä, ja sitten pohdin niitä itse. Teksti on ajattelun käynnistäjä, jatkot käydään puheen tai kirjoituspurkausten muodossa. Olen tehnyt kumpaakin, puhunut ja oksentanut. En odota kirjoituksiini vastauksia, en ole ikinä odottanut. Toivon sen sijaan, että joku lukee ja ajattelee hetken.

Kirjoitetut jatkojupinat, vastineet ja vastineiden vastineet ja Instagram-avautumiset ovat lähes aina vähemmän kiinnostavia ja tuskallisen ennalta-arvattavia, valmiiksi ajateltuja ajatuksia, haaleaa mehukattia, osin koska ne kirjoitetaan nopeasti. Verkkoaika tekee kommunikaatiosta salamasotaa. Hosseinin teksti oli aivan okei, ja Piirin vastine sille jo vähän huonompi. Seuraavassa vaiheessa Instagram täytetään hot takeilla. Tämä omakin kirjoitukseni on jo osa rappiota. Kun ehdin avata sanaisen arkkuni, koko ilmiö on yleensä jo ohitse ja pöly laskeutunut.

Esimerkki samasta kaavasta: Kevytmarxistit ovat nyt tulkinneet tämän keskustelun taas sitä kautta, että “kuka saa osallistua kulttuurikeskusteluun” ja “portinvartijuus” ja läpälää. Tosi kiinnostavaa. Niin kuin Silvia Hosseini voisi olla Tuija Siltamäen portinvartija. Kaikkein mielenköyhimmässä näkemässäni heitossa väitettiin, että vittuilu on patriarkaalista. Varmaan kai siksi, että naiset ovat luonnostaan lujasti lempeitä kuin jossain Maaret Kallion kolumnissa.

* *

“Kulttuuriväki” kirjoittaa kulttuurista lähinnä toisilleen. On kirjoittanut jo pitkään. Vähissä ovat ne lukijat, jotka eivät itse kirjoita. Vielä vähemmässä ne, joita käsienvääntely kulttuurikeskustelun puutteesta kiinnostaa.

Toki kriitikolta ironista kirjoittaa näin. Koko alamme on reaktiivinen. Silti kritiikkikin on tosiasiassa paaluttamista, ei kutsu keskusteluun, ei vaikka aika ajoin joku toista Hesarin tai muun aviisin sivuilla hourisikin.

Keskustelu kulttuurista internetissä on ihan yhtä paskaa kuin keskustelu ihan mistä tahansa muusta internetissä.

Kommentti lukuhäpeästä

Posted on by kangasvalo

Aurinkoontuijottelua-blogissa oli asiaa viihdekirjallisuuden lukijoiden kokemasta lukuhäpeästä.

Lukuhäpeä ilmenee siis niin, että viihdekirjallisuutta kuluttava henkilö ei uskalla tuoda esille mielihalujaan tai kokee tulevansa jotenkin muuten sorsituksi oletettavasti korkeakulttuuria suosivalla taidekentällä.

Luulin kirjoittaneeni aiheesta itsekin, mutta en nopealla syynillä löytänyt tekstiä blogiarkistosta. Kenties se on jossain luonnoksiksi jääneiden tekstien joukossa.

Kirjoitin seuraavan kommentiksi, mutta liian hankalaksi käynyt kirjautumisprosessi esti kommentin postaamisen. Niinpä laitan sen tähän.

Lisään yhden huomion, joka tulee mieleeni aina, kun on kyse niin kutsutusta tunnepuheesta.

Kuvaillessaan tunteitaan ihmiset käyttävät tunteiden nimiä. Järjestään jää kuvailematta, miltä tämä tunne kokijassaan tuntuu.

Häpeä on vahva tunne, joka ilmenee usein fyysisenä stressireaktiona. Kämmenet hikoavat, posket punottavat, ehkä kyyneleitä tulee silmiin tai ajatukset karkaavat. Ihminen voi käydä vaisuksi tai suuttua tai haluta paeta tilanteesta.

Näinkö viihdekirjallisuutta lukeva tuntee, kun tuntematon kysyy häneltä: “Mitäs luet?”

Vai olisiko kyseessä älyllistetympi reaktio, josta käytetään nimitystä häpeä, vaikka kyse on tavanomaisesta arkisesta toiminnasta? Ei ole epätyypillistä vältellä epämukavaa tilannetta tuntematta silti häpeää.

Niin voi tehdä jo siksi, että haluaa välttää raskasta keskustelua aiheesta, josta ei nyt vain jaksa. Tai siksi, ettei vain kiinnosta. Tai siksi, että ei viitsi keskeyttää lukutuokiotaan ventovieraan uteluiden takia. Nämä reaktiot voivat olla kytköksissä johonkin häpeän kaltaiseen, olla ehdollistettuja häpeän jatkeita, mutta ovatko ne sitä itseään?

Myös ahdistus on voimakas tunne ja sana. Olen kiinnittänyt sen käyttöön arjessa huomiota, myös omassa puheessani. Yhä useampi ihminen kuvailee ahdistuneensa jostain arkipäiväisestä epämukavuudesta. Kaupassa kassa katsoi liian tiiviisti silmiin ja se “ahdisti”.

No, tuskin useimmiten kuitenkaan. Tilanne oli vain epämukava hetken.

Sama kärjistynyt tunnepuhe näkyy muuallakin, mediassa ja arkikielessä. Asioita vihataan, rakastetaan, palvotaan, pelätään. Toki näidenkin tunteiden kokemisessa on spektrejä, mutta näitä varten on olemassa lievempiä tunneilmaisuja.

Poissa ovat sellaiset tunteet ja olotilat kuin tyytymättömyys, kateus, tyhjyyden tunne, mielihyvä, inho, vastentahtoisuus, epämukavuus, ujous, vitutus, pänniminen, murehtiminen, tylsistyminen, ihastus, ystävyys, pahat aavistukset, vaatimattomuus, ylimielisyys, ilahtuminen, uskollisuus, korkea mieliala, melankolia, synkistely, haikeus, nostalgia, kaipuu…

Ne on siivottu pois, koska kärjistävä retoriikka saa paremmin huomiota. On yksinkertaisempi sanoa, että jokin “ahdistaa” tai “hävettää” tai “siihen on ihan rakastunut”. Samalla keskustelu vääristyy jo lähtökohtaisesti pelkkiin tunnehuippuihin, jotka eivät mahdollisesti edes pidä paikkaansa.

Ei kuulosta teoreettisesti jykevältä sanoa, että “en halunnut näyttää ventovieraalle lukemaani kirjaa, kun siitä tuli vähän epämukava olo”. Se kun vihjaisi, että kyse ei aina ole sosiaalisesti luodusta paineesta. Sen sijaan kyse on aina häpeästä, liioitellusta tunnustuksellisuudesta.

Taakka

Posted on by kangasvalo

Raahaamme lapsuudesta asti mukanamme motiiveja, joiden yksinkertaisuutta emme tohdi myöntää. Saatamme innostua kirjailijasta vain siksi, että hänen tekemänsä teos on ensimmäinen lukemamme “oikea kirja”. Näin kannamme mukanamme ystävällismielistä suhtautumista teokseen ja tekijään, joka ei sitä ansaitse. Olemme korvanneet kritiikin mielihyvällä, jossa ei ole syvyyttä ja joka perustuu tuttujen asioiden tunnistamiseen.

Syömme ensimmäisen kerran suklaata ja pyrimme sen jälkeen löytämään saman ilon kuin nuorena ahmitut hiilihydraatit ja rasvat tuottavat. Halu ajaa meidät jahtaamaan samaa tyydytystä kuin ensimmäinen kertamme. Kenties ihastumme lehtikuvassa kimaltavan prinsessan kutreihin. Kannamme sen jälkeen mukanamme kiinnostusta, joka leviää verisuoniimme, kunnes huomaamme kuin varkain ryhtyneemme rojalisteiksi ja lukevamme juorulehdistä kaiken, mikä liittyy Ruotsin kuningasperheeseen.

Kaikkea yllä mainittua yhdistää helppous, joka ruokkii kokijaansa mutta ei täytä vatsaa. Lapsellisuus on pohjimmiltaan helppoutta. 95 ihmistä sadasta teeskentelee muuta mutta valitsee aina mieluummin kymmenen helppoa ja hetkellistä iloa kuin yhden elämänmittaisen. Kapitalismi perustuu tämän taipumuksen jatkuvalle hyväksikäytölle. Kuluttajille on paljon helpompaa myydä yksinkertaisia tuotteita, koska niitä myydään aina (kirjaimellisesti tai vertauskuvallisesti) kasoissa, kymmenen pienen lupauksen muodossa, ei yhden suuren ja vaivalloisen.

Myynnin on oltava helppoa, tuotteen on oltava helppo, tarkoitus on helpottaa elämää ja ajattelua. Siksi markkinakoneiston voittaminen on mahdotonta ilman siitä itsestään johtuvaa imploosiota, resurssien loppumista kesken. Eikä romahduksenkaan koittaessa ihminen suostu tunnustamaan omien halujensa lyhytjänteisyyttä, vaikka tunnistaa sen, tietysti.

Tämä on asia, josta emme anna periksi, egomme varjelluin salaisuus; kyse ei ole edes kieltäytymisestä vaan siitä, ettemme pysty luopumaan pienistä iloista ison ilon vuoksi. Käyttäjät eivät voi kieltäytyä Twitteristä edes tärkeimmistä moraalisyistä (omistaja on ketamiinista sekaisin oleva fasisti, joka väärinkäyttää asemaansa jatkuvasti), koska tuhat peukutusta päihittää yhden voiton mädästä palvelusta. Uutisia doomscrollataan, koska raivon hiilloksesta joka kerta uudelleen syttyvä mielihyvä voittaa minkä tahansa suuren mielihyvän. Kymmenen pientä ja merkityksetöntä arkipäivän voittoa voittaa jokaisen periaatteen. Tässä mielessä aikuinen ei lakkaa olemasta lapsi.

Asialla on toinenkin puoli. Jokaisen ideologin on kyettävä myöntämään itselleen, että heidän kannattamiensa aatteiden pohjimmainen päämäärä on tuhota muiden ihmisten kymmenen pientä mielihyvää ja korvata ne yhdellä isommalla. Liian ankaran ideologian kauppaaminen on Sisyfoksen urakointia, kymmenen pallogrilliä voittaa minkä tahansa eetoksen. Siksi jokainen ideologia on naittanut itsensä kapitalismin kanssa, tavalla tai toisella. Emme tietenkään vie teiltä pois elämänne yksinkertaisia iloja… Vaikka juuri yksinkertaiset ilot ovat este todelliselle sosiaaliselle muutokselle.

Ongelma ei koske vain ideologeja, vaan se koskee myös niin kutsutun itseilmaisun vuoksi kirjoittavia. Itsensä todella vakavasti ottavan, ajattelevan eli kirjoittavan ihmisen haaste on tuhota kymmenen pienen ilon perään itkevä lapsi itsessään ja pohtia itsensä uusiksi. Emme näe toisia ihmisiä selkeästi ennen kuin näemme oman taakkamme yhtä kirkkaasti. Tehtävä on osin mahdoton, mutta jo sen yrittäminen kertoo edes jostain. En osaa sanoa mistä, mutta ainakin asiat pysyvät kiinnostavampina hetken pidempään, kunnes kaikki murskautuu joka tapauksessa.