Ovatko ihmiset onnellisia saadessaan valita eli ollessaan ainakin näennäisesti tasa-arvoisimmillaan, siis vapaita yksilöitä?
Luin ruotsalaisen Lena Anderssonin kolumnien suomennoskokoelmaa Enpä usko (2016). Naapurimaassa kiitellyn ja kiistellyn Anderssonin aatemaailmassa on paljon vaikutteita yhdysvaltalaisesta yhteiskunnallisesta ajattelusta. Valtio on epäilyttävä, holhousyhteiskunta ei eroa totalitarismista, yksilönoikeudet ovat merkittäviä ja tosia ja niihin kuuluu oikeus omistaa.
Kirjoittajana Andersson ei koskaan erikseen korosta olevansa libertaari. Luulen tämän johtuvan siitä, että hän pyrkii välttämään leimautumista uskottavuuden nimissä, mikä on täysin ymmärrettävää. Valitettavasti tekstin kieli on muissakin paikoissa tarpeettoman koukeroista Anderssonin välttäessä ideologioiden ja yhteiskunnallisten liikkeiden nimiä.
Hän esittää väitteitä mutta kaihtaa liiallista suoruutta, mikä hämää lukijaa: Mitä oikeastaan luinkaan? Siltalan sivuilla mainitaan Anderssonin laittavan itsestäänselvyydet päreiksi, mutta hyperbola vaatisi taakseen tekstiä, joka on dynamiittia eikä venkoilua. Suomesta vertailukohdaksi käy Matti Apunen, mutta Apunen on ärsyttävimmilläänkin tarpeeksi suora ja ymmärrettävä.
En aio sen syvällisemmin analysoida kirjaa vaan palaan alun kysymykseen. Anderssonin kolumneissa toistuu johtoajatus: Vapaus on kaunista ja totta. Ihmiset ovat onnellisimmillaan voidessaan valita vapaasti ilman yhteiskunnan puuttumista. Tässä ajatusmallissa esimerkiksi sosiaaliturva on haitallinen väliintulo, koska se rajoittaa niin auttajien kuin autettavien vapautta ja “orjuuttaa” keskiluokan auttamaan köyhälistöä, jolloin orjista tuleekin herroja, eikä mikään muutu.
Vapauden ja onnellisuuden suhde kiinnostaa minua, koska valinnanvapaus on kaikkien liberaalien ideologioiden takana. Liberaalit ideologiat taas pyrkivät mahdollisimman kattavaan onnellisuuteen. Onnea ei voi aukottomasti laskea, mutta tutkimuksia siitä on tehty. Luin YK:n tilaaman kansainvälisen onnellisuusraportin vuodelta 2017, siis juuri sen, jollaisia on tehty vuodesta 2012 alkaen ja joista tehdään vuoden välein uutisotsikoita myös täällä Suomessa.
YK pitää laillani onnellisuutta merkittävimpänä mittarina yhteiskuntien onnistumiselle. Raportti on koostettu pyytämällä arviot tuhannelta ihmiseltä jokaisesta tutkimukseen osallistuneesta valtiosta. Kansalaiset ovat siis itse saaneet arvioida onnellisuuttaan ja syitä siihen. Lista käsittää 155 valtiota. Alimpana Keski-Afrikan tasavalta, ylimpänä Norja. Suomi löytyy sijalta viisi.
Raportti on tulkinnanvarainen. Tiivistäisin sen kuitenkin näin: Se ei vahvista yksilönvapauden ja onnellisuuden välillä olevan suoraa yhteyttä yksituumaisella tavalla, jossa onnellisuus olisi vain kiinni yksilöiden periaatteellisista vapauksista. Tasaisesti onnellisimpien valtioiden kärjessä keikkuvat Pohjoismaat eivät ole klassisen liberaaleja ja yksilön oikeuksiin keskittyviä vaan sosiaalidemokraattisia yhteisöjä, joissa valtiolla on vahva mutta ei liian vahva rooli kansalaisten arjessa.
Itse asiassa yksilön mahdollisuuksille tehdä valintoja on annettu mittauksessa toki tärkeä mutta vertailussa pieni osa verrattuna elinajanodotteeseen, bruttokansantuotteeseen ja sosiaalisiin turvaverkkoihin.
Ihmisille on aivan yhtä merkittävää ellei merkittävämpää tieto siitä, että heistä pidetään huolta joko sukulaisten, ystävien tai valtion toimesta, jos he tippuvat pohjalle kuin se, että he saavat esimerkiksi ilmaista estoitta sananvapauttaan.
Klassisen liberalismin näkökulmasta holhoaminen on pois ihmisiltä, koska siinä yksilöt joutuvat mukautumaan ryhmien tahtoon. Tämä on moskaa, joka käy ihmisen luonteen sosiaalista puolta vastaan. Mitä merkitystä on sellaisella valinnanvapauden ihanteella, jonka ainoa kultainen päämäärä on onnellisuuden sijasta ideologian itsensä toteutuminen?
Suora lainaus raportista:
How do answers to the freedom question relate to the social foundations of happiness? In some ways the freedom and social support questions cover different but tightly related aspects of the social fabric. To feel secure, people need to feel that others care for them and will come to their aid when needed. To some extent, being in such a network of usually mutual obligations sets limits on each person’s freedom to make life choices freely, as the interests of others must always be borne in mind. It is apparent from our results that both features are important for a good life. It is also clear from the data that these different aspects need not conflict with each other, as the most successful societies are ones where both measures of the social fabric are strong. Indeed, some of the features of the social fabric that reflect its ability to care for people, in particular the health and education systems, also serve to level out the differences in life opportunities that affect the breadth and reality of the life choices open to each individual. For example, some Northern European countries ranking high in both social support and life-choice freedom have education systems that combine high average success while also narrowing the gaps in performance, and hence future life choices, between children raised in homes with very different levels of parental education.
Tätä ei voi kyllin alleviivata. Siinä se lukee, ja kyse lienee niin tieteellisestä raportista kuin ihmistieteiden tapauksessa voi olla. Ideologia tekee kuitenkin ihmeitä. Joukossamme riittää heitä, joiden mielestä olisimme todella onnellisia, vielä onnellisempia kuin nyt olemme, kallistuessamme keskitieltä jompaan kumpaan suuntaan.
Valinnanvapaudelle annetaan liberaalissa kulttuurikritiikissä suurin rooli, ja sen rajoilla spekuloidaan. Yksilöiden oikeuksien rinnalla mukaan on hivuttautunut myös pettymys järjestelmää kohtaan, joka on naamioitu byrokratiakritiikiksi. Olisiko liberaalien aika kääntää kelkka, tehdä yllättävä siirto ja omia se alue, joka perinteisesti mielletään konservatiiveille, siis kohdistaa katse myös vahvan yhteisön suomiin etuihin?