Makiokan sisarukset on Japanin modernin kirjallisuuden merkittävimpiin nimiin kuuluvan Jun’ichirô Tanizakin pääteos. Se on toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen kirjoitettu tapakomedia tai paremminkin tapadraama, joka sijoittuu vuosiin 1936-1941. Sodanaikainen hallitus esti romaanin julkaisun jatkokertomuksena sanomalehdissä. Lopullisen muotonsa se sai 1948 kolmena niteenä.
Makiokan sisaruksia on neljä. Ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan he ovat Tsuruko, Sachiko, Yukiko ja Taeko. Vanhin siskoista on keski-ikäinen, nuorin lähestyy kolmeakymmentä vuotta.
Osakan alueella elävä, aiemmin merkittävä porvarisperhe on menettänyt rahallisen asemansa sukupolvea aiemmin. Ennen teoksen tapahtumia kuollut isä on käyttänyt rahojaan rillutteluun ja kulttuurin tukemiseen.
Loput omaisuudesta on kadonnut sukua johtavan päätalouden tohelointiin. Tsurukon aviomies, uudeksi päämieheksi adoptoitu Tatsuo, on hassannut perheyrityksen tulevaisuuden.
Makiokilla ei ole enää kuin arvokas nimi ja ylpeä, vanhahtava asenne. Perhe ei suostu uskomaan merkityksensä kadonneen rahojen myötä.
*
Tanizakin teoksen esikuvana on ollut hänen vaimonsa perhe, jota kirjailija on tarkkaillut osin sisältä, osin ulkopuolelta. Tekijän self-insert on Sachikon aviomies Teinosuke, joka yrittää parhaansa mukaan auttaa vaimoaan pitämään vanhoja tapoja yllä mutta on vapaamielisempi kuin muut perheen jäsenet.
Sachiko on kertomuksen päähenkilö; suurin osa tapahtumista kuvataan hänen näkökulmastaan. Kiinnostavaa kyllä, Sachikolla ei ole juurikaan päähenkilöön yleensä yhdistettävää toimijuutta.
Kolmeosaisen romaanin aktiivisina keskushahmoina vuorottelevat sen sijaan nuoremmat sisarukset Yukiko ja Taeko, joiden sotkuisia asioita Sachiko yrittää järjestää parhaansa mukaan. Vanhin sisar Tsuruko on kertomuksessa sivuhenkilön roolissa.
Yukiko ja Taeko kuvataan aluksi esimerkkeinä toista maailmansotaa edeltävistä naistyypeistä. Yukiko on traditionaalisen japanilaisen naisen perikuva: pehmeästi puhuva, introvertti, älykäs, hauraalla tavalla kaunis, perinnetietoinen. Taeko on sen sijaan rento, länsimaista kiinnostunut, puhelias, reipasotteinen ja urakeskeinen. Vaikutelmat kuitenkin muuttuvat teoksen edetessä.
Japanilaisissa kirjallisuuslähteissä mainittu piirre on, että Tanizaki ei bunraku-teatteriperinteiden mukaisesti kuvaa lainkaan naispuolisten päähenkilöidensä kasvojen piirteitä; lukijan on tarkoitus kuvitella heidän ulkonäkönsä, kun taas miesten kasvot kuvataan tyypittäen, jopa karikatyyrisesti.
Sama pätee luonteisiin. Naisten sielunmaisema esitetään pääosin “näytä, älä kerro” -menetelmällä. He kasvavat lukijan mielessä kokonaisiksi hahmoiksi satojen pienien yksityiskohtien kautta. Sen sijaan kahden vanhimman sisaruksen puolisoista tehdään nopeasti selväksi keitä he ovat miehiään ja tällaisina he pysyvät teoksen loppuun asti.
Ei siis parane ajatella, että teos on Yasujirô Ozun elokuvien tyylinen kuvaus japanilaisista stereotyypeistä, jossa Setsuko Hara saisi esittää Yukikon roolin, vaikka asetelma on tuttu lukuisista japanilaisista perhekuvauksista.
*
Romaani on syvästi ironinen. Sen keskuskonflikti on, että huolimatta Yukikon kaikella tavalla haluttavista ja kulttuurissa arvostetuista piirteistä, tätä ei saada millään naimisiin, mikä aiheuttaa vuodesta toiseen suvulle harmaita hiuksia.
Tapoihin kuuluu, että sisarusten on mentävä naimisiin ikäjärjestyksessä. Näin ollen jo vuosikymmenen ajan naimisiin valmiina ollut Taeko ei saa päätaloudelta lupaa avioitua kihlattunsa kanssa ennen kuin Yukiko saadaan naimisiin.
Suku on perinteinen, joten avioliitot järjestetään. Hierarkkisessa järjestelmässä päätalouden on viime kädessä hyväksyttävä avioliitto eikä muiden auta kuin sopeutua. Pääperheen uhmaamisen hintana voi pahimmillaan olla suvusta karkottaminen.
Naimisiinmenosta neuvotellaan mahtisukujen kesken. Näissä teehetkien tai ravintolaillallisten muodoissa käydyissä neuvonpidoissa huomioidaan raha, yhteiskunnallinen asema, ulkonäkö, sukutausta, aiemmat perhesuhteet. Suvut palkkaavat yksityisetsiviä selvittämään kaiken puolisoehdokkaiden taustoista ja pienikin virhe painaa vaakakupissa paljon montaa hyvää puolta vastaan.
Kymmenen vuoden ajan Makiokat ovat hylänneet jokaisen Yukikon puolisoehdokkaan tavalla tai toisella epäkelpona. Milloin joku on liian ruma ja vanha, toisinaan kyse on rahanpuutteesta tai lähisuvussa ilmenneestä mielisairaudesta.
Nirso asenne on kostautunut. Viime vuosina uusia sulhasia ei ole enää ilmestynyt jonoksi asti. Yukiko näyttää edelleen hyvin nuorelta, mutta aviottomat vuodet käyvät hiljalleen yli 30-vuotiaalle naiselle taakaksi.
Asiaa ei helpota, että introvertti Yukiko varoo paljastamasta todellisia ajatuksiaan viimeiseen asti ja lähinnä kuiskii ja hymähtelee puhuessaan, mikä on ulkoisen haurauden ohella ihastellun naisellista käytöstä, mutta käy koomisesti myös toisten hermoille.
Paljon jää lukijan pääteltäväksi. Välillä matto vedetään alta kokonaan. Kun teos yllättäen siirtyy kolmannessa osassaan ensimmäistä kertaa kuvaamaan Yukikon mielenmaisemaa, paljastuu, että hänen epämääräisyytensä ei ole pelkkää esteettisen naisihanteen tavoittelua vaan kyse on myös sosiaalisesti hyväksytystä tavasta pistää päätaloudelle hanttiin. Kuuliaisen japanittaren stereotyyppi kiepahtaa päälaelleen (suom. Kai Nieminen):
“- – Ja vaikka minusta olisi tullut kuinka rikkaan miehen vaimo hyvänsä, ajatus että loppuelämäni kuluisi jossakin Toyohashin kaltaisessa pienessä masentavassa maaseutukaupungissa oli mahdoton. Sachiko oli siinä lujasti minun puolellani, hän sanoi että sellaiseen paikkaan emme voi Yukikoa lähettää – hän sanoi sen ehkä vielä suoremmin kuin minä itse… Mutta me halusimmekin aivan tietoisesti vastustaa myös Tatsuota, vaikka emme siitä puhuneetkaan. Isä oli kuollut vasta äsken, ja Tatsuo, joka siihen saakka oli nöyristellyt, alkoi äkkiä pöyhkeillä – olimme jo valmiiksi ärtyneitä, ja sitten hän koetti vanhimman veljen asemaansa vedoten pakottaa minut naimisiin Saigusan kanssa: hän tuntui ajattelevan että minä olin vain nainen jonka pienellä painostuksella sai tekemään juuri niin kuin halusi, mutta siitä suuttuivat minun lisäkseni myös Sachiko ja Taeko, ja me liittouduimme kolmisin häntä vastaan. – -“
Kun Taeko kapinoi elämäntavoillaan avoimesti perinteitä vastaan, Yukiko heittäytyy hankalaksi vaikenemalla. Lukija osaa kerrotun pohjalta päätellä, että syyt sisaruksilla ovat erilaiset. Taeko haluaisi heittää päätalouden pakottamat säännöt roskakoriin, Yukiko ei voi sietää päätalouden piittaamattomuutta perinteistä ja suvun arvon alenemista. Siskokset ymmärtävät erilaisuudestaan huolimatta toisiaan loputtomiin.
Myös muut hahmot kuvataan kliseet väistäen. Taekoa pidetään äkkinäisenä liikkeissään, mutta samalla hän sutkauttelee konservatiivisia mielipiteitä vanhojen sananlaskujen muodossa. Vaikka muut hahmot pitävät Taekoa impulsiivisena kapinallisena, kertoja korostaa yhä uudelleen hänen olevan harkitsevainen ja tyyni henkilö.
Sachiko on eniten mysteeri, mikä on päähahmolta erityislaatuista. Hän tuntuu vuoron perään taipuvan tilanteen mukaan ja jäykistyvän kaavoihin. Yukikoa vähemmän muodollisena hän on sisartaan hellämielisempi ja käytännöllisempi. Sachikon luonteenpiirrettä määrittää, että perinteisyydestään huolimatta hän antaa aina Taekolle anteeksi. Sachikon tytär Etsuko on ainoa lapsi Tsurukon suuren lapsikatraan lisäksi ja erityisesti nuorempien tätiensä hellittelyn kohde.
Siskoista vanhin, Tsuruko, on erillinen muista monin tavoin. Hän on tavanomaisen näköinen, kun nuoremmat siskot kuvataan kauniina. Hän on tavattoman epäkäytännöllinen, vaikka on kotirouva ja lukuisien lasten äiti. Ennen kaikkea hän eroaa muista epäreilun valta-asemansa tähden, vaikka päätalous on ironisesti kaikista perheen haaroista se, joka piittaa perinteistä vähiten lukuun ottamatta omaa johtoasemaansa. Hän ei ole juurikaan tekemisissä muiden sisarusten kanssa.
On viiltävää, että päätalous estää nuorempia sisaruksia elämästä elämäänsä ja antamasta Taekolle lupaa mennä naimisiin, vaikka juuri suvun päämiehet ovat käytännössä tuhonneet kunniakkaan perinnön, eivät naiset. Lopulta päätalous muuttaa Tatsuon työn perässä asumaan Tokioon, jossa Makiokat ovat vain yksi virkamiesperhe muiden joukossa.
Vieraillessaan sisarensa perheen luona Sachiko tekee huomion, että perheen ennen niin arvokkaat esineet näyttävät ahtaassa tokiolaisessa asunnossa rihkamalta. Osakan ja Tokion välillä on ammottava kulttuurinen kuilu siinä missä Makiokien ja ympärillä epävarmaan tulevaisuuteen ajavan yhteiskunnan.
Hiljalleen perheen ympärille hahmottuu moninainen hahmojen kosmos. Naapurissa asuu saksalainen perhe, Stolzit, jotka muuttavat romaanin edetessä autuaan sinisilmäisinä takaisin kotimaahansa ja kohti vielä epävarmempaa kohtaloa. Toisaalta Makiokat tutustuvat Taekon tuttaviin, Venäjältä tulleeseen Katarinaan ja hänen perheeseensä. Kansainvälisinä ja keskiluokkaisina mutta silti läpeensä japanilaisina Makiokat eivät huomioi kovin kärkkäästi tuttaviensa politiikkaa. Heitä kiinnostavat enemmän saksalaisten perhe-elämä ja Katarinan rakkaustouhut.
*
Teos on jahkailun esittämisen huipentuma. Alusta asti tehdään selväksi, että Makiokilla on toisenlainen aikakäsitys kuin suursotaan valmistautuvalla maailmalla.
Menneisyyteen takertuvina heiltä kestää kuukausia saada aikaan yksinkertaisia asioita. Tärkeitäkin perheongelmia ei oteta puheeksi ennen kuin niille ilmestyy sosiaalisesti sopiva hetki, mikä voi tarkoittaa mitä tahansa useista päivistä hamaan tulevaisuuteen.
Sosiaaliset suhteet ilmenevät kärjistetyimmässä muodossaan, kun edes perhetutun kuolinvuoteen äärellä mielestä eivät katoa sosiaalisen pokkuroinnin periaatteet.
Jos länsimainen lukija ei ole valmis ymmärtämään teoksen taustaa, saattaa seurata turhautuminen. Moni teoksen kuvaama ongelma ei ole ollut sitä täällä enää vuosikymmeniin. Kaikki ratkeaisi hierarkian hylkäämisellä. Jokainen Makiokan perheessä olisi onnellisempi, jos saisi itse valita tulevaisuutensa. Tavat kuitenkin vaativat, ettei tämä ole mahdollista.
Eikä täten olisi kertomustakaan. Makiokan sisarukset on yli 700 sivua pitkä eepos siitä, kuinka saman perheen jäsenet eivät koskaan löydä sopivaa hetkeä kertoakseen rehellisen mielipiteensä. Tällaisia sattumuksia pikemminkin vältellään; kulttuurieron huomaa siinäkin, että läheisille voidaan valehdella huoletta päin naamaa, jos yhteisön etu tai nimen säilyttäminen vaatii sitä, ja tämä hyväksytään täysin. Kokonaisuudessa on ihailun lisäksi myös melankolisen satiirinen lataus. Huumori on kuivaa.
On lisättävä, että teos ei ole kuva Japanista kokonaisuutena. Makiokat ovat leimallisesti osakalainen perhe. Yksi teoksen esittämistä ironioista on, että japanilaisessa populaarikulttuurissa usein omaperäisenä esitetty Osakan kulttuuri on päähenkilöille normi, josta poikkeaminen on heille ahdistavaa tai huvittavaa: Sisarukset löytävät loputtomasti naurunaiheita vieraista murteista tai ulkomaalaisten aksenteista. Tokio kuvataan etäisenä ja vieraana verrattuna päähenkilöille tutumpaan vanhaan pääkaupunkiin, Kiotoon.
Mieleeni tullut lähin eurooppalainen vertailukohta on Thomas Mannin mestariteos Buddenbrookit (1901), joka on kärjekkäämpi mutta kuvaa yhtä lailla sukua, joka on sokea maailman menolle menettäessään oman yhteiskunnallisen asemansa. Makiokan sisaruksissa Tanizaki kuvaa maailmaa jota ihailee, mutta kirjailijanluonteelleen uskollisena hän ei ole sivuuttanut sen heikkouksia. Kuvaus tuntuukin paikoin käänteiseltä kummituskertomukselta, jonka lopputwistissä menneisyyteen jähmettyneet aaveet heräävät huomaamaan olevansa lihaa ja verta.
Kuvassa Osakaa vuonna 1938.
Ajattelin eräänä iltana kauan sitten, että olisi mukavaa, jos joku toteuttaisi Esikoisten kaltaisen kirjoitussarjan. Monet kirjoitukseni syntyvät tällaisesta ajatuksesta. Kaikenlaisesta triviasta kiinnostuneena olisin ollut kiinnostunut lukemaan aiheesta pitkänkin tekstin. Koska tajusin, että tässä maassa saa odottaa ikuisuuden, jos ei tee itse, päätin kirjoittaa esseet.
Olen viime aikoina lukenut kirjoja kaarnakuoriaisista, perhoslajeista ja lepakoista. Viimeksi mainituista luin Markku Lappalaisen teoksen Lepakot: salaperäiset nahkasiivet (Tammi, 2002).