Kategoria: Kirjallisuus

Merkintöjä Maurice Blanchot’n pohjalta

Posted on by kangasvalo

Luin  “tavoittamattoman” Maurice Blanchot’n (1907–2003) Ääretöntä keskustelua tai oikeammin sen ensimmäisen osan (Apeiron, 2008, alkup. 1969). Toista ei kai koskaan suomennettu. Jonkinlainen fenomenologi tämä hyyppä oli lähtiessään kyseenalaistamaan totuttua, mikä onkin luonnollista: ihmisen täytyy olla hiukan pakkomielteisesti kiinnostunut siitä, mitä todella voi havaita, että voisi yrittää puhua edes asioiden sivusta.

Hän oli monen mannermaisen klassikon (Derrida, Baudrillard, Foucault…) paha isä, “vaarallinen koskea”, oli kiinnostunut vain kirjoittamisesta eikä lainkaan esillä olemisesta, vaati kohtaamaan vaikeampia kysymyksiä kuin mihin hänestä inspiroituneet olivat valmiita. Hän olisi ollut kenen tahansa akateemikon uralle haitaksi, jos joku väärä taho vain olisi saanut tietää, kuinka moni ja niin paljosta oli hänelle velkaa. Siitä ei ollut pelkoa. Suuret kulttuuri-ihmiset haluavat esittää saaneensa ajatuksensa tyhjästä.

Eikä mikään ihme, että hän inspiroi niin montaa postmodernistia. Blanchot’lle kieli viittaa lähinnä itseensä. Tai oikeastaan vain itseensä. Siksi todellinen tiede on hänelle jatkuvaa kriisiytymistä, sanojen irrottamista näköaistin eli objektifikaation kontekstista, sillä puhe ei voi koskaan vastata “nähtyä” ja vice versa.

Tiedemiehet Blanchot kuvaa pelottaviksi. En usko, että se on ollut hänen, taustaltaan katolisen ja uskontoa vakavissaan pohtineen ihmisen, tarkoitus, mutta tällainen ajattelu tarjoaa pohjan (post)strukturalismille, vasemmistolaisuuteen kiinnittyneelle ajatussuunnalle, jonka kehityksen kannalta filosofi oli yksi avainhahmoista.

Hän oli ensisijaisesti kirjallisuustieteilijä. Kirjallisuus on hänen näkemyksessään kulttuurin huippu, vaikka hän ei ilmaise asiaa aivan näin banaalisti eikä kehtaisi tunnustaa uskovansa mihinkään huippuihin. Siksi Blanchot ajattelee, että runous ja filosofia ovat kumpikin väistämättä suhteessa tuntemattomaan, johon ei voi suoraan kohdistaa katsetta. Runous, yrittäessään kuvata sitä, mihin “proosa” ei kykene, on vastaus mahdottomaan, mutta ei voi tietenkään määrittää mahdotonta. Koska määrittäminen on juuri “proosan” tehtävä. Se taas ei voi katsoa suoraan johonkin, johon vain runoudella voi kurottaa. Ollaan ongelman äärellä.

Filosofia on Blanchot’n mukaan samassa suhteessa tähän tuntemattomaan, mutta filosofian ylimääräinen haaste on sen pyrkimys yrittää määrittää sanoittamaton sanoilla, tehdä tuntematon tunnetuksi määrittelemällä kaikki mitä on. Ymmärrän hyvin, mitä Blanchot tällä tarkoittaa, olen ottanut saman seikan useasti esille kirjoittaessani filosofiakritiikkiä. Useimmat filosofit etsivät yhtenäisteoriaa, mikä tekee heidän sinänsä kiinnostavista ajatuksistaan epäilyttäviä.

Blanchot ehdottaa todellista ajattelua, ainakin miten itse todellisen ajattelun ymmärrän omilla standardeillani, eli haastaa katsomaan jotain, mitä ei voi katsoa. Näin tiukasti asioiden ytimeen porautuminen ei tee filosofiaa mahdottomaksi, vaikka niin joku saattaa pelätä. Sen sijaan se ottaa omakseen sen, minkä pitäisi olla jokaisen filosofisen yritelmän tunnustettu olemus: olennaista perimmäisissä totuusselvityksissä on aina se, mikä jää väliin, sanoittamaton. Tässä kenties hänen uskonnollisesta taustasta tuleva painolastinsa ja samalla ajattelunsa vapautumiseen johtanut avain, mahdollisuus laajempaan ajatteluun, joka seuraajilta on jäänyt ymmärtämättä.

Itse näen tällaisen perimmäisyyksien ymmärtämiseen pyrkivän ajattelun yhdessä leikin kanssa kiinnostavan taiteen perimmäisenä toimintamallina. Taide, joka ei tähän pysty, ei toki ole sen vähemmän taidetta, mutta itselleni merkityksetöntä kuorta kyllä.

Leikillä en nyt tarkoita sitä mielikuvituksettomuuden tilaa, jota monet taiteen leikillisyyttä juhlapuheissaan korostavat vaalivat, siis sitä jossa se, mikä TAIDEPIIREISSÄ tapahtuu, on nähty lupana toistaa samaa “ideoiksi leimattujen asioiden” diskurssia. Tässä diskurssissa kaikki puhuvat muutamia yhdessä tärkeiksi hyväksyttyjä asioita, koska eivät näe ennalta soveliaaksi määritetyn leikin ulkopuolelle. Toisin sanoen he pitävät peliä leikkinä. Uskovat sääntöihin.

Tekeekö teidän mielenne tukistaa jotakuta aina, kun tämän suusta pääsee, että taiteen on tunnuttava merkitykselliseltä? Minun tekee, ja siksi suhteeni kulttuurikenttään on kuin laivamatkasta nauttimaan pyrkivän merisairaan.

