Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Laajakuva
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Kategoria: Politiikka ja yhteiskunta

Vaalikatsaus 2023

Posted on 03.04.202323.09.2024 by kangasvalo

Päätin pitkästä aikaa kirjoittaa vaalikatsauksen. Edellisen, vuonna 2019 tekemäni raportin tapaan luon silmäyksen aiemmin kirjoittamaani ja kommentoin sitä. Olen 2019 vaalien lisäksi kommentoinut vuoden 2017 kunnallisvaaleja.

Keskusta Suoraan lietteeseen. Tässä olen ollut eniten väärässä. Kirjoitin nimittäin neljä vuotta sitten, että kepu voi tulla vielä takaisin. Keskusta sai vanhoista puolueista kokea sen, minkä epäilin tapahtuvan SDP:lle: puolue ei kyennyt uudistumaan paineessa. Vuonna 2017 kirjoitin, että “ehkä jonain päivänä maaseutu tulee järkiinsä ja huomaa, että modernilla keskustalla ei ole paljoakaan tekemistä maaseudun tai oikeastaan minkään kanssa”. Olin tuolloin ironinen, mutta näin todella on käynyt. Olin vuonna 2019 sitä mieltä, että kepu liukui Juha Sipilän pääministeriyden aikana liian oikealle ja menetti rytäkässä suurimman osan kannattajistaan. Vaikka olen edelleen samaa mieltä, haluan korostaa, ettei keskusta voi tällä hetkellä tehdä mitään oikein. Puolueen kannalta pahinta on, että sekoilu ja selkäänpuukotus ovat kusseet omille kintuille, eikä tätä pysty myöntämään kuin nuorisojaosto, joka saattaa aavistaa, että keskustan kannattaisi ottaa paikka noin 10 prosentin kannatuksen yleisliberaalina puolueena – niin kuin Ruotsissa. Puolueen toivo on jäädä suoraselkäisenä oppositioon, ei tarttua tilaisuuteen. Kun keulakuvina ovat olleet Annika Saarikko tai tämä Archie Comicsin hahmolta näyttävä karikatyyri, ei se ainakaan kovin nuorekasta kuvaa anna. Tosin kepu ei olisi kepu, jos se ei olettaisi voivansa tuhota sisältä käsin kaksi muuta porvaripuoluetta. Ennustan jo nyt, että jos perskeko II mitenkään toteutuu, se voi olla viimeisen 30 vuoden dysfunktionaalisimpia hallituksia, jopa enemmän kuin Kataisen täyskäsi tai Sipilän sirkus aka perskeko I.

Kokoomus Pidän jollain tapana kiinnostavana suomalaista dikotomiaa, jossa velasta ollaan niin huolissaan, että porvarit halutaan Suomen johtoon. Kun seurauksena siitä on paljon puhuttua leikkauspolitiikkaa, joka ei tee muuta kuin kurjista suurimman osan oloja, seurauksena on todennäköisesti seuraavalla kerralla tappio. Vuonna 2017 pidin Jan Vapaavuoren presidenttiyttä varmana, sitten hän muni asiansa, ja nyt on mahdotonta sanoa, että kuka Niinistö I:n paikan ottaa. Kepulla ja vihreillä on ironista kyllä todennäköisimmät tarjokkaat, vaikka kumpikin otti näissä vaaleissa turpaan niin, että tukka lähtee. Puhun presidenttipelistä, koska ei kokkareista ole paljoa sanottavaa. Kokoomus on odotetusti vaalien voittaja, ja Petteri Orpo, jos mahdollista, vielä enemmän. Kertoo paljon suomalaisista, että harmaa ja hajuton mies on onnistunut pysymään puolueen puikoissa näin kauan. Vaali-iltana Orpo näytti voiton hetkellä riemastuneen sijasta enemmän siltä, että sydän ei enää kestä.

Kristillisdemokraatit Kirjoitin aiemmin, että krisuilla on mahdollisuus nostaa kannatustaan kuin huomaamatta. Niin myös kävi vuoden 2019 vaaleissa, mutta sen jälkeen jonkinlainen katto on saavutettu. Kristilliset seuraavat tilanteen kehitystä kulisseissa, ja on hallituspohja mikä tahansa, kutsuun ollaan valmiita vastaamaan. Sari Essayahin valtakausi jatkunee niin kauan kuin häntä itseään huvittaa.

Liike nyt Liike nyt on ensimmäistä kertaa käsittelyssäni eduskuntapuolueena. Hjallis Harkimon egotrippiprojekti on Suomen populistisin puolue, mielestäni huomattavalla marginaalilla populistisempi kuin Riikka Purran perussuomalaiset, joiden arvot osaa kuka tahansa edes luetella. Liike nytin agendana tuntuu olevan epämääräinen liberalismi, joka tiivistyy markkinamyönteisyyteen ja piilotettuun konservatismiin. Kuvittelen tyypillisen äänestäjän kaupunkilaiseksi, 38-vuotiaaksi hipsteripartamieheksi, jolla on oma media-alan firma sekä rusetti yhdistettynä raidalliseen kauluspaitaan. Hän haluaa viinin lähikauppaan ja lapsille Elon Muskin tietokonesirut aivoihin mutta ei ulkonäöstään huolimatta tunne oloaan mukavaksi transoikeuksista puhuttaessa. Naispuolinen vastine näyttää nuorelta Jaana Pelkoselta. Liike antaa mahdollisuuden vähän kenelle tahansa ehdokkaana olevalle sanoa mitä haluaa. Se ei johtanut suuriin voittoihin nyt, mutta mielestäni Harkimon ei kannata olla maansa myynyt. Puolueen tulos lupaa kasvuvaraa.

Perussuomalaiset Riikka Purra on alkuodotusten vastaisesti onnistunut persujen johdossa ja ihmiskasvoistanut puolueen politiikkaa aavistuksen verran kohti yleispuoluetta. Samalla persut ovat nähdäkseni hyvin tietoisesti lähestyneet ruotsalaista vastinettaan niin politiikaltaan kuin imagoltaan. Perussuomalaiset on kuitenkin, kuten edellisellä kerralla huomioin, edelleen protestipuolue. Uskallan veikata, että hallitusvastuu muiden porvaripuolueiden kanssa saattaa aiheuttaa sisäisiä kriisejä. Tosin niihin ollaan takuulla valmistauduttu paremmin kuin Timo Soinin aikana. Puolue on myös, kuten on huomioitu, onnistunut tuomaan itseään nuorison tykö. Näissä vaaleissa manattiin megalomaanista voittoa ja keskustan paikan ottamista. Niin myös kävi mutta ei aivan sillä voluumilla kuin epäiltiin. Persujen on parasta toivoa, ettei keskusta pysty keksimään itseään uudelleen oppositiossa.

RKP Suomenruotsalaiset ovat suomenruotsalaisia.

SDP Haluaisin tässä yhteydessä mainita jotain, jonka kirjoitin vuoden 2017 kuntavaalien aikaan: “Kannattaisi viimein panostaa kunnolla Sanna Marinin kaltaisiin valovoimaisiin nuoriin poliitikkoihin ja lopettaa sössöttäminen. Vasemmistoliberaalien sydämet voitetaan selvästi puhumalla sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta abstrakteimmilla alueilla kuin demarit ovat sisäistäneet: humanismin ja kansallisuuden. Ja koulutuksen.” Sokeakin kana löytää näemmä jyvän, tarkoitan sitten itseäni tai SDP:tä. Demarit lähti näihin vaaleihin tyypillisellä kuivalla sönkötyksellään, ja itse kampanja oli laimeaa vatkulia. Se ei haittaa, koska kaikki tietävät, että puolueen tähti tappionkin hetkellä on Marin, joka on latonut tietä muille nuorille naisdemareille. Kiinnostavin asia vaali-illassa oli, että demareiden sinänsä kelpoa tulosta ei kehdattu kutsua tappioksi eikä Marinia häviäjäksi. Häntä on mahdotonta kuvitella häviämään. Suomen kansa on onnistuttu pelottelemaan velkapuheella järjettömäksi, ja pääministeriä on mustamaalattu minkä on ehditty, mutta fakta on se, että tällä vaalikaudella demareiden johtama hallitus on selvinnyt hyvin koronakriisistä ja jotenkin myös keskustasta, vienyt Suomen Natoon, pitänyt talouden jokseenkin kohdillaan ja edustanut maailmalla kenties ahkerammin kuin ikinä. Haluan kuitenkin korostaa, että iso osa tästä ei ole SDP:n ansiota, vaikka puolue on vihdoin ottanut askeleita nuorentumisen suuntaan, eikä se ole enää “Antti Rinteen puhekoulu”, kuten sitä parissa edellisessä katsauksessa kutsuin. Jos demarit tajuavat oman parhaansa, sama kehitys jatkuu.

Vasemmistoliitto Vasemmistoliitto on hukannut vatuloinnillaan tuhannen taalan paikan. Niin kuin vihreät, vasurit ovat tyytyneet apupuolueen asemaan hallituksessa. Esimerkiksi oppivelvollisuuden laajentaminen, jolle Li Andersson antoi kasvonsa, on mielestäni hoitajamitoitukseen verrattava virhe, jossa luunmurtumaa yritetään korjata laastarilla. Suurien kriisien hetkellä vasemmistoliitto on osoittanut kyvyttömyytensä luoda suuria linjoja. Puolueen vakikannattajille tällä ei ole merkitystä ja jollain tavalla vasemmistoliiton “8 prosentin taktiikka” tekee tästä kiintotähden poliittiselle taivaalle myös tulevaisuudessa. Notkahdus kannatuksessa menee osin vaalitaktikoinnin piikkiin. Ensi eduskuntavaaleissa tilanne luultavasti normalisoituu. On silti ihme ja kumma, ettei kannatusta saada realisoitua tuon paremmaksi. Ongelma on edelleen liiassa akateemisuudessa ja sosiaalisen median heikossa hyödyntämisessä. Minja Koskela on nyt näyttänyt mallia, joten ei kun koko konkkaronkka Instaan ja TikTokiin.

Vihreät Vihreät on kaikista vasemmistopuolueista eniten kriisissä. Se on tyytynyt soittelemaan toista viulua Marinin tulipunaisena hohkavan auringon alla ja kantanut tällä tavalla hallitusvastuuta. Voin kuvitella, että vihreiden kulisseissa tämä nähdään mallikkaana työnä ja äänestäjät typeryksinä. Ongelma on sama kuin Maria Ohisalon imagolla: mallikas kympin tyttö ei ole kauhean kiinnostava tapaus, kun ilmassa on paineita ottaa enemmän kantaa asioihin. Ohisalo on, jos mahdollista, harmaampi kuin Pekka Haavisto ja täysin Marinin ja jopa Annika Saarikon jyräämä. Kirjoitin aiemmin, että vihreistä on tullut kaupungin keskusta. Ryhdittömyys ilmastopaniikin keskellä korostaa tätä. Venäjän hyökkäyksen eteenpäin sysäämää vihreää siirtymää ei ole onnistuttu lunastamaan oman politiikan onnistumiseksi saati korostamaan sen merkitystä kansalliselle turvallisuudelle, miinus Heidi Hautala, joka ei ole enää kotimaan politiikassa mukana. Nyt sitä viljaa niitetään.

Muut Pienpuolueita oli jälleen mukana niin maan perkeleesti. Viimeksi ajattelin piraateilla olevan jotain mahdollisuuksia, mutta sitten Petrus Pennanen lähti menemään ja tälle kävi niin kuin ilmeisesti kaikille teknologia-alan isokenkäisille, eli hulluus otti vallan. Kristallipuolue sekoili pienpuoluetentissä jälleen ansiokkaasti muttei eduskuntapaikan veroisesti. Liberaalit ovat osoittautuneet muitakin oikeistopuolueita pershullummiksi. Natseja oli mukana avoimesti ja komeasti. Jälleen haluaisin muistuttaa, että niin fasismi kuin kommunismi tulisi kieltää vapaassa demokratiassa. Ketä todella kiinnostaa, mitä mieltä nämä puolueet ovat? No ei näemmä ketään.

Tältä pohjalta lehmänkauppoja tekemään.

Rahakäsitys

Posted on 13.01.202323.09.2024 by kangasvalo

Usein toistuva mantra on, että yhteiskuntamme on muuttunut itsekkäämpään suuntaan, jota edistävät jälkikapitalistinen kuplautuminen ja yksilöllisyyden ylikorostuminen. Jokaista kiinnostavat vain omat, tiukan viiteryhmän sisäiset asiat. Moni tiedostavana itseään pitävä nyökyttelee ajatukselle ja pitää sitä totena.

Isossa kuvassa väite on outo. Läntinen maailma ei ole hajonnut tuhansiin ideologisiin kuppikuntiin, niin kuin yksilöllisyyden korostuessa luulisi, vaan erityisesti yhdysvaltalainen kulttuurihegemonia on mustavalkoistunut ja kaksinapaistunut. Liberaalien ja konservatiivien välinen jännite on jatkuva, identiteettipolitiikka vetää keinotekoisen rajan ja jalkaa kummallakin puolella pitäviä pidetään epäilyttävinä tai typeryksinä.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan taas on satunnaisesta rivien hajoamisesta huolimatta osoittanut, että Eurooppa ja Yhdysvallat ovat edelleen samoilla ulkopoliittisilla linjoilla kaikista uhkakuvista huolimatta.

Kun yksilöllisyyden vaaroista puhutaan, näkökulmaksi tarjotaan, että ajattelemme ensisijaisesti itseämme. Ilmiö kehystetään moderniksi ja siten kautta rantain “luonnottomaksi”. Viimeksi näin puhui Helsingin Sanomissa julkkispsykologi Maaret Kallio, joka puhui subjektikeskeisestä ihmiskäsityksestä viallisena ja niputti hedonismin ja yksilöllisyyden kätevästi samaan kasaan:

Yhtä lailla on vinoutunutta, kun oma itse nousee ylivaltaan. Tässä ajassa ja yleisessä keskustelussa minäminäminä on hämmentävän korostunut, mikä paradoksaalisesti on vastoin ihmisluonnetta ja hyvinvointia. Yksilön yltiömäinen korostaminen, yksilömenestyksen glorifiointi tai hedonistisen egoisimin alleviivaaminen eivät kerro tasapainoista vaan pelosta. Onko minä vaarassa hukkua, jos korvat aukeavat myös toisille? Onko tämän ajan minä todella niin hauras, ettei se kestä toisten kuulemista ja yhteisen hyvän vaalimista?

Kommenteissa tietysti nyökyteltiin ja myötäiltiin eli oltiin asiasta yhtä mieltä…

Inspiraationa tekstiin on Kallion omien sanojen mukaan hänen tuttavansa, joka haikaili koronavuosien perään, sillä ne olivat juuri hänen perheelleen auvoisaa aikaa. Kallio pitää tätä merkkinä yhteiskunnan korostuneesta yksilökeskeisyydestä, jossa ei ajatella toisten hyvää lainkaan.

Kallion tarkoitus lienee hyvä, mutta hän ei anna tekstissään syitä individualismin historiallisille syille, vaikka niitä on tarjolla pilvin pimein. Hän sivuuttaa tyystin eurooppalaisen filosofian historian, onhan hän psykologi eikä filosofi. Tosin psykologilta luulisi olevan erityisen oleellista olla kirjoittamatta, millainen maailmankuva on normaali. Samalla Kallio ohittaa sen, että paluu pieniin perhepiireihin ja yksilön omien etujen ajatteluun on osittaista paluuta aikaan, jolloin ihmiskunta ei ollut jatkuvasti yhteydessä toisiinsa vaan asui pienemmissä yhteisöissä. Siis osin jopa aikaan ennen kaupungistumista.

Kallion käyttämä esimerkki on siksi huonosti valittu. Eihän hänen koronapandemiaa haikaillut ystävänsä kaivannut pandemia-aikaan takaisin vain itsensä vuoksi vaan perheensä.

Eikä mikään ole niin turruttavaa kuin perhekeskeinen ajattelu. Jokainen tietää ilmiön, jossa lapsista tulee perheellisten koko maailma vuosiksi eteenpäin. Joistain ihmisistä tulee lasten synnyttyä jopa useiksi vuosiksi typeryksiä, koska mahdollisuuksia ajatella rauhassa ja seurata maailmaa ympärillä ei enää ole yhtä paljon kuin ennen. Kaikkein omituisimmat ja harhaisimmat yhteiskunnalliset näkemykset olen kuullut suurperheiden isiltä ja äideiltä. Moni päihteiden sekakäyttäjäkin on paremmin kartalla maailmasta.

Koska perhekupla ei ole trendikäs, sen vaikutuksista ajatteluun ei puhuta. Samalla perheiden, niin kuin eläkeläistenkin, etujen varjolla voidaan toteuttaa toisten ihmisten riistämiseen keskittyvää politiikkaa. Jopa – tai erityisesti – fasismi on pohjimmiltaan tiukan perhekeskeinen ideologia.

Yksilöllisyyteen uskovan yhteiskunnan varjolla ääritekoja toteutetaan harvemmin, vaikka Kallio yrittää kirjoituksensa lopussa tehdä diktatuurista yksilönpalvontaa samassa mielessä kuin mitä individualismi läntisessä kulttuurissa on. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Diktatuuri on, niin outoa kuin se onkin, perheenpalvontaa, sillä perhe on edelleen patriarkaalinen hierarkia, niin kuin on autoritaarinen valtiokin.

* *

Suomi ei ole poikkeus verrattuna muihin läntisiin maihin vaan yksilönvapauksien mallioppilas. Oman itsen asettaminen etusijalle on kuulunut suomalaisuuden kuvaan koko modernina aikanamme. Populaarikulttuurin (anti)sankarimme ovat perinteisesti olleet korvessa tuhisevia metsäläisiä, hiljaisia jermuja akkoineen. Kun joen alavirtaan valuu puulastuja, otetaan kirves kouraan ja mennään tervehtimään naapuria. Sittemmin tilalle ovat tulleet metsäläisten kosmopoliittiset jälkeläiset, jotka pitävät mieluummin bussipysäkillä etäisyyttä toisiinsa kuin alkavat jutella.

Suomalaisille tärkeimpiä arvoja on ollut jo kauan yksityisyys, sillä rauhaan jätetyksi tuleminen on arvo itsessään. Individualismi taas on kuulunut kulttuuriin jo lainsäädännön kautta, vaikka mediassa arkisen yhtenäiskulttuurin kuolemasta puhutaankin. Tämä yhtenäiskulttuuri tiivistetään TV-ohjelmien tarjontaan, koska muuta esimerkkiä kolumnistit eivät keksi.

Sosiologi Pierre Bourdieun (1930–2002) teorioihin pohjautuvan Suomalainen maku -teoksen (Gaudeamus, 2014) mukaan suomalaiset jakautuvat moderninakin aikana muutamaan jäykkään lokeroon. Näistä lokeroista tärkeimmät ovat koulutus, sukupuoli ja ikä. Miehet ovat konservatiivisempia kuin naiset, vanhat enemmän kuin nuoret. Vähemmän koulutetut ovat tulotasosta riippumatta kulttuurisesti kapea-alaisempia kuin korkeakoulutetut. Kaikki jakavat näkemyksen lukemisen hyödyllisyydestä, jopa ihmiset, jotka eivät lukemista harrasta. Yksikään ihmisryhmä ei kuuntele kovin mielellään oopperaa, mutta koulutetummilla on paljon paremmat eväät siitä nauttimiseen. Ja niin edelleen.

Teos on kymmenen vuotta vanha, ja internet kansainvälisine ilmiöineen on jossain määrin pirstonut suomalaisuuden kuvaa. Tästä huolimatta uskallan väittää, että suomalaisuus on edelleen jähmeää ja helposti lokeroitavaa. Tämä ei tarkoita, etteivätkö yksilöt olisi yksilöitä vaan että tietyt ilmiöt toistuvat muita useammin.

Suomessa ei ole tapahtunut yhteiskunnan pirstoutumista tsiljooniin ideologioihin ja sen muuttumista yksilöiden äänin porisevaksi papupadaksi, vaikka niin luulisi käyneen individualismin hirmuvallaksi mustamaalatussa yhteiskunnassa. Miksi niin ei ole käynyt? Siksi, että “yksilöllisiksi” kutsutut ilmiöt ovat massailmiöitä. Jos 50 000 ihmistä laulaa samaa hedonistista rakkautta ylistävää pop-biisiä areenalla artistin tahdissa, ei siinä ole mitään poikkeuksellisen yksilöllistä. Kuinka individualistista on haluta vetäytyä korona-aikana mökkielämän rauhaan?

Suomalaisessa yhteiskunnassa on edelleen vain muutamia valtavirran ilmiöitä, jotka hallitsevat kaikkea keskustelua. Anarkismi ei ole noussut valtapolitiikan osaksi, suuria puolueita ei ole syrjäytetty kuntapolitiikasta, media nostaa ansaintalogiikallaan jatkuvasti samoja asioita esiin. Kiinnostavia yhteiskunnallisia, kulttuurisia tai uskonnollisia avauksia ei paljoa esitetä tai jos esitetään, niitä ei huomioida.

Kallion kaltaisten kolumnistien harmitus kohdistuu epäselvään ja abstraktiin individualismiin, joka on näitä kolumneja varten ilmestynyt mystisesti tyhjästä. Ratkaisuksi tarjotaan vähintään yhtä abstraktia tasapainoa.

Samalla yksi merkittävimmistä poliittisista ongelmista on se, ettei individualistisia vaihtoehtoja ole tarpeeksi. Melkein 30 prosenttia ihmisistä ei löydä puoluepolitiikasta itselleen sopivaa poliittista ääntä, koska kenttä on liian suppea tai politiikka etäistä. Yhteiskunnalliset keskustelut ovat tiivistyneet eipäs-juupas-hokemiseen, sillä niissä käytetty retoriikka on mustavalkoista.

* *

Ilmiselvintä asiaa ei halua kukaan sanoa. Kallion ja muiden tarkoittama vahingollinen individualismi ei ole ensisijaisesti ideologista vaan rahankäyttöön perustuvaa. Nykyajan vahingollisin individualismi ei ole poliittis-ideologista subjektivismia tai filosofista hedonismia vaan kuluttamista. Ostamisen ja omistamisen oikeudet ovat merkittäviä eriarvoistamisen välineitä. Vaikutukset ovat isoja myös (perhe)psykologisesti ja sosiaalisesti.

Omistusoikeuden kritiikki on epäsuosittua. Siihen ei ole herätty kunnolla edes energiakriisin aikana, vaikka kriisi on ollut täydellinen demonstraatio siitä, että sähköön, perusoikeudeksi nousseeseen hyödykkeeseen, ei tulisi enää soveltaa yritysten laajaa ansaintalogiikkaa. Asiasta ei tietysti puhuta, koska se herättää työmarkkinoiden, ammattiliittojen, poliittisten puolueiden ja valtamedian kannalta kiusallisen kysymyksen: mitä muita asioita sopisi pitää samoin perustein markkinoilta suojattuna?

Keskiluokan perhekeskeinen itsekkyys on omaisuudesta kiinni pitämisen itsekkyyttä. Mitä enemmän ihminen omistaa, sitä enemmän hän keksii tekosyitä omistamisensa oikeutukselle ja omistuksistaan nauttimiselle.

Tähän mentaliteettiin kasvaneille elämä on tehty kuluttamista varten. Jos et voi ostaa, et ole olemassa. Kuluttaminen on niin hyvinvointia kuin hyvinvoinnin signalointia. Valokuvataiteilija voi kirjoittaa pitävänsä hedonismia oikeutenaan, koska ympäristö viestittää kulttuurialallakin kuluttamisen olevan standardi, jota vasten muu mitataan. Suuren kulttuuripääoman haltijana taiteilija osaa lasketella luikuria ja tiputella viittauksia oman sikailunsa perusteeksi paremmin kuin juntti. (Onko keskiluokkaisempaa ammattia kuin valokuvataiteilija? Ehkä kirjallisuuskriitikko, hoh!)

Avoin tuhlaamisella kerskailu, brändeihin pukeutuminen ja ahnas rahanteko ovat niin tiukka osa keskiluokkaista maailmaa, ettei niitä kritisoida laajasti, vaikka ne eristävät ihmisiä toisistaan luoden paineita jo hyvin nuorille. Kaikesta muusta puhutaan, luokkahypystä, identiteetistä, kerrannaisvaikutuksista… Rahajärjestelmästä itsestään ei, paitsi sitten, kun pitää hokea “kapitalismi paha” -mantraa.

Maaret Kallion teksti on tyypillinen lajinsa edustaja, koska se ei ole pahantahtoinen tai edes väärässä, mutta se puhuu asian vierestä, keskiluokalta keskiluokalle tästä ajastamme. Tekstissä huvittavinta on, että kirjoittaja on melkein oivalluksen partaalla, mutta ei, rahkeet eivät aivan riitä valaistumiseen, eikä sellaista tyypillinen Kallion lukija kai haluaisikaan.

Kallio ei kirjoita siitä, että itsekkyys ilmenee hänen omassa elämässään mahdollisuutena ostaa aivan mitä haluaa jättimäisistä ostoskeskuksista tai intohimona poseerata sosiaalisessa mediassa, niin kuin se ilmenee lähes jokaisen elämässä. Lisäksi Kallio esiintyy Hesarin ja naistenlehtien sivuilla, välillä kirjoittajana, välillä haastateltavana. Eli vallankäyttäjänä, joka selvästi pitää omaa ääntään merkityksellisenä.

Rahan sijasta Kallion tekstissä puhutaan abstraktista aikamme itsekeskeisyydestä, sillä rahasta kirjoittaminen pakottaisi kirjoittajan katsomaan itseään osana haalinnan koneistoa. Lempeästi kuuntelemisen ja individualismista läksyttämisen mantra tuntuu tekopyhältä. Kallio, niin kuin moni muukin, elää elämää, joka on tässä maassa yli sadan tuhannen lapsen saavuttamattomissa. Vaan tätä se on aina, kun hyvin toimeentulevat vihjaavat, että ongelma yhteiskunnassa on se, että ihmiset eivät leivo keskenään tarpeeksi pullaa. Eikä se, että joillain on niin paljon pääomaa, ettei paskalle taivu.

Kolumneja nykyajan raadollisuudesta on mukava raapustaa, kun niissä voidaan syyttää epämääräistä kohdetta tai vaikka kaveria muttei kirjoittajaa ja hänen kaltaisiaan. Siinä ei ole mitään uutta. Monet julkisuudessa menestyneet henkilöt eivät ole tunnettuja introspektiostaan. Päinvastoin, individualismin arvostajia, yltiöpäisen kuluttamisen hylkääjiä, pidetään outoina ja vaikeina ihmisinä.

Suomalainen hulluus

Posted on 12.10.202223.09.2024 by kangasvalo

Suomalaista hulluutta pidettiin myyntivalttina tai ainakin kunniaprenikkana aikakautena hieman ennen ja jälkeen Nokian menestyksen. Täällä sitä istutaan kusiaispesissä, kannetaan eukkoja, heitetään kännyköitä ja kökitään alasti saunassa, kunnes mennään pyörimään lumihankeen. Kaikkea sävyttää kirkkaan viinan juominen. Meillä on Jouko Turkka! Ja Kalervo Palsa! Miina Äkkijyrkkä! Meillä on kaikki tämä ja vielä enemmän, jos vain katsotte meihin päin…

Suomalaisesta hulluudesta puhuminen tyssäsi globalisaatioon, kun suomalainen tajusi yhä selvemmin, millaisessa maailmassa elää. Venäjällä ajettiin moottoripyörällä, jonka sivuvaunussa istui karhu, Japanissa oli elävältä muumioituneita buddhalaisia munkkeja, Ranskassa oli verrattain normaalia mellakoida osana päivänpolitiikkaa ja telkkarista näki, että Rion karnevaalit ovat isommat juhlat kuin Kotkan meripäivät. Kaiken lisäksi kaikkien merkittävien kulttuurien takana ei ollut vain viime vuosikymmeninä keksittyjä hullutuksia vaan kokonaisia vuosisatojen tai -tuhansien mittainen aika kehittää omia perversioitaan. Pelkästään moni 1700-luvun ranskalainen filosofi olisi syönyt Jouko Turkan aamupalaksi eikä olisi sylkenyt edes luita ulos. Niillä oli perkele markiisi de Sade.

Tätä aikansa märehdittyään suomalainen työnsi hulluutensa hiljaa taka-alalle, teeskenteli ettei sitä koskaan ollutkaan ja alkoi puhua vakaudesta, hiljaisuudesta ja rauhasta. Sauna ei merkinnyt enää sisua ja vinksahtanutta mielenlaatua vaan arvokkuutta ja pyhää, jota kiinalaisten pitäisi tulla katsomaan revontulten muodossa. Joka niemennotkoon ilmestyi skandinaavinen fine dining -ravintola, joka yritti keksiä, millä kiinnostavalla tavalla voisi vielä tarjota puolukan, lohen ja kuusenkerkän.

Ehkä muutos tapahtui, koska suomalaisen hulluus oli maailman mittakaavassa viatonta kylähulluutta, mopolla pärisyttelevän Pekko aikamiespojan näköistä; sellaista, joka kalpenisi kasvoiltaan katsoessaan isojen poikien tempauksia ja lähtisi kotiin iltapalalle ennen keskiyötä.

Tai ehkä kaikki loppui siihen, kun suomalainen tajusi, ettei mikään hulluttelija olekaan, vaan hänen kaipuunsa oli pohjimmiltaan ollut koko ajan varsin amerikkalaista. Suomalainen halusi tulla jätetyksi rauhaan ja kuluttaa keräämiään rahoja. Hän halusi katsoa uutuussarjat televisiosta ja ajaa halvalla bensalla ruokakauppaan tai kodinkoneliikkeeseen. Hiljaisten kirvesmiesten kasvattamista pojista kasvoi hiljaisia insinöörejä, heidän vaimoistaan tuskastuneita sairaanhoitajia. Suomalainen kuunteli Leevi and the Leavingsia, sanoi “tää biisi kertoo musta” ja vältteli ajatusta, ettei kappale kertonut hänestä lainkaan vaan jostain huono-osaisemmasta.

Ehkä suomalainen lopulta ymmärsi, että “hulluudestamme” puhuminen oli vain yritys sanoa, että meilläkin on jotain omaa; mutta ketään ei kiinnostanut meidän omamme, koska maailma on liian suuri eikä siihen mahdu hulluutta määräänsä enempää. Niinpä suomalainen kertoo nykyään vain, että juo eniten kahvia maailmassa, pääministeri on nuori nainen ja Marimekko on täältä.

Toinen suklaa

Posted on 20.09.202223.09.2024 by kangasvalo

Yle uutisoi taannoin, että suomalaisten pelkoja ja haaveita käsittelevä tutkimus kertoi kansalaisten enemmistön maailmankuvan muuttuneen viime vuosina. Erityisen suuri heilahdus tapahtui nuorilla, 15–29-vuotiailla naisilla, joista 58 prosenttia kertoi maailmankatsomuksensa järisseen, eikä ilmeisesti hyvällä tavalla:

Psykoterapeutti Thea Strandholmin mielestä nuorten naisten vastauksia voi selittää sekin, että tutkitusti nuoret naiset eivät koe voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä yhtä paljon kuin miehet.

– Mikäli on alempi itsetunto ja tulee isoja muutoksia, ne voivat entisestään vaikuttaa ajatukseen siitä millaisia mahdollisuuksia maailmassa on. Tämä on tietenkin tilastollista, ei ikinä yksilötasoista, Strandholm täsmentää.

Hän toteaa myös, että ahdistuneisuus on pandemian aikana lisääntynyt erityisesti nuoremmilla naisilla. Voimistuneet huolet ja pelot voivat vaikuttaa maailmankuvan muuttumiseen. Strandholm arvelee, että sotatilanne on lisännyt muutosta entisestään.

Koska terapeutti on terapeutti, hän selittää olennaisimman tunne-elämällä jättäen toisen, myös aivotoimintaan liittyvän osan pois: tietämättömyyden, erityisesti historiallisen tietämättömyyden.

Vain tietämätön luulee, että maailmassa on vallinnut jo kauan rauha, hokee sellaisia lauseita kuin “miten vuonna 2022 voi edelleen…” ja luulee historian olevan luotisuoraa kiitoa ylöspäin, vaikka historia ei liiku muuhun suuntaan kuin taaksepäin. Huomisen syvyys, sen pimeys, voi olla kammottava, jos sitä ajattelee todella. Siksi tulevaa ajatellaan kuin se olisi tapahtunut jo, sitä yritetään hallita ajatuksilla, joissa menneisyys piirtää varmat suunnitelmat myös huomiselle.

Simon Baron-Cohen on neurotieteilijä, joka ei Sandströmin tavoin halua sanoa, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Hän on kuitenkin esittänyt monen muun alansa tieteilijän tapaan, että aivojen biologinen rakenne on tyypillisesti erilainen naisilla ja miehillä ja saattaa siten vaikuttaa tilastollisiin painotuksiin, mitä tulee yleistietoon. Painotukset eivät ole valtavia, mutta ne ovat olemassa ja toistuvat testistä toiseen. Yksi merkittävä poikkeama tähän on autismi. Kirjolla oleminen sekoittaa sukupuolisia tyypillisyyksiä.

Jos Baron-Cohenin kaltaisten, aivojen rakennetta selvittäneiden neurotieteilijöiden hypoteeseja seuraa, voi historiallisen tiedon puutteesta löytyä osasyy siihen, miksi aavistuksen korostetummin juuri nuorille naisille viimeiset vuodet ovat tulleet järkytyksenä. Naisten keskimääräinen yleistieto on juuri historian ja ajankohtaisen politiikan osalta tutkimuksissa osoittautunut toistuvasti heikommaksi kuin miesten. Vastaavasti naisten sosiaalinen tieto on useammin miehiä parempaa.

Kuten sanottu, tästä ei voi tehdä yleistyksiä, vaan kyse on tilastollisista painotuksista. Ylen jutun perusteella suurella osalla muistakin väestöryhmistä maailmankuva oli järkkynyt. Eikä tietojen erilaisessa jakautumisessa ole itsessään vikaa. Ongelmia syntyy vasta, jos alkaa pitää yhtä tietoa tarpeellisempana kuin toista.

Samaten tulokset eivät kerro yksilöistä tai tiedon tulevaisuudesta; luultavasti ainakin Suomessa miehet menettävät tulevaisuudessa “etuaseman” yleistiedossa, mitä vähemmän pojat jaksavat opiskella yleissivistäviä aineita ja mitä enemmän tytöt niihin keskittyvät, vaikka aivolliset valmiudet olisivat millaiset hyvänsä.

Eikä tieto tarkoita samaa kuin älykkyys. Tiedon määrä ei vaikuta asioiden käsittelyyn, eli miesoletetut eivät jatkojalosta tietojaan sen tehokkaammin kuin naisoletetut. Sukupuolten välillä ei ole merkittävää äo-eroa. Sen sijaan tieto vaikuttaa yhteen asiaan, arvoihin, ja sitä myöten toimintaan. Tämä tunnetaan tieto-asenne-käytös-mallina. Tiedon määrän ymmärretään vaikuttavan merkittävästi ihmisten maailmankuvaan, joka vaikuttaa vastavuoroisesti tietoon ja tapaan käsitellä sitä.

En siis ota tätä esille moittiakseni ketään tietämättömyydestä, vaan esittääkseni, että media nojaa selityksissä liikaa kulttuuriin ja populaaripsykologiaan sen sijaan, että tarjoaisi kattavamman kuvan. Syyt voivat olla poliittisia (luonnontieteille on varattu humanismiin nojaavassa kulttuurikuplassa silmällä pidettävä rooli) tai vain käytännöllisiä (monimutkaisia tutkimustuloksia on hankala esittää keskipitkässä uutisjutussa), mutta ne tekevät joka tapauksessa tiedeuutisista yksipuolisia ja harhaanjohtavia. Mikä on huomattu. Päivittäisuutisten on arvioitu jo pitkään kertovan tieteestä huonosti.

* *

Kyse on samalla erityislaatuisuudesta. Mitä lähempänä jokin tapahtuu, sitä voimakkaammalta se tuntuu ja saa siksi erityisarvon. Tietämättömyys tukee tätä tunnetta.

Balkanin kriisistä ja WTC-iskusta on aikaa 20 vuotta, juuri niin kauan, että tutkimuksessa mainitut nuoret ovat voineet uskotella itselleen, että maailmassa on eletty rauhassa koko tämän ajan.

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden sotilaallisia tapahtumia: Afganistan ja Irak. Keski-Afrikan tasavallassa on käyty sisällissotaa 15 vuotta. Myanmarissa buddhalaiset vainoavat muslimivähemmistöä. Kuolleita on tuhansia, kotikonnuiltaan paenneita yli miljoona. Syyriassa käydään tätä kirjoittaessa edelleen sisällissotaa, jossa on kuollut puoli miljoonaa ihmistä. Mainittu sota oli vain yksi arabikevääseen liittyneistä ilmiöistä. Vain muutama vuosi sitten koko Euroopassa marssittiin käsi kädessä ja pelättiin Isistä. Intiassa toimii edelleen maailman suurin terroristijärjestö, 20 000 jäsenen maolaiset naxaliitit, joiden vastarinta valtiota vastaan on kestänyt yli 55 vuotta. Sudan on ollut sisäisten levottomuuksien partaalla jo pitkään. Kazakstanissa tukahdutettiin jokin aika sitten levottomuuksia Venäjän tuolloin suosiollisella avustuksella, ja nyt valtio on vuorostaan joutunut Venäjän informaatiovaikuttamisen kohteeksi. Kiina on harjoittanut koko tämän ajan aggressiivista nationalistista politiikkaa ja siinä sivussa imperialistista vähemmistökulttuurien tuhoa.

Lapsi luulee, että se, minkä näkee omin silmin, on maailman todellinen tila. Muutaman vuoden ikäinen ei välttämättä osaa kieltäytyä silmien edessä olevasta suklaalevystä tai muusta herkusta, vaikka tälle vakuuteltaisiin, että kärsivällisesti vartin odottaen ilmestyy toinen levy, jolloin niitä saa palkkioksi kaksi. Toinen suklaa on abstrakti asia, realisoitumattomana sitä ei lapselle ole olemassa ja sen arvo on edessä näkyvää suklaata vähemmän merkityksellinen. Suklaatestiä voi myös viedä pidemmälle ja käyttää sen selvittämiseen, miten lapset projisoivat maailmaa laajemmin.

Aikuiset eivät eroa lapsista niin radikaalisti kuin haluavat ajatella. Lapsuus nähdään mieluusti erillisenä ikäkautena, joka jää taakse, kun astutaan nuoruuden kautta aikuisuuteen. Asennetta tukevat yhteiskuntajärjestys lakeineen päivineen, populaarikulttuuri ja varhaisesta kirjoitetusta kulttuurista lähtien mukana ollut nuoruuden myytti, jossa viattomuus on erityisasemassa.

Mutta ihmisyksilö jatkuu menneestä nykyhetkeen. Jokseenkin sama minuus kuin eilisaamuna katsoo itseään vessanpeilistä tänään ja sen muuttavat radikaalisti toiseksi muut asiat kuin pelkät ikäkaudet. Monet viattomuudet pysyvät samoina toistuen aina uudelleen ja eri tavoin. Aikuisillekin todellisinta on se, mikä tapahtuu lähellä. Näin on pakko olla, selviytyminen arjesta olisi muutoin mahdotonta. Vasta asiaa etäisyydeltä ajatteleva ymmärtää, ettei tärkeys tarkoita ainutlaatuisuutta – ettei muu maailmassa tapahtuva ole laajemmassa kontekstissa toissijaista.

Julkisessa keskustelussa tätä ei ymmärrä eikä halua ymmärtää kukaan. Se, mikä tapahtuu muille, on abstraktia, kirjoitusta eikä tekoja. Eli pohjimmiltaan fiktiota. Sodan tuleminen tietoisuuteen on fiktion tulemista todeksi maailmaan.

Tietoa vailla voi elää onnellisesti pitkiä jaksoja eikä jatkuva murehtiminen kannata. Silti tietämättömälle todellisuus purkautuu päin näköä rajummin kuin sille, jolla on omat aavistuksensa. Sialle pudotus teuraaksi joutuessa tulee olemaan käsittämättömämpi ja siinä suhteessa kaameampi. Sokrates ainakin tietää, miksi joutuu juomaan myrkkynsä.

Kärpäset

Posted on 09.09.202223.09.2024 by kangasvalo

Juttuja ei tehtäisi, jos niitä ei luettaisi. Se on median ansaintalogiikka. Vastuu jakautuu silloin kahtia, yleisölle ja medialle. Yhdet tarjoavat paskaa ja toisista merkittävä osa haluaa sitä syödä.

Joskus, melkein 15 vuotta sitten, kuuntelin erään merkittävän maakuntalehden silloisen uutispäällikön jorinoita. Tämä esitteli avotoimitusta, jonka seinälle heijastettiin reaaliajassa klikatuimmat jutut. Jonkinlaisen vaivoin etäännytetyn innon vallassa hän kertoi, että niihin uutisiin tähdätään, mitä eniten luetaan. Jos lehmä on pudonnut ojaan, ja se on luetuin juttu vuorokaudessa, hauskoja eläinjuttuja etsitään myös seuraaville päiville. Edellinen oli kirjaimellisesti hänen käyttämänsä esimerkki.

Tämä oli siis vielä aikaa, kun netti oli verrattain uusi juttu ansaintalogiikassa. Printin romahduksesta vasta kuiskuteltiin, mutta lopulta sen tapahtui alan konkareiden odotuksia kiihkeämmin ja nopeammin.

Teos jonka tunnistan todeksi.

Ei ole kovin vaikea nähdä, miten ja miksi meininki on mennyt pahemmaksi. Suunnan näki jo silloin, ja se tuntui dystooppiselta, niinkin paljon, että mielessäni tuolloin syntyneet pahimmat skenaariot eivät ole toteutuneet. Media on Suomessa vielä yllättävän kohtuullisella tolalla, vaikka Sanna Marin -sekoilut murentavatkin uskottavuutta.

Tosin ymmärrän täysin logiikan, jolla tuulesta temmattuja juttuja lähdettiin tuossa tapauksessa rakentamaan, koska journalismissa tietyt asiat toimivat tietyllä tavalla. Pääministeri on tämän maan tärkein yksittäinen ihminen. Käytännössä kaikki, mitä pääministeri tekee, on julkisen syynin alaista, siitä ei ole kahta sanaa.

Uutisen merkittävyys ratkaistaan sen perusteella, kuka tekee ja mitä. Tätä yksinkertaista sääntöä useimmat lukijat eivät ajattele, vaikka se on brutaalin tekninen mutta totuudellinen lähtökohta – eikä vain kaupallisessa mediassa.

Jos never-heard ampuu viisi ihmistä kuoliaaksi, ei tekijässä ole uutisarvoa vaan teossa. Teko tekee tekijän merkittäväksi. Jos pääministeri bailaa humalassa, ei teossa ole uutisarvoa vaan tekijässä. Tekijä tekee teon merkittäväksi.

Ja tietysti pienikin vihje siitä, että Marin olisi ollut HUUMEBILEISSÄ ohjaa tällä logiikalla jokaisen lehden, joka haluaa olla ensimmäinen, kääntämään pienetkin kivenmurikat ympäri, koska jutussa yhdistyvät merkittävä tekijä ja merkittävä teko, mikä on lehdelle lottovoitto.

Siksi en aivan usko väitteisiin uutisoinnin sukupuolittuneisuudesta. Juha Sipilästä oltaisiin varmasti tehty saman volyymin juttuja, tehtiinhän Ilkka Kanervan tekstiviesteistä, Alexander Stubbin julkisuuskuvasta, Jani Toivolan taksiajeluista ja Touko Aallon bailaamisestakin. Kaikissa näissä tekijä meni teon edelle. Jos seksismi näkyi Marinin tapauksessa jossain, niin kirjoitusten sävyssä, ei siinä, että niitä tehtiin.

Kun veri on kerran haistettu, ruumis yritetään löytää vaikka väkisin, koska median ansaintalogiikalla olisi typerää olla tekemättä niin. Sellainen päätoimittaja saa selkäsaunan, joka iskee hanskat tiskiin, koska entä jos olisikin ollut kokkeliviivoja pöydällä ja joku toinen lehti ehtisi ensin? Millaisen tekosyyn voi silloin tarjota omistajille?

Kun tiettyihin standardeihin totutaan, niistä tulee alan ääneen lausumatonta käytäntöä, eikä kulttuurin muuttuminen onnistu ennen lukijoiden viisastumista. Sitä taas ei tapahdu ennen sellaista yhteiskunnallista murrosta, jota en ainakaan itse osaa kuvitella. Uutislukutottumuksia selventävät tutkimukset ovat paikoin surullista luettavaa ja saavat niihin tutustuneet ajattelemaan yleisöä tyhmänä karjana, joka kyllä syö, kun tarpeeksi tyrkytetään. Osa ahmii ilolla, koska uutisiin suhtaudutaan laajalti niin kuin viihteeseen.

Moni mediaan kriittisesti suhtautuvakaan ei ymmärrä, että jokainen uusi julkisesti ilmaistu pöyristyminen huonosta uutisesta nostaa uutisen vetovoimaa ja markkina-arvoa osoittaen, että juttu kannatti tehdä. Kovin moni ei uhostaan huolimatta oikeasti lopeta lukemasta iltapäivälehtiä ja ennen kaikkea niiden tasosta purnaamista, vaikka mikä olisi. Marina on lehdelle voitto, koska se levittää kiinnostusta lehden juttuja kohtaan. Jos valitat jostain uutisesta, kyllä joku toinen kiinnostuu sen verran, että käy vilkaisemassa, mistä on kyse. Huonot uutiset kuolevat pois vasta, kun ihmiset lakkaavat niin lukemasta niitä kuin puhumasta niistä.

Kyse ei ole siitä, etteikö asiallistakin uutisointia luettaisi. Kyllä luetaan, mutta sen tekeminen on aikaa vievää ja vaivalloista ja ansaintalogiikka ei tue sitä.

Marinista oli helppoa tehdä uutisia sarjatulella, koska se ei vaatinut toimituksilta mitään, ja juttuja luettiin tarpeeksi. Kun yksi taho alkaa uutisoida, muiden on pakko seurata perässä, koska klikkejä ei seurata vain omaa tulosta silmälläpitäen vaan kilpailijoiden klikkeihin verraten. Se voittaa, joka ehtii ensin.

Se mikä osaltaan hämää nykyisessä mediakentässä on, että “ennen” (eli ennen nettiä) kaikilla oli selvät sävelet siitä, mitkä sanomalehdet olivat minkäkin puolueen äänenkannattajia. Tieto liikkui siinä missä kansalaisten poliittinen vakaumus. Tämä ei ollut ongelma, koska objektiivisuus ymmärrettiin niin kuin se kuuluu ymmärtää: perustavanlaatuista sellaista ei ole, mutta poliittiset näkökulmat eivät haittaa, jos perusfaktat ovat kaikkien osapuolien mielestä oikein. Jutut tehtiin keskimääräistä huolellisemmin, koska ei ollut 24/7 lisää materiaa huutavaa tyhjyyttä luomassa painetta. Kokonaiskuva tilanteesta syntyi näiden painotusten ristivalossa.

Nyt on monista syistä – ei vähiten kansalaisten laskeneesta poliittisesta tietoisuudesta – johtuen päässyt vallalle käsitys, että kaiken median pitäisi olla lähtökohtaisesti brutaalin teknisesti objektiivisia, mikä on mahdottomuus. Samalla toimitukset mielellään itse pyrkivät häivyttämään poliittiset kytkökset omasta uutisoinnistaan eli pelaavat epärehellistä peliä.

Tämä on johtanut epärealistisiin yleisöodotuksiin ja toimittajien omaan harhaisuuteen. Koska he ovat toimittajia, heidän täytyy olla oikeassa. Ei haluta myöntää, että jonkun puolueen käsikassaroina tässä ollaan, vaikka ennen se oli itsestäänselvyys. Ei ole olemassa “neutraalisti” esimerkiksi Iltalehdelle kirjoittavaa toimittajaa, vaan tällainen päätös vaatii aina ideologisia kompromisseja.

  • Previous
  • 1
  • 2
  • 3
  • 4
  • 5
  • 6
  • …
  • 10
  • Next

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nyx Fears, Opus vei, Screen Slate, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle
  • Kommentti lukuhäpeästä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme