Kategoria: Taiteesta yleisesti, kuvataide, arkkitehtuuri, muu

Hajamerkintöjä vallan ympäriltä

Posted on by kangasvalo

Taiteilijat puhuvat usein tavalla, jota kutsumme erään ystäväni kanssa “lempeyspuheeksi”. Termi on kollektiivinen. Tosiasiassa sen alle mahtuu paljon kaikenlaista.

Lempeyspuheessa korostuu usein hoiva. Siinä etsitään sisäisiä vastauksia, halutaan kasvattaa kukkia niin metaforallisesti kuin kirjaimellisesti ja keskittyä anteeksiantoon. Siinä kielletään tai jätetään osallistumasta sekä kontekstualisoidaan radikalismia uudelleen välittämisen kautta. Siis puretaan hierarkioita.

Lempeyspuheessa poliittinen aktivismi on jatkuvaa ja ajattelevaa, mutta siinä ei ole perinteisessä mielessä yhteiskunnallisen radikalismin ulottuvuutta. Se ikään kuin ohittaa kokonaan järjestelmät. Valta on sille kirosana, koska valta tarkoittaa hyväksikäyttöä. Sen sijaan lempeyspuhe kieltää koko perinteisen vallan olemassaolon.

Lempeyspuhe syntyy tarpeesta olla aktiivinen jotenkin, viestiä ympäristölle omasta aktivismistaan, joka on kytköksissä taiteen ja kulttuurin ilmiöihin. Se on signalointia, ei välttämättä hyvesignalointia, mutta signalointia yhtä kaikki.

Lempeyspuhe on uutinen “äideistä, jotka kutovat lapasia protestiksi sotaa vastaan”.

Tai se on puiden istuttamista omalle pihalleen, jota ei voi pitää vain puiden istuttamisena, vaan radikaalina poliittisena aktiona.

Sekä “oman kehon kuuntelua” ja “muiden kehojen hyväksyntää sellaisena kuin ne ovat”, erityisesti jos kyse on fetissin asemaan nostetuista vammaisista, ylipainoisista, mustista, ruskeista tai transkehoista.

Lienee selvää, mistä on kyse. “Henkilökohtainen on poliittista” on ymmärretty lempeyspuheessa niin, että “politiikka ei voi olla muuta kuin henkilökohtaista”.

*

Mietin lempeyspuheen kohdalla aina mittakaavoja, sillä sen vaikutukset ovat subjektiivisuutensa vuoksi lilliputin kokoluokkaa verrattuna todelliseen yhteiskunnallisia oloja muokkaavaan politiikkaan.

Kaikki mikä tapahtuu nytkin maailmalla tai Suomessa on erityisen voimakkaasta vallankäytöstä johtuvaa. Oman elämän tuunaamisella ei ole siihen muuta kuin korkeintaan reaktiivinen, omia kolhuja pehmentävä vaikutus.

Valtaa taas ei voi viime kädessä muuttaa, kaikkien muiden keinojen loputtua, kuin väkivallalla. Tämä on valtaakin kamalampi sana, jota lempeyspuheessa vältetään vielä kärkkäämmin.

Lempeyspuheessa on mukana enemmän kuin vähän sitä, että niin valta kuin väkivalta nähdään dualistisesti yksinomaan maskuliinisina asioina. Sitävastoin lempeys ja hoiva ottavat vastapainoisesti naisellisen (tai ylipäänsä “toiseutetun”) muotin. Näin vastustetaan patriarkaattia, jolle kuitenkin luovutetaan yksinoikeus valtaan ja väkivaltaan kuin hopealautasella.

Tämä häiritsee minua, sillä epäilen olevani päinvastaista mieltä. Voiko tosiasiallinen vastarinta edes tarkoittaa muuta kuin että myös muiden voimien on osattava ajatella valtaa ja väkivaltaa omina aseinaan? Välineet eivät tee kaltaisekseen, jos ihminen osaa käyttää niitä oikein.

Pasifismilla ei voiteta ainoatakaan sotaa, sillä Gandhin ajoista on tultu eteenpäin maailmaan, jossa kansanmurhaaminen ei herätä laajaa kansainvälistä vastustusta vaan on jokaisen puhelimella ja näyttöpäätteellä olevan katsojan silmässä. Se on vain yksi imagokysymys, jota voi pohtia uuden ilmakypsentimen hankkimisen ja YouTuben selaamisen välissä. Katsoja tyytyy katsomaan poispäin.

*

Lempeyspuheen vetoavuus nuoriin ja poliittisesti valveutuneisiin yksilöihin on ymmärrettävää. Kieltäytyminen osallistumasta poikien peleihin voi tuntua aluksi radikaalilta, kuin alkaisi pelata Monopolia Kimblen säännöillä. Siten se tuntuu näennäisen voimakkaalta poliittiselta aktilta. Ongelma on kuitenkin sama kuin vasta kirjoittamaan ryhtyneiden radikaalien kielikokeilijoiden viritelmissä: kieltä ei voi rikkoa ennen kuin sen säännöt tuntee läpikotaisin ja osaa käyttää niitä.

)Tietäisittepä sen määrän nuoria kirjoittajia, jotka ovat valmiita puolustamaan huonoa kieliasuaan perustelemalla sitä kokeilevuudella.(

))Se määrä on vuodesta toiseen vakio. Kun yksi viimein oppii, toinen syntyy tilalle.((

Subjektivistinen radikalismi voi kuitenkin olla realistinen vaihtoehto vasta silloin, kun järjestelmä on tuhottu sen omilla aseilla. Hajotusprosessia ei kuitenkaan haluta aloittaa, koska aidossa vallankumouksellisuudessa menettää liian paljon. Keskimääräisen ihmisen elämä on liian mukavaa. Ei ole suuri salaisuus, että kulttuurikentällä poliittisesti äänekkäimmät ovat myös ihan hyvin toimeentulevia eivätkä kenenkään muunkaan tavoin valmiita tinkimään omista mukavuuksistaan vain ideologisten pikkuseikkojen vuoksi. Lempeyspuhe on helppo vaihtoehto tälle porukalle, koska sitä ei voi haastaa. Sillä siinä ei ole mitään haastettavaa. Sen voittaa yksinkertaisesti ohittamalla sen.

Tavallaan lempeyspuhe on jatketta menneiden vuosikymmenien vasemmistopasifismille. Isot pojat ja tytöt eivät välitä lempeyspuheesta, koska se on vastustajilta sopivasti aikaa vievää puuhastelua, joka ei heiluta status quoa mihinkään suuntaan. Ei pankkiiria pelota taiteilijan henkinen performanssi vaan Baader-Meinhof, niinkin paljon, että vaikka (pseudo)vasemmistolaiset tätä nykyä ovat nössöintä kuviteltavissa olevaa sakkia, on nämä pakko kerta toisensa jälkeen maalata vastapuolen toimesta 70-luvun karmeiksi stallareiksi. Pelon illuusion luomiseksi, äänestäjien haalimiseksi, tyhmien jymäyttämiseksi.

Mitä vastarintaa on sellainen, jota vihollinen ei edes pelkää oikeasti?

Lempeyspuheessa radikalismi on kutistunut subjektivismiksi, joka ei halua perehtyä perinteiseen valtaan, ei halua koskea väkivaltaan eikä sillä ole kytköstä poliittisen päätöksenteon realiteetteihin. Joissain tapauksissa se jopa hylkää mielenosoitusten kaltaiset eleet arvottomina. Mitä realistisia keinoja vaikuttaa sillä sitten on?

Kenties yksityiselämässä harjoitettu lempeys antaa poliittisesti aktiivisille ihmisille voimaa jatkaa, mutta silloin minun on vaikea nähdä siinä eroa mindfulnessin kaltaiseen tehokkuusajatteluun, jossa ihmisen on opittava pysähtymään, jotta tämä jaksaa myöhemmin paiskia töitä kolme kertaa kauheammin. Tosin sitä enemmän epäilen lempeyspuheen olevan tosiasiassa passivoivaa, intellektuellien sanahelinää, jonka korusanoihin pukemaa elämää suurin osa ihmisistä tosiasiassa elää. Minustakin on nautinnollista ostaa levyjä, maata nojatuolissa, kuunnella juuri ostamaani musiikkia silmät kiinni, syödä suklaata ja ehkä nukahtaa. Tai katsoa yleisurheilua tai tehdä hyvää ruokaa, jota syön samalla, kun vilkuilen kissanpentuvideoita. Olen kai silloin itselleni lempeä. Oikeasti olen laiskuri ja vaatii aikamoista itsensä huijaamista kehystää laiskuudestani poliittinen aktio. Sillä toisin kuin teoreetikot luulevat, olen varma siitä, että valtaosa suomalaisistakaan ei koe elämäänsä uudessa uljaassa maailmassamme jatkuvasti osallistamaan pyrkivänä vaan päinvastoin passivoivana ja jopa lamaannuttavana. Toisin sanoen lempeyspuhe tuntuu unilääkkeiden myymiseltä narkoleptisille.

Lempeydestä puuttuu yhteiskunnallis-reaalinen sanoma. Siis sellainen, jota voi hyödyntää aseena muita vastaan siinä maailmassa, jossa viedään lapset päivähoitoon, maksetaan verot, ihmetellään palkankorotuksia, jotka eivät seuraa inflaatiota, kirotaan alati nousevaa bensan hintaa, käydään läpi avioeroa tai käydään nukkumaan tietäen, että vieraan valtion sodan uhka on todellinen. Toisin sanoen siitä, niin kuin monesta muustakin asiasta, puuttuu toivo.

Humanismissa on kiellettyä kutsua jotain todellisuudesta erkaantuneeksi, koska todellisuudenhan määrittää kukin ihan itse. Itselläni tällaisia estoja ei onneksi ole. En voi tiivistää lempeyspuheen herättämiä mielikuvia oikein muuten kuin lapsellisuudeksi. Kaikki poliittisen realismin ohittava mutta poliittisuuttaan viestivä sisältö on karmaisevan lapsellista. Leikkiä vakavilla asioilla. Minun on mahdotonta nähdä, miten solipsismi auttaa muiden ihmisten ahdingossa. Eikä politiikkaa (politiká, kirjaimellisesti kaupunkien asiat) ole olemassa puhtaan henkilökohtaisella tasolla. Se on valtakysymys ja olemassa vain suhteessa muihin.

*

Maailmanlaajuisten väkivaltakonfliktien joukkoon on liittynyt jälleen kerran Uganda: 200 simpanssia käy tällä hetkellä sisällissotaa, joka johtuu siitä, että yksi simpanssien joukko on päättänyt, että sen territorio ei yksinkertaisesti kuulu liian vieraan tuntuisille naapurilauman simpansseille, vaikka nämä kaksi ryhmää olivat ennen osittain limittäiset.

Kummankin lauman yhdistäneen avainsimpanssin kuolema oli luultavasti liikaa. Jäljelle jäi enää vieraus.

Hän oli simpanssien Tito.

*

Olen pohtinut, että oliko IRA:n ja Sinn Féinin tapa toimia “hankaluuksien” aikana esimerkki ainoasta tehokkaasta ja samalla radikaalista keinosta aiheuttaa yhteiskunnallinen muutos länsimaisessa demokratiassa; siinä väkivalta ja politiikka toimivat yhteistyössä ja ajoivat samoilla vankkureilla mutta hoitaen eri tehtäviä. Toinen ajoi, toinen piteli haulikkoa. Niin rauhanomainen toiminta kuin väkivallan välineet kuuluivat suureen työkalupakkiin.

Tuumailuni on eräänlainen epäpyhä sopimus Frantz Fanonin (joka uskoi väkivallan psykologiseen vapautukseen) ja Hannah Arendtin (joka piti väkivaltaa vallan vastankohtana) välillä.

IRA laski aseensa vuonna 2005. Lopputulemasta voidaan olla montaa mieltä. Ison-Britannian entisen pääministerin Tony Blairin mukaan lopputulos oli tappio kaikille mutta eri tavoin. Tulkitsen kuitenkin, enkä liene ainoa, että aseet laskettiin, koska tarpeeksi tavoitteita koettiin saavutetuksi realistisessa kontekstissa. Pohjois-Irlannista ei tullut vasemmistolais-nationalistista tasavaltaa, mutta se sai lopulta aikaiseksi kelvollisen kompromissin Englannin ja laajemmin Ison-Britannian kanssa. IRA oli tehnyt tehtävänsä, jota politiikka tuki. Nyt Sinn Féinin ajamalle politiikalle oli tarpeeksi tukea ilman terrorin sivutoimintaa.

Sinn Féin on nykyisin Pohjois-Irlannin suurin puolue ja nousi pari vuotta sitten yllättäen myös Irlannin (jossa sillä ei ole ollut valta-asemaa vuosikymmeniin) toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja samalla opposition pääpuolueeksi.

Taiteilijat ja muut intellektuellit kommentoivat mielellään, että politiikkaa voidaan tehdä tehokkaasti myös ruohonjuuritasolla. Jos kaikesta tähän kirjaamastani ei ole tullut ilmi, en usko tällaiseen teleologiseen todistukseen. Se on silkkaa omille oivalluksille runkkaamista. Tosiasia on, että kokonaisten kansakuntien elämään vuosikymmeniksi eteenpäin vaikuttavaa politiikkaa tehdään edelleen kabineteissa ja erilaisilla taistelukentillä. Vaikuttaa siltä, että jos haluat politiikkaa, varaudu sotaan.

Piiri pieni pyörii

Posted on by kangasvalo

Luin sekä viime aikoina puhuttaneen Silvia Hosseinin esseen Apu-lehdestä että siinä kritisoidun Piiri-kollektiivin vastineen heidän Substackistaan. Toisin kuin moni keskusteluun innokkaasti osallistunut, luin Hosseinin tekstin kokonaan.

Tiivistetysti niille, jotka eivät tiedä, tässä mielipiteenvaihdossa on kyse siitä, että yhden tahon (Hosseinin) mielestä toinen taho (Piiri) vaalii kulttuuria väärin (eli pinnallisesti) ja toisen mielestä ei, eipäs vaalita (ja olet tosikko, Silvia). Kummassakin tekstissä on mukana suorien moitteiden lisäksi passiivis-aggressiivista kehumista eli suomeksi sanoen vittuilua. Kumpikin taho toimii kirjallisuusalalla.

Kuin huomaamatta kumpikaan debatoija ei puhu samasta asiasta, koska Hosseini on huolissaan laajemmasta kulttuurisesta virtauksesta, josta Piirin toiminta on vain esimerkki, eli yhteiskunnan poliittisesta populismista, tyhmenemisestä ja oikeistolaistumisesta. Piiriä kiinnostaa selvästi enemmän ruohonjuuritason perspektiivi, osallistaminen, lähestyttävyys eli populismi kyllä, mutta toisenlainen kuin Hosseinin tarkoittama ylätason populismi. Dialogi on heti väärällä raiteella.

Luettuani pitkästä aikaa suomalaista kulttuurijargonia tulin jälleen kerran tulokseen, että ei kiinnostanut hevon helvettiä tämä debatti. Ihan samaa kamaa pyöriteltiin jo paljon ennen kuin itse ryhdyin kriitikoksi v. 2013. Eikö tähän ikinä kyllästytä?

Kaikessa “tällaisessa” kulttuurikeskustelussa (voi itku mikä sana) 2010-luvun vaihteesta eteenpäin on näkynyt hätä. Pelko siitä, että “loppuuko tämä?” Tämä kaikki, kaikki tuttu. Loppuuko kulttuuri ihan kaikkineen? Ja tuleeko tilalle pelkkää paskaa? Karkeimmillaan: jos kukaan ei osta runoutta, aletaanko sitten teloittaa ihmisiä?

Jokainen aihetta sivuava essee ja artikkeli on eräänlaista pimeässä hapuilua. Löytyisikö keino pelastaa tämä meidän ihana kulttuurimme? Kun tähän ei löydy rehellisiä vastauksia, alkavat kulttuurityöläiset kritisoida toisiaan siitä, että ei tätä ongelmaa näin ratkota, ei teidän tavallanne.

Olisiko vastaus kuitenkin se, että kaikkia tapoja tarvitaan? Sekä Hosseinin kaipaamaa älyllistä lähestymistapaa että kirjallisuutta tutummaksi tavan tallaajalle tekevää Piirin toimintaa. Ja paria tusinaa muuta tapaa. Että tämä ei ole joko-tai-kysymys, mikäli elävästä ja monipuolisesta kulttuurista ollaan ihan aidosti huolissaan.

En itse ajattele näin optimistisesti, vaikka kannustan muita siihen, koska katsokaa nyt ympärillenne. Teknologia yksin on varmistanut kehityksen suunnan. Esimerkiksi kirjallisuus ei mitenkään voi voittaa sosiaalista (uutis)mediaa vaikutusvallassa. Se kisa hävittiin heti starttipistoolin pamahdettua.

Valtavirran tendenssejä vastaan voi käydä vain elämällä ja tekemällä itse toisin. Ratkaisut syntyvät orgaanisesti, jos syntyvät. Se on optimistisinta, mihin itse kykenen.

Kulttuuritoimittajien kipuilu liittyy sen tajuamiseen, että oma ammattiala on muuttunut arvostetusta valtavirrasta undergroundiksi vuosikymmenessä. Siihen en sano kuin tervetuloa. Kyllä täällä maan alla on tilaa.

* *

Kun kulttuurin saama tila kuulemma kapenee, mietin aina, että mikä tässä väitteessä on sen tulokulma? Viimeksi kun katsoin, videopelit, pop-musiikki ja elokuva voivat globaalisti kaikki hyvin ja kaunokirjojenkin myynti on ollut Suomessa plussan puolella, ymmärtääkseni jo vuosia (tietokirjojen laita on toki toisin). Juuri uutisoitiin, että anime teki tänä vuonna Japanissa ennätystuotot. Bisnes ei ainakaan paljasta rappiota.

Kulttuurihuolipuhe tuntuu keskittyvän kauheasti siihen, että ammattimainen journalismi, kulttuuritoimittaminen loppuu Suomessa. Kuulostaa siis vähän siltä, että ollaan huolissaan enemmän siitä, että joku ei maksa minulle tästä liksaa, kuin siitä, että kulttuurille kävi juuri jotain peruuttamatonta.

Kummallisessa kytköksessä kulkee huoli kirjallisuuden tilasta: Miksi jengi ei lue? Lukemisen rappio yhdistetään kuin huomaamatta kulttuurikeskustelun ja laajemmin koko kulttuurin rappioon. Vuoron perään selittäjinä ovat matala koulutustaso, populismi, kulttuurialan oma elitismi, ynnä muut.

Ne ovat osatekijöitä. En vähättele ilmiön negatiivisia vaikutuksia. Kattavampi vastaus on silti yksinkertaisempi: Lukeminen on useimmista ihan saatanan tylsää, jos tarjolla on muutakin. Ajattelu sattuu päähän. Eikä tätä johtopäätöstä varten tarvita edes poliittisia populisteja. Lukeminen on ollut hyvin lyhyen aikaa demokraattinen oikeus missään yhteiskunnassa. Hetken aikaa historiassa näin on ollut, nyt alamme palata sitä edeltäneeseen normaalitilaan eli siihen, että pääasiassa eliitin jäsenet lukevat vapaaehtoisesti ja muut eivät.

Jo käsissämme ja taskuissamme olevat vempeleet riittävät syrjäyttämään kirjat, koska puhelimet ovat kiinnostavampia, alati interaktiivisia ja helpompia annostella. Siis tyhmempiä. Useampi ihminen haluaa mieluummin lukea tämän näkemykseni puhelimelta nopeasti, käsittää sen väärin ja sitten suuttua, kuin lukea romaanin.

Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että merkittävin pelko on, jos ei enää saa palkkaa. Ymmärrettävää, samalla ei kovin samastuttavaa. Olen itse siitä vikapää, etten ole ikinä odottanut ansaitsevani rahaa kulttuuripuuhastelulla. Ajatus tuntui jo nuorena haihattelulta. Kulttuurista kirjoittaminen on ollut pikemminkin väylä tehdä mitä lystää. Siksi teen asioita, joista ei makseta kunnolla. Tämä on ainoa ala, jossa voin häpeilemättä puhua kaverini kanssa videopeleistä tai kirjoittaa unohdetuista runokirjoista ja joskus joku maksaakin siitä. Paskasti mutta silti. Olisi kiva saada fyrkkaa enemmän. Realismi on sitä, etten saa.

Jos yksikin ihminen saa jutuistani kiinni ja saa niistä täyttymystä, olen onnistunut. Jutuistani on tullut elämäni aikana niin kehuja kuin vittuilua, mutta aina kiinnostavasti puettuna, tunteella silattuna. Olen pitänyt sitä paljon tärkeämpänä kuin suurta huomiota ilman palautetta.

* *

Mitä kulttuurikeskusteluun tulee, siihen osallistuminen ei ole useimmista ihmisistä kovin kiinnostavaa. Pienten piirien ulkopuolella oleville kaikki tällainen debatointi tuntuu parhaimmillaan yhdentekevältä, pahimmillaan koomiselta tai vihattavalta.

Paras kulttuurikeskustelu käydään kapakan pöydässä, chatin pikaviesteissä kaverille ja työpaikan juoma-automaatilla. Kulttuurilehtien sivuilla keskustelu sen sijaan kuolee, koska viimeistelty teksti soveltuu jo muotonsa vuoksi paremmin julistamiseen kuin aitoon ajatustenvaihtoon.

Luen mieluummin jyräytyksiä, ja sitten pohdin niitä itse. Teksti on ajattelun käynnistäjä, jatkot käydään puheen tai kirjoituspurkausten muodossa. Olen tehnyt kumpaakin, puhunut ja oksentanut. En odota kirjoituksiini vastauksia, en ole ikinä odottanut. Toivon sen sijaan, että joku lukee ja ajattelee hetken.

Kirjoitetut jatkojupinat, vastineet ja vastineiden vastineet ja Instagram-avautumiset ovat lähes aina vähemmän kiinnostavia ja tuskallisen ennalta-arvattavia, valmiiksi ajateltuja ajatuksia, haaleaa mehukattia, osin koska ne kirjoitetaan nopeasti. Verkkoaika tekee kommunikaatiosta salamasotaa. Hosseinin teksti oli aivan okei, ja Piirin vastine sille jo vähän huonompi. Seuraavassa vaiheessa Instagram täytetään hot takeilla. Tämä omakin kirjoitukseni on jo osa rappiota. Kun ehdin avata sanaisen arkkuni, koko ilmiö on yleensä jo ohitse ja pöly laskeutunut.

Esimerkki samasta kaavasta: Kevytmarxistit ovat nyt tulkinneet tämän keskustelun taas sitä kautta, että “kuka saa osallistua kulttuurikeskusteluun” ja “portinvartijuus” ja läpälää. Tosi kiinnostavaa. Niin kuin Silvia Hosseini voisi olla Tuija Siltamäen portinvartija. Kaikkein mielenköyhimmässä näkemässäni heitossa väitettiin, että vittuilu on patriarkaalista. Varmaan kai siksi, että naiset ovat luonnostaan lujasti lempeitä kuin jossain Maaret Kallion kolumnissa.

* *

“Kulttuuriväki” kirjoittaa kulttuurista lähinnä toisilleen. On kirjoittanut jo pitkään. Vähissä ovat ne lukijat, jotka eivät itse kirjoita. Vielä vähemmässä ne, joita käsienvääntely kulttuurikeskustelun puutteesta kiinnostaa.

Toki kriitikolta ironista kirjoittaa näin. Koko alamme on reaktiivinen. Silti kritiikkikin on tosiasiassa paaluttamista, ei kutsu keskusteluun, ei vaikka aika ajoin joku toista Hesarin tai muun aviisin sivuilla hourisikin.

Keskustelu kulttuurista internetissä on ihan yhtä paskaa kuin keskustelu ihan mistä tahansa muusta internetissä.

Kaaoksen airuet

Posted on by kangasvalo

Kaaos on monelle haluaisin-olla-anarkisti-mutta-olenkin-taiteilija-tyypille samaa kuin lempeyden hegemonia ja hierarkiavastaisuus. Taiteilijat ajattelevat mielellään taistelevansa individualismin puolesta ja autoritääriseksi koettua järjestystä vastaan.

Valitettavasti kaaos on taiteen ulkopuolisessa maailmassa lähinnä äärijärjestöjen ja populistien ase. Poliittinen epävarmuus ja sekavuus, jonka näemme ympärillämme, on kaaoksen synnyttämää. Epätasapaino synnyttää epävarmuutta ja kurjuutta. Kaaokseen tarjotaan vastalääkkeeksi yleensä lisää kaaosta: leikkauksia, tiukennuksia, väkivaltaa. Kaaoksia on monenlaisia ja joitain sen ilmenemismuodoista käytetään yhteiskunnalliseen kontrolliin.

Osa postmodernistisista teoreetikoista (muistattekos heidät?) katui jo Bush nuoremman aikakaudella relativistisia teorioitaan, koska yhteiskunnallinen relativismi ei johtanut vapautukseen vaan, yllätys yllätys, siihen, että massat tukeutuivat entistä mustavalkoisemmin ideologioihin. Epävarmuus ei tunnu asuntolainojen ja perheen perustamisen varaan korttinsa pelanneista vapauttavalta vaan uhkaavalta.

Akateemikolla tai taiteilijalla (nämä ovat nykyään yhä useammin sama asia) tuntuu joskus olevan ruusuinen kuva kansan harmaasta massasta. Ihmisten ajatellaan vapautuvan jo vapauden ajatuksesta, vaikka moni rahallisten sijoitusten varaan elämänsä perustanut ei toivo mitään niin paljon kuin turvaa itselleen, juuri itselleen, minulle, ääritapauksissa väkivalloin ja muut ihmiset kahlitsemalla. Vapaus pelottaa, kun se laajenee osto- ja myyntioikeuden ulkopuolelle, sillä vapaus implikoi, että kuka tahansa voi tehdä ihan mitä tahansa omalla vastuullaan. Omasta reviiristään tietoiselle ja valintansa totunnaisuuksien mukaan tehneelle ihmiselle tämä ajatus on karmea.

Silti minäkin olen kaaoksen airut, taiteessa ja kulttuurissa. Koen, että taiteessa on pystyttävä tuomaan esiin nekin ajatukset ja kokeilut, jotka olisivat muussa yhteiskuntaelämässä ilmetessään vahingoittavia. Kieltämättä aika tylsän sosiaalidemokraattinen näkemys, mutta minkäs teet? Eläisin mieluummin yhteiskunnassa, joka olisi yhteiskunnallisesti yksinkertainen mutta ajatuksiltaan sekamelska kuin toisin päin, niin kuin nyt näyttää olevan.

Tarkoittaako tämä tietoista sokeutta taiteen nurjille puolille? Ei ainakaan pitäisi. Taiteen sisäisen kritiikin tulisi olla osa terveellistä ajatusten kaaosta. Aurinkoon tuijottelua -blogissa on tuotu hyvin esiin tutkijoiden sokeus oman suosikkimediansa huonoille puolille. Esimerkiksi videopelien tai älypuhelimien haitallisia vaikutuksia kohdellaan niin julkisessa keskustelussa kuin akatemiassa silkkihansikkain. Onhan ennenkin ollut moraalipaniikkeja, eikä yhteiskunnalle ole uusien keksintöjen myötä tapahtunut mitään pahaa, eihän?

Olen jo vuosia kysynyt tässä blogissa, että jos television tai internetin vaikutus on ollut yhteiskunnallisesti negatiivinen, osaisimmeko nähdä sen? Olemmehan jo tottuneet ilmiöiden haittavaikutuksiin, usein nopeassakin ajassa, ja muistomme ajasta ennen uusia medioita haihtuvat vuosi vuodelta. Periaatteessa tutkijoiden pitäisi olla ajan tasalla, mutta kuten oheen linkatussa blogipostauksessa kirjoitetaan, tämä on helpommin sanottu kuin tehty.

Sama sokeus vaivaa taidekenttää. Seuraan työni takia, mitä erityisesti kirjallisuus- ja elokuvakentällä ja samalla laajemmin kulttuurissa tapahtuu. Kulttuuripiireissä yleistynyt ajattelutapa, jonka mukaan taide on itseisarvoisesti hyvä asia, on mielestäni merkittävä jarru taiteen kehitykselle. Taiteen pitäminen itseisarvoisesti hyvänä (ja samalla käsitys siitä, että taiteen tulee edistää hyvää ja sen tekijöiden olla hyviä) edistää lähinnä hyvesignalointia. Signalointia ei kuitenkaan parane sekoittaa hyvyyteen. Moni sokeasti hyväksi asiaksi hyväksytty ilmiö ansaitsisi kriittisempää tarkastelua. Sillä vasta kriittinen tarkastelu todella on luovaa.

Luovuuden prosessi ymmärretään yhä useammin psykologisin termein: kuka tahansa jotain käsillään ja ajatuksillaan tekevä on luova. Tätä luovuutta pidetään itseisarvoisesti moraalisesti hyvänä. Jos kuitenkin puhutaan luovuudesta laajemmin, voidaan se ymmärtää myös vallitsevien ajattelutapojen haastamisena, kriittisenä asenteena ja sosiaalisena tarkkanäköisyytenä. Toisin sanoen etiikan ja estetiikan kysymykset tulevat oleellisemmiksi ja kiinnostavammaksi vasta, kun luovuuden kriteereitä tiukennetaan.

Ottaisin mieluummin rehellisesti epämoraalisen tai tiukasti kriittisen teoksen, joka on kiinnostava ja jossa tiedostetaan moraalinen harmaus, kuin hyveellisyyttä teeskentelevän teoksen, joka on etiikaltaan pystyyn kuollut. Tämä ei tarkoita, etteikö hyveellistä ja samalla kiinnostavaa taidetta olisi olemassa, vaan lähinnä sitä, että sellaisen luominen on vaikeaa ajautumatta toistamaan muiden taiteilijoiden kanssa yhteiskunnallisesti identtisiä argumentteja.

Taiteen ja median itseisarvoiseen ylistämiseen on monia syitä. Oman pesän likaajista ei olla koskaan pidetty. Toisaalta osa päännyökyttelijöistä ajattelee kriittisemmin yksityisesti mutta ei halua menettää työpaikkaansa. Jopa kriitikot pelkäävät olla kriittisiä, koska se voi tarkoittaa huonompia työtilaisuuksia tulevaisuudessa. Yhtä merkittävä syy on paariaksi ajautumisen pelko. Jos esimerkiksi taiteen tiettyihin pyrkimyksiin suhtaudutaan asiallisellakin kriittisyydellä, kuulostaa se niiden muiden puolelle asettumiselta. Ne muut ovat epätoivotut ainekset: konservatiivit, kapitalistit, perussuomalaiset, uskovaiset, sovinistit, juntit. Ne jotka eivät ymmärrä, että kuinka hyvää juttua me ollaan tässä tekemässä hei ja kuinka luovuus on ihanaa.

Ääneen edellistä ei myönnetä. Käytännössä pelko junttiuden tarttumisesta näkyy koko ajan. Sen huomaa jo uusien kirjojen listoissa, joita joudun tuijottamaan kaksi kertaa vuodessa työn puolesta. Lähes kaikki julkaistava kaunokirjallisuus signaloi oikeellista hyvää jo markkinointipuheissaan. Samalla taiteen puolelle on asetuttava yksissä tuumin sen hyvyyttä korostaen, koska sisäinen kritiikki vahvistaisi “vastapuolen” argumentteja. “Vastapuoli” ei saa olla oikeassa.

Sama koskee akatemiaa. Akatemian sisäisen kritiikin koetaan murentavan eikä vahvistavan yliopistojen asemaa, koska sisäinen kritiikki todentaisi pelkokuvissa akatemiaan vihamielisesti suhtautuvien populistien näkemykset eliitin mädännäisyydestä. Ja emmehän me sitä halua, emmehän?

Nämä pelot kertovat pyhästä yksinkertaisuudesta, jolla poliittisten agitaattoreiden langettamaan ansaan on astuttu. Vapaassa ajattelussa ei tulisi olla mitään “vastapuolia”. Ihminen on edelleen yksilö, kykenevä ajattelemaan monimutkaisesti, jos haluaa. Sisäistetyt tiukat jakolinjat ovat sitä, mihin esimerkiksi populistiset poliitikot pyrkivät, sillä yksinkertainen maailmankuva helpottaa heidän työtään. Heidän kaoottisia yhteiskunnallisia pyrkimyksiään on paljon helpompi edistää rintamalinjojen mukaisesti, kun ajatusten kaaosta on karsittu. Olen nimittäin varma, että ainakaan kulttuurista ei haluttaisi leikata konservatiivien toimesta yhtä hanakasti, mikäli kenttä olisi ideologisesti monipuolisempi.

Modernin syli

Posted on by kangasvalo

Kuvataiteessa modernismi on keskenään radikaalisti erilaisten tyylisuuntien ajanjakso, osin konservatiivista kauhistelua mutta pääasiassa uuden ajan kakofonian syleilyä. Se on vuosisadan vaihteen avantgarden ja ennen kaikkea kameran keksimisen siivittämä uuden ihmisyyden ja taiteen vaihe. Kun realistinen kuvien toisintaja alkoi mahtua jokaisen laukkuun ja myöhemmin taskuun, kuvataiteen oli räjäytettävä kaikki ennalta tullut taivaan tuuliin.

Sen sijaan arkkitehtoninen modernismi on staattisempaa, kamerasta ei tarvinnut huolestua. Mullistajaksi tulikin toisella tavalla väkivaltainen Le Corbusier (1887–1965).

Modernismin ajan uudet julkiset tilat, korostetusti museot, ovat toisiaan muistuttavia, sukulaisiaan, vaikka edustaisivat näennäisesti eri suuntauksia. Gargantuamaisia möhkäleitä. Museoiden sisällä avaruus ja valkeus on tarkoitettu esitteeksi, johon taiteilijat ripustavat teoksensa. Museo on mainostaulu, jonka sisällä voi kävellä.

Modernismin kuvataide on minimalismin, väriräjähdysten, ironisoinnin ja esittävän taiteen sekamelskaa, joka näihin yhtenäisiin museoihin laitetaan esille. Jokin kontrastissa huvittaa – ja häiritsee.

Puhun tahallani ennen kaikkea modernismista. En kiistä jälkimodernismin olemassaoloa, mutta jos modernismi on yhteyden katkaisemista sitä edeltävään, ei jälkimodernismi ole kovin onnistunut irtiotto. Se on modernismin toinen aalto. Huolimatta väitetysti jälkimodernismia seuranneista uusmodernismista ja uusnaiiviudesta ja ihan kaikesta, mikä voi jonkun taideteoreetikon mielestä olla “uus-“, en ole vieläkään nähnyt tarpeeksi rajuja irtiottoja modernismin hegemoniasta.

Papukaijamaisesti hoetaan, että kapitalismin loppua on vaikea kuvitella. Minun on sitä vaikeampi hahmottaa modernismin loppu. Oli sen loppu mikä tahansa, sen täytyy olla teknologian määrittämä. Mutta mikä olisi kameran tai tietokoneen veroinen keksintö, joka kääntää taidehistorian rattaita? Alati kehittyvä tekoäly?

Onko kaiken modernismin väitetty taiteellinen rikkaus pohjimmiltaan yhtenäisen modernismikäsityksen huomassa – niin kuin värien räjähdykset ja käsiteteokset lymyilevät yhteneväisen kulmikkaissa museoiden kuorissa?

Olen tietoinen sanan “modernismi” monitulkintaisuudesta ja pohjimmaisesta vaikeudesta vertailla arkkitehtuurin ja kuvataiteen modernismeja. Mutta eivät erilaiset modernismit umpiossakaan toisiinsa nähden elä.

Ehkä seuraavan murroskauden koittaessa museoita muutetaan entistä radikaalimmin esittelytiloista taideteoksiksi itsessään. Museo olisi tärkein, elävä talo, teokset enää sen osia, unissaan ääntelevän eläimen ynähdyksiä, joita mikä tahansa tietokoneäly voi tuottaa loputtomiin.

Liikaa taidetta

Posted on by kangasvalo

Taiteilijan ammatin saavutettavuus mahdollisimman monelle ja taiteen vähenevä yhteiskunnallinen merkitys ovat yhdessä huomattava ongelma ammatin vähenevän arvostuksen kannalta.

Pääsääntöisesti taiteilijoiden on vaikea myöntää, että merkittävä osa muista ihmisistä ei ole kiinnostunut taiteen uusista tuulista tai taiteilijoiden aikaansaannoksista ja elannosta. Taidetta kohtaan tunnettua antipatiaa on ollut tietysti aina, siinä missä anti-intellektualismiakin, mutta internetin ja kapitalismin mahdollistama mahdollisuuksien tasa-arvo on kiihdyttänyt taiteen yhteiskunnallisen merkityksen murenemista.

Jatkuvasti sisään vyöryvä ärsykkeiden maailma, sisällöntuotanto lemmikkivideoista pelistriimeihin, podcasteista pornografiaan, on muuttanut käsitystä siitä, mikä muodostaa teoksen ja millaisella sisällöllä useimmat haluavat täyttää elämänsä. Taiteilijoiden vastaus on ollut lisätä äänenvoimakkuutta ja yrittää kilpailla näkyvyydestä. En ole lainkaan varma siitä, onko tämä hyvä idea vai kituvan alan rimpuilua. Ainakin se pakottaa perinteisemmän taiteen astumaan samalle huomiotalouden areenalle kuin muut mediamuodot. Taiteeksi lasken tietysti kirjallisuuden, musiikin, kaiken, en vain kuvataidetta.

Mitä kansainvälisemmäksi maailma käy, sitä vähemmän taiteen suomalaisuudella on merkitystä niin suomalaisille kansana kuin tekijöille itselleen. Suomalaisuudella en tarkoita (vain) kliseisiä Suomi-kuvia vaan Suomea, jossa eletään juuri nyt. Se on uutisten ja arkielämän Suomea, vaikka samalla myös suureellisempia ajatuksia siitä, mihin suuntaan kansakunta on menossa.

Taiteen ja nationalismin hetken samaa matkaa kulkenut historia on siis jälleen alkanut erkaantua. Kentän ja vaikutteiden kansainvälistyessä niin tarve kuin halu luoda leimallisesti suomalaista taidetta painuvat taka-alalle. Osa taiteilijoista häpeilee suomalaisuutta taiteessaan tai pitää sitä epäolennaisena. Suomalaisuudeksi riittää tekijöiden oma kansallisuus ja toisinaan kieli, mutta Suomea itseään ei tarvitse edustaa mitenkään eikä Suomea kulttuurina analysoida. Analyysit hoidetaan sosiaalisessa mediassa.

Kun taiteen tunnistettava suomalaisuus vähenee, vähenee samalla sen erityinen merkitys suomalaisille itselleen. On lähes mahdotonta tehdä yhteiskunnallisesti merkittävää taidetta kohdistamatta katsetta paikallisiin ilmiöihin. Suuret linjanvedot johtavat komeaan propagandaan tai ympäripyöreään satiiriin, kuten Jani Leinosen (s. 1978) tai Riiko Sakkisen (s. 1976) teoksissa, mutta kokijan kannalta maailmojen syleileminen jää valtaosin ulkokultaiseksi.

Kilpailun määrä suomalaisen taiteen kentällä on valtava. Huomiosta ei kisata enää vain paikallisten kollegoiden kesken vaan koko maailman kanssa – useimpien taiteilijoiden pystymättä kansainväliseen läpimurtoon. Yleisölle viihdettä tuottava virta on loputon ja taiteilijoiden kenttä kasvanut, mutta maksavan yleisön määrä kotimaassa on pysynyt samana, ellei pienentynyt. Yhä useampi kilpailee keskenään yhä pienemmistä yleisöistä. Jotkut alat ovat sen vuoksi tekemässä hidasta kuolemaa.

Silti suurin osa suomalaisista taiteilijoista saa edelleen rahoituksensa suomalaisilta instituutioilta, kuten säätiöiltä, jotka yrittävät pitää alati laajenevaa mutta henkisesti kapenevaa kenttää hengissä. On yhä vaikeampaa ansaita elantonsa ilman apurahoja. Silti taiteilijoita ja muita kulttuurityöläisiä on niin maailman kuin Suomen historiassa luultavasti enemmän kuin koskaan, puhutaan sitten absoluuttisista tai suhteellisista luvuista. Kamppailu apurahoista käy aina vain tiukemmaksi. Vain muutama onnekas prosentti saa rahaa. Suomalaiset säätiöt kertovat joka vuosi hakemusten määrän rikkovan aiempia ennätyksiä.

Ratkaisuksi tarjotaan kaikkea mutta ei ilmiselvintä: Ei olisi pahitteeksi, jos useampi taiteilija löisi hanskat tiskiin ja vaihtaisi alaa. Se toisi joillekin entisestään tukkoisille taiteenaloille tilaa, voisi piristää kenttää tasollisesti, saisi taiteen vaikuttamaan ummikoillekin kiinnostavammalta ja edistäisi suomalaisen erityislaatuisuuden korostumista hakemuksissa, joita ei tarvitsisi enää muotoilla kaikille yhteisten mutta ääneen lausumattomien sääntöjen ja kansainvälisten trendien mukaisiksi.

Kaikkien taiteellinen työ ei ole arvokasta. Siksi taiteen kannalta tärkein ja radikaalein veto voi luomisen sijasta olla poistuminen ammattitaiteen kentältä viemästä tilaa, aikaa ja rahaa. Keskinkertaisuus kuolettaa taidekentän, sillä apurahapäätöksiä tekevien tahojen on entistä vaikeampi löytää taiteellisesti tasokkaita teoksia. Jos yhtä apurahaa anoo 2 000 hakemusta, josta 100 tai 200 saa rahaa, ei ole realistista odottaa jokaisen hakemuksen tulevan käsitellyksi reilusti ja jokaisen päätöksen olevan harkittu. Mutavyöry hukuttaa helmetkin alleen.

Kirjoitan useita apurahoja saaneena, en katkerana. Enkä oleta, että kukaan todella lopettaa ennen kuin ajat käyvät todella vaikeiksi. Mietin vain aina, paljonko minulle myönnetyillä rahoilla on tekemistä taitojeni kanssa ja paljonko vaikuttavat hyvät suhteet, saatu nimi, CV:n pituus ja ennestään saamani avustukset. Moni itsevarma taiteilija toistelee, että tietenkin kyse on vain taidoista ja hyvistä hakemuksista. Minä en usko siihen; missään ei ole kyse vain taidoista, ei tietenkään ole. Pohdin tekemieni asioiden merkityksettömyyttä jatkuvasti. Olen saanut käsityksen, että moni muu ei pohdi.

Kukaan muu ei voi tehdä lopettamispäätöstä toisen puolesta. Siksi siitä ei haluta puhua. Luopuminen tekijyydestä on liian vaikea haaste, liian kerettiläinen edes pohdittavaksi. Päätös lopettaa, lopettaa oikeasti, eikä niin kuin pop-muusikot lopettavat vain tehdäkseen comebackin, ei voi olla kuin taiteilijan itsensä käsissä. Lopettaminen on ihmisen omanarvontunnon kannalta paljon vaativampi valinta kuin moni ohimennen rohkeaksi kehuttu taideteos, sillä kukaan ei ole halukas luovuttamaan. Oman keskinkertaisuutensa myöntäminen ja kuolevaisuutensa eli katoamisensa hyväksyminen on lähes mahdotonta, liian objektiivinen haaste, joka on turhan helppoa ohittaa mielettömyytenä.

Itsepintaisessa yrittämisessä vuosi vuoden perään elää todellinen taiteilijan narsismi, jossa aito hengenpalo ja tyytymättömyys omaan rahalliseen ja sosiaaliseen asemaan yhdistyvät turhamaisuuteen.