Kategoria: Politiikka ja yhteiskunta

Posted on by kangasvalo

Kommentti Helsingin Sanomien uutisen alla:

“Pakistanin tai Iranin tuki talebaneille on mitätöntä verrattuna siihen miten paljon länsimaat ovat Afganistanin hallituksella rahaa syytäneet. Viimeisen 20 vuoden aikana puhutaan valtavista summista ja tässä on lopputulos!

Vaikka tätä miten kaunistelisi niin kyse on jättimäisestä fiaskosta. Mihin ne sadat miljardit dollarit ovat oikein menneet, miksi Afganistanin armeija ja poliisi ovat surkeasti epäonnistuneet? Heitä oli 360 tuhatta miestä, kyllä sillä joukolla talebanit olisi pidetty kurissa jos taistelutahtoa on.”

Kyse on fiaskosta, mutta viimeinen virke käsittää sodan luonteen väärin. Sotia ei voiteta rahalla ja aseilla, vaikka ne auttavat pyrkimyksissä. Sodat voitetaan kansan tahdolla. Raha ja aseet eivät riitä, jos oikeita ihmisiä ei saada vakuutettua taistelun hyödyllisyydestä.

Sama pätee niin puolustajaan kuin hyökkääjään. Jos vallatun maan kansalaisia ei voida kattavasti vakuuttaa uuden aikakauden eduista, valloittaja voi hävitä vielä vuosia myöhemmin. Juuri niin on nyt käynyt. Toisaalta hyökkääjistä on tunnuttava, että oman henkensä asettaminen alttiiksi on perusteltavissa.

Siksi Yhdysvaltain lennokit ampuvat raketit kaukaa, ja venäläisetkin laittavat omat pikku-ukkonsa peliin vasta, kun kyse on nationalistisista kähinöistä naapureiden kanssa. Tiukinkaan aivopesu ei saa laumoja kuolemaan toiselle puolelle maailmaa, jos syy-yhteydet rinnassa sykkivän isänmaallisuuden ja ulkopoliittisten intressien välillä ovat liian huteria.

Yhdysvallat on siis hävinnyt Afganistanin sodan. Se oli nähtävissä. Koko valtion infra olisi pitänyt rakentaa uudestaan jatkuvien aseiden rahtaamisen ja sotilaskoulutusten sijasta. Se on mahdoton tehtävä, kun kyse on 40 miljoonan asukkaan valtiosta, jonne on syydetty jo ennestään valtavasti rahaa ja resursseja.

Afganistanissa ei edes ole “kansaa”, jota vakuuttaa voittajan oikeudenmukaisuudesta. Valtio on heimouskollisuuksien ympärillä huojuva hutera kehikko. Tilanne muistuttaa monia muita kriisissä olevia valtioita kuten Keski-Afrikan tasavaltaa, jossa on sodittu yhtäjaksoisesti pian kymmenen vuotta. Modernisaatio on tällaisilla alueilla huippuhankalaa.

Yhdysvaltojen tekemä temppu on kylmä ja sen vaikutuksia ihmisoikeuksille on manattu käsiä voimattomasti väännellen. Erityisen vastenmieliseltä tuntuu Joe Bidenin selittely siitä, kuinka afganistanilaiset ovat oikeastaan ansainneet kaiken kaaoksen.

Bidenin hallinnon toilailu tullaan näkemään lähivuosina vielä nykyistäkin suurempana virheenä, sillä Kiina ottaa nyt paikan, jota Yhdysvallat alueella piti. Käytännössä presidentti on luovuttanut pahimmalle vastustajalleen avaimet käteen ja lykännyt omat kouransa syvälle paskaan.

Toisaalta myös länsikeskeinen uutisointi häiritsee. Otsikoissa manataan yhteiskunnan tuhoa. Mikä olisi ollut lopulta vaihtoehto? Ikuinen miehitys? Miten valtio olisi rakennettu uudestaan ja kuinka monen vuosikymmenen mutkan kautta? Olisiko de facto kolonialismia pitänyt jatkaa?

Kaiken takana piilee tietysti kammottava ajatus, että olisiko koko sotaa pitänyt edes aloittaa. Ja se, että Yhdysvallat ei ole koskaan ymmärtänyt islamilaiseen kulttuuripiiriin kuuluvien kansojen ja ilmiöiden luonteita.

Yhyy?

Posted on by kangasvalo

Jussin käskyläiset sanovat tyhmiä, loukkaavia, ilkeitä. Niiltä vaaditaan anteeksipyyntöä, kun on taas kansanmurhafantasia lipsahtanut suusta väärässä tilanteessa.

Sitten rukoillaan, että jos se Jussi nyt viimein harjaisi omiaan. Voi voi Jussi, kun sinulla olisi nyt mahdollisuus näyttää, ettet ole fasisti. Miksi Jussi et näytä, ettet ole fasisti, Jussi miksi olet hiljaa, JUSSIIIII.

Mutta ei Jussi harjaa vaan pikemminkin paijaa. Kukaan uuskonservatiivi ei ole koskaan antanut periksi ellei joku ole uhannut verbaalisella aseella kameran takaa; ellei spin doctor ole kuiskutellut korvaan, että nyt menee jo niin pitkälle, että kaaosteorian mukaan lopputulosta ei voi enää ennustaa: voi olla ettei kansa enää tykkää.

Kuinka impotentti tai järkähtämätön optimisti täytyy olla, että toivoo vastustajiensa tekevän oikein? Tai ettei tajua ettei fasisti toista fasistia harjaa, mikäli tämä ei ole onnistunut mokaamaan propagandaa?

Jostain syystä liberaalit kuitenkin jaksoivat toivoa vuosien ajan, että josko Jussi harjaisi. Tai kuka tahansa oikeiston isokiho. Ettei mikä tahansa nyt ole mahdollista.

Tosiasiassa jopa silloin, kun kyrmyniska Turtiainen, Jussin entinen alamainen, uhkaa vetää kaikkia turpaan ja vittuilee avoimesti vanhalle puolueelleen, Jussin ja muiden suhtautuminen on no voi vitsi miten se nyt tolleen.

Jussista onkin tullut Timo.

Turhauttavinta tässä on se vastuu, jota vuosien ajan liberaalien suunnalta sysättiin juuri vastustajien niskoille. Että ihan just vastapuolella pistetään kaikki ruotuun ja palataan takaisin vanhaan kunnon tylsään politiikkaan.

Mistä se kertoo? Kertooko se siitä, että kaaos tunnistetaan oikeiston ongelmaksi, jonka vain oikeisto voi korjata? Vai pohjimmaisesta optimismista, koska ei tunnisteta ongelman olevan totalitarismin kanssa flirttailu (eli ei haluta uskoa asian olevan just näin) ja toivotaan, että rautakouraisenkin johtajan sisällä on ääni, joka sanoo “riittää”, kun asiat menevät liian hulluiksi?

Monikaan ei ilmeisesti halua uskoa, että politiikassa toimii ihmisiä, jotka eivät piittaa yleisestä järjestyksestä. Ei edes silloin, kun todisteet seisovat silmien edessä. Demokratiassa kasvaneelle on vaikeaa käsittää, että joku voi ajaa julkisesti totalitarismia. Siksi kun joku sanoo “mahdottoman”, se tuntuu äkkiä “mahdolliselta”. Eihän se voi olla totalitarismia, kun se sanoi sen ääneen.

Ongelma on sama kuin yrittäessä selittää 4chanin kulttuuria internetiin vasta sosiaalisen median myötä tapahtumapaikoille vyöryneelle massalle. Normot eivät käsitä, että netti ei ollut ennen mikään keskenään tepastelevan sivistyneistön forum romanum, vaan siellä oli paljon alueita, joissa moraalia nakuteltiin uusiksi valtavirran selän takana. Siis jo ennen kuin niistä tuli uusoikeiston myllytyspaikkoja.

Kun tällaista nettimaailman ulkopuolista moraalia edustava törmää säännöt ja lait paskaksi pistäneeseen yksilöön, ajattelee hän luultavasti, että tyyppi on mielisairas. Tai sitten jotenkin epätodellinen. Tai “oikeastaan ihan järkeviä puhuva”… Se ei käy mielessäkään, että kyseessä on itse asiassa poliittisesti motivoitunut henkilö ja hänen toimintansa on tavoitteellista ja systemaattista.

Niin toimii myös demokraattinen yhteiskunta laajemmin. Kyse on nukahtavan mielenmaisemasta. Melun on oltava tarpeeksi suurta, jotta unihiekat katoaisivat silmistä. Jos elää elämänsä odottaen lailta ja järjestykseltä viime kädessä ratkaisuja, ei käsitä lähtökohtaa, jossa laki ja järjestys viskotaan heti kättelyssä roskakoriin ja jatketaan pohtimalla, että mitähän käy, kun tuon roskiksen tuikkaa tuleen.

Työväestön uudet kujeet

Posted on by kangasvalo

Konservatismin ja liberalismin muodostaman “uuden kahtiajaon” taustalla on poliittisten suunnanmuutosten lisäksi median ja itsensä alati uudestaan keksivän politiikantutkimuksen tarve keksiä vanhat säännöt uudestaan silkasta ilosta, että on taas jotain kirjoitettavaa.

Konservatismi ja liberalismi ovat toki syystä mukana politiikan nelikentällä, mutta hekumoitaisiinko tällä uudella maailmanjärjestyksellä niin paljon, jos perussuomalaisten ja vihervasemmiston kohdalla puhuttaisiin reilusti “työläisoikeistosta” ja “sivistysvasemmistosta”?

Olisihan se tylsää myöntää, että sama kuvio on nähty ennenkin. Jako ei mene pelkästään konservatismin ja liberalismin ilmassa leijuvien määritelmien tasolla, vaan kyse on myös koulutus- ja tulotasoista, mahdollisesti jopa äänestäjän keskimääräisestä älykkyydestä.

Työläisoikeistosta ei kuitenkaan puhuta, koska se muistuttaa sanana liikaa fasismia, joka on tässä maassa edelleen arka paikka ja ainakin 2016 ilmestyneen Suomalaiset fasistit -teoksen mukaan nimenomaan oikeiston menneisyyden trauma, ei niinkään vasemmiston.

Niinpä fasismin olemassaolo yritetään kieltää tai sysätä vasemmiston syyksi silloinkin, kun se seisoo alasti ja hytisten maltillisen oikeiston porstuassa ja pyytää päästä sisälle viekkuun edes hetkeksi. Joka kiellon jälkeen se pulpahtaa jonain pikkuilmiönä esiin.

Avointa fasismia haluavat tahot luottavat (ja lopulta pettyvät) populistijohtajiin, jotka eivät ole valmiita menemään päätyyn asti. Niin syntyy sinimustia liikkeitä tai QAnoneja. Työläisliikkeitä nämä uuden oikeiston ilmiöt ovat, koska vaikka niiden ytimessä on suorastaan ironisesti keskiluokkaisen turvallisuuden kaipuu ja kuluttamisen himo, niiden perimmäinen tarkoitus (jota niiden kannattajat eivät usein itsekään ymmärrä) on kapitalismin romahduttaminen.

Kapitalismi on pohjimmiltaan liberaali ilmiö: vapaan tiedon, kaupan ja ihmisten kulkemisen periaatteet ovat sen selviämiselle elinehtoja, sillä ilman niitä ei ole kasvua. Erityisesti maailmanlaajuisessa mittakaavassa. Samalla työläisoikeistolaiset messuavat nationalistista viestiä ja rajat kiinni -sanomaa, joka tyrehdyttää kasvun väistämättä, nostaa tavaran ja palveluiden hintaa sekä tekee useimmista tuotteista liian kalliita keskivertokansalaiselle. Jos ihmiset ja ideat eivät saa liikkua vapaasti, on turha kuvitella, että halpa tavara olisi poikkeus. [1]

Uuskonservatiiviset tahot toitottavat viestiään umpikapitalistisilla, suuryritysten lanseeraamilla somealustoilla ja alkavat itkeä, jos niiden viestejä “sensuroidaan” kapitalismin lakia mukaillen. Twitterit, Facebookit ja muut kuppasivat tästä porukasta rahaa sen minkä ehtivät, mutta pohjimmiltaan niidenkin tulevaisuus on vapaan tiedonvälityksen varassa.

Kun hommat lähtevät sellaisille kierroksille, että esimerkiksi Amerikan presidentin kannattajat yrittävät maailman epäonnistuneinta vallankumousta, jonka onnistuttua vapaa tiedonvälitys ei olisi enää mahdollista, äkillinen sosiaalisen median shutdown pitää huolen siitä, etteivät nämä äänet enää saa tilaa. Rahat on saatu ja bisneksien on aika tähytä muualle. Tällaisen kritisoiminen sananvapautta rajoittavana on tavallaan aivan korrektia, mutta toisaalta that’s capitalism for you, folks. Sosialismiako odotitte? Tai moraalia?

On kuin sosiaalista mediaa hyödyntävät äärioikeistolaiset eivät oikeastaan edes ymmärtäisi mitä vastustavat, vaikka fasismi on perinteisesti ollut “kolmas tie” sen omasta näkökulmasta katsoen, sosialismin ja kapitalismin ikeitä vastaan. Eivätkä he useimmiten ymmärräkään; kansalaisella on tapana nähdä kapitalismi liittolaisenaan silloinkin, kun se edustaa vihollista. Samalla he pitävät sosiaalisen median kaltaisia ilmiöitä itsestäänselvyyksinä, vaikka ne ovat suuryrityksiä, jotka ovat vain onnistuneet tekemään palvelujensa käyttäjistä riippuvaisia. Eivätkä fasistit todellakaan ole tämän yläpuolella.

*

Olen sitä mieltä, että perussuomalaisten kaltaisen puolueen olemassaolo on väistämättömyys jokaisessa demokratiassa, joka on olemassa tarpeeksi kauan.

90-luvusta eteenpäin kansalaisten näkemys on mukaillut tuttua vennamolaista tietä, jossa vanhat puolueet eivät erotu toisistaan. Politiikkaa seuraava tietää, että näin ei varsinaisesti ole. Erimielisyydet on kuitenkin lähinnä ratkottu vallan kabineteissa. Demokratiaa on pidetty tylsänä mutta toimivana juuri siksi, että yhteistyö on toiminut.

On kuitenkin ymmärrettävää, miksi politiikkaa vähemmän seuraaville, joita kansalaisista on suurin osa, näyttää siltä, että politiikka on etääntynyt kansasta. Perussuomalaiset ovat tehneet myös osaltaan palveluksen vanhoille puolueille siinä, että ne ovat joutuneet terävöittämään profiiliaan uudella tavalla. Jotkut ovat onnistuneet (Vihreät, jossain määrin SDP), jotkut eivät (kokoomus, keskusta).

Poliitikot suhmuroivat keskenään vallan kabineteissa, ihmettelee protestiäänen persuille antava kansalainen. Syykin ihmettelylle on selvä: niin suhmuroivat, se on totta. Miksi tämä on tullut äänestäjille järkytyksenä ja joillekin jopa yllätyksenä, sitä en tiedä. (Tai tiedän, kyse on siitä, ettei seuraa politiikkaa.) Edustuksellinen demokratia kun tarkoittaa sitä, että kansa valitsee itselleen eliitin täysin tietoisesti. Silloin osoittaa ennen näkemätöntä naiiviutta, että pöyristyy eliitin olemassaolosta.

*

Jussi Halla-ahon kaltainen poliitikko ei tietenkään tee selvää pesäeroa fasismiin eikä edes pyri siihen vaan pikemminkin vaikuttaa ambivalentilta demokratian periaatteiden suhteen. Eräässä vuosia sitten tehdyssä puoluejohtajien radiohaastattelusarjassa Halla-aho oli ainoa, joka empi sen kysymyksen edessä, että olisiko hänen puolueensa yksinvaltius hallituksessa hyvä juttu.

Lopulta hän sai kakistettua, että huono juttu se olisi, mutta syy empimiselle on selvä ja toistuu hänen kommunikoinnissaan medialle. Halla-aholle on paikoin ylivoimaisen vaikeaa tuomita puolueessaan tapahtuvia ylilyöntejä selväsanaisesti jupisematta vähintään sivulauseessa jotain ajojahdista. Näin on erityisesti, kun muut puolueet vaativat jotain. Mutuni mukaan toimittajien kysyessä myöntyminen on aavistuksen helpompaa.

Syitä tähän on kaksi. Ensinnäkin muiden puolueiden edessä nöyrtyminen ei ole perussuomalaisen identiteetin mukaista vaan osoitus juuri siitä heikkoudesta, jota vastaan perussuomalaisissa on haluttu käydä. Jos puolue perustuu kaikkien muiden vastustamiselle ja tietoiselle henkiselle oppositiolle, myöntyminen on ensimmäinen askel häviöön. Toinen syy on, että Halla-aho tietää, että puolueen kannattajista piilevä ja mahdollisesti merkittävä osa on antidemokraatteja ja fasisteja.

Myös Timo Soini tiesi tämän ja kuvitteli pystyvänsä hallitsemaan puoluetta yksinkertaisesti pelaamalla radikaalit paitsioon vaikenemalla ja pyörittämällä omaa eliittiään. Se osoittautui poliittisessa liemessä ylikypsäksi marinoituneen pussinuudelin suurimmaksi virheeksi.

Halla-ahon taktiikka on rohkeampi mutta samalla riskaabelimpi: pirstoutumista tapahtuu edelleen mutta se on maltillisempaa. Ei ole mikään ihme, että nimenomaan perussuomalaisen puolueen riveistä pulpahti esiin sinimustan liikkeen kaltainen ilmiö. Sen pitäisi jo yksin kertoa siitä, että puolueessa on ollut fasistisia aineksia ja niitä on siellä edelleen (koska ei fasismi lakkaa olemasta näin pienien poliittisten eleiden myötä). Jopa osa puolueen poliitikoista laukoo täysin fasistisia mielipiteitä toisensa perään. Mukaan lukien Halla-aho itse.

Esimerkiksi Turun perussuomalaisten puheenjohtaja voi mussuttaa umpirasistista paskaa, josta seuraa moitteet, koska se “ei ole hyväksi puolueelle”, ei siis siksi, että puheet olisivat epäinhimillisiä. Missä tahansa muussa puolueessa tolloilusta olisi seurannut nopeasti täysin oikeutetut potkut.

Näin ei ole siksi, että perussuomalaiset olisi läpeensä epäinhimillisempi puolue tai kaikki äänestäjät olisivat laittamassa lapasta ojoon, vaan koska joukossa on merkittävä joukko ihmisiä, joiden toiveet yhteiskunnan suhteen ovat epäinhimillisiä. Jos haluaa pärjätä oikeistopopulistina demokratiassa, on saatava äänet myös niiltä, joille demokratia ei merkitse mitään.

[1] EU-vastaiset ja vierastyövoimaa halveksuvat saavat nationalististen haaveiden toteutuessa lähinnä ikävän yllätyksen. Näinhän on jo käynyt Isossa-Britanniassa, joka on ajamassa kovaa vauhtia taloudelliseen rotkoon sekä aivovuotoon ja massatyöttömyyteen, vaikka Hesarin Annamari Sipilä kuinka freimaisi saarivaltion EU-eron “kummallekin yhtä haitalliseksi”. Kuka olisi voinut arvata, että vaille liittouman suomaa turvaa nationalisminsa jälleen löytänyt valtio seilaa hukassa aavalla merellä, koska aivan kaikki muut näkevät sen olevan nyt vapaata riistaa? Kuka olisi ikinä voinut arvata, että edes Britannian kokoisen maan toiveet eivät merkitse paskaakaan, kun vastassa on sitä paljon kovempia pelaajia? Tai että eurooppalaisessa yhteistyössä on voimaa? Ja silti Suomesta löytyy edelleen ihmisiä, joiden mielestä meille kävisi ihan hyvin, jos Fixit tapahtuisi. Ei kävisi, olisimme kauppasuhteissamme täysin muiden armoilla; paljon enemmän kuin olemme nyt osana EU:a.

Patsaita

Posted on by kangasvalo

Anders Zorn Alamedan i Cádiz 1887

Kuten olemme saaneet uutisista lukea, patsaatkin kuolevat. Mielenosoittajat eri puolilla maailmaa ovat laittaneet kolonialistien muistomerkkejä uuteen uskoon.

Niin kuin kirjallisuuden tapauksessa, jos jokin teos päätyy tiensä päähän, sen aika on sitten tullut ja turha väännellä käsiään. Yleensä niin käy “luonnollisesti”, mikä tarkoittaa epäonnistunutta markkinointia, ymmärtämätöntä yleisöä, puolueellisia kritiikkejä tai tutkimuksia tai vain sitä, että teos on huono.

Teosten tuhoaminen väkivalloin toimii toisella tavalla.

Kun mielenosoittajat ovat kaataneet kolonialistien patsaita, konservatiivit ja ne yhdet tolkun ihmiset ovat heiluttaneet käsiään ja tehneet vertailuja esimerkiksi kirjarovioihin.

Tämä on sentään liioittelua. Patsaan kaataminen ei ole yksi yhteen sama asia kuin systemaattinen historian uudelleenkirjoittaminen ja modernin kulttuurin kiistäminen, mihin kirjaroviot aina pyrkivät, vaan spontaanissa ajattelemattomuudessaan historian merkityksen tunnustamista.

Mikä voi toki sekin ampua itseään jalkaan.

Patsaiden kaatamista on liberaalien ja niiden toisten tolkun ihmisten toimesta verrattu Neuvostoliitosta irtaantuneissa maissa tapahtuneeseen Leninin patsaiden tuhoamiseen. Mitä pahaa siinä on! Vapautta!

Tämä edistyksellinen näkökulma vaikuttaisi paremmalta, jos ei ottaisi huomioon, kuinka “vapaiksi” itäeurooppalaiset maat tulivat vauhtisokeudessaan ja kuinka vihkoon demokratian prosessi meni niin monessa paikassa. Jälkiä ei enää edes yritetä korjata.

Holokaustista sen sijaan jätettiin harkitusti merkkejä. Ne tai niiden rauniot seisovat edelleen todisteina rikoksista, vaikka äärioikeistolaiset poliitikot ja salaliittoteoreetikot selittäisivät mitä tahansa.

Kuka tahansa voi mennä Auschwitziin, katsoa ympärilleen ja kuolla hiukan sisältä. Tai, jos pystyy asian käsittelemään, tulla ulos ehjempänä ihmisenä. Natsismin paluuta se ei ole onnistunut estämään, mutta se on pitänyt huolen siitä, että sukupolvi toisensa perään ei ole voinut perustella rasismiaan tietämättömyydellään. Sen sijaan vaihtoehtona on ollut kieroutunut denialismi.

Symbolinen patsaiden tai yleensä historian tuhoaminen ei ole lopettanut Stalinin haikailua Venäjällä, Titon muistelua Serbiassa tai romanialaista korruptiota. Puhumattakaan Valko-Venäjästä, Puolasta tai Unkarista.

Kaikilla näillä valtioilla oli niin kiire hankkiutua symboleista eroon, että ne jäivät henkisesti neuvostomaiksi. Karl Marx pukeutui fasistin mustaan univormuun tai uusliberalismin puvuntakilta näyttävään pakkopaitaan.

En välitä ulkomaisista pönötyspatsaista tai koe niitä kohtaan periaatteellista kiintymystä. Olen vain odottanut sitä päivää, jolloin muutkin kuin historioitsijat osaisivat käsitellä, millainen ihminen esimerkiksi Winston Churchill (1874–1965) oli ja mitä hän tarkalleen teki.

Pelkään, että kolonialismin symboleista on niin kiire hankkiutua eroon, että prosessi jää siihen. Patsaat ovat vallan kaikkein pinnallisin maamerkki, helppo kaataa. Ne makaavat joessa, ja kaikki tunnolliset valkoihoiset ovat ostaneet Toni Morrisonin tuotannon hyllyynsä. No niin, tasa-arvo on saavutettu.

Radikaali teko hyvällä tarkoituksella ei ole sama asia kuin loppuun asti ajateltu teko. Ilmassa on ristiriitaisuutta. Samalla kun ihmisiä kehotetaan “lukemaan ja valistamaan itseään”, vanhoja symboleita kaadetaan väkivalloin – ennen kuin niitä osataan edes lukea.

Sivullisia uhreja tulee aina. Vandalismin kohteeksi on joutunut esimerkiksi Matthias Baldwinin (1795–1866) patsas Philadelphiassa, koska Baldwinin ansioita ei tunneta. Baldwin ajoi orjuuden lakkauttamista ja kannatti ajalleen poikkeuksellisen näkemyksellisesti ihmisten välistä tasa-arvoa.

Tai mitä pitäisi ajatella siitä, että sosiaalisessa mediassa tulee taas vastaan salaliittoteorioita siitä, että Beethoven oli musta sen sijaan, että nostettaisiin esille oikeita Beethovenin aikana toimineita mustia säveltäjiä?

Aina roiskuu kun rapataan, sekin on väistämätöntä historiassa. Mutta se ei ole mikään olankohauttamisen arvoinen asia, vaan merkityksellistä.

Moderneja romaaneja ei ollut ennen Don Quijotea, Matthias Baldwin oli kolonialisti, Beethoven oli musta.

Ottaen huomioon, kuinka vähän ketään kiinnostaa muutenkaan lukea, pidän lievästi sanottuna optimistisena valkoisen sosiaalisen median “valista itseäsi” -hokemista. Katso dokumentti, niin opit empatiaa sorrettuja kohtaan! Kertokaa meille miten tulee tuntea!!!

Se on suorastaan liikuttavaa luottoa sivistyksen parantavaan voimaan, vaikka voittopuoleisesti juuri sivistyneet miehet (ja joskus naiset) siirtelevät vallan shakkinappuloita, eivätkä mitkään barbaarit. Ilman sivistystä emme olisi tässä pisteessä, ja tämän pisteen muste on levinnyt pitkin paperia……………………..

*

Tämä ei tarkoita, etteikö patsaiden kaatamisella tai kirjallisuuden lukemisella ole merkitystä tässä ja nyt eläville ihmisille. Symbolisesti. Se voi silti tarkoittaa, että lukuisat historiaa muuttaviksi tarkoitetut eleet myös jäävät symbolisiksi. Erityisesti kun tällaiset eleet syntyvät kuohuvista tunteista.

Esimerkiksi mainitsemaani Churchillia, jonka patsasta taannoin spreijattiin, voi kutsua oikeutetusti rasistiksi, kolonialistiksi ja Bengalin tapauksessa joukkomurhaajaksi. Silti ilman suurmiesglorifiointia Churchill oli (konservatiivina) yksi 1900-luvun avainhenkilöistä länsimaisen liberalismin pelastamisessa fasismilta – eikä ilman liberalismia kaikkine tahroineenkin tämän kaltainen protestointi Isossa-Britanniassa, Yhdysvalloissa tai juuri missään muualla länsimaissa olisi mahdollista.

Eikä tästä vittumaisesta seikasta pääse yli eikä ympäri, vaikka kuinka pinnistäisi ja toivoisi muuta. Historia on monimutkaista, sekasotkuista, ristiriitaista, täynnä kunniattomuutta ja siksi inhimillistä. Karmaisevat kusipäät tekevät myös hyviä tekoja – enkeleiksi kutsutut voivat paljastua joukkomurhaajiksi.

*

Loppuvalitus

Koska olen vielä heikosti osa sosiaalista mediaa, huomaan kuinka hyväosaiset kulttuuri-ihmiset ryntäävät säännöllisesti kertomaan siitä, kuinka vasta lukemalla tiedostivat onnekkuutensa ja ovat nyt ymmärtäneet, kuinka on vielä niin paljon opittavaa. Hyvä lukeminen! Kiitos kirjallisuus!

Hyvä, että oppivat, mutta vähän hirvittää. Kuinka tynnyrissä ja ilman käsitystä historiasta on täytynyt elää, jos vielä yli 30- tai 40-vuotiaana tulee yllätyksenä, että yhteiskunta on valuvikainen ja ihminen yksilönä vajavainen, osa virhettä?

Tai jos vielä sen ikäisenä haluaa esittää olevansa omasta asemastaan yllättynyt.

Kuinka merkittävästä “oppimisesta” on kyse, kun nämä valistavat kirjat olisivat ennen pitkää joka tapauksessa päätyneet lukevan kansanosan käsiin ihan markkinatalouden logiikallakin?

Alhaalta päin, duunarivinkkelistä katsoessa on selvää, että yksilöiden, perheiden, kylien ja kaupunkien välillä on eroja. Näitä eroja kutsutaan paremman puutteessa luokiksi muuallakin kuin vasemmistolaisuudessa, eivätkä erot etnisyyksien, sukupuolien ja terveydentilojen välillä ole muuta kuin lisää käytäviä luokkaerojen labyrinttiin.

Keskiluokalle on pitänyt erikseen kertoa luokista ja antaa ne huomioon ottavalle ajattelulle nimeksi intersektionaalisuus, kun alemmissa luokissa samaa on eletty todellisuutena joka päivä. Niin kuin rikkaus on sitä, ettei ajattele rahaa, yhteiskunnallisesti turvattu asema on sitä, että ajattelee omaa elintapaansa normaaliuden mittarina.

Viisi syytä huonoon journalismiin

Posted on by kangasvalo
  1. Kilpailu. Journalismi on ala, jolle on työntekijöistä massiivista ylitarjontaa. Koulutettujen lisäksi joukkoon puskee kouluttamattomia, suhteilla paikkansa saaneita, aivan muita kuin journalismia opiskelleita. Näille uusille naamoille eivät toimittajan ohjeet paljon merkitse. Tietysti kaikki eivät ole ammattitaidottomia ja moraalittomia ja moni oppii tekemään työtä tekemällä, mutta silti seulan väljyys vaikuttaa. Syy johtuu virheoletuksesta, jonka mukaan “kaikki osaavat kirjoittaa”. Siis kuin lääkäriksi pääsisi kuka tahansa, joka osaa laittaa laastarin. Toimittajille tulee painetta niin ylhäältä (luettujen juttujen lukumääriä seurataan) kuin alhaalta (joku on aina valmis tulemaan tilallesi, jos meno ei maistu).
  2. Virheen myöntäminen on faux pas. Monet toimittajat tuntevat erheellisyytensä myöntämisen olevan niin yksilön kuin toimittajien kollektiivin heikkouden osoitus, vaikka tieteen tavoin erheellisyyden pitäisi olla journalismin perusoletus. Oikaisut pitäisi julkaista kissan kokoisin kirjaimin etusivuilla, ja päätoimittajien pitäisi pyytää yleisöltä näkyvästi anteeksi. Sen sijaan trollitehdaiden tykkäyksien ja normaalien klikkausten välillä ei erityisesti isoissa lehdissä tehdä analyyttista eroa. Siihen ei ole tarvetta, koska bisnes elää huomiosta ja huomio on “hyvä”. Oikaisut on likistetty pienin otsikoin taustalle. Toimittajien moraali ei usein ole muita ihmisiä korkeammalla tasolla, vaikka sen pitäisi olla. Kunniakoodisto on auttamattoman lepsu.
  3. Valta kihahtaa journalisteille nuppiin siinä missä taiteilijoille, poliitikoille ja muille, eikä ammatin julkisuus ainakaan auta asiaa. Timo Haapalan kaltainen erikoismies voi mellastaa, kun nousee tarpeeksi korkeaan asemaan. Asemaa ei horjuteta, koska palkan maksava organisaatio on tulokseen tyytyväinen. Alan mahdollisuudet luoda sisäistä painetta eivät ole tarpeeksi vahvat. Samalla esimerkiksi Haapalan puolueellisia mielipidejuttuja – joiden kolumniluonnetta niitä julkaiseva lehti ei korosta tarpeeksi – klikataan juuri polarisaation takia. Klikit käsitetään hyväksi journalismiksi, koska lukijat eivät ole koskaan väärässä. Ainoa toimiva protesti lukijalta on jättää lukematta. Suosittelen kokeilemaan, suurimman osan maailman merkittävistä tapahtumista saa tietoonsa muuta tietä ja lopuilla ei ole oman elämän kannalta väliä. Aikaa vapautuu omille mielihaluille.
  4. Huonon journalistin merkki – kun on kyse isosta mediumista, ja niistä on lopulta aina kyse, kun journalismista puhutaan – on liiallinen kunnioitus lukijaa kohtaan. Olen vilpittömästi tätä mieltä. Keskimääräinen valtavirran uutisten kuluttaja ei ole mikään ylevä olento, jos ei pahakaan – eihän hän muuten selaisi Ilta-Sanomien mediapornoa. Hyvä journalisti pitää lukijansa sopivasti loitolla. Siksi hän pyrkii selittämään kaiken totuudellisesti ja yrittää pitää huolen, ettei väärinkäsityksille jää sijaa. Jos somepeukutuksia seuraava toimittaja kuvittelee lukijan olevan puolellaan (ja sen vuoksi fiksu; onhan toimittaja fiksu omasta mielestään ja toimittajan fiksuus tarttuu lukijaan), hänet pitäisi laittaa pakkolomalle ja asentaa älypuhelimeen alkolukko. Etäisyyttä ottava hyvä journalisti ei voi ilmaista neutraalia suhdetta lukijaansa ääneen, sillä lukija rankaisee siitä. Tosiasiassa turhautuminen – jopa halveksunta – lukijakuntaa kohtaan tulee mieleen monille toimittajille vähintään kerran päivässä, mutta vain hyvät osaavat suhtautua tällaisiin ajatuksiin neutraalisti ja jopa jalostaa niitä. Lukijoiden kehuihin ja tykkäyksiin ihastuneet toimittajat taas ovat menettäneet kykynsä etäisyyteen. Vaikka tämä etäisyys on tietysti ihanne ja siten mahdoton saavuttaa, sen on oltava olemassa kaiken journalistisen toiminnan taustalla. Paikoin siitä on luovuttu ja tyydytty hekumoimaan saadulla vallalla.
  5. Media myy uutisia. Uutiset ovat median tuote. Tätä moni valveutunutkaan kansalainen ei ymmärrä tai jos ymmärtää, ei muista pitää sitä mielessä – suositumpaa on tulkita asioita valikoivasti “poliittisen agendan” lävitse. Tällaiselle lukijalle Yleä ajaa vihervasemmistolainen vaikuttamisen palo, Helsingin Sanomat on visusti liberaalien taskussa ja iltapäivälehdet läpeensä persuuntuneita – mutta yleensä joku näistä tahoista saa synninpäästön riippuen lukijan omista ennakkoluuloista. Ideologisen kritiikin taakse katoaa, että kaikkia näitä tahoja ajaa tarve myydä tuotetta – siksi ne ottavat kantaa. Kliketi klik. Jatkuvalla kommentoinnilla myydään samaa tuotetta, uutista, uudestaan ja uudestaan. En jaksanut tarkistaa tällaista kevyttä kirjoitusta varten, mutta journalistiikan alueella on varmasti tehty tutkimuksia siitä, kuinka paljon “uutta” jokainen kommentoiva teksti tuo ydinuutiseen. Epäilen informaation määrän romahduksen olevan varsin nopea – ehkä jo vuorokauden jälkeen. Silti jatkouutisia tehdään loputtomasti, mistä seuraa sisällöttömän, huonosti kirjoitetun tekstin virta.