Minulla on kolme vinkkiä taiteilijoille ja kriitikoille työelämäpalveluiden kanssa toimimiseen. Muita ei tarvita.
- Sano aina, että haet kokopäivätöitä ja olet valmis ottamaan töitä vastaan. Sano näin, vaikka tilanne ei jostain syystä olisikaan näin auvoinen, esimerkiksi henkisten esteiden vuoksi. Jos asut isolla paikkakunnalla, kukaan ei tarjoa sinulle töitä, joihin joudut pakosti menemään, sillä työvoimapalveluiden resurssit ovat aivan liian pienet, jotta yksittäisen ihmisen työllistymistä pystyttäisiin seuraamaan tai avittamaan. Tällä litanialla vain varmistat, että pysyt työttömänä työnhakijana eikä sinua tiputeta ulos palveluista.
- Sano, ettet tee muuta kuin etsit töitä. Kerro, että päiväsi täyttyvät työnhausta. Älä kerro harrastuksistasi, projekteistasi, haaveistasi, opintotoiveistasi, suunnitelmistasi. Jos aloitat jotain uutta, ilmoita siitä työvoimapalveluille vasta, kun toimintasi aktualisoituu, eli tiedät varmasti saavasi rahaa tai pääseväsi opiskelemaan. Apurahahausta voit kertoa sillä varauksella, että painotat lukuisia kertoja, että et tiedä tuleeko siitä rahaa. Tämäkin on lievä riski.
- Älä kerro mitään muutakaan elämästäsi. Vähemmän puhetta on parempi. Selkeitä ja lyhyitä vastauksia, joissa ei ole monitulkintaisuutta.
Bonusvinkkinä kerro aina olevasi pätkätyöläinen ja että nyt ei ole ollut töitä. Vältyt lisäkysymyksiltä yrittäjyydestä ja sen sellaisesta. Jos joudut hakemaan neljää pakollista työpaikkaa, ole tietoinen siitä, että apurahan hakeminen lasketaan työnhauksi.
*
Tämän kirjoituksen inspiraatio oli Kirjailijaliiton kysely, jossa moni kulttuurityöläinen kertoi jälleen kerran työvoimapalveluissa ja kelassa asioinnin olevan niin rankkaa, vaikeaa, epäreilua, masentavaa…
Minusta niiden kanssa asiointi, silloin kun on täytynyt, on aina ollut selkeää, kunhan ymmärtää muutaman perusasian.
Yksi kirjailijasankari oli mennyt kertomaan kirjoittavansa edelleen kirjaa apurahakauden jälkeen. Toimistotyöläinen tulkitsi tämän jatkuvaksi töissäoloksi, ja sinne meni työttömyyskorvaus. Kirjailijan johtopäätös: en sitten kirjoita, jos ei tule korvausta. Tätä sitten kauhisteltiin somessa, että miten voi olla tällainen tilanne hyvinvointivaltiossa.
Mietin: Mistä näitä juttuja aina revitään? Kuka on niin ulalla, että kertoo virkamiehelle tekevänsä töitä, vaikka ei tee? Kuka vetää siitä loukkaantuneena dramaattisen johtopäätöksen, että kotona ei voi enää tehdä mitään?
En ole ollut vastaavassa tilanteessa. On silti selvää, että oikea ratkaisu on tämä: Työkkäriin kerrotaan, että projekti jäi kesken, jos siis on edes pakko kertoa mitään. Tuskin asiasta edes kysytään. Tosiasiassa riittää ilmoitus: “Minulla alkoi apurahakausi”, ja toinen lyhyt ilmoitus: “Nyt se päättyi, olen taas työtön.” Ei kerrota siitä, mitä apurahalla tehdään. Työkkäriä ei kiinnosta. Apurahojen myöntösyistä ei yleensä edes kysytä. Ne ovat vain tuloa eli työtä. Apurahakauden päättymisen jälkeen voit jatkaa kirjoittamista, mutta se on silloin tavoitteetonta harrastamista eikä siitä mainita. Oli miten oli, valmistunut teos annetaan lopulta kustantamolle. Kirja ilmestyy, eikä ketään kiinnosta millä aikavälillä se on tehty. Luomisprosessi on muutenkin abstrakti, pitäisikö siitäkin ajasta kertoa, kun idea on muhinut päässä esimerkiksi jo vuosien ajan?
Viranomaiselle tai virkamiehelle ei ikinä kerrota mitään, mitä ei kysytä tai ei ole pakko kertoa. Nämä ihmiset eivät ole aina ystäviäsi vaan valtiolle tai kunnille töissä ja heidän on noudatettava velvoitteita, jos jokin toiminta vaikuttaa harmaalta taloudelta silloinkin, kun se ei sitä ole.
Miksi joku on niin tomppeli, että kielii itsestään?
Kai syynä on suomalainen kuuliaisuus. Moni keskiluokkainen on pudonnut nyt ensimmäistä kertaa työttömyysturvan varaan eikä ymmärrä sitä, mikä on köyhemmille tuttua ja vaistomaista: valtion ja kuntien instanssit pitävät huolta pääosin omista eduistaan, vaikka niiden työntekijät haluaisivatkin auttaa. Kunta on joissain tapauksissa eri asia, mutta työelämäpalveluissa ollaan yhtä nihkeinä kuin aina. Lisäksi suomalainen julkinen talous on ajettu tietoisesti pahaan jamaan, jossa resursseja ei enää ole mutta tuloksia tarvitaan silti. Monille hyvinvointivaltion heikko tola tulee konkreettisesti esiin vasta nyt. On eri asia kokea jotain kuin lukea siitä lehdistä.
*
Jos olet kotona työttömänä lojuva kulttuurityöläinen ja ahdistut tilanteestasi, minulla on sinulle iloisia uutisia: Kukaan ei hiivi kotiisi urkkimaan, mitä teet oikeasti. Voit edelleen kirjoittaa, musisoida ja tehdä aivan mitä haluat niin paljon kuin sielu sietää.
Kukaan ei riemastu puolestasi ja kehu, jos kerrot iloisesti kirjoittavasi vapaa-ajallasi kirjaa. Työvoimapalveluiden tehtävä on pelastaa työttömyystilastot hinnalla millä hyvänsä, ei auttaa sinua työllistymään. Siihen keksitään tekosyyt mistä tahansa. Virkahenkilö yrittää tehdä sinusta kevytyrittäjän, jos pälätät suu vaahdossa kiinnostuksenkohteistasi.
Muista aina, että ilman y-tunnusta et ole täysipäiväinen yrittäjä. Sellaiseksi sinua siis ei voida siis pakottaa. Muista myös, että vaikka olisit yrittäjä, sinulla on edelleen oikeus harrastaa niin paljon kuin haluat ja olla tekemättä siitä selkoa työvoimapalveluihin. Harrastaminen ei ole työtä.
Kyse ei ole harmaasta taloudesta, jos teet kotona mukavia juttuja, joista et saa tuloja ja joka ei sillä hetkellä hyödytä ketään. Etkä ole silloin yrittäjä. Sinä vain harrastat. Kaikilla on oikeus harrastuksiinsa. Jos kerrot harrastuksistasi työelämäpalveluille, implikoit niiden olevan tavoitteellista työtä ja olet itse virittänyt miinan, johon astut. Konteksti merkitsee.
Jos kotonasi tekemä harrastus johtaa myöhemmin tuloihin, se on eri asia. Siitä tulee sillä hetkellä työtä. Ei työelämäpalveluista tai Kelasta kysytä, mistä rahantulosi johtuu. Siellä ollaan vain tyytyväisiä siitä, että sinulla on töitä ja siten tuloja. Parhaassa tapauksessa työnhakusi päättyy ja olet rahallisissa töissä, mikä on kaikkien mielestä vain hyvä.
Kukaan ei kysy, milloin ja miksi olet taiteesi tehnyt. Näitä asioita ei kysytä, koska vastaukset voivat olla aivan mitä tahansa eikä todisteita muusta ole. Ei työllisyyspalveluilla ole edes sellaisiin uteluihin resursseja. Vain yksi asia merkitsee: ettet ole enää työttömyystilastoja rumentava lukema.
*
Minulla on sinulle, kulttuurityöläinen, toinenkin iloinen uutinen: huolimatta kaikista julmista kommenteista, joilla “laiskureita” manataan netissä alimpaan maanrakoon, kukaan työttömistä marmattava oikeistolainen setä, demariduunari tai porvaritäti ei pääse kotiisi tuomitsemaan sinua. Kun kävelet kadulla, työttömyytesi ei näy päälle päin. Kukaan ei tunge katsomaan, miten olet katsonut parhaaksi elää, eikä sinun siksi tule välittää tuntemattomien puheista tuon taivaallista.
Kukaan ei kysy sinulta työttömyydestäsi tai ala raivota, jos sinulla ei juuri tällä hetkellä ole töitä. Ihmiset ovat kasvotusten yleensä pikemminkin kannustavia, jos ovat edes kiinnostuneita. Työtön on mielikuvien mörkö. Se mörkö et ole sinä, kun seisot lihana ja verenä toisen ihmisen edessä. Rahatilanteesi voi olla poliittisten päätösten takia vaikea, mutta kotonasi olet silti oma herrasi ja vapaa olemaan kuka olet. Sinun ei tarvitse selittää elämääsi tuntemattomille eikä ottaa kenenkään muun mörköjä tosissaan.
Eli lopeta kommenttipalstojen lukeminen.
*
Jos taas et ole ollut työtön, vaan olet niitä ihmisiä, jotka ihmettelevät, että “miten niin ei ole avoimia työpaikkoja, onhan niitä vaikka kuinka”, totuus on, että leijonanosaan avoimista työpaikoista tarvitaan aivan tietynlainen koulutus. Niihin voi toki hakea muullakin koulutuksella, mutta se on lähes aina ajanhukkaa. Hammaslääkäriksi ei pääse muilla kuin hammaslääkärin papereilla.
Siksi työpaikkoja on edelleen, vaikka työttömien määrä kasvaa: työ ja tekijät eivät kohtaa. Tarjotut työt ovat aloille, joihin työttömäksi jääneillä ei ole koulutusta, tai vastaavasti aloille, joihin on ylitarjontaa ja jotka ovat alipalkattuja. Asia on simppeli, mutta se jätetään kerta toisensa jälkeen mainitsematta niin uutisissa kuin julkisessa keskustelussa. Ehkä koska mediatyöläisillä ei ole asiasta omakohtaista kokemusta, joten se ei edes pälkähdä mieleen.
Toiseen opiskelupaikkaan pääsystä ja siellä opiskelusta on tehty todella haastavaa ja joissain tapauksissa mahdotonta, jos alla ei ole jo työpaikkaa tai siitä kertyneitä säästöjä. Näin ollen työpaikkansa menettänyt ja laskusuhdanteessa olevalle alalle kouluttautunut on umpikujassa. Sitten vielä ihmetellään, miksi ihmiset säästävät.
Kouluttautuneita ei usein oteta matalapalkkatöihin, koska “lähtisit kuitenkin heti, kun saisit oman alan töitä”. Mikä on totta, niin moni tekisikin. Työnantaja ei halua epätoivon vuoksi paikalle tulevia työntekijöitä, vaikka joskus niin kuvitellaankin. Epätoivoinen työntekijä ei kauan duunissa viihdy, ja aina uuden henkilön kouluttaminen muutaman viikon välein vie aikaa ja rahaa.
Moni tarjolla oleva työpaikka on myös niin sanottu nollatuntisopimusjuttu, eli sitä ei kannata ottaa vastaan, vaikka muuta ei olisikaan tarjolla. Nollasopparin kirjoittaminen saattaa estää työttömyyskorvauksen saamisen, eikä töitä silti välttämättä heru, vaan sopimuksen kirjoittanut jää kykkimään vaihtopenkille, kun työvuoroja tarjotaan muille tai niitä on liian vähän. Catch-22.
Liittoon kuuluminen ei ole kaikille mahdollista vaikka haluaisi. Liiton ulkopuolella saa peruspäivärahaa vajaa 800 euroa kuussa. Summasta maksetaan noin 20 prosenttia veroa. Työttömyyskorvausta ei makseta pohjalla oleville tuhansia veroeuroja kuukaudessa. Ei, ei edes maahanmuuttajille. Jos työttömyyskorvaus (ja joissain tapauksissa asumistuki) ei riitä säälliseen elämiseen, sitä täydennetään toimeentulotuella, jonka saamiseksi on täytettävä tietyt ehdot. Toimeentulotuki on viimesijaista, täydentävää tukea, eli myönnettävä summa on muutamasta kympistä joihinkin satasiin.
Eläminen on inflaation vuoksi niin kallista, että vuokran, laskujen ja usein jonkin lainan maksamisen jälkeen ihmiselle jää rahaa lähinnä perustason ruokakuluihin, jotka täytyy suunnitella tarkkaan. Joskus voi käydä viihteelläkin, jos on ollut erityisen säästävä, mutta nämä ovat harkinnallisia asioita. Viihtyminenkin on kallista. Hengissä rahoilla pysyy, mutta ei juuri muuta. Kulutettu raha palaa takaisin talouden kiertoon. Jos tämäkin on mielestäsi liikaa, suoranaista tuhlailua, kannattaa ehkä kysyä itseltään, onko oma oletettu oikeudentunto työttömiä parjatessasi sittenkin vain sadismia, halua nähdä kanssaihmisiä köyhyyden sijasta silkassa kurjuudessa.
Seuraavaa on monien erityisen vaikeaa uskoa: Kaikkien ihmisten ei kuulu olla työelämässä. Osa on täysin kelvottomia työntekijöitä, ja on myös muiden ihmisten kannalta parempi, että nämä yksilöt jäävät kotiin ja yhteiskunta maksaa heidän ylöspitonsa. Työnteko ei kannata aina, ja näiden ihmisten hyöty yhteiskunnalle on suurempi kotona puuhastellessa kuin töissä toheloidessa. Maksan itse mielelläni veroja siitä hyvästä.
Merkittävän osan työttömistä taas ei kuuluisi olla työttömiä lainkaan vaan työkyvyttömyyseläkkeellä, kansankielellä sairaseläkkeellä. Näin ei tehdä, koska sairaseläkkeeltä työelämään palaamista pidetään vaikeampana askeleena, vaikka siitä saatava korvaus on samaa luokkaa kuin työttömyyskorvaus, vajaa 800 euroa. Sairaseläkkeen varmuus saattaa joidenkin ihmisten tapauksessa pikemminkin auttaa työelämään toipumista nöyryyttävän työttömyysruljanssin sijasta.
Tiedän toistelevani kliseitä. Kaikki edellä luetellut huomiot ovat pitkäaikaistyöttömille itsestäänselvyyksiä. Ne eivät kuitenkaan ole useille työttömyydestä netissä kirjoitteleville tuttuja, koska he eivät ole koskaan vaivautuneet mielikuviaan pidemmälle, siis konkretiaan. Tai he ohittavat tosiseikat ymmärtämättä tai haluamatta ymmärtää niitä. Turvallisesti työllistyneen keskiluokan näkemys työttömyydestä on usein virheellinen tai perustuu viholliskuviin. Tosiasiassa kuka tahansa meistä saattaa joutua työttömäksi ja tilanteeseen, jossa sopivaa duunia ei vain löydy.
*
Suurin kysymys on, että miksi media tai Kirjailijaliiton kaltaiset instanssit tekevät näistä kuseen joutuneista ja itsensä vasikoinneista tapauksista säännöllisesti juttuja?
Tärkein syy on tietysti se, että jutut myyvät ja keräävät klikkejä.
Ei kuitenkaan voi kiistää toista syytä: Työvoimapalveluiden toiminta (ja sen rinnalla työttömyyden todellisuus) on monille suomalaisille tuntematonta. Arkinen virkakoneisto, joka on toiminut samalla tavalla jo vuosikymmeniä, saattaa vaikuttaa uutiselta ja sen toiminta pöyristyttävältä, jos se ei ole ennestään tuttua. Ihminen järkyttyy itselleen uudesta, ei todellisuudesta.
Kuten todettua, nyt yhä useampi hyvätuloinen tai ainakin hyvämaineinen tippuu tyhjän päälle ja on äimänä: näinkö systeemi pelittääkin? Toivottavasti valaistuminen asian suhteen kantaisi poliittisiin johtopäätöksiin asti, eikä ihmisten vastoinkäymisiä pidettäisi seurauksena henkilökohtaisista tappioista vaan siitä, että systeemi yksinkertaisesti toimii näin. Mutta en pidätä hengitystäni. Tuskinpa tästä kukaan viisastuu.