Hajamerkintöjä vallan ympäriltä

Posted on by kangasvalo

Taiteilijat puhuvat usein tavalla, jota kutsumme erään ystäväni kanssa “lempeyspuheeksi”. Termi on kollektiivinen. Tosiasiassa sen alle mahtuu paljon kaikenlaista.

Lempeyspuheessa korostuu usein hoiva. Siinä etsitään sisäisiä vastauksia, halutaan kasvattaa kukkia niin metaforallisesti kuin kirjaimellisesti ja keskittyä anteeksiantoon. Siinä kielletään tai jätetään osallistumasta sekä kontekstualisoidaan radikalismia uudelleen välittämisen kautta. Siis puretaan hierarkioita.

Lempeyspuheessa poliittinen aktivismi on jatkuvaa ja ajattelevaa, mutta siinä ei ole perinteisessä mielessä yhteiskunnallisen radikalismin ulottuvuutta. Se ikään kuin ohittaa kokonaan järjestelmät. Valta on sille kirosana, koska valta tarkoittaa hyväksikäyttöä. Sen sijaan lempeyspuhe kieltää koko perinteisen vallan olemassaolon.

Lempeyspuhe syntyy tarpeesta olla aktiivinen jotenkin, viestiä ympäristölle omasta aktivismistaan, joka on kytköksissä taiteen ja kulttuurin ilmiöihin. Se on signalointia, ei välttämättä hyvesignalointia, mutta signalointia yhtä kaikki.

Lempeyspuhe on uutinen “äideistä, jotka kutovat lapasia protestiksi sotaa vastaan”.

Tai se on puiden istuttamista omalle pihalleen, jota ei voi pitää vain puiden istuttamisena, vaan radikaalina poliittisena aktiona.

Sekä “oman kehon kuuntelua” ja “muiden kehojen hyväksyntää sellaisena kuin ne ovat”, erityisesti jos kyse on fetissin asemaan nostetuista vammaisista, ylipainoisista, mustista, ruskeista tai transkehoista.

Lienee selvää, mistä on kyse. “Henkilökohtainen on poliittista” on ymmärretty lempeyspuheessa niin, että “politiikka ei voi olla muuta kuin henkilökohtaista”.

*

Mietin lempeyspuheen kohdalla aina mittakaavoja, sillä sen vaikutukset ovat subjektiivisuutensa vuoksi lilliputin kokoluokkaa verrattuna todelliseen yhteiskunnallisia oloja muokkaavaan politiikkaan.

Kaikki mikä tapahtuu nytkin maailmalla tai Suomessa on erityisen voimakkaasta vallankäytöstä johtuvaa. Oman elämän tuunaamisella ei ole siihen muuta kuin korkeintaan reaktiivinen, omia kolhuja pehmentävä vaikutus.

Valtaa taas ei voi viime kädessä muuttaa, kaikkien muiden keinojen loputtua, kuin väkivallalla. Tämä on valtaakin kamalampi sana, jota lempeyspuheessa vältetään vielä kärkkäämmin.

Lempeyspuheessa on mukana enemmän kuin vähän sitä, että niin valta kuin väkivalta nähdään dualistisesti yksinomaan maskuliinisina asioina. Sitävastoin lempeys ja hoiva ottavat vastapainoisesti naisellisen (tai ylipäänsä “toiseutetun”) muotin. Näin vastustetaan patriarkaattia, jolle kuitenkin luovutetaan yksinoikeus valtaan ja väkivaltaan kuin hopealautasella.

Tämä häiritsee minua, sillä epäilen olevani päinvastaista mieltä. Voiko tosiasiallinen vastarinta edes tarkoittaa muuta kuin että myös muiden voimien on osattava ajatella valtaa ja väkivaltaa omina aseinaan? Välineet eivät tee kaltaisekseen, jos ihminen osaa käyttää niitä oikein.

Pasifismilla ei voiteta ainoatakaan sotaa, sillä Gandhin ajoista on tultu eteenpäin maailmaan, jossa kansanmurhaaminen ei herätä laajaa kansainvälistä vastustusta vaan on jokaisen puhelimella ja näyttöpäätteellä olevan katsojan silmässä. Se on vain yksi imagokysymys, jota voi pohtia uuden ilmakypsentimen hankkimisen ja YouTuben selaamisen välissä. Katsoja tyytyy katsomaan poispäin.

*

Lempeyspuheen vetoavuus nuoriin ja poliittisesti valveutuneisiin yksilöihin on ymmärrettävää. Kieltäytyminen osallistumasta poikien peleihin voi tuntua aluksi radikaalilta, kuin alkaisi pelata Monopolia Kimblen säännöillä. Siten se tuntuu näennäisen voimakkaalta poliittiselta aktilta. Ongelma on kuitenkin sama kuin vasta kirjoittamaan ryhtyneiden radikaalien kielikokeilijoiden viritelmissä: kieltä ei voi rikkoa ennen kuin sen säännöt tuntee läpikotaisin ja osaa käyttää niitä.

)Tietäisittepä sen määrän nuoria kirjoittajia, jotka ovat valmiita puolustamaan huonoa kieliasuaan perustelemalla sitä kokeilevuudella.(

))Se määrä on vuodesta toiseen vakio. Kun yksi viimein oppii, toinen syntyy tilalle.((

Subjektivistinen radikalismi voi kuitenkin olla realistinen vaihtoehto vasta silloin, kun järjestelmä on tuhottu sen omilla aseilla. Hajotusprosessia ei kuitenkaan haluta aloittaa, koska aidossa vallankumouksellisuudessa menettää liian paljon. Keskimääräisen ihmisen elämä on liian mukavaa. Ei ole suuri salaisuus, että kulttuurikentällä poliittisesti äänekkäimmät ovat myös ihan hyvin toimeentulevia eivätkä kenenkään muunkaan tavoin valmiita tinkimään omista mukavuuksistaan vain ideologisten pikkuseikkojen vuoksi. Lempeyspuhe on helppo vaihtoehto tälle porukalle, koska sitä ei voi haastaa. Sillä siinä ei ole mitään haastettavaa. Sen voittaa yksinkertaisesti ohittamalla sen.

Tavallaan lempeyspuhe on jatketta menneiden vuosikymmenien vasemmistopasifismille. Isot pojat ja tytöt eivät välitä lempeyspuheesta, koska se on vastustajilta sopivasti aikaa vievää puuhastelua, joka ei heiluta status quoa mihinkään suuntaan. Ei pankkiiria pelota taiteilijan henkinen performanssi vaan Baader-Meinhof, niinkin paljon, että vaikka (pseudo)vasemmistolaiset tätä nykyä ovat nössöintä kuviteltavissa olevaa sakkia, on nämä pakko kerta toisensa jälkeen maalata vastapuolen toimesta 70-luvun karmeiksi stallareiksi. Pelon illuusion luomiseksi, äänestäjien haalimiseksi, tyhmien jymäyttämiseksi.

Mitä vastarintaa on sellainen, jota vihollinen ei edes pelkää oikeasti?

Lempeyspuheessa radikalismi on kutistunut subjektivismiksi, joka ei halua perehtyä perinteiseen valtaan, ei halua koskea väkivaltaan eikä sillä ole kytköstä poliittisen päätöksenteon realiteetteihin. Joissain tapauksissa se jopa hylkää mielenosoitusten kaltaiset eleet arvottomina. Mitä realistisia keinoja vaikuttaa sillä sitten on?

Kenties yksityiselämässä harjoitettu lempeys antaa poliittisesti aktiivisille ihmisille voimaa jatkaa, mutta silloin minun on vaikea nähdä siinä eroa mindfulnessin kaltaiseen tehokkuusajatteluun, jossa ihmisen on opittava pysähtymään, jotta tämä jaksaa myöhemmin paiskia töitä kolme kertaa kauheammin. Tosin sitä enemmän epäilen lempeyspuheen olevan tosiasiassa passivoivaa, intellektuellien sanahelinää, jonka korusanoihin pukemaa elämää suurin osa ihmisistä tosiasiassa elää. Minustakin on nautinnollista ostaa levyjä, maata nojatuolissa, kuunnella juuri ostamaani musiikkia silmät kiinni, syödä suklaata ja ehkä nukahtaa. Tai katsoa yleisurheilua tai tehdä hyvää ruokaa, jota syön samalla, kun vilkuilen kissanpentuvideoita. Olen kai silloin itselleni lempeä. Oikeasti olen laiskuri ja vaatii aikamoista itsensä huijaamista kehystää laiskuudestani poliittinen aktio. Sillä toisin kuin teoreetikot luulevat, olen varma siitä, että valtaosa suomalaisistakaan ei koe elämäänsä uudessa uljaassa maailmassamme jatkuvasti osallistamaan pyrkivänä vaan päinvastoin passivoivana ja jopa lamaannuttavana. Toisin sanoen lempeyspuhe tuntuu unilääkkeiden myymiseltä narkoleptisille.

Lempeydestä puuttuu yhteiskunnallis-reaalinen sanoma. Siis sellainen, jota voi hyödyntää aseena muita vastaan siinä maailmassa, jossa viedään lapset päivähoitoon, maksetaan verot, ihmetellään palkankorotuksia, jotka eivät seuraa inflaatiota, kirotaan alati nousevaa bensan hintaa, käydään läpi avioeroa tai käydään nukkumaan tietäen, että vieraan valtion sodan uhka on todellinen. Toisin sanoen siitä, niin kuin monesta muustakin asiasta, puuttuu toivo.

Humanismissa on kiellettyä kutsua jotain todellisuudesta erkaantuneeksi, koska todellisuudenhan määrittää kukin ihan itse. Itselläni tällaisia estoja ei onneksi ole. En voi tiivistää lempeyspuheen herättämiä mielikuvia oikein muuten kuin lapsellisuudeksi. Kaikki poliittisen realismin ohittava mutta poliittisuuttaan viestivä sisältö on karmaisevan lapsellista. Leikkiä vakavilla asioilla. Minun on mahdotonta nähdä, miten solipsismi auttaa muiden ihmisten ahdingossa. Eikä politiikkaa (politiká, kirjaimellisesti kaupunkien asiat) ole olemassa puhtaan henkilökohtaisella tasolla. Se on valtakysymys ja olemassa vain suhteessa muihin.

*

Maailmanlaajuisten väkivaltakonfliktien joukkoon on liittynyt jälleen kerran Uganda: 200 simpanssia käy tällä hetkellä sisällissotaa, joka johtuu siitä, että yksi simpanssien joukko on päättänyt, että sen territorio ei yksinkertaisesti kuulu liian vieraan tuntuisille naapurilauman simpansseille, vaikka nämä kaksi ryhmää olivat ennen osittain limittäiset.

Kummankin lauman yhdistäneen avainsimpanssin kuolema oli luultavasti liikaa. Jäljelle jäi enää vieraus.

Hän oli simpanssien Tito.

*

Olen pohtinut, että oliko IRA:n ja Sinn Féinin tapa toimia “hankaluuksien” aikana esimerkki ainoasta tehokkaasta ja samalla radikaalista keinosta aiheuttaa yhteiskunnallinen muutos länsimaisessa demokratiassa; siinä väkivalta ja politiikka toimivat yhteistyössä ja ajoivat samoilla vankkureilla mutta hoitaen eri tehtäviä. Toinen ajoi, toinen piteli haulikkoa. Niin rauhanomainen toiminta kuin väkivallan välineet kuuluivat suureen työkalupakkiin.

Tuumailuni on eräänlainen epäpyhä sopimus Frantz Fanonin (joka uskoi väkivallan psykologiseen vapautukseen) ja Hannah Arendtin (joka piti väkivaltaa vallan vastankohtana) välillä.

IRA laski aseensa vuonna 2005. Lopputulemasta voidaan olla montaa mieltä. Ison-Britannian entisen pääministerin Tony Blairin mukaan lopputulos oli tappio kaikille mutta eri tavoin. Tulkitsen kuitenkin, enkä liene ainoa, että aseet laskettiin, koska tarpeeksi tavoitteita koettiin saavutetuksi realistisessa kontekstissa. Pohjois-Irlannista ei tullut vasemmistolais-nationalistista tasavaltaa, mutta se sai lopulta aikaiseksi kelvollisen kompromissin Englannin ja laajemmin Ison-Britannian kanssa. IRA oli tehnyt tehtävänsä, jota politiikka tuki. Nyt Sinn Féinin ajamalle politiikalle oli tarpeeksi tukea ilman terrorin sivutoimintaa.

Sinn Féin on nykyisin Pohjois-Irlannin suurin puolue ja nousi pari vuotta sitten yllättäen myös Irlannin (jossa sillä ei ole ollut valta-asemaa vuosikymmeniin) toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja samalla opposition pääpuolueeksi.

Taiteilijat ja muut intellektuellit kommentoivat mielellään, että politiikkaa voidaan tehdä tehokkaasti myös ruohonjuuritasolla. Jos kaikesta tähän kirjaamastani ei ole tullut ilmi, en usko tällaiseen teleologiseen todistukseen. Se on silkkaa omille oivalluksille runkkaamista. Tosiasia on, että kokonaisten kansakuntien elämään vuosikymmeniksi eteenpäin vaikuttavaa politiikkaa tehdään edelleen kabineteissa ja erilaisilla taistelukentillä. Vaikuttaa siltä, että jos haluat politiikkaa, varaudu sotaan.

Perfyymi

Posted on by kangasvalo

Tämä kirjoitus ei liity vasta järjestettyihin performatiivisen lukemisen SM-kisoihin, vaikka mielestäni tempaus oli niin kuin kaikki nuorison vastaavat jutut eli lähinnä tekosyy hassutella. Vaikutusarvoltaan mitätöntä semi-intellektuellia hörhellystä, juuri sitä mitä tempauksella yritettiin parodioida. Joo, protestoidaan Rustan tiloissa Rosebudin siirrosta toiseen kortteliin. Ihan sama, jo syntyessään kuollut vitsi. Vaan mikäs siinä, ainahan hupsutella saa. Vaikka en tiedä mitään whitenoisempaa kuvausta “tästä ajasta” kuin Pontus Purokuru palkitsemassa Miki Liukkoseksi sonnustautuneen tyypin performatiivisesta lukemisesta.

No okei, vituttihan se. Mutta olen silti tosissani; SM-kisat eivät ole tämän tekstin aihe. Sen sijaan haluan kirjoittaa performatiivisesta lukemisesta laajemmin.

Esitysluontoinen lukeminen on nyt erityisen paljon tapetilla, ikään kuin se olisi yleinen juttu. Ilmiöllä tarkoitetaan sitä, että lukee jotain vaikuttavaa teosta julkisella paikalla niin, että muutkin näkevät, mitä henkilö lukee. Samalla lukija voi tehdä poseerauksestaan postauksen sosiaaliseen mediaan.

Ja tämä on se synti, jolle on irvailtu. Että lukee niin, että muut varmasti näkevät. Erityisesti nuoria miehiä on syytetty tällaisesta tekopyhästä käytöksestä.

Lukemisen esittämisen rikoksessa on sopivan memeettiset ainekset. Moni tunnistaa, mistä on kysymys, ja epäilee ehkä todistaneensa sellaista. Samalla irvailun kohteille ei oikein löydy puolustajia ja meemiä voi varioida loputtomiin hyödyntäen sitä omiin tarkoitusperiinsä. Aihe herättää tunteita sisältämättä oikeastaan mitään, erityisesti koska sen keskiössä on kirjallisuus, jonka ystävillä on aiheesta palavat näkemyksensä. Julkisuus, älyllisyys, tyhjyys risteytyvät kimeeriksi.

*

Tietysti aivan kaikki muukin, mitä julkaistaan sosiaalisessa mediassa, on performatiivista. Kuvat ja videot kengänkärjistä, kesähetkistä rannalla, punaviinilaseista ja muusta ovat puhdasta performanssia, iloa jota ei ole olemassa ilman, että se pitää jakaa muille.

Ero on se, että muu on laajalti hyväksyttyä performanssia, koska siihen on totuttu. Siitä on tullut osa sosiaalista normistoa. Sitä ei siis nähdä performanssina, koska se on tosi-olemista niin monille. Muu performointi on sallittua myös naisille, ei vain miehille. Kaikki saavat kuvata auringonnousua mökillä ja loikoilua takkatulen edessä. Performatiivinen lukeminen taas yhdistetään ennen kaikkea miehenä olemiseen. Älykköjätkät esittävät lukevansa Nietzscheä, että saisivat pildeä, sitähän se kaikki on, halpahalliversiota rokkitähteydestä.

Samalla poikien lukutaidosta ollaan huolissaan. Kulttuuri onkin naisten aluetta. Naiset lukevat kaunokirjallisuutta selvästi enemmän kuin miehet, kulttuuripiireissä työskentelee enemmän naisia ja naiset myös kirjoittavat ahkerammin. Kaikki edelliset linkit eivät ole aivan tämän tai edellisen vuoden satoa eivätkä kerro Suomesta juuri nyt, mutta ne kertovat yleisestä suunnasta. Vastaavia esimerkkejä löytyy paljon lisää niin ulkomailta kuin kotimaasta. Anekdootti: Ollessani Runeberg-esiraadissa olimme ensimmäinen raati sitten vuoden 2016, joka oli valinnut ehdokasjoukkoon enemmän miehiä kuin naisia. (Siinä mielessä on poikkeuksellista, että palkinto on näinä vuosina jaettu varsin tasaväkisesti kummallekin sukupuolelle.)

Minusta tuntuu, että kaunokirjallisuuden naisistumista ei silti osata pitää oikeana ongelmana. Korkeintaan nimellisesti. Välillä joku kirjoittaa huolestuneen artikkelin, ja siinä se. Naisia ei tunnu paljoa painavan miesten poissaolo ja onpa puhetta siitäkin, että on oikeastaan hyvä, että kirjallinen kulttuuri on naisten käsissä. Miesten ei tarvitse olla päsmäröimässä kaikkialla. Eikä sinänsä tarvitsekaan. Samalla kärsijöitä miesten sivistymättömyydestä ovat kuitenkin miesten itsensä lisäksi myös naiset, mikä näkyy lukutaidottomien pahvien rakastamana populismina, jonka nousua lukutaidottomuus ei ainakaan hidasta. En haluaisi olla näin banaali, mutta pidän tosiasiana, että sivistymättömyys johtaa nopean informaation yhteiskunnassa lähes väistämättä sivistymättömien tekojen leviämiseen, vaikka sivistys ei johdakaan automaattisesti pelastukseen.

Poikien lukemisesta ollaan huolissaan, miesten lukemisesta ei enää niinkään. Ikään kuin 18 ikävuoden jälkeen ihminen lakkaisi olemasta vaikutteiden ja ennakkoluulojensa alainen. Tai kuin peli olisi siinä kohtaa menetetty, sori! Se on nyt kuule ihan miehen omalla vastuulla, että lukee. Niin kai onkin, itsehän miehet ovat lähteneet kirjallisuuden parista. Vaikea sitä on silti pitää hyvänä asiana.

Oltiin asiasta joskus enemmänkin huolissaan. Kuten niin monessa muussa asiassa kirjallisuusmaailmassa, trendien vaihtelunopeus on kauhea. Muistatteko vielä ilmiön #pojatkinlukee? Siitä on nimittäin melkein kymmenen vuotta, kun tämä kampanja oli “juttu” eikä vain laiska aihetunniste muiden joukossa. Tai no, oli se sitä silloinkin, mutta ainakin se oli joku tekosyy miehille performoida lukemista.

Eivätkä paineet tietysti yksin miehiin kohdistu, vaikka tässä heidät esiin nostinkin. Performatiiviselle lukemiselle ilkkumisesta saavat osansa kaikki, mukaan lukien osa neuroepätyypillisistä ihmisistä, joiden voi olla vaikea ymmärtää, mikä on valtavirralle kelvollista toimintaa ja jotka voivat kokea laajemminkin syyllisyyttä maskaamisestaan, sekin eräänlainen performanssi. Jos luet mitä tahansa vakavampaa, lue se oman kotisi seinien sisällä. Ulkomaailmassa ei saa lukea kuin viihdettä, tiedä se!

Performatiivisesta lukemisesta on tullut sosiaalisessa mediassa pimeän käänteen ottanutta paasaamista, huumoriksi naamioitua portinvartijuutta, populismia taidepiirien sisällä. Se on sitä paljon enemmän kuin performatiivinen lukeminen itse, joka on pohjimmiltaan aika harmitonta ja tekee lähinnä siihen syyllistyneen itsensä naurunalaiseksi aivan omin voimin.

*

Kannan itse usein kirjaa mukanani, jos olen menossa johonkin. Yleensä kyseessä on jokin verrattain pienikokoinen teos, mutta en katso sen tarkemmin aihetta, kunhan se on kesken. Olkoon Aku Ankka tai Theodor Adorno, jotain on saatava mukaan reppuun. Onko minulla aina aikaa tai jaksamista lukea huvikseni? Ei. Mutta joskus on, sillä saa tunnit kulumaan esimerkiksi virastojonossa tai julkisissa kulkuvälineissä. Liikkeellä ollessa lukemiseen tulee uusi painotus. Linja-autossa, kahvilassa tai puistossa maisemat ja muut ihmiset muovaavat luettua eri kontekstiin kuin kotona kyhjöttäminen. Rattaat kolisevat, synapsit kipinöivät, syntyy ideoita. Palettiin kuuluu lähes ilmeetön tuijottaminen tyhjyyteen, jos ajatus jää päälle. Ulospäin touhu saattaa näyttää performatiiviselta jo siksi, että harva ylipäätään lukee paperikirjaa enää muualla kuin kirjastossa. Iältäni ja naamaltani alan tosin olla sen verran gubbe, että minua tuskin syytettäisiin niin herkästi kuin parikymppistä kollia. Silti tuntuu huvittavalta, että jossain on heimo ihmisiä, jotka hyppäisivät toljottamiseni todistamisesta tuomitseviin johtopäätöksiin. Ihmisiä, joiden pitäisi olla oman aidon lukijuutensa kautta muiden ihmisten sisäisen elämän ymmärtäjiä.

Performatiivisuuden bongailua näkee elokuvataiteenkin puolella. Letterboxd-sivustolla on tapana haastatella julkkiksia näiden neljästä suosikkielokuvasta. Jos henkilöt luettelevat vähänkin erikoisia filmejä tai outoja elokuvayhdistelmiä suosikeissaan, alkavat videoiden kommentoijilta viuhua runsaasti tykätyt syytökset feikatusta filmihulluudesta. Eihän kukaan voi nauttia oudosta elokuvataiteesta, eihän? Tai ainakaan pitää liian kummallista teosta elämäänsä mullistaneena!

Kokonaan sivuutetaan se, että onko mikään muu kuin jonkin tason performanssi edes mahdollista näyttelijältä, jonka naaman eteen tungetaan nuorison suosiman sivuston glamour-toimittajan pitelemä mikrofoni.

Portinvartijuus ei kannusta ketään tutustumaan taiteeseen avoimin mielin. Sen sijaan se vetää syvän juovan sen välille, mikä on aito tapa nauttia taiteesta verrattuna minuun, juuri minuun, joka olen ihanan aito ja raikas tuulahdus omaperäisyyttä: On rehellistä nauttia populaarista, ja siis nimenomaan nauttia. On epärehellistä saada iloa jostain muusta saati teeskennellä, ettei pelkkä suoraviivainen nautinto ole ainoa asia, joka taiteessa kiinnostaa.

Seuraava osoittaa minulta ironisesti paranoidia ajattelua, mutta tunnistan tällaisen puheen jo omasta nuoruudestani kauan ennen sosiaalista mediaa. Ympäristö leimasi monien tuttujeni toisenlaiset intressit erikoisuudentavoitteluksi. Esittämisestä syyttämisen tarkoitus oli takoa törröttävät naulat takaisin lautaan. Takana oli milloin mitäkin syitä: epävarmuutta, vieraan pelkoa tai ihan vain kiusaamista.

Kaiken takana oli asenne, jota vastaan puhuin usein Laajakuvan (joka on muuten nyt palannut) päätoimittajana: Kykenemättömyys uskoa, että joku voisi pitää eri asiasta kuin mistä pitää itse. Uskomus on syvään juurtunut, erityisesti omaa laumaansa varjelevilla yksilöillä. Takana on pohjimmainen epäluottamus muita ihmisiä kohtaan, mikä ilmenee haluna jakaa kulttuurin sisällä kaikki meihin ja muihin – ei mielipiteiden vaan jo silkan olemassaolon perusteella.

En ole naiivi. Eivät lukemaan kykenemättömät ala lukea sen enempää, vaikka häpäisyn kulttuuria ei olisikaan. Mutta ehkä juuri siksi olisi hyvä, ettei latisteta niitä, jotka edes yrittävät. Täällä on ihan tarpeeksi raskasta ilman, että nettikiusaamisesta tehdään joukolla muka itseironista performanssia.

Työtön kulttuurityöläinen töissä

Posted on by kangasvalo

Minulla on kolme vinkkiä taiteilijoille ja kriitikoille työelämäpalveluiden kanssa toimimiseen. Muita ei tarvita.

  1. Sano aina, että haet kokopäivätöitä ja olet valmis ottamaan töitä vastaan. Sano näin, vaikka tilanne ei jostain syystä olisikaan sellainen, esimerkiksi henkisten esteiden vuoksi. Jos asut isolla paikkakunnalla, kukaan ei tarjoa sinulle töitä, joihin joudut pakosti menemään, sillä työvoimapalveluiden resurssit ovat aivan liian pienet, jotta yksittäisen ihmisen työllistymistä pystyttäisiin seuraamaan tai avittamaan. Tällä litanialla yksinkertaisesti varmistat, että pysyt työttömänä työnhakijana eikä sinua tiputeta ulos palveluista.
  2. Sano, ettet tee muuta kuin etsit töitä. Kerro, että päiväsi täyttyvät työnhausta. Älä kerro harrastuksistasi, projekteistasi, haaveistasi, opintotoiveistasi, suunnitelmistasi, älä mistään muusta. Jos aloitat jotain uutta, ilmoita siitä työvoimapalveluille vasta, kun toimintasi aktualisoituu, eli tiedät varmasti saavasi rahaa tai pääseväsi opiskelemaan. Apurahahausta voit kertoa sillä varauksella, että painotat lukuisia kertoja, että et tiedä tuleeko siitä rahaa. Tämäkin on lievä riski.
  3. Älä kerro mitään muutakaan elämästäsi. Vähemmän puhetta on parempi. Selkeitä ja lyhyitä vastauksia, joissa ei ole monitulkintaisuutta.

Bonusvinkiksi, että kerro aina olevasi pätkätyöläinen ja että nyt ei ole ollut töitä. Vältyt lisäkysymyksiltä yrittäjyydestä ja sen sellaisesta. Jos joudut hakemaan neljää pakollista työpaikkaa, ole tietoinen siitä, että apurahan hakeminen lasketaan työnhauksi.

*

Tämän kirjoituksen inspiraatio oli Kirjailijaliiton kysely, jossa moni kulttuurityöläinen kertoi jälleen työvoimapalveluissa ja kelassa asioinnin olevan niin rankkaa, vaikeaa, epäreilua, masentavaa…

Minusta niiden kanssa asiointi, silloin kun on täytynyt, on aina ollut selkeää, kunhan ymmärtää muutaman perusasian.

Yksi kirjailijasankari oli mennyt kertomaan kirjoittavansa edelleen kirjaa apurahakauden jälkeen. Toimistotyöläinen tulkitsi tämän jatkuvaksi töissäoloksi, ja sinne meni työttömyyskorvaus. Kirjailijan johtopäätös: en sitten kirjoita, jos ei tule korvausta. Tätä sitten kauhisteltiin somessa, että miten voi olla.

Mietin: Mistä näitä juttuja aina revitään? Kuka on niin ulalla, että kertoo virkamiehelle tekevänsä töitä, vaikka ei tee? Kuka vetää siitä loukkaantuneena dramaattisen johtopäätöksen, että kotona ei voi nyt enää tehdä mitään?

En ole ollut vastaavassa tilanteessa. On silti selvää, että oikea ratkaisu on tämä: Työkkäriin kerrotaan, että projekti jäi kesken, jos siis on edes pakko kertoa mitään. Tuskin asiasta edes kysytään, tosiasiassa riittää ilmoitus: “Minulla alkoi apurahakausi”, ja toinen lyhyt ilmoitus: “Nyt se päättyi, olen taas työtön.” Ei kerrota siitä, mitä apurahalla tehdään. Työkkäriä ei kiinnosta. Apurahojen myöntösyistä ei yleensä edes kysytä. Ne ovat vain tuloa eli työtä. Apurahakauden päättymisen jälkeen voit jatkaa kirjoittamista kyllä, mutta se on silloin tavoitteetonta harrastamista. Oli miten oli, valmistunut teos annetaan lopulta kustantamolle. Kirja ilmestyy, eikä ketään kiinnosta millä aikavälillä se on tehty. Luomisprosessi on muutenkin abstrakti, pitäisikö siitäkin ajasta kertoa, kun idea on muhinut päässä esimerkiksi jo vuosien ajan?

Viranomaiselle tai virkamiehelle ei ikinä kerrota mitään, mitä ei kysytä tai ei ole pakko kertoa. Nämä ihmiset eivät ole aina ystäviäsi vaan valtiolle tai kunnille töissä ja heidän on noudatettava velvoitteita, jos jokin toiminta vaikuttaa harmaalta taloudelta silloinkin, kun se ei sitä ole.

Mutta miksi joku on niin tomppeli, että kielii itsestään?

Kai syynä on suomalainen kuuliaisuus. Päällimmäisin vaikutin on se, että moni keskiluokkainen on pudonnut nyt ensimmäistä kertaa työttömyysturvan varaan eikä ymmärrä sitä, mikä on muille vaistomaista: valtion ja kuntien instanssit pitävät huolta pääosin omista eduistaan, vaikka niiden työntekijät haluaisivatkin auttaa. Kunta on joissain tapauksissa eri asia, mutta työelämäpalveluissa ollaan yhtä nihkeinä kuin aina. Lisäksi suomalainen julkinen talous on ajettu tietoisesti todella pahaan jamaan, jossa resursseja ei enää ole mutta tuloksia tarvitaan silti. Monelle asioiden heikko tola tulee konkreettisesti esiin vasta nyt. On eri asia kokea jotain kuin lukea siitä lehdistä.

*

Jos olet kotona työttömänä lojuva kulttuurityöläinen ja ahdistut tilanteestasi, minulla on sinulle iloisia uutisia: Kukaan ei hiivi kotiisi urkkimaan, mitä teet oikeasti. Voit edelleen yksityisesti kirjoittaa, musisoida ja tehdä aivan mitä haluat niin paljon kuin sielu sietää.

Toimistotyöntekijä ei riemastu puolestasi ja kehu, jos kerrot iloisesti kirjoittavasi vapaa-ajallasi kirjaa. Työvoimapalveluiden tehtävä on pelastaa työttömyystilastot hinnalla millä hyvänsä, ei auttaa sinua työllistymään. Siihen keksitään tekosyyt mistä tahansa. Virkahenkilö yrittää tehdä sinusta kevytyrittäjän, jos pälätät suu vaahdossa kiinnostuksenkohteistasi.

Muista aina, että ilman y-tunnusta et ole täysipäiväinen yrittäjä. Sellaiseksi sinua siis ei voida siis pakottaa. Muista myös, että vaikka olisit yrittäjä, sinulla on edelleen oikeus harrastaa niin paljon kuin haluat ja olla tekemättä siitä selkoa työvoimapalveluihin. Harrastaminen ei ole työtä.

Kyse ei ole harmaasta taloudesta, jos teet kotona mukavia juttuja, joista et saa tuloja ja joka ei sillä hetkellä hyödytä ketään. Etkä ole silloin yrittäjä. Sinä vain harrastat. Kaikilla on oikeus harrastuksiinsa. Jos kuitenkin kerrot harrastuksistasi työelämäpalveluille, implikoit niiden olevan tavoitteellista työtä ja olet itse virittänyt miinan, johon astut. Konteksti merkitsee.

Jos kotonasi tekemä harrastus johtaa myöhemmin tuloihin, se on sitten eri asia. Siitä tulee sillä hetkellä työtä. Ei työelämäpalveluista tai kelasta kysytä, mistä rahantulosi johtuu. Siellä ollaan vain tyytyväisiä siitä, että sinulla on töitä ja siten tuloja. Parhaassa tapauksessa työnhakusi päättyy ja olet rahallisissa töissä, mikä on kaikkien mielestä vain hyvä.

Kukaan ei kysy, milloin ja miksi olet taiteesi tehnyt. Näitä asioita ei kysytä, koska vastaukset voivat olla aivan mitä tahansa eikä todisteita muusta ole. Ei työllisyyspalveluilla ole edes sellaisiin uteluihin resursseja. Vain yksi asia merkitsee: ettet ole enää työttömyystilastoja rumentava lukema.

*

Minulla on sinulle toinenkin iloinen uutinen: huolimatta kaikista julmista kommenteista, joilla “laiskureita” manataan netissä alimpaan maanrakoon, kukaan työttömistä marmattava oikeistolainen setä, demariduunari tai porvaritäti ei pääse kotiisi tuomitsemaan sinua. Kun kävelet kadulla, työttömyytesi ei näy päälle päin. Kukaan ei tunkeudu katsomaan kotiisi, miten olet katsonut parhaaksi elää, eikä sinun siksi tule välittää typeristä puheista.

Kukaan ei kysy sinulta työttömyydestäsi tai ala raivota, jos sinulla ei juuri tällä hetkellä ole töitä. Ihmiset ovat kasvotusten yleensä pikemminkin kannustavia, jos ovat edes kiinnostuneita. Työtön on mielikuvien mörkö. Se mörkö et ole sinä, kun seisot lihana ja verenä toisen ihmisen edessä. Rahatilanteesi voi olla poliittisten päätösten takia vaikea, mutta kotonasi olet silti oma herrasi ja vapaa olemaan kuka olet. Sinun ei tarvitse selittää elämääsi tuntemattomille eikä ottaa kenenkään muun mörköjä tosissaan.

Eli lopeta kommenttipalstojen lukeminen.

*

Jos taas et ole ollut työtön, vaan olet niitä ihmisiä, joka ihmettelee, että “miten niin ei ole avoimia työpaikkoja, onhan niitä vaikka kuinka”, realiteetti on, että leijonanosaan avoimista työpaikoista tarvitaan aivan tietynlainen koulutus. Niihin voi toki hakea muullakin koulutuksella, mutta se on lähes aina täyttä ajanhukkaa. Hammaslääkäriksi ei pääse muilla kuin hammaslääkärin papereilla.

Siksi työpaikkoja on edelleen, vaikka työttömien määrä kasvaa: työ ja tekijät eivät kohtaa. Tarjotut työt ovat aloille, joihin työttömäksi jääneillä ei ole koulutusta, tai vastaavasti aloille, joihin on ylitarjontaa. Asia on simppeli, mutta se jätetään kerta toisensa jälkeen mainitsematta niin uutisissa kuin julkisessa keskustelussa. Ehkä koska mediatyöläisillä ei ole asiasta omakohtaista kokemusta, joten se ei edes pälkähdä mieleen.

Toiseen opiskelupaikkaan pääsystä ja siellä opiskelusta on tehty todella haastavaa ja joissain tapauksissa mahdotonta, jos alla ei ole jo työpaikkaa tai siitä kertyneitä säästöjä. Näin ollen työpaikkansa menettänyt ja laskusuhdanteessa olevalle alalle kouluttautunut on umpikujassa. Sitten vielä ihmetellään, miksi ihmiset säästävät.

Kouluttautuneita ei usein oteta matalapalkkatöihin, koska “lähtisit kuitenkin heti, kun saisit oman alan töitä”. Mikä on totta, niin moni tekisikin. Työnantaja ei halua epätoivon vuoksi paikalle tulevia työntekijöitä, vaikka joskus niin kuvitellaankin. Epätoivoinen työntekijä ei kauan duunissa viihdy, ja aina uuden henkilön kouluttaminen muutaman viikon välein vie aikaa ja rahaa.

Moni tarjolla oleva työpaikka on myös niin sanottu nollatuntisopimusjuttu, eli sitä ei kannata ottaa vastaan, vaikka muuta ei olisikaan tarjolla. Nollasopparin kirjoittaminen saattaa estää työttömyyskorvauksen saamisen, eikä töitä silti välttämättä heru, vaan sopimuksen kirjoittanut jää kykkimään vaihtopenkille, kun työvuoroja tarjotaan muille tai niitä on liian vähän. Catch-22.

Liittoon liittyminen ei ole kaikille mahdollista vaikka haluaisi. Liittoon kuulumaton saa peruspäivärahaa vajaa 800 euroa kuussa. Summasta maksetaan noin 20 prosenttia veroa. Työttömyyskorvaus ei ole pohjalla oleville tuhansia veroeuroja kuukaudessa. Ei, ei edes maahanmuuttajille. Jos työttömyyskorvaus (ja joissain tapauksissa asumistuki) ei riitä säälliseen elämiseen, sitä täydennetään toimeentulotuella, jonka saamiseksi on täytettävä tietyt ehdot. Toimeentulotuki on viimesijaista, täydentävää tukea, eli myönnettävä summa on muutamasta kympistä joihinkin satasiin.

Inflaation vuoksi eläminen on niin kallista, että vuokran, laskujen ja usein jonkin lainan maksamisen jälkeen ihmiselle jää rahaa lähinnä perustason ruokakuluihin, jotka täytyy suunnitella tarkkaan. Joskus viihteelläkin voi käydä, jos on ollut erityisen säästävä, mutta nämä ovat harkinnallisia asioita. Viihtyminenkin on kallista. Hengissä rahoilla pysyy, mutta ei juuri muuta. Kulutettu raha palaa takaisin talouden kiertoon. Jos sekin on mielestäsi liikaa, kannattaa ehkä kysyä itseltään, että onko oma oletettu oikeudentunto työttömiä parjatessasi sittenkin vain sadismia, halua nähdä kanssaihmisiä köyhyyden sijasta silkassa kurjuudessa.

Seuraavaa on monien erityisen vaikeaa uskoa: Kaikkien ihmisten ei kuulu olla työelämässä. Osa on täysin kelvottomia työntekijöitä, ja on myös muiden ihmisten kannalta parempi, että nämä yksilöt jäävät kotiin ja yhteiskunta maksaa heidän ylöspitonsa. Työnteko ei kannata aina, ja näiden ihmisten hyöty yhteiskunnalle on suurempi kotona puuhastellessa kuin töissä toheloidessa. Maksan itse mielelläni veroja siitä hyvästä.

Merkittävän osan työttömistä taas ei kuuluisi olla työttömiä lainkaan vaan työkyvyttömyyseläkkeellä, kansankielellä sairaseläkkeellä. Näin ei tehdä, koska sairaseläkkeeltä työelämään palaamista pidetään vaikeampana askeleena, vaikka siitä saatava korvaus on samaa luokkaa kuin työttömyyskorvaus, vajaa 800 euroa. Sairaseläkkeen varmuus saattaa joidenkin ihmisten tapauksessa pikemminkin auttaa työelämään toipumista nöyryyttävän työttömyysruljanssin sijasta.

Tiedän toistelevani kliseitä. Kaikki edellä luetellut huomiot ovat työttömyyden itsestäänselvyyksiä. Ne eivät kuitenkaan ole useille työttömyydestä netissä huuteleville tuttuja, koska he eivät ole koskaan vaivautuneet mielikuviaan pidemmälle. Tai he ohittavat ne ymmärtämättä tai haluamatta ymmärtää. Turvallisesti työllistyneen keskiluokan näkemys työttömyydestä on usein kerta kaikkiaan virheellinen tai perustuu viholliskuviin. Tosiasiassa kuka tahansa meistä saattaa joutua työttömäksi ja tilanteeseen, jossa sopivaa duunia ei vain löydy.

*

Suurin kysymys on, että miksi media tai Kirjailijaliiton kaltaiset instanssit tekevät näistä tapauksista säännöllisesti juttuja?

Tärkein syy on tietysti se, että jutut myyvät ja keräävät klikkejä.

Ei kuitenkaan voi kiistää toista syytä: Työvoimapalveluiden toiminta (ja sen rinnalla työttömyyden todellisuus) on monille suomalaisille aidosti tuntematonta. Aivan tavallinen virkakoneisto, joka on toiminut samalla tavalla jo vuosikymmeniä, saattaa vaikuttaa uutiselta ja sen toiminta pöyristyttävältä, jos se ei ole ennestään tuttua. Ihminen järkyttyy itselleen uudesta, ei todellisuudesta.

Nyt yhä useampi hyvätuloinen tai ainakin hyvämaineinen tippuu tyhjän päälle ja on äimänä: näinkö systeemi pelittääkin? Toivottavasti valaistuminen asian suhteen kantaisi poliittisiin johtopäätöksiin asti, eikä vastoinkäymisiä pidettäisi esimerkkeinä henkilökohtaisista tappioista vaan siitä, että systeemi yksinkertaisesti toimii näin. Mutta en pidätä hengitystäni. Tuskinpa tästä kukaan viisastuu.

Haaste

Posted on by kangasvalo

Satunnaisesti esiin nouseva kirjallisuuskeskustelujen teema on se, että onko vakava taidekirjallisuus liian haastavaa lukijoille.

Asiassa on yleensä kaksi kantaa. Ensimmäinen on, että kirjallisuuden moittiminen haasteellisuudesta on ylenkatsetta lukijoita kohtaan. Jos lukijalta ei vaadita, miten hän voi oppia? Ja miten kirjallisuuden käy, jos sitä tyhmennetään kenen tahansa tasolle? Eikö kirjallisuuden idea ole juuri siinä, että niin ei tehdä?

Toisessa näkökulmassa kirjailijat ovat uponneet liiaksi omaan perseeseensä ja unohtaneet lukijat. Kirjat ovat yksiselitteisesti liian vaikeita, aliarvioidaan lukijaa tai ei.

Keskustelu tiivistyy yleensä tyyliin, kirjoittajien otteisiin, jotka joko ovat tai eivät ole lukijoiden mielestä lähestyttäviä. Mielestäni kyse ei ole yksin otteesta vaan aiheista.

Moni suuresta yleisöstä “vaikea” teksti ei olisi niin vaikea, jos se ei olisi myös epäsamastuttava.

Kärjistetysti: Lukijan eteen marssitetaan yliopistossa kouluttautuneita päähenkilöitä, joilla on pakkomielteitä milloin mistäkin kirjoittajansa väitöskirjan kohteesta. En voi kyllin alleviivata sitä, että tällainen (ja tällaisesta kiinnostuminen) on monelle lukevallekin suomalaiselle vieras maailma, myös osalle niistä, jotka ovat käyneet yliopiston valmistuakseen johonkin ammattiin.

Akatemia ei puhuttele kotiäitiä, putkimiestä, insinööriä, talomaalaria, lääkäriä tai toimitusjohtajaa, jos siellä opinahjossa ei ole velhoa tai käynnissä Battle Royale. Akatemia puhuttelee vain kulttuuri-ihmisen rotua.

Sitä on kirjoittajien joskus vaikea kohdata, koska eikö empatia tai ihan vain kiinnostus kirjallisuuteen tarkoita lukijan kykyä samastua puhujaan riippumatta siitä, kuka puhuu tai jopa ohittaa samastuminen motivaationa?

Kuten usein on, empatian voima on kuitenkin yliarvostettua. Ihminen etsii kaltaistaan myös kulttuurin areenalla. Ei minullakaan ole kärsivällisyyttä hengailla sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa ei ole luontevaa olla hiljaa, vaikka en etsi kaltaisiani kirjallisuudesta vaan nimenomaan toivon jotain muuta. Koska olen utelias. Moni ei ole. Taide ei ole heille paikka uteliaisuudelle. Se on paikka tuttuudelle.

Ihminen etsii toistaan, tekstistä tai sen ulkopuolelta. Sitä todellisuutta ei voi muuttaa toiseksi millään kirjallisuusalan kommervenkeillä tai hartailla iltarukouksilla.

Siinä mielessä puhetta kaunokirjallisuuden tyhmentämisestä voi katsoa perustellusti kummaltakin puolelta. Ei se mitään auta, jos tekstiä tehdään dillemmäksi, jos se ei kelpaa muutenkaan. Siinä kärsii kirjallisuus mutta lukijoita ei saavuteta ehkä silloinkaan.

Mutta auttaisiko silti, jos astuttaisiin omalta mukavuusalueelta normojen maailmaan?

Olisi kai rehellisempää sanoa, että emme me yleisölle kirjoita. Vaan toisillemme. Kehitämme yhdessä tätä kirjallista kulttuuria, joka on tullut meille kirjoittajille omaksi, salaseuraksemme. Kelpaa se teille tai ei. Niin ei voi sanoa jo apurahajärjestelmän kannalta. Kuulostaa elitismiltä, kavahdettavalta. Kaikki pitää aina perustella yleishyödyllisyydellä.

Päädytään välitilaan, jossa kirjallisuudella ei voi tunnustaa olevan arvoa itsessään, omassa kosmoksessaan ja ilman massojen siunauksia, mutta samalla vältellään liian populaaria.

Uskon silti, että olemme vielä hetken verran siinä kohtaa historiaa, että teksti voi olla vaikeaa ja temaattisesti rikasta, jos kirja vain on, sanotaan nyt suoraan, niin vetoava ja sen aihe kohderyhmästään niin hyvä, että siitä halutaan lukea. Sellaisia kirjoja harvemmin kirjoitetaan.

En välitä edesmenneen Miki Liukkosen teoksista ja niiden syvällisyydestä voi olla montaa mieltä, mutta niitä luettiin uskollisesti ja ymmärtääkseni yllättävän laajasti, vaikka ne olivat isoja ja normaalia lukukokemusta vaativampia. Sweet spot löytyi, kun oli halua markkinoida itseään, brändätä, tarvitsematta tinkiä tekstistään.

Toisaalta kaikki kunnia Sofi Oksasen kyvylle kirjoittaa, mutta Puhdistus (WSOY, 2008) ei ole viime vuosikymmenien menestysromaani ja kulttuurinen ilmiö siksi, että hän on erityisen taitava kirjailija, vaan siksi, että sen aihe osui juuri oikeaan kohtaan suomalaista historiallista uudelleenasettelua. Aikaan ennen Nato-Suomea mutta suomettumisen jälkeen. Tirkistelyä, että noin meillekin olisi voinut…

Samantapaista voidaan sanoa Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä (WSOY, 2014). Hallittu teos, jonka aihe on nappivalinta. Suomalainen maaseutu ilman liikaa romantiikkaa, sukupolvien ketju, naiset päähenkilöinä, tämän maan kylmyys ja ankaruus tultaessa kohti nykypäivää. Iskevästi kerrottu. Aivan sietämätön kirja, mutta en minä sen suosiota ihmettele, eikä minun näkemykseni vaikuta asiaan millään tavalla.

Oksanen ja Kinnunen eivät kuitenkaan kirjoita tyhmästi tai vaativasti vaan ihan tavallisesti. Fiktioproosaa kohtuullisen suoraviivaisesti. Eivät kaikki sellaistakaan jaksa lukea, mutta aiheet houkuttavat.

“Kyllä kansa kestää eräistä tosiasioista lukea, koskapa on kestänyt ne kokeakin”, totesi Veikko Ennala. Hän puolusti journalismiaan ja sensaationhakuista keltaista lehdistöä, mutta toteamus sopii huvittavan hyvin (ja monessa eri mielessä) kirjallisuuteenkin. Ja toki Ennalakin oli kirjailija.

Miksi sitten kansaa (todellista tai luuloteltua) ei kosiskella kertomuksilla heistä vaan niin sanotun vakavan taidekirjallisuuden kirjoittajat pysyttelevät visusti kuopissaan? Luulen vastauksen olevan tylysti tämä: Kirjoittavat tahot pitävät arkista suomalaista elämää niin tylsänä ja vitun tyhmien ihmisten täyttämänä, että tätä porukkaa ei edes haluta lähestyä. Lähestyköön ne minua, jos kiinnostaa, kehittykööt edes sen verran.

Kirjailijat ovat niin syvällä omassa kuplassaan, että kirjoittaessa on pakko paeta joko historiaan tai korkeammille tasoille, teoriaan, mikä ilmenee joko kirjoittajaansa muistuttavina päähenkilöinä tai irrottelevina tyylikokeiluina.

Välillä minäkin huokaisen turhautuneena, kun jälleen yhden vakavaan kirjallisuuteen kurottavan teoksen päähenkilö ei ole vakuutusasiamies, sairaanhoitaja, poliisi, pelastaja, uimaopettaja, lakihenkilö, voimistelusalin omistaja, sähkömies, kondiittori, puistotyöntekijä, personal trainer, vahtimestari, uhkapelaaja tai maanviljelijä vaan jälleen yksi yliopistokoulutettu yleinen humanisti, ehkä viestintäalan ammattilainen. Ihminen, jolla on joutilasta aikaa, koska kirjallisuus tuntuu tapahtuvan enää joutilaisuudessa eikä todellisuudessa.

Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle

Posted on by kangasvalo

Kirjailijat ovat huolissaan äänikirjojen korvauksista. Asiasta on puhuttu viime aikoina taas enemmän. Samaan aikaan suuret suomalaiset kustantamot WSOY ja Otava ovat myyneet julkaisuoikeusomistukseensa kuuluvat teokset Spotifyn palveluun kysymättä lupaa kirjailijoilta. Siinä tausta.

1. Kirjailijat, mitkä olivat kirjoittamanne sopimukset? Jos sopimuksessa lukee, että kustantaja saa kaikki julkaisuoikeudet määrittämättömäksi ajaksi ilman, että teiltä tarvitsee kysyä mitään, kustantajalla on nämä oikeudet. Te olette ne kustantamoille luovuttaneet. Se siitä. Ymmärrän, että tärisevä kirjailijanalku haluaa ensimmäisen teoksensa ulos hinnalla millä hyvänsä. Ymmärrän myös sen, että urallaan edennyt taiteilija haluaa uransa jatkuvan eikä jäädä tyhjän päälle. Mutta jos kustantamolla on oikeus tehdä teoksillanne mitä tahansa, lopputulos on ollut nähtävissä tuhannen kilometrin päästä. Te olette luopuneet omista oikeuksistanne kustantamon ehdoilla. Ihan itse, kenenkään uhkaamatta aseella. Miksi uskoitte johtajaan?

2. Edellä kirjoittamani ei tarkoita empatiani puutetta. Olisi kohteliasta ja moraalisesti oikein, jos kustantajat kysyisivät kirjailijoilta lupaa. Tarkoitan vain, että jos herää tässä vaiheessa siihen, että yritykset tekevät omistamallaan materiaalilla ihan mitä haluavat, niin ei muuta kuin tervetuloa todellisuuteen. Kustantamo ei ole omistaan huolta pitävä kotipesä vaan bisnes, ja kirjailijat freelancereita, jotka työskentelevät bisnekselle. Me täällä työväestössä olemme eläneet alistustaloudessa iät ja ajat. Tuotantovälineet eivät ole kuuluneet työntekijöille ikinä, ja kustantamo kohtelee tekijöidensä tekstejä kuin tehdas laitteistoaan.

3. Ehkä tästä herää vastarintaliikkeitä kirja-alalla. Epäilen kuitenkin, että laajoja sellaisia ei synny, sillä kustantajat tietävät taiteilijoiden reaalipoliittisen naiiviuden ja monien kulttuurialan toimijoiden kertakaikkisen kädettömyyden, ainakin mitä tulee järjestäytymiseen. Kustantamot eivät olisi antaneet Spotifylle kaikkea kuin kultalautasella, jos taustalla ei olisi vakaata luottoa siihen, että kirjailija nielee suuhunsa ulostetun paskan ja lopuksi taipuu kiittämään kauniisti.

4. “Onko kaikki enää kontenttia?” kysyi joku internetissä. On. Kaikki on sisällöntuotantoa. Inhoan sitä itsekin ja vihaan sitä, että taiteilijoita kutsutaan “creativeiksi” tai “luovan alan ammattilaisiksi”. Miksi ei voi olla kuvataiteilija, kirjailija, muusikko? Edustan arkaaista ajattelua. Pääasiallinen tapamme kuluttaa taidetta määrittyy helppouden mukaan. Mikään ei ole niin helppo asia kuin taskutietokone eli puhelin. Jatkuvasti virtaavaa alkoholismia voi pitää yllä kittaamalla viskiä, olutta, giniä, viiniä päivän eri tunteina ja eri tilaisuuksissa, mutta tosiasia on, että se on kaikki silti vain alkoholia. Päihtymystä etsivät myös kaikki ei-artsyt kuluttajat, ne joilla on eniten rahaa ja joita on eniten. Silloin on aivan sama tuuttaako puhelimesta podcast, äänikirja, YouTube-video, TikTok-tanssi, kaverin WhatsApp-viestit, Iltalehden uutishälytykset vai kova porno, kunhan jokin turruttaa ja vie pois tästä paskasta maailmasta. Sillä pitkän työviikon jälkeen ihminen ei halua kuin unohtaa kaiken, kunnes koittaa uusi maanantai. Sisältöä! Sinä teet sisältöä! Soylent Green on tehty sisällöstä!

5. Jälleen kerran… Taiteilijan on aina hyvä muistaa: Suurinta osaa kuluttajista ei kiinnosta, mistä maito tulee. Ei kiinnosta pätkän vertaa, ei kaiken muun katastrofin ohella. Ihmisillä on vielä halu nähdä aidon ihmisen taiteellista työtä AI:n tekemän työn sijasta. Osin sen takia AI-firmat ovat kusessa. Silti kirjailijoiden kärsimykset eivät kiinnosta. Suurin osa ihmisistä ei ole poliittisia. Vaikka olisikin, empatian ulottaminen kirjailijoihin ei luonnistu keneltäkään. Suurimmalle osalle kirjailija ei ole ammatti. Tätä aitosuomalaista asennevammaa ei korjata toiveajattelulla.

6. Siksi kirjailijoiden on pakko huolehtia itsestään ja järjestäytyä. Kukaan muu ei tee sitä heidän puolestaan. Joukossa on voimaa. Perustakaa osuuskuntia. Vaatikaa kirjailijaliitolta enemmän. Jos se ei siihen jäykkyytensä takia pysty, alkakaa harkita aidon poliittista ammattiliittoa lakihenkilöineen, joka pitää huolen sopimusten tasapuolisuudesta kaikille kirjailijaksi aikoville. Valitettavasti en usko tällaiseen siitä yksinkertaisesta syystä, miksi kaikki taiteilijoiden ammattiyhdistysliikkeet ovat epäonnistuneet: taiteilijuus on usein itsekeskeistä ja epäkäytännöllistä eikä solidaarista ja toimeenpanevaa. Tälläkin hetkellä kaikki tuohtuvat minun toimeentulostani, kun pitäisi puhua meidän toimeentulostamme. Ehdotuksia omista kustantamoista heitetään. Suurin osa valitsee ratkaisuksi lamaantumisen, pelkään.

7. Inhotaanko Suomessa kulttuuria? Kyllä inhotaan, on aina inhottu. Eivät kaikki. Merkittävä osa kuitenkin. Jopa kulttuurintekijöistä osa inhoaa kulttuuria. Eikä lopuistakaan suurin osa pidä omaa kulttuuriaan “kulttuurina”. On näet kansankulttuuria, joka ei ole kansan mielestä kulttuuria, mikä on siis hyvä asia, ja Kulttuuria isolla K:lla, joka on kansan mielestä oikeaa kulttuuria eli elitismiä eli paha asia. Tämä kansa tulee metsästä. Kaikki kulttuuriksi, tai siis Kulttuuriksi, kutsuttu on saneltu sille ulkoa. Kulttuuri on venäläisten ja ruotsalaisten ja EU:n ja amerikkalaisten ja kiinalaisten juoni suomalaista vastaan. Erityisesti kirjallisuudessa piilee kaikkea, mitä suomalaiset vihaavat: vaikeaselkoisuutta, kansainvälisyyttä, luokkatietoisuutta ja lukutaitoa. Tai niin luullaan, oikeasti kaikkia näitä on monissa kirjoissa tuskin nimeksi, mutta mielikuvillahan tässä pelataan eikä oikeilla pelimerkeillä. Kulttuurijuonittelulla suomalaisesta yritetään tehdä salonkikelpoista. Se ei vittu sentään käy, mieluummin vaikka haulikonpiiput suuhun. Siksi kaikki kulttuurista oikeasti pitävät toimivat kulttuurialan sisällä. Muilla ihmisillä ei ole mitään väliä, sieltä solidaarisuutta ei heru. Siksikin mahdollisen vastarinnan olisi oltava alan sisäistä ja omia etuja turvaavaa.

8. Jos ihmeen kaupalla päätätte käydä laajempaan vastarintaan, ettekä tyydy hyödyttömiin ja narsismia ruokkiviin symbolisiin eleisiin, muistakaa, että taisteleminen voi olla myös hauskaa, eikä pelkkä ikävä velvollisuus.