“Kyse on kasvatuksesta.”
Tätä toitotetaan Suomessakin kommenttipalstat ja mielipidekirjoitukset täyteen, kun nuoriso on käyttäytynyt otsikoiden mukaan huonosti. On kyse roskaamisesta tai murha-aallosta, vika on aina vanhemmissa. Ei sillä tietysti väliä, että poliisin mukaan nuoriso on kauttaaltaan aiempaa kunnollisempaa.
Eikä kiltteys taatusti ole yksin kasvatuksen ansiota vaan myös yhteiskunnan, joka kasvatuksen arvoja ohjaa. Sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio ja passivoivan, helposti mobilisoidun viihdeteollisuuden kehitys ovat isoja asioita. Rötöksiä tehdään vähemmän myös siksi, että nuoret viihtyvät vähemmän ulkona.
Myytti vanhempien suuresta vastuusta on huonosti ajateltu, sillä se kiistää ihmisyksilön ainutlaatuisuuden, oman luonteen. Se on orjallisen psykologinen ajattelutapa, ei oikein kulttuurisidonnainen (koska se ei ymmärrä muun ympäristön vaikutusta nuoren kehitykseen) muttei biologinenkaan (koska biologia vapauttaisi vanhemmat vastuusta).
Sen sijaan se on yksinomaan syyllistävä. Sillä työnnetään yhteistä vastuuta ja ehkä jopa ajatuksista käsittämättömintä – ettei ihmisen sielua voi tai jopa saa hallita – pois, toisten syliin.
En tarkoita, etteikö lapsen kasvatuksella ja suhteella vanhempiin olisi vaikutusta, mutta erityisesti kasvava nuori etsii samastumiskohteensa muualta. Aika harvassa ovat teinit, jotka ilmoittavat vilpittömästi ihailevansa äitiä ja isää ja haluavansa olla aikuisena samanlaisia.
Idolit löytyvät muualta, kavereilta saadaan käyttäytymismallit tiettyihin toimintaympäristöihin, joissa aikuiset eivät ole läsnä (jolloin aikuisten maailman säännöt eivät myöskään päde). Niin kuin kaikki ihmiset, lapsi tai nuori on erilainen ihminen erilaisessa ympäristössä ollessaan.
Pidän vanhempien syyllistämistä inhottavana siksikin, että on häirikkölapsia, joiden vanhemmat eivät yksinkertaisesti mahda lastensa luonteelle mitään. Kaikkea on kokeiltu, on itketty ja yritetty ymmärtää, kokeiltu terapiaa ja kuunnella nuorta, mutta apu ei toimi tai sitä ei ole saatu.
Tai vaikka kyse ei olisi edes häiriköinnistä. Jos mietin omaa nuoruuttani, eivät samastumiskohteeni olleet kotona, niin paljon kuin vanhempiani arvostinkin. Merkittävämpiä asioita tuolloin olivat taideharrastukset, ystävyys ja kaveripiirin kolttoset, koska olin kasvamassa aikuiseksi.
Epäanalyyttisena nuorena en tajunnut sitä, että juuri perheen vakaus taustalla auttoi tällaisten irtiottojen tekemisessä. Moni nuori ei tajua tätä samaa, vaan etsii elämää jostain muualta kuin kodin seinien sisältä. Niin kuin kulttuurissamme yleisesti on tapana.