Kuten olemme saaneet uutisista lukea, patsaatkin kuolevat. Mielenosoittajat eri puolilla maailmaa ovat laittaneet kolonialistien muistomerkkejä uuteen uskoon.
Niin kuin kirjallisuuden tapauksessa, jos jokin teos päätyy tiensä päähän, sen aika on sitten tullut ja turha väännellä käsiään. Yleensä niin käy “luonnollisesti”, mikä tarkoittaa epäonnistunutta markkinointia, ymmärtämätöntä yleisöä, puolueellisia kritiikkejä tai tutkimuksia tai vain sitä, että teos on huono.
Teosten tuhoaminen väkivalloin toimii toisella tavalla.
Kun mielenosoittajat ovat kaataneet kolonialistien patsaita, konservatiivit ja ne yhdet tolkun ihmiset ovat heiluttaneet käsiään ja tehneet vertailuja esimerkiksi kirjarovioihin.
Tämä on sentään liioittelua. Patsaan kaataminen ei ole yksi yhteen sama asia kuin systemaattinen historian uudelleenkirjoittaminen ja modernin kulttuurin kiistäminen, mihin kirjaroviot aina pyrkivät, vaan spontaanissa ajattelemattomuudessaan historian merkityksen tunnustamista.
Mikä voi toki sekin ampua itseään jalkaan.
Patsaiden kaatamista on liberaalien ja niiden toisten tolkun ihmisten toimesta verrattu Neuvostoliitosta irtaantuneissa maissa tapahtuneeseen Leninin patsaiden tuhoamiseen. Mitä pahaa siinä on! Vapautta!
Tämä edistyksellinen näkökulma vaikuttaisi paremmalta, jos ei ottaisi huomioon, kuinka “vapaiksi” itäeurooppalaiset maat tulivat vauhtisokeudessaan ja kuinka vihkoon demokratian prosessi meni niin monessa paikassa. Jälkiä ei enää edes yritetä korjata.
Holokaustista sen sijaan jätettiin harkitusti merkkejä. Ne tai niiden rauniot seisovat edelleen todisteina rikoksista, vaikka äärioikeistolaiset poliitikot ja salaliittoteoreetikot selittäisivät mitä tahansa.
Kuka tahansa voi mennä Auschwitziin, katsoa ympärilleen ja kuolla hiukan sisältä. Tai, jos pystyy asian käsittelemään, tulla ulos ehjempänä ihmisenä. Natsismin paluuta se ei ole onnistunut estämään, mutta se on pitänyt huolen siitä, että sukupolvi toisensa perään ei ole voinut perustella rasismiaan tietämättömyydellään. Sen sijaan vaihtoehtona on ollut kieroutunut denialismi.
Symbolinen patsaiden tai yleensä historian tuhoaminen ei ole lopettanut Stalinin haikailua Venäjällä, Titon muistelua Serbiassa tai romanialaista korruptiota. Puhumattakaan Valko-Venäjästä, Puolasta tai Unkarista.
Kaikilla näillä valtioilla oli niin kiire hankkiutua symboleista eroon, että ne jäivät henkisesti neuvostomaiksi. Karl Marx pukeutui fasistin mustaan univormuun tai uusliberalismin puvuntakilta näyttävään pakkopaitaan.
En välitä ulkomaisista pönötyspatsaista tai koe niitä kohtaan periaatteellista kiintymystä. Olen vain odottanut sitä päivää, jolloin muutkin kuin historioitsijat osaisivat käsitellä, millainen ihminen esimerkiksi Winston Churchill (1874–1965) oli ja mitä hän tarkalleen teki.
Pelkään, että kolonialismin symboleista on niin kiire hankkiutua eroon, että prosessi jää siihen. Patsaat ovat vallan kaikkein pinnallisin maamerkki, helppo kaataa. Ne makaavat joessa, ja kaikki tunnolliset valkoihoiset ovat ostaneet Toni Morrisonin tuotannon hyllyynsä. No niin, tasa-arvo on saavutettu.
Radikaali teko hyvällä tarkoituksella ei ole sama asia kuin loppuun asti ajateltu teko. Ilmassa on ristiriitaisuutta. Samalla kun ihmisiä kehotetaan “lukemaan ja valistamaan itseään”, vanhoja symboleita kaadetaan väkivalloin – ennen kuin niitä osataan edes lukea.
Sivullisia uhreja tulee aina. Vandalismin kohteeksi on joutunut esimerkiksi Matthias Baldwinin (1795–1866) patsas Philadelphiassa, koska Baldwinin ansioita ei tunneta. Baldwin ajoi orjuuden lakkauttamista ja kannatti ajalleen poikkeuksellisen näkemyksellisesti ihmisten välistä tasa-arvoa.
Tai mitä pitäisi ajatella siitä, että sosiaalisessa mediassa tulee taas vastaan salaliittoteorioita siitä, että Beethoven oli musta sen sijaan, että nostettaisiin esille oikeita Beethovenin aikana toimineita mustia säveltäjiä?
Aina roiskuu kun rapataan, sekin on väistämätöntä historiassa. Mutta se ei ole mikään olankohauttamisen arvoinen asia, vaan merkityksellistä.
Moderneja romaaneja ei ollut ennen Don Quijotea, Matthias Baldwin oli kolonialisti, Beethoven oli musta.
Ottaen huomioon, kuinka vähän ketään kiinnostaa muutenkaan lukea, pidän lievästi sanottuna optimistisena valkoisen sosiaalisen median “valista itseäsi” -hokemista. Katso dokumentti, niin opit empatiaa sorrettuja kohtaan! Kertokaa meille miten tulee tuntea!!!
Se on suorastaan liikuttavaa luottoa sivistyksen parantavaan voimaan, vaikka voittopuoleisesti juuri sivistyneet miehet (ja joskus naiset) siirtelevät vallan shakkinappuloita, eivätkä mitkään barbaarit. Ilman sivistystä emme olisi tässä pisteessä, ja tämän pisteen muste on levinnyt pitkin paperia……………………..
*
Tämä ei tarkoita, etteikö patsaiden kaatamisella tai kirjallisuuden lukemisella ole merkitystä tässä ja nyt eläville ihmisille. Symbolisesti. Se voi silti tarkoittaa, että lukuisat historiaa muuttaviksi tarkoitetut eleet myös jäävät symbolisiksi. Erityisesti kun tällaiset eleet syntyvät kuohuvista tunteista.
Esimerkiksi mainitsemaani Churchillia, jonka patsasta taannoin spreijattiin, voi kutsua oikeutetusti rasistiksi, kolonialistiksi ja Bengalin tapauksessa joukkomurhaajaksi. Silti ilman suurmiesglorifiointia Churchill oli (konservatiivina) yksi 1900-luvun avainhenkilöistä länsimaisen liberalismin pelastamisessa fasismilta – eikä ilman liberalismia kaikkine tahroineenkin tämän kaltainen protestointi Isossa-Britanniassa, Yhdysvalloissa tai juuri missään muualla länsimaissa olisi mahdollista.
Eikä tästä vittumaisesta seikasta pääse yli eikä ympäri, vaikka kuinka pinnistäisi ja toivoisi muuta. Historia on monimutkaista, sekasotkuista, ristiriitaista, täynnä kunniattomuutta ja siksi inhimillistä. Karmaisevat kusipäät tekevät myös hyviä tekoja – enkeleiksi kutsutut voivat paljastua joukkomurhaajiksi.
*
Loppuvalitus
Koska olen vielä heikosti osa sosiaalista mediaa, huomaan kuinka hyväosaiset kulttuuri-ihmiset ryntäävät säännöllisesti kertomaan siitä, kuinka vasta lukemalla tiedostivat onnekkuutensa ja ovat nyt ymmärtäneet, kuinka on vielä niin paljon opittavaa. Hyvä lukeminen! Kiitos kirjallisuus!
Hyvä, että oppivat, mutta vähän hirvittää. Kuinka tynnyrissä ja ilman käsitystä historiasta on täytynyt elää, jos vielä yli 30- tai 40-vuotiaana tulee yllätyksenä, että yhteiskunta on valuvikainen ja ihminen yksilönä vajavainen, osa virhettä?
Tai jos vielä sen ikäisenä haluaa esittää olevansa omasta asemastaan yllättynyt.
Kuinka merkittävästä “oppimisesta” on kyse, kun nämä valistavat kirjat olisivat ennen pitkää joka tapauksessa päätyneet lukevan kansanosan käsiin ihan markkinatalouden logiikallakin?
Alhaalta päin, duunarivinkkelistä katsoessa on selvää, että yksilöiden, perheiden, kylien ja kaupunkien välillä on eroja. Näitä eroja kutsutaan paremman puutteessa luokiksi muuallakin kuin vasemmistolaisuudessa, eivätkä erot etnisyyksien, sukupuolien ja terveydentilojen välillä ole muuta kuin lisää käytäviä luokkaerojen labyrinttiin.
Keskiluokalle on pitänyt erikseen kertoa luokista ja antaa ne huomioon ottavalle ajattelulle nimeksi intersektionaalisuus, kun alemmissa luokissa samaa on eletty todellisuutena joka päivä. Niin kuin rikkaus on sitä, ettei ajattele rahaa, yhteiskunnallisesti turvattu asema on sitä, että ajattelee omaa elintapaansa normaaliuden mittarina.