Blanchot’lle elämä palautuu lopulta ristiriitaan. Jopa jumaluuskysymys (tarkoitus) on pohjimmiltaan kysymys ristiriidasta, joka syntyy olemattoman ja suvereenin, lopulta yllättävän lähellä toisiaan olevien käsitteiden, välille. Tämä kitka, välitila, on kaikki se, missä elämä tapahtuu… Tai jokin sellainen, miksi sitä haluaakaan kutsua.

Elämällä tarkoitetaan toisaalta tässä tapauksessa juuri välitilaa itseään. Elämä tapahtuu jatkuvassa tiedottomuudessa, johon tietoisuus luo päälle suojaavan peilin, jotta emme näkisi sen taakse.

Syntyy ouroboros. Voisi sanoa, että Blanchot’lle tyypillinen vastakkaisuuksien paradoksin mahdollistama todellisuuden esiin murtautuminen on läsnä tässäkin, elämässä – eli kaikkein äärimmäisimmässä käsitteessä.

* *

Yksi filosofi on kaikkien mielestä ihailtava ja toinen taas unohdettava, vaikka jälkimmäinen olisi keksinyt kaiken, minkä edellinen on sitten ominut itselleen. Ja enemmänkin.

Christopher Fynsk on kuvannut luentosarjassaan, että kukaan ei sano olevansa Blanchot’n lukija. Se lienee ironinen kohtalo kirjallisuusteoreetikolle. Akatemialla nyt vain on tapana valita yhdet muttei toisia. Sitten yksiä opetetaan ja toisia ei.

Lisäisin siihen, että asiaan vaikuttanee se, että Blanchot on vaikea ja äärimmäinen. En ymmärtänyt lukiessani aluksi mitään, nytkin en luultavasti puoliakaan, mutta sen mitä ymmärrän, ymmärrän erittäin hyvin.

Tällaisille tapauksille tilaa on vain vähän, mutta hankaluus erotella juksuttajat (kuten Deleuze joka peittää yksinkertaisuutensa hankaluuteen) ja oikeasti vaikeat (Kant, joka ilmaisee asiat vaikeasti, koska muuta vaihtoehtoa ei ole) tiivistyy siinä, miten erottaa nämä toisistaan – ja ensin mainitut osaavat vieläpä itsensä markkinoimisen paremmin. Periaatteessa nämä ryhmät voivat sanoa täsmälleen samat asiat. Kyse on ensimmäisten tapauksessa ennen kaikkea tavasta muodostaa diskurssi, onaniasta, joka voi pilata täysin sen mitä sanotaan.

Ihmisen ja jumalten lait: Antigone

Posted on by kangasvalo

Antigonea (442 eaa.) kutsutaan trilogian viimeiseksi osaksi. Sitä se ei ole. Sillä ei ole tekemistä kahden muun Sofokleen (496/495–406 eaa.) “thebalaisen näytelmän” kanssa, vaan ne on niputettu yhteen tekijänsä harvoina jälkipolville säilyneinä ja sattumalta samojen tapahtumien ympärillä pyörivinä teoksina.

Näytelmä ilmestyi noin puolitoista vuosikymmentä Oresteian (458 eaa.) jälkeen; Aiskhylos (525/524–456 eaa.) oli kuollut Sisiliassa vain jonkin verran tunnetuimman teoksensa ensi-illan jälkeen. Antigonesta tuli välittömästi kehuttu ja tulevana klassikkona pidetty, mikä on auttanut sen selviämisessä vuosituhansien lävitse.

Sofokles on varmasti tuntenut Oresteian, sillä Aiskhylosta pidettiin mestarina ja tiedetään nuoremman kirjailijan matkineen vanhempaa. Näkemystä ei voi todistaa, mutta Antigone tuntuu kommentaarilta aiemmin ilmestyneelle näytelmätrilogialle, joka yrittää vakuuttaa katsojansa kaupunkijärjestelmän lakien ylivertaisuudesta.

On eri asia, onko kyseessä oikea vastine. Samaten on spekuloitu Sofokleen jopa parodioineen Aiskhyloksen näytelmiä, mutta kyseessä on luultavasti käännösvirheiden vuoksi syntynyt väärintulkinta.

Antigonessa laki asetetaan perusteellisesti kyseenalaiseksi. Teos on ilmestynyt kriittisenä aikana Ateenan historiassa, nationalistisen hengen noustua ja kärjistyttyä Samosta vastaan käytäväksi sodaksi. Sofokleesta, porvarin pojasta ja sotilaasta, tehtiin tähän metakkaan kenraali. Siihen nähden teksti on varsin suorasukainen pohdinta vallan oikeutuksesta.

Kirjoitin Oresteian kohdalla sen olevan tahattomasti oma kritiikkinsä asettaen sivistyksen periaatteet kyseenalaisiksi. Antigone ei ole näin kriittinen Ateenan lakeja kohtaan, mutta se asettaa vastakkain maallisen lain ehdottomuuden ja “jumalten lakien” ailahtelevuuden. Se on varoitus.

Jumalten laki ei ole yksi yhteen sama asia kuin moderni yksilöllinen moraalintaju, mutta kenties lähimpänä antiikin kreikkalaisen yhteiskunnan vastinetta sille. Kun laki ja kansalaisten sisin oikeustaju käyvät toisiaan vastaan, jälkimmäinen on nähtävä jumalten kutsuna.

Tähän perustuu myös Julian Jaynesin (1920-1997) kiistelty, pseudotieteellinen, mutta siitä huolimatta kiinnostava kaksikamarisuuden teoria, jonka mukaan ajatteleva ihminen ei kulttuurin alkuhämärässä vielä käsittänyt ajattelevansa.

Ilias (n. 750 eaa.) olisi tällöin muistiinmerkintöjä ajasta, jolloin yksilöiden sisimmässä kuuluvaa ääntä eli moraalista kompassia ei erotettu jumalten puheesta; ajatukset olivat siis eräänlaisia hallusinaatioita. Siksi jumalat olisivat teoksessa niin aktiivisessa roolissa. Käsitykseen oman itsen arvosta nimenomaan itsenä kykenivät vasta sivistyneet, eepoksia muistiin merkinneet ja demokratioissa eläneet ihmiset, jotka tulisivat sen jälkeen pohtimaan ikuisuuden ajan yksilön ja yhteisön välistä suhdetta.

Teoria on humpuukia muun muassa siksi, että se pitää itsensä käsittävää mieltä todella paljon nuorempana keksintönä kuin voimme historiallisten todisteiden perusteella päätellä sen olevan. Tästä huolimatta se antaa kiintoisan kirjallisuusteoreettisen väylän tarkastella Sofokleen näytelmää.

Antigonen juonessa vallasta luopuneen Oidipuksen pojat Eteokles ja Polyneikes ovat päätyneet eri puolille Theban kaupunkivaltiota vastaan kohdistuneessa sodassa. Pojat tappavat toisensa. Theban kuningas Kreon on kummankin veljeksen isosetä ja pitää kaupunkia vastaan käynyttä petturina eikä “kansalaisena”. Näin ollen muiden kansalaisten ei tule Polyneikesta haudata.

Kansalaisten oikeustajua vastaan tämä sotii: hautajaisriittien kieltäminen on massiivinen rangaistus, valtava häpeä, erityisesti omaa sukua kohtaan. Veljesten sisko Antigone uhmaa kuninkaan käskyä suorittaen Polyneikeen hautausriitit joka tapauksessa. Kuningas raivostuu ja tuomitsee surulle omistautuneen Antigonen kuolemaan kuoron harkitsemaan kehottavista lausunnoista huolimatta.

Antigone suljetaan kivilohkareiden tukkimaan luolaan ruoan ja juoman kanssa nääntymään hitaasti. Hänen rakastettunsa, Kreonin oma poika Haimon, yrittää kääntää isänsä pään, mutta kuningas ei kuuntele. Tyrannin mieltä ei muuta myöskään myyttinen ennustaja Teiresias, jota kuningas epäilee lahjotuksi. Vanha mies suuttuu ja poistuu varoittaen, että Kreon tulee vielä menettämään kaiken.

Kreikkalaiset tragediat opettavat ironisesti, että ennustajien kuuntelusta ei ole juurikaan hyötyä, koska se, mistä on kerran ääneen varoitettu, tapahtuu joka tapauksessa.

On kirjoitettu, ettei kyse ole siitä, onko Antigonella oikeus protestiin, vaan siitä, toteuttaako Antigone vai Kreon jumalten tahtoa. Antigone sanoo Haadeksen kaipaavan jo perinteidenkin mukaan vainajaa luokseen. Kreon ei tästä piittaa vaan haluaa tehdä kuolleesta esimerkin kansalaisten anarkiaa vastaan.

Samalla pohditaan yhdessä kauneimmista eurooppalaisen kirjallisuuden näytelmäkatkelmista sitä, mikä on ihmisen osa. Yleensä esiin nostetaan kuuluisa kuoron pohdinta ihmisen ristiriitaisesta luonnosta (“Paljon on ihmeitä maailmassa, vaan ihmeellisin ihme on ihminen…”), mutta itseäni viehättää enemmän tämä fatalistisempi näkemys, suomennos Kirsti Simonsuuri:

“Kauas kantava toivo tuo lohtua monille ihmisille,
vaan monille se on petollinen harha,
sekopäisiä himoja täynnä.
Se tulee ihmiselle joka ei tiedä mitään
ennen kuin panee jalkansa tulen kuumuuteen.
Oli viisaasti sanottu kun joku lausui:
paha näkyy hyvän kaltaisena sille,
jonka mieltä jumala
on johtamassa tuhoon.
Ihminen voi elää elämäänsä ilman kärsimystä
vain lyhyen hetken.”

Näytelmä päättyy siihen, että Kreon on karmealla tavalla väärässä. Epäilyksen siemen on jäänyt jäytämään kuninkaan mieleen, ja lopulta kuoro vakuuttaa kuninkaan siitä, että hän on ehdottomuudessaan hätiköinyt.

Kreon määrää Antigonen pelastettavaksi luolasta, mutta käsky tulee liian myöhään, tyttö on jo hirttäytynyt. Haimon raivostuu ja yrittää tehdä Oresteian määrittämistä rikoksista vakavimman, isänmurhan, mutta lyötyään ohitse kääntääkin miekan itseensä ja syöksyy siihen. Tieto kiirii palatsiin, ja itsemurhan tekee myös Kreonin vaimo Eurydike. Kuningas murtuu, kuoro joutuu kantamaan hänet tyhjäksi jääneeseen asuntoon.

Kreon on pitänyt käskynsä, se on ollut ensimmäinen virhe. Toinen on, että hän rikkoo lopulta itse sitä vastaan. Lopputulos on absurdi, sillä kansalaisten mielipiteet ovat olleet alusta asti kuninkaan päätöstä vastaan. Samoin jumalat, ylimystö, jopa vanhojen miesten kuoro. Kuningas pitääkin päänsä puolustaakseen lähinnä itseään ja yhteisyyttä, kaupunkivaltioiden arvoista tärkeintä, mutta päätyy aiheuttamaan sekasorron. Sen vuoksi hän menettää kaiken itselleen tärkeimmän.

Tai kenties näin. Edes BBC:n In Our Time -ohjelman antiikin asiantuntijat eivät olleet yhtä mieltä siitä, mitä näytelmällä on haluttu sanoa aikalaisille, vaikka on selvää, että poliitikko ja ylimystöön kuulunut Sofokles on kohdistanut sen vertaisilleen, ehkä piikkinä tai vaikeiden kysymysten herättäjänä. Käännöksen lukijan näkökulmasta opetus on, että vain omatunnoton tottelee lakia ehdottomasti.

Jos Kreon ei välittäisi seurauksista, olisi täysin tunnoton ihminen, järjestyksen ylläpitäminen olisi hänelle helpompaa. Mutta hän välittää ja tuomitsemisen innossaan ei ymmärrä muidenkin välittävän. Laki ei voi koskaan hallita yksittäisen ihmisen ratkaisuja, erityisesti sellaisen, jonka puolella jumalat ovat.

Antigonen tuomitsemalla Kreon tuomitsee itsensä, koska ei enää osaa piilottaa yksityistä minäänsä lain taakse. Kuoro saa viimeisen sanan:

“Ylpeiden ihmisten mahtavat sanat
rankaistaan kyllä mahtavilla iskuilla,
niin vanhoina he oppivat kai viisautta.”

Huomioita Esikoiset-sarjan teosta, #1

Posted on by kangasvalo

Kulttuuritoimitus-lehdessä on julkaistu nyt kaksi osaa kirjoittamaani esseesarjaa Esikoiset. Sarja käsittelee J. H. Erkon palkinnon saaneita kirjailijoita ja kirjoja. Siitä olisi tarkoitus tulla 10-osainen. Sarjan tekemistä ovat apurahoittaneet Taiteen edistämiskeskus ja Suomen arvostelijain liitto. Kolmannen osan pitäisi ilmestyä lähiviikkoina. Suurimpia jarruja projektille tähän mennessä on ollut sähköpostivastausten odottelu, mutta niin aina, niin aina.

Ajattelin eräänä iltana kauan sitten, että olisi mukavaa, jos joku toteuttaisi Esikoisten kaltaisen kirjoitussarjan. Monet kirjoitukseni syntyvät tällaisesta ajatuksesta. Kaikenlaisesta triviasta kiinnostuneena olisin ollut kiinnostunut lukemaan aiheesta pitkänkin tekstin. Koska tajusin, että tässä maassa saa odottaa ikuisuuden, jos ei tee itse, päätin kirjoittaa esseet.

On hyvä tehdä periaatteessa täysin turhaa historiakatsausta samalla, kun maailmassa rytisee. Ihmisen täytyy elää omaa, pientä elämäänsä, kohdistaa katseensa mitä mitättömimpiin asioihin ja ihmetellä.

Tähän mennessä on käsitelty Kari Aronpuron (s. 1940) teosta Peltiset enkelit (1964) ja Matti Paavilaisen (1932–2017) Sukukarttaa (1964) sekä Veikko Polameren (1946–1979) runokokoelmaa 365 (1967). Seuraavaksi on vuorossa Tytti Parraksen (1943–2018) romaani Jojo (1968).

Olen aina ollut kiinnostunut taidepalkinnoista. Jokin niiden konseptin absurdiudessa vetoaa minuun. Taiteen palkitseminen on päätöntä puuhaa. Samalla se on yksi tehokkaimmista keinoista varmistaa teoksen jääminen osaksi kirjallista kaanonia. Joissain tapauksissa silkka mielivaltaisuus ja omien kavereiden kehuminen tekevät taidehistoriaa.

Juha Seppälä kirjoittaa Bog Edin / Lataa ja lue -teoksessaan (Siltala, 2021) seuraavasti. Pätkä on kirjailijan kommentti alun perin vuonna 2015 Parnassossa julkaistuun Nobel-aiheiseen tekstiin ja käsittelee palkintolautakunnan korruptiota:

“Akatemian tunkkaisuutta koetettiin puhdistaa. Miten puhdistaa media ja lehdistö vedonlyöntiasetelmien ruotimisesta, spekuloinnista, kirjallisuuden rienaamisesta, jonka todellinen substanssi rinnastuu mihin tahansa kulttuuri- ja uutispornoon? Ikiaikaiseen, rumaan hypettämiseen, jota itse ‘kuningas’ suojelee. Olisin arvostanut sukupuolista riippumatonta intersektionaalisuutta, joka olisi vaatinut toiminnan, kenties koko palkinnon lopettamista.”

Haluaisin ajatella samalla ankaruudella ja usein ajattelenkin – useista asioista, en vain palkinnoista. Vaan silti jokin juhlarahoissa ja plakaateissa vetoaa; ei siksi että olisin iloinen kenenkään puolesta tai ihailisin tekaistua gloriaa vaan ehkä siksi, että siitä näkee establishmentin avoimuuden jotain taidesuuntaa kohtaan. Olen tällaisista avoimista signaaleista iloisempi kuin siitä, että aivan kaikki piilotetaan. Palkinto itse on sivuseikka.

*

Tähän mennessä olen oppinut vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä selatessani ja mikrofilmejä pyöritellessäni kaksi asiaa.

Ensinnäkin suomalaisen sanomalehtijournalismin kirjallinen taso on ollut selvästi korkeampi 1960-luvun puolivälissä kuin mitä se on nykyään. Tämä johtuu monista syistä. Aiheet on saneltu ylhäältä. Journalistit itse ovat usein valinneet aiheensa ja olleet niistä kiinnostuneita. Nopeus ei ole ollut valttia aivan samalla tavalla; vaikka maailman tapahtumista on kerrottu jo tuolloin reaaliajassa, uutisen on pitänyt olla laajasti taustoittava. Netin mahdollistama tiedonkulun nopeus tarkoittaa, että välittyvä tieto on kapealta alalta ja murusina eri paikoissa. Tarkkaa tilannekuvaa varten joutuu lukemaan kymmeniä artikkeleita. Tähän ei ole aikaa kenelläkään, joka ei ole aiheesta erityisen kiinnostunut.

Yksi merkittävimmistä seikoista on se, että niin sanotut human interest -jutut loistavat vanhoissa sanomalehdissä poissaolollaan. Selasin kahta esseetä varten kirjaimellisesti satoja numeroita 1960-luvun sanomalehtiä eikä silmiini osunut lainkaan “miltä sinusta nyt tuntuu” -tyylisiä henkilökuvia. Elämme tällä hetkellä tunteista kiinnostunutta aikaa. Jokaisen omat fiilikset, toiveet, haaveet, vibat ja muut ovat pääroolissa, kun taas yli puoli vuosisataa sitten ihmisen tunne-elämästä puhuivat lähinnä psykologit ja sosiologit.

En voi kylliksi korostaa, kuinka miellyttävältä tuntui saada eteensä sivu sivulta selkeästi välitettyä ja tiheästi ladottua tietoa. Luin vuosikymmeniä vanhoja uutisia mielihalulla – kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Jos ruodusta poikkeaminen näkyi jossain, niin joissain poliittisissa linjauksissa, jotka eivät kuitenkaan, ehkä yllättävästi, ole olleet lainkaan niin räikeitä kuin me poliittisella historialla pelotellut nuoremmat sukupolvet voisimme kuvitella. Politiikka on paljon räikeämmin esillä nykyään eri lehtien identiteettipoliittisissa kannanotoissa, jotka eivät lymyile taustalla vaan ovat etualalla mielipidetekstien ja human interest -juttujen genrejen yleistyttyä.

Jopa Kotimaan kaltaisessa uskonnollisessa lehdessä saatettiin todeta poliittisella radikalismilla olevan yhteiskunnallisesti hyvätkin puolensa. Toimittajilla ei ole ollut pakonomaista tarvetta kertoa itsestään ja näkemyksistään uutisten varjolla. Kolumneja on ollut reilusti vähemmän, ja ne ovat olleet asiapitoisemmin kirjoitettuja. Sen sijaan esimerkiksi Uudessa Suomessa pyöri kakkossivulla pitkään Rafael Koskimiehen (1898–1977) esseesarja, joka käsitteli yleissivistävästi erilaisia historian intellektuelleja. Edellisen kaltaista ei julkaistaisi nykyään missään sanomalehdessä, niin kuin ei Kansan Uutisten taustoittavaa artikkelia Indonesian sisäpolitiikasta.

*

Toinen oppimani asia liittyy siihen, kuinka “vapaata” yliopistojen hallussaan pitämä tieto on, kun sitä oikeasti tarvitsee. Joitain esseiden kannalta kiinnostavia graduja on jo nyt jäänyt lukematta, koska tämän kokoisessa maassa saatetaan edelleen olettaa, että asioista kiinnostunut matkustaa yliopistokaupunkiin erikseen lukemaan yhtä tutkimustyötä, jonka sisällöstä ja laadusta ei ole tarkkaa tietoa. Niin viitseliäs en ole minäkään.

Jotkut yliopistot ovat sentään tajunneet asetelman mahdottomuuden ja lähettävät pyydettäessä sähköpostikopioita. Jos kaikki materiaali olisi ollut helposti tarjolla netitse, suoraan, olisin hyödyntänyt montaa muutakin tekstiä. Nyt se jäi tekemättä.

Oma lukunsa on vielä se, että joutuu matkaamaan Jumalan selän taakse päästäkseen lukemaan jotain, mitä pidän itse tutkimuksen peruskivenä: sanomalehtiä. Lehtien digitalisaatio ei ole edennyt järin nopeasti. Lähinnä Helsingin Sanomat on tajunnut säästää oman historiansa tuomalla koko arkistonsa verkkoon, jossa siitä pitää maksaa mutta ainakin se on helposti saatavilla. Rahakysymys tämäkin, digitointi on kallista. Ja on tavattoman tunkkaista ja mekaanista työtä, jossa menee ikuisuus. Siitä sitten veikkaamaan, milloin Helsingin yliopisto saa oman digitointiprojektinsa päätökseen; enkä puhu nyt vuodesta vaan ollaanko edes tämän vuosikymmenen puolella.

Lepakkokirja ja tieteellinen tieto

Posted on by kangasvalo

Kiitos tarpeen ottaa etäisyyttä työkseni lukemista kirjallisista töistä, ja parin muunkin syyn, olen alkanut kiinnostua uudelleen lapsuuteni ja nuoruuteni intohimosta eli biologiasta, ennen kaikkea eläinbiologiasta.

Olen viime aikoina lukenut kirjoja kaarnakuoriaisista, perhoslajeista ja lepakoista. Viimeksi mainituista luin Markku Lappalaisen teoksen Lepakot: salaperäiset nahkasiivet (Tammi, 2002).

Erityisesti humanistisesti suuntautuneet eivät välttämättä osaa mieltää tieteellistä tietoa nopeasti vanhentuvaksi. Moni humanistinen teesi palaa kerta kerran jälkeen käsittelyyn ja vain kasvaa arvossaan saatuaan kritiikkiä. Paluu lähteille on kannattavaa, jopa suotavaa.

Luonnontieteissä on paikoin toisin: Tietokirjoista kannattaa poimia lukuun uusimmat ja kattavimmat, ei nojautua liikaa klassikkoihin (vaikka kestäviä sellaisiakin on). Samaa pätee luonnontieteiden ohella moniin historiateoksiin.

Jo 20 vuotta voi tehdä paljon. Tänä “I fucking love science” -aikana suurelta ja edistykselliseksi itsensä katsomalta yleisöltä unohtuu, että universumia ei ole ratkaistu. Tiedämme niin yleisellä kuin yksilöiden tasolla erittäin vähän arkisista asioista ympärillämme. Jos epäilet väitettä, kysy satunnaiselta tutultasi, miten pesukone toimii tai mitkä ovat Suomen yleisimmät lintulajit.

Yksi esimerkki tiedon aukoista ja hitaasta päivittymisestä yleisellä tasolla on lepakko. Lepakkolajit muodostavat maailman villeistä nisäkäslajeista 20 prosenttia ja jäävät siten toiseksi vain jyrsijöille. Silti harva ihminen Suomessa on nähnyt lepakkoa läheltä tai tajunnut nähneensä. Jotkut eivät ole nähneet kyseistä eläintä koskaan. Monikaan ei tiedä paljoa niiden elintavoista, vaikka niiden saalistuksessa käyttämä kaikuluotainsysteemi ja horrostaminen ovat tuttuja. Ehjiä lepakkojen fossiileja on löytynyt harvakseltaan, koska niiden luusto on hauras, joten otusten varhaishistoria on osaksi arvailujen varassa.

Näitä kiehtovia eläimiä on tutkittu verrattain vähän, Lappalaisen mukaan siksi, että lepakoista ei ole paljoa suoraa hyötyä ihmisille ja niiden tutkimus on enemmän intohimotyötä. Edelliseen suoraan liittymättä myös kirjailijan oma teos pitää sisällään vanhentunutta spekulaatiota ja väärää tietoa, jota on viime vuosina oikaistu.

Tieteen historia on yhtä pitkä kuin sivilisaation, mutta ei ole täysin väärin väittää, että nykyhetkeämme hyödyntävä tiede on suureksi osaksi vain satoja vuosia vanhaa ja alkanut muuttua kiihtyvällä nopeudella käytännössä hyödynnettäväksi vasta viimeisen parin sadan vuoden kuluessa.

Lappalaisen mukaan on mahdollista, että lepakoiden lentokyvyttömät esi-isät ovat kehittäneet kaikuluotaintekniikan jo kiipeillessään puissa. Kului vuosi kirjan julkaisusta ja spekulaatiot voitiin heittää roskikseen. Siihen mennessä vanhimmasta lepakkofossiililöydöstä pystyttiin päättelemään, että kaikuluotainmekaniikka on kehittynyt vasta lentokyvyn jälkeen.

Yksinkertaiset löydökset osoittivat arvelut paikkansapitämättömiksi. Toinen merkittävä harhaluulojen korjaaja on geneettinen tutkimus.

Lappalaisen kirjassa, kuten kaikissa siihen mennessä ilmestyneissä lepakkotutkimuksissa, oletetaan melkein 200 vuotta vanhan jaottelun perusteella hekkolepakoiden (tunnettu myös nimellä hedelmälepakot) olevan oma yksinäinen heimonsa suurlepakoiden alalahkossa.

Tätä oletusta tuki otusten koko verrattuna pienlepakoihin (joihin on laskettu kaikki muut lepakot), niiden ulkonäöllinen poikkeavuus, useimpien hekkolepakkolajien kyvyttömyys kaikuluodata ja ruokailutavat – nimensä mukaisesti hedelmiä, mettä ja sen sellaista, ei hyönteisiä. Tämän pohjalta oltiin jopa spekuloitu, että hekkolepakot olisivat kehittäneet lentokyvyn muista lepakoista erillään…

…kunnes aivan viime vuosina tehty geneettinen tutkimus on osoittanut, että hekkolepakot ovat läheistä sukua viidelle pienlepakoihin aiemmin lasketulle heimolle. Koko lahkojaottelu on tehty 200 vuotta pieleen. Ei ole mitään suurlepakoita ja pienlepakoita, joten uudeksi jaoksi on vaihdettu aiempien megachiroptera- ja microchiroptera-jaotteluiden sijasta yinpterochiroptera ja yangochiroptera. Luultavasti myös nämä nimet korjataan lähivuosina täsmällisemmiksi.

Näin tiede toimii: rakennetaan jo löydetylle ja samalla joudutaan myöntämään, että aiemmin opittu ei usein vastaa todellisuutta. Jos ihmisluonne ei tällaisiin korjausliikkeisiin pysty, on turha julistaa “rakastavansa tiedettä”.

Kärjistäen voidaan sanoa, että löydös on tieteen voitto maalaisjärjestä, sillä hekkolepakoiden jaottelu omaksi jengikseen on perustunut aiemmin silmin tehtäviin, loogisiin havaintoihin, joilla ei aina ole tekemistä perinnöllisyyden ja oikean tiedon kanssa.

Tämä ei ole kehotus olla tarttumatta kirjaan, vaikka esimerkiksi pari vuotta sitten julkaistu lasten tietokirja Lepakon vuosi (Sammakko, 2020) sisältää luultavasti tarkempaa tietoa.

Perusasiat pitävät edelleen paikkansa. Suomen yleisimmät viisi lepakkolajia ovat samat kuin kirjassa luetellut, eikä ilmastonmuutos ole tuonut tähän asiaintolaan suuria muutoksia. Kirjan kuvaukset lepakoista ovat siinä suhteessa ajatonta tietoa, etteivät populaatioiden ulkonäölliset muutokset tapahdu yleensä radikaalisti vain kahdessakymmenessä vuodessa. Lopussa lävitse käytävät yleisimmät lepakkomyytit ovat aika peruskauraa eivätkä tuo kokonaisuuteen kauheasti lisää.

Paavolaisen apokálypsis

Posted on by kangasvalo

Onko Kolmannen valtakunnan vieraana (Gummerus, 1936) kirja, josta on kirjoitettu kaikki mitä siitä voidaan sanoa? Teos on tekijänsä tunnetuimpia, suomalaisen matkakirjallisuuden klassikko ja yksi napakimmista suomalaisista 1930-luvun ajankuvista suoraan Hitlerin Saksan ytimestä.

Kirjoitan silti, siitä ilosta, että saan joidenkin työn puolesta luettavien kirjojen vastapainoksi lukea sitä, mikä vastaa enemmän omaa makuani, siis tuottaa mielihyvää.

Olavi Paavolainen (1903–1964) matkusti vuonna 1936 Saksaan kirjailijaretriittiin, johon osallistui kirjailija jokaisesta Pohjoismaasta – Suomesta mukana oli myös suomenruotsalainen edustaja Göran Stenius (1909–2000). Saksalais-pohjoismaisessa kirjailijakodissa isännät kestitsivät vieraitaan ja kuljettivat matkailijoita ympäri kolmatta valtakuntaa.

Tämä teos on lopputulos tuosta reissusta, kuumeisen nopeasti kirjoitettu ja heti ajankohtainen, hiukan matkapäiväkirja, hiukan esseekokoelma, hiukan lukuihin jaettu muistelus. Paavolainen on alaotsikoinut teoksensa “rapsodiaksi”, mikä kuvaa sitä hyvin.

Tekijä aloittaa kertomuksensa esittelemällä henkilöt ja tilanteen. Hän luonnostelee kohtaamistaan henkilöistä tarkat näköiskuvat. Pohjoismaalaisten yhteiskunnalliset näkemykset vaihtelevat: Norjalainen Eyving Mehle (1895–1945) on jopa kiihkeämpi fasisti kuin saksalaiset. Mehle pakeni toisen maailmansodan lopussa Norjasta kollaboraattorina ja hukkui Ruotsissa. Tanskalaisesta Erik Bertelsenistä (1898–1969) saa reppanan tylsimyksen mielikuvan ja ruotsalainen intellektuelli Sven Stolpe (1905–1996) on armottoman kriittinen natsivaltakuntaa kohtaan.

Saksalaiset taas ovat suoraan Roberto Bolañon Nazi Literature in Americasin (1996) henkilögalleriasta kasvattavia nuorisokirjoja tehtailevine yksitotisine pölvästeineen ja elosteluun kyllästyneine snobikreiveineen. Stolpea lukuun ottamatta jälkimaailma ei muista suurinta osaa näistä kirjailijoista, vaan he ovat enää hahmoja Paavolaisen raportissa.

Itsensä Paavolainen luonnostelee joukossa ulkopuoliseksi. Esittelyjen jälkeen hän päätyy kuvaamaan kirjallisuuden, sitten taiteen asemaa nousevassa kansallissosialismissa. Myöhemmin teos ottaa profeetallisia kierroksia kirjoittajan analysoidessa saksalaista yhteiskuntaa.

Läpivalaisu on armotonta ja terävää. Paavolainen näkee ympärilleen ihmeen tarkasti suhtautuen havainnoimaansa jonkinlaisella etäisyydellä, yhtäältä joistain asioista vaikuttuen, toisaalta huvittuneesti halveksuen. Teoksessa kuvataan Eurooppaa, joka on kirjailijan mukaan jäämässä kahden suuren radikalismin jalkoihin. Humanismi, liberalismi, kapitalismi ja ennen kaikkea kristillisyys eivät enää selviä ristipaineessa ja yhä useamman on valittava: kommunismi tai fasismi. Euroopan sydän, Saksa, on valinnut fasismin. Natsismi on ensimmäinen eurooppalainen uskonto, toteaa Paavolainen vain hiukan mutkia suoraksi oikoen.

Mielikuva on, että valinta tulee koskemaan kaikkia aikalaislukijoita. Samalla Paavolainen itse jättää oman valintansa sanomatta ääneen. Kommunismista hän ei juuri pukahda.

Taiteilijana hän pitää natsismin taidekäsitystä imbesillinä: ainuttakaan lahjakasta kirjailijaa hitlerismi ei ole onnistunut synnyttämään.

“Kaikkein hämmästyttävin ajatuksiltaan oli kuitenkin eräs keskustelu, jossa väiteltiin siitä, voiko nykyajan kirjallisuus luoda suuren tragedian. Saksalaiset päätyivät tulokseen: Kolmannessa Valtakunnassa sitä ei voida kirjoittaa. Sillä tragedian aiheena on aina kamppailu järkähtämätöntä kohtaloa vastaan – ja uusi Saksa ei tunnusta enää mitään ‘kohtaloa’. Se luo itse oman kohtalonsa – se itse on kohtalo! Ja koska kaikki merkittävät kirjailijat ovat kansallissosialisteja, he eivät voi keksiä mitään aihetta, jossa esiintyisi kamppailua kohtaloa vastaan…”

Saksan aikalaisilmiöihin kirjailija suhtautuu ironisesti. Kansalaisten arkimakua kuvaa puutarhatonttujen täyttämä kitsch eivätkä älymystöksi kelpuutetun eliitin saivartelut vaikuta sen paremmilta. Vasta massiivisuus, yksilön katoaminen yhdistettynä saksalaisten kykyyn kuvitella “uusi tulevaisuus” saa Paavolaisen todella ymmärtämään, mikä on heilaamisen viehätys. Kirja huipentuu Nürnbergin suurille puoluepäiville ja sen ympärillä pyöriviin ilmiöihin. Suurilla kentillä tehdyt massiiviset paraatit lumoavat synkronoidussa kauhistuttavuudessaan kirjoittajan.

Illuusioon ilmestyy pian säröjä. Nuorten poikajoukkojen aidoilla ympäröidyt, militaristiset nuortenleirit kauhistuttavat niin nuorten kirjailijoiden joukkoa kuin samaan aikaan paikalle sattuneen V. A. Koskenniemen (1885–1962) kaltaista valkoisen Suomen hovirunoilijaa, joka oli omissa kirjoituksissaan valmis osoittamaan sympatiaa natsismille. Vaikka Paavolainen toteaa heti kirjansa alussa, ettei aio kirjoittaa juutalaisten kohtelusta (mielestäni pelkurimaisesti), tulkitsen pöyristymisen rivien välistä esitetyksi alitajuiseksi kritiikiksi myös toisenlaista leirittämistä kohtaan.

Lisäksi saksalaisten takapajuinen suhtautuminen naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon silmin nähden vituttaa edistysmielistä kirjailijaa, joka kutsuu naisten omaa hurmoksellista joukkotilaisuutta suureksi kansallissosialistiseksi kanalaumaksi. Paavolainen pitää naisissa lietsottua älyllistä jälkijättöisyyttä ja roolia yksinomaan äiteinä ja synnyttäjinä saksalaisen miehen syynä.

Näissä kohdissa Paavolaisen tausta Tulenkantajissa urbaanin, niin miehiä kuin naisia sisältäneen ja nuoruutta palvoneen kirjailijakollektiivin jäsenenä näkyy selvimmin.

*

Paavolainen on löytänyt ajatuksen apokalyptisesta kulttuurista, vaikka samalla hiukan arastelee siitä puhumista vakavalla naamalla. Idea on kuitenkin niin hyvä, että hän yrittää vakuuttaa lukijansa siitä, että “vanha maailma” ajautuu sivuun. Yksilön on valittava kommunismin tai natsismin välillä, koska räjähtävinä voimina ne ovat tulevaisuus.

Vaikka kirjailija on muuten kaukonäköinen, tässä hän haksahtaa monien teoreetikoiden tapaan omaan älyllisyyteensä – ja monien muiden tapaan sotkee uhon voimaan. Hän lumoutuu uudesta miettimättä uuden asettumista osaksi todellisuutta. Erityisen harmillista tämä on, koska Paavolainen toteaa teoksessaan juuri omiin ideoihinsa ihastumisen intellektuellien ongelmaksi vuosisadasta toiseen.

Fiksun ihmisen perisynti on, että kehitettyään tarpeeksi monimutkaisen järjestelmän ajattelulleen, hän ei usein vaivaudu purkamaan sitä; ajattelua varten ei riitä että hallitsee ideologisen diskurssin ja osaa taitavasti kiepauttaa kaiken sen ympäri. Kulmat on myös hiottava, liian monimutkainen selkeytettävä, liian selkeä osattava johtaa useisiin eri syihin. Sovittamattomien ristiriitojen on johdettava itsetutkiskeluun. Paitsi siis jos nimenomaan pyrkii propagandaan ja valtaan.

Itsetutkiskelua Paavolainen pääasiassa tekeekin. Tämä yksi johtoajatus jää kuitenkin kritiikin ulkopuolelle. On selvää miksi; se on oivallus, jotain uutta, kirjailijan magnum idea, liian naseva hylättäväksi, liian esteettisesti makea jottei sitä painettaisi ja nostettaisi kärjeksi. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta historiassa, kun kaunis mutta heikosti ajateltu jätetään tekstiin, joka voisi ilman sitä olla liian empivä, liiaksi vailla peruspilaria.

*

Paavolainen käy lävitse monia erilaisia tapoja, joilla natsit loivat omaa mytologiaansa joukkokokouksin, psykologisin trikein, joukkoviestinnällä ja tunkeutumalla ihmisten arkeen. Kiinnostavinta antia teoksessa on kuitenkin, kuinka se esittää saksalaisen mytologian.

Toisesta maailmansodasta ei usein mainita, että se ei ollut vain voitto Saksasta tai tyranniasta, vaan se oli ongelmissa olleen valistuksen perinnön puolittainen voitto radikalismista ja järjestäytyneen uskomisen, jos ei uskonnon, voitto mystiikasta.

Saksan mystiikka elää jokaisella sivulla, joskus surkuhupaisasti. Haahuilu tiivistyy kiinnostavimmin retkeen, jonka aikana Paavolainen todistaa kotimaanturistien hinkua sivellä vanhoja hautakiviä, joissa joko on tai ei ole todisteita saksalais-arjalaisen ikiaikaisen kulttuurin ihmeellisyyksistä. Tällaista puuhaa voisi joku liian innoissaan EVROPASTA oleva harjoittaa tosissaan vielä tänä päivänä.

Myönnän kirjoittavani edellisen sarkastisella tyytyväisyydellä, sillä vaikka mitä moninaisin mystiikka on minulle, niin kuin monille muille, viihdyttävää lukemistoa ja väylä rikkoa kaavoja, olen uncool kid ja pitänyt siihen oikeasti hurahtamista salaliittoteorioihin verrattavissa olevana toimintana.

Maailmankuvani on liiaksi epäilyä vaaliva sellaiselle leikille. On liian helppo nähdä, että moni tällaisista teistä johtaa älyllisyyttä esittävään yritykseen tehdä todeksi epäilyttäviä asioita. Eli antaa yksilölle tekosyyn perustella oma tuhnuisuutensa.

*

Kahtiajako natsismin ja kommunismin shakkipeliksi on maailmantilanteen nähden ymmärrettävää mutta kirjoitusten älyllisesti laiskinta argumentointia, kädenojennus sille hurmahenkisyydelle ja himphampulle, jota kirjailija pitää pilkkanaan läpi teoksen. Tekisi mieli sanoa, ettei tällainen näennäisen neutraali lähestymistapa sovi tekijälle, kuten se ei sovi kenellekään, joka yrittää ajatella kriittisesti itseään.

Kylmäksi jättävät samaten kuvaukset hanhenmarssia tuhatpäin kävelevien natsien herättämästä joukkopsykoosista. Jos lukijan luonne välttää idolisaatiota ja pitää ajatuksettomaan massaan kuulumisen halua synonyymina tartuntataudille, ei sen herättämien esteettisten värinöiden kuvailu syvennä mysteeriä lainkaan enempää.

Joka tapauksessa kirjoittaja näyttää todelliset karvansa tarpeeksi usein, jotta lukija ymmärtää Paavolaisen teeskentelevän kovaa tai myöntävän omat heikkoutensa, vaikka ymmärrän myös Max Jakobsonin (1923–2013) havaintoa siitä, että teoksessa Paavolainen yrittää varmistaa oman selustansa vähän joka suunnasta. Hänen vastenmielisyytensä natsismin tasapäistävää estetiikkaa ja yleistä taantumuksellