Kategoria: Politiikka ja yhteiskunta

Politiikkaa suomeksi, 1

Posted on by kangasvalo

Hei! Tervetuloa politiikkaa suomeksi -bloggaukseen! Tällä kertaa tarkastelemme Ylen 31.1.19 tekemää uutisointia otsikolla Keskustakin vaatii nyt hoitajamitoitusta lakiin, SDP riemastui: “Eiköhän sovita asia, Petteri Orpo?” – Orpo: “Desimaalit ovat lillukanvarsia”.

Lakiin kirjattaisiin, että jokaista hoivattavaa kohden henkilöstön vähimmäismitoitus tulisi olla 0,7 käsiparia. Kaikki puolueet niin oppositiossa kuin hallituksessa kannattavat muutosta.

Paitsi Petteri Orpon johtama kokoomus. Tarkastellaan hieman Orpon tapaa ilmaista asia:

Hän pitää edelleen kiinni kokoomuksen kannasta: lakiin ei tule kirjata hoitajamitoitusta. Orpon mukaan “desimaalit ovat lillukanvarsia” itse asiassa.

– Meidän mielestämme ongelma ei ratkea sillä, että lakiin kirjataan jokin desimaali. Se olisi mekaaninen ratkaisu. Ihminen ei ole desimaali.

Mitä Orpo tällä tarkoittaa on, että valtion hallinta (lue: sosialismi) on pahasta ja työantajille ei tule sälyttää ikäviä työntekijävelvollisuuksia, koska ne tuottavat kuluja. Tässä tapauksessa desimaali ei ole “lillukanvarsi” vaan tiukkaa konkretiaa.

Lillukanvarsi. Kas, populismia.

“Ihminen ei ole desimaali” on häikäilemätön tapa saada inhimillistävä lakiehdotus kuulostamaan epäinhimillistävältä. Vanhuksille paremman hoidon takaaminen on vanhusten (vai hoitajien… vai työnantajien?) muuttamista numeroiksi, viis siitä että numeroiden vaikutus elämään, kansalaisuuteen yleensä, on asia, jonka kokoomuksen luulisi ymmärtävän.

Orpo ei voi sanoa tätä ääneen, koska kokoomus yrittää päästä irti menneisyydestään ja samalla pysyä sosiaalisesti konservatiivisena vaihtoehtona, jossa sosialismin peikkoa vältellään vaikka maailmanlopun edessä. Kauanko kakun voi yrittää säilyttää ja samalla syödä? Tätä olen kokoomuksen kohdalla pohtinut jo monta vuotta.

Katsotaan seuraavaksi, miten pääoppositiopuolue SDP:ssä asiaa kommentoidaan:

– Näyttää siltä, että SDP:n aloitteesta tehty välikysymys vaikuttaa jo nyt, hehkuttaa demareiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtman.

Kas, lisää populismia. Se mitä Lindtman itse asiassa tässä sanoo ei ole “hyvä että epäkohtaan saadaan muutos” vaan “hyvä MEIDÄN JOUKKUE!!!” Mainitsematta jää, että 0,7-ehdotus on ihan konkreettisesti keskustan tekemä.

Mitä Lindtman jättää myös sanomatta on, että vanhusten hoivan taso on viime aikaisten mediatapahtumien valossa ja journalistien monivuotisen uutisoinnin jälkeen viimeinkin niin yleisinhimillinen huoli, että demareiden ei ole paljon muuta tarvinnut tehdä kuin ottaa koppi valmiista aiheesta.

Erityisesti, kun sosialismin tehdessä ujostelevaa kuikuilua mahdollista paluuta varten ja kapitalismin jyrätessä yhä enemmän vanhaa maailmaa hajalle, nyt jos koskaan pitäisi olla vasemmiston hetki. Jos puolueen pääideologit osaavat työnsä, vanhusten hoito on ase, jota ei voi olla hyödyntämättä.

Lindtman antaa mieluusti pääoppositiopuolueena saavutetun hyödyn sataa laariin, vaikka tosiasiassa itseään jalkaan ampuvaa, konservatiivisydäntään edelleen hellivää kokoomusta lukuun ottamatta aivan kaikki puolueet eivät enää voi olla muuta kuin samaa mieltä, ainakin nimellisesti.

Kadonnut työväki

Posted on by kangasvalo

Työväenluokkaisen kirjallisuuden tilaa ihmeteltiin taannoin Ylen Kulttuuricocktailissa. Peräänkuulutettiin työläiskirjailijoita, pohdittiin heidän poissaoloaan.

Moni kirjoittaja on keskiluokkainen, ja työväenluokka ei ole koulutetun keskiluokan silmissä edustava ihmisryhmä. Pidän kuitenkin mahdottomana, etteikö keskiluokkaisista ongelmista kirjoittaneiden kirjailijoiden taustalla olisi myös työväenluokkaisia perheitä.

Näiden perheiden maailmasta ei kirjoiteta, koska napanuora on katkaistava kokonaan, jos on aikomus liikkua luokkamatkalla ylöspäin. Suomalainen yhteiskunta on siitä “kiitollinen”, ettei täällä kysellä ihmisen taustoista, jos tämä näyttää ulospäin tietynlaiselta. Lapset tekevät ennätysvauhtia pesäeron vanhempiinsa.

Nykyinen ideologisen sekasorron ajanjakso on kaiken muun lisäksi aikuisten sotaa lapsiaan vastaan. Lapset ovat muuttaneet kaupunkiin ja omaksuneet tovereidensa arvot kuoleville paikkakunnille jääneitä vanhempiaan vastaan.

Aikuistuessaan lapset ovat vieraantuneet niin tahattomasti kuin tahallaan vanhempiensa elintavoista. He ovat kirjaimellisesti eri kulttuurin lapsia, mistä kertoo esimerkiksi Juhani Karilan viime vuoden viimeiseen Imageen kirjoittama juttu.

Kirjoituksessa hän ihmettelee isänsä metsästysporukan reissulla ja kirjoittaa tavallisista vanhoista miehistä kuin toisen maailman olennoista. Jutussa ei ole kiinnostavaa näkökulmaa, mutta on Imagen sivut jollain alkuasukkaita ihmettelevällä turistikirjoittelulla täytettävä.

Kuitenkin ymmärrän kirjoituksen lähtökohtaa, sillä seuraavat asiat ovat totta: Työläisillä/maalaisilla/vanhemmalla sukupolvella on paljon heikosti perusteltuja luuloja. Koulutuksen puute näkyy kyvyttömyytenä käsitellä laajoja asioita ja maailmaa.

Työläisten joukossa on rasisteja ja sukupuolirooleihin perinteisesti suhtautuvia ihmisiä, mikä on erityisesti nuorista koulutetuista epämukavaa, minkä vuoksi he tuntevat “vieraantuneensa” taustastaan. Työväki myös nauttii eri asioista kuin äveriäämmin toimeentulevat kansalaiset.

Heihin, meihin, on vaikeaa samastua. Istuin esimerkiksi jokin aika sitten taksikuskin kyydissä, joka päätti 10 minuutin matkan aikana kaataa pyytämättä niskaani koko perustelemattomien fobioiden kirjonsa; kaikki irrationaalisia, heikosti perusteltuja, sivistymättömiä mielipiteitä, silkkaa foliohattua. Mies ei ollut aggressiivinen vaan ihan kiva keskustelija, mutta oli myös selvää, ettei mikään väite olisi saanut häntä pohtimaan itseään ja näkemyksiään kriittisesti.

Työläisten näkökulmasta ylimielisyys on koulutettujen etuoikeus, mutta jos kuuntelee omasta asiastaan varmaa umpikonservatiivista taksikuskia minuutin, huomaa että äänensävy on täsmälleen sama kuin aikakauslehtien mielipidekirjoituksia rustaavilla hipstereillä.

Tämä ei tarkoita, että työväestö olisi erityisen tyhmää. Työväestö on ensisijaisesti ylpeää. Heidän ylpeydelleen merkitsevät asiat, joita liberaali keskiluokka ei ymmärrä samalla tavalla: kunnia, turva, perhearvot, päihteet, sitoutuminen, usko ja raha. Nämä ovat työväestölle onnen ja kurjuuden vaakakupit.

Ei ole ihme, että vasemmisto on kriiseillyt eikä vain Suomessa. Se on ottanut omakseen työläisten ja alemman keskiluokan koulutetun nuorison ja unohtanut heidän vanhempansa ja ne joilla ei kulttuuritaustaa tai koulutusta ole. Tämä on osin vasemmiston omaa syytä.

Valittuaan liberalismin vasemmisto on valinnut tietoisesti polun, joka tekee rahallisen tasa-arvon ajamisesta sellaisten ihmisten asian, joita ei ensisijaisesti kiinnosta rahallinen vaan kaikki muu tasa-arvo. Rahasta ja sen suomasta turvasta kiinnostuneet vaihtavat puoluetta.

Yliopistodiskursseista varastettuja puheenvuoroja viljelemällä vasemmisto on ojentanut työväenluokan tarjottimella konservatiiveille.

*

Edelleen moni työväenluokasta tullut nuori haluaa olla keskiluokkainen ja siksi samastuu keskiluokan ongelmiin, myös silloin kun omat ongelmat perustuvat rahan puutteeseen.

Omassa tuttavapiirissäni on joitain tällaisia henkilöitä. He hengailevat samoissa oppilaitoksissa olevien rikkaiden perheiden lasten kanssa ja yrittävät samalla häivyttää kuilun itsensä ja muiden välillä.

Olen työläistaustainen, korkeakoulutettu ja kymmenen vuoden ajan järjestään köyhä. Työtä olen tehnyt muissa ammateissa enemmän kuin alalla, johon minut on koulutettu, silloin kun työtä on ollut.

Olen kiinnostunut kulttuurista kaikissa sen muodoissaan tavalla, joka yhdistetään minua huomattavasti paremmin toimeen tuleviin keski-ikäisiin naisiin. Olen suuntautunut taiteeseen luokkani rajojen yli, mutta tarjottu kulttuuri rajan toisella puolella on suunnattu toiselle kohderyhmälle kuin taustastani tulleille. Tämä ristiriita herättää minussa vierautta. Epäilen taidemakuni syntyneen näiden kokemusten kautta. Olen etsinyt muita teitä.

Kulttuuri-ihmiselle tarjotaan samastumiskohteeksi kivoissa city-töissä työskenteleviä keskiluokkaisia nuoria, jotka voivat romaaneissa ja elokuvissa seikkailla vapaasti, koska käsitys työnteosta on niin ilmava, ettei sitä tarvitse pitää tärkeänä osana henkilöiden identiteettiä.

Pidän American Beauty -elokuvaa (1999) tai romaania kuten Muutoksia (2001) tympeinä. Nähtyäni näiden jalanjäljissä kulkevaa, vahvasti amerikkalaisperäistä taidetta koko elämäni, sillä se hallitsee koulutetuille tarjottua kulttuurikuvastoa, voin sanoa, että olen saanut sitä tarpeeksi. Kiitos, mutta ahdistuksenne ei ole minun ahdistustani. Ei ole koskaan ollut, vaikka yrititte kaikin voimin vakuuttaa minut siitä.

Työväen ongelmiin suhtaudutaan keskiluokkaisessa eli valtakulttuurissa patetiana, menneinä kirjallisina kliseinä, joiden sanominen ääneen edustaa huonoa makua tai niin vierasta maailmaa, ettei sitä käsittelevien tv-uutisten ääressä sanota kuin voi että ja kohautetaan olkia.

Keskiluokkaisessa taiteessa ahdistus paikallistetaan muualle, abstrakteihin rakenteisiin, joihin ei kuulu raha, vaikka raha on tärkein erottavin tekijä ihmisten välillä. Keskiluokan kurjuutta kuvailevat teokset on tarkoitettu fantasiaksi nuorelle työväenluokalle: aah, saisinpa tuntea samaa selittämätöntä tyhjyyttä.

Kivoissa töissä käyvien rentojen kaupunkilaisten ongelmat ovat taiteen kokijoille todellisempia, käsitettävämpiä, koska ne ovat abstrakteja eli eskapismia.

Pohdi etuoikeuttasi

Posted on by kangasvalo

Check your privilege pyytää vartijaa vartioimaan vartijaa. Kuten monet iskulauseet ja ismit, se osoittaa loputonta luottoa yksilön kykyyn pysyä kontrollissa itsestään, vaikka harva pystyy näin epäinhimilliseen saavutukseen, eikä sitä tulisi keneltäkään edes vaatia. Puhun kokemuksesta. Kontrolloin elämääni vuosia sallimatta itselleni todellista rentoutumista, siis ajatuksettomuutta ja välinpitämättömyyttä, ja minusta tuli muun muassa oman itseni liiasta tarkkailusta masentunut. Silloin tunnen oman ääneni muiden ääniksi.

Vasemmistolaisuuden kuolema länsimaisessa liberalismissa on nähtävissä siinä, että oheisen hokeman privilege, etuoikeus, ei merkitse ilmiselvintä epätasa-arvon lähdettä, rahaa. Sen sijaan etuoikeus on asia, jonka oletetaan mahdollistavan rahan saamisen helpommin, on kyse sukupuolesta tai ihonväristä. Ei raha itse. Jos raha, peritty tai muuten välillisesti yhteiskuntaluokan kautta saatuna, edes etäisesti ymmärrettäisiin etuoikeudeksi, joka itse asiassa määrittää ihoa ja sukupuolta enemmän kuin ne sitä, kehittäisin sosialistisen vastalauseen: check others’ privileges. Mieluummin siis ulkoistaisin vastuuta, niin kuin sosiaalidemokratiassa kuuluu, jos haluaa saada hyvää jälkeä. Kutsunhan putkimiehen korjaamaan vuotavan hanan, enkä ala ronkkia itse.

Tyhmäkin ymmärtää, ettei tämä tarkoita ihmisen olevan kykenemättä tekemään havaintoja omasta ulkomuodostaan tai olevan pyrkimättä toimimaan yksityisesti niin kuin moraalisesti parhaiten katsoo. Se ei vain riitä. Todellisen vartijantyön voivat hoitaa vain muut, jotka omasta asemastaan näkevät paremmin rahan muodostaman kuilun. Kyse on myös haasteesta. On äärimmäisen helppoa “myöntää” syyllisyytensä ihon tai perimänsä kautta, asialle kun ei voi mitään ja sen kanssa voi teoretisoida loputtomiin. Sen sijaan omaa aktiivista roolia esimerkiksi työmarkkinakamppailussa, omaisuuden (myös “henkisen” eli kokemuksien!) haalimisessa tai suhteiden hyödyntämisessä ei halua ajatella edes vasemmisto, onhan vastuu todellinen. Siksi sitä on ajateltava jonkun toisen.

Muistutus ideologiasta

Posted on by kangasvalo

Ei ole mahdollista olla poliittisesti sitoutumaton, ja sen jälkeen luetella arvostavansa markkinataloutta ja yrittäjyyttä, kunnioittavansa ihmisoikeuksia ja vastustavansa ilmastonmuutosta.

Yhdessä nämä edustavat tiettyä poliittista näkökantaa. Myös ihmisoikeuksiin uskominen on poliittinen valinta. Kun joku sanoo, ettei kyse ole ideologiasta ja iskee sen jälkeen teesejä pöytään, on varmasti kyse ideologiasta, ei vapaasta keskustelufoorumista.

Asia on näin silloinkin, kun aatteen omat kannattajat kiistävät sitoutumisensa, niin kuin Hjallis Harkimo teki. Tarkoitan siis kömpelösti nimettyä Liike Nyt -liikettä.

Esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastustamisen kutsuminen neutraaliksi tuntuu erikoiselta, koska muutoksen todellisista vaikutuksista suuntaan tai toiseen ei ole olemassa kuin vaihtelevia arvioita.

En tarkoita, ettenkö itse uskoisi ilmastonmuutokseen ja siihen, että sen vaikutukset ovat jyrkkiä. Tarkoitan, että kyse on nimenomaan uskomuksestani ja siihen tukeutuminen tarkoittaa jo ideologista loikkaa. Sillä suhtautumiseni seurausten kauheuteen voisi myös olla skeptisempi ja edelleen perusteltu.

Markkinatalouden puolustaminen sen varjolla, että kaiken pitää kuitenkin olla reilua, on vielä selkeämmin retorinen keino, jonka ydin on ideologinen. Filosofisesti järkevämpää olisi kysyä, voiko markkinatalous toimivimmillaan olla reilua vai perustuuko se parhaimmillaan epäreiluuteen?

Kun kerrotaan, että mukana on asiantuntijoita, tarkoittaa se liikkeen ydinsanomalle suopeita. Vasemmistolaiset raha-analyytikot eivät taida kolkutella liikkeen toimiston ovea.

Tällä hetkellä Liike Nyt -joukkiossa näyttäisi olevan ajavina voimina uusliberalisteja, jotka ovat kyllästyneet siihen, että kokoomuksessa on edelleen konservatiiveja. Liikkeen kolmea tunnetuinta nimeä yhdistää se, että heitä on menneisyydessä pidetty ärsyttävinä jätkinä; Hjallis Harkimo on onnistunut kääntämään tämän parhaiten edukseen, Mikael Jungneria vihataan (syystäkin), Tuomas Enbuske jakaa mielipiteet kahtia.

On ymmärrettävää, että nämä herrasmiehet ottavat pesäeron kokoomukseen, vaikka puolue on edelleen Suomen suurimpia ellei suurin. Loiston päiviä ei voi seurata kuin laskukausi, joten on parempi yrittää jotain muuta ajoissa. Seuraavaan nousuun voi laskun jälkeen mennä vuosia, eikä keski-ikäisillä ole aikaa odottaa vallan huipulle pääsyä niin kauan.

Kuvioon kuuluu, että kun Liike Nytiin alkavat kohdistua ensimmäiset kunnon kritiikit, alkaa jupina kateellisten panettelusta ja suomalaisten negatiivisuudesta. Ideologioille yhteistä on, että vapaa keskustelu on sallittua niin kauan, kun se ei kohdistu ideologiaan itseensä.

Miksi peittää ideologisuus ja puhua liikkeestä eikä yrityksestä rakentaa puolue? Aika on kypsä vapautta korostavalle retoriikalle, nyt kun uuskonservatismin liikevoima on hidastunut, mutta Liike Nytin käyttämän retoriikan tehosta ei voi vielä olla täyttä varmuutta. Siksi varovaisuus.

Jos yleisön vastaanotto on iloinen, voi liike muuttua oikeaksi puolueeksi, asettaa ehdokkaita vaaleihin ja niin edelleen, mutta samalla luoda vaikutelman, että toimii perinteisen puoluepolitiikan ulkopuolella ja moittia muita puolueita niiden byrokraattisesta jäykkyydestä. Retoriikkaa tämäkin, ja strategiana kopioitu presidentti Niinistöltä.

Ovelimmat poliitikot ovat lähestyneet Liike Nytiä suopeasti; he haluavat antaa itsestään taipuisan mielikuvan ja samalla syleillä liikkeen kuoliaaksi. Vastustus herättää herkemmin äänestäjän mielenkiinnon, ystävällinen tervetulotoivotus tappaa sen.

Mahdollista kansansuosiota odottaessa hissutellaan ja vastaanottajia vietellään varovaisella retoriikalla ja karismaattisella johtohahmolla, jonka on oltava Hjallis Harkimo, koska kansa inhoaa niitä kahta muuta.

Onni ja liberalismi

Posted on by kangasvalo

Ovatko ihmiset onnellisia saadessaan valita eli ollessaan ainakin näennäisesti tasa-arvoisimmillaan, siis vapaita yksilöitä?

Luin ruotsalaisen Lena Anderssonin kolumnien suomennoskokoelmaa Enpä usko (2016). Naapurimaassa kiitellyn ja kiistellyn Anderssonin aatemaailmassa on paljon vaikutteita yhdysvaltalaisesta yhteiskunnallisesta ajattelusta. Valtio on epäilyttävä, holhousyhteiskunta ei eroa totalitarismista, yksilönoikeudet ovat merkittäviä ja tosia ja niihin kuuluu oikeus omistaa.

Kirjoittajana Andersson ei koskaan erikseen korosta olevansa libertaari. Luulen tämän johtuvan siitä, että hän pyrkii välttämään leimautumista uskottavuuden nimissä, mikä on täysin ymmärrettävää. Valitettavasti tekstin kieli on muissakin paikoissa tarpeettoman koukeroista Anderssonin välttäessä ideologioiden ja yhteiskunnallisten liikkeiden nimiä.

Hän esittää väitteitä mutta kaihtaa liiallista suoruutta, mikä hämää lukijaa: Mitä oikeastaan luinkaan? Siltalan sivuilla mainitaan Anderssonin laittavan itsestäänselvyydet päreiksi, mutta hyperbola vaatisi taakseen tekstiä, joka on dynamiittia eikä venkoilua. Suomesta vertailukohdaksi käy Matti Apunen, mutta Apunen on ärsyttävimmilläänkin tarpeeksi suora ja ymmärrettävä.

En aio sen syvällisemmin analysoida kirjaa vaan palaan alun kysymykseen. Anderssonin kolumneissa toistuu johtoajatus: Vapaus on kaunista ja totta. Ihmiset ovat onnellisimmillaan voidessaan valita vapaasti ilman yhteiskunnan puuttumista. Tässä ajatusmallissa esimerkiksi sosiaaliturva on haitallinen väliintulo, koska se rajoittaa niin auttajien kuin autettavien vapautta ja “orjuuttaa” keskiluokan auttamaan köyhälistöä, jolloin orjista tuleekin herroja, eikä mikään muutu.

Vapauden ja onnellisuuden suhde kiinnostaa minua, koska valinnanvapaus on kaikkien liberaalien ideologioiden takana. Liberaalit ideologiat taas pyrkivät mahdollisimman kattavaan onnellisuuteen. Onnea ei voi aukottomasti laskea, mutta tutkimuksia siitä on tehty. Luin YK:n tilaaman kansainvälisen onnellisuusraportin vuodelta 2017, siis juuri sen, jollaisia on tehty vuodesta 2012 alkaen ja joista tehdään vuoden välein uutisotsikoita myös täällä Suomessa.

YK pitää laillani onnellisuutta merkittävimpänä mittarina yhteiskuntien onnistumiselle. Raportti on koostettu pyytämällä arviot tuhannelta ihmiseltä jokaisesta tutkimukseen osallistuneesta valtiosta. Kansalaiset ovat siis itse saaneet arvioida onnellisuuttaan ja syitä siihen. Lista käsittää 155 valtiota. Alimpana Keski-Afrikan tasavalta, ylimpänä Norja. Suomi löytyy sijalta viisi.

Raportti on tulkinnanvarainen. Tiivistäisin sen kuitenkin näin: Se ei vahvista yksilönvapauden ja onnellisuuden välillä olevan suoraa yhteyttä yksituumaisella tavalla, jossa onnellisuus olisi vain kiinni yksilöiden periaatteellisista vapauksista. Tasaisesti onnellisimpien valtioiden kärjessä keikkuvat Pohjoismaat eivät ole klassisen liberaaleja ja yksilön oikeuksiin keskittyviä vaan sosiaalidemokraattisia yhteisöjä, joissa valtiolla on vahva mutta ei liian vahva rooli kansalaisten arjessa.

Itse asiassa yksilön mahdollisuuksille tehdä valintoja on annettu mittauksessa toki tärkeä mutta vertailussa pieni osa verrattuna elinajanodotteeseen, bruttokansantuotteeseen ja sosiaalisiin turvaverkkoihin.

Ihmisille on aivan yhtä merkittävää ellei merkittävämpää tieto siitä, että heistä pidetään huolta joko sukulaisten, ystävien tai valtion toimesta, jos he tippuvat pohjalle kuin se, että he saavat esimerkiksi ilmaista estoitta sananvapauttaan.

Klassisen liberalismin näkökulmasta holhoaminen on pois ihmisiltä, koska siinä yksilöt joutuvat mukautumaan ryhmien tahtoon. Tämä on moskaa, joka käy ihmisen luonteen sosiaalista puolta vastaan. Mitä merkitystä on sellaisella valinnanvapauden ihanteella, jonka ainoa kultainen päämäärä on onnellisuuden sijasta ideologian itsensä toteutuminen?

Suora lainaus raportista:

How do answers to the freedom question relate to the social foundations of happiness? In some ways the freedom and social support questions cover different but tightly related aspects of the social fabric. To feel secure, people need to feel that others care for them and will come to their aid when needed. To some extent, being in such a network of usually mutual obligations sets limits on each person’s freedom to make life choices freely, as the interests of others must always be borne in mind. It is apparent from our results that both features are important for a good life. It is also clear from the data that these different aspects need not conflict with each other, as the most successful societies are ones where both measures of the social fabric are strong. Indeed, some of the features of the social fabric that reflect its ability to care for people, in particular the health and education systems, also serve to level out the differences in life opportunities that affect the breadth and reality of the life choices open to each individual. For example, some Northern European countries ranking high in both social support and life-choice freedom have education systems that combine high average success while also narrowing the gaps in performance, and hence future life choices, between children raised in homes with very different levels of parental education.

Tätä ei voi kyllin alleviivata. Siinä se lukee, ja kyse lienee niin tieteellisestä raportista kuin ihmistieteiden tapauksessa voi olla. Ideologia tekee kuitenkin ihmeitä. Joukossamme riittää heitä, joiden mielestä olisimme todella onnellisia, vielä onnellisempia kuin nyt olemme, kallistuessamme keskitieltä jompaan kumpaan suuntaan.

Valinnanvapaudelle annetaan liberaalissa kulttuurikritiikissä suurin rooli, ja sen rajoilla spekuloidaan. Yksilöiden oikeuksien rinnalla mukaan on hivuttautunut myös pettymys järjestelmää kohtaan, joka on naamioitu byrokratiakritiikiksi. Olisiko liberaalien aika kääntää kelkka, tehdä yllättävä siirto ja omia se alue, joka perinteisesti mielletään konservatiiveille, siis kohdistaa katse myös vahvan yhteisön suomiin etuihin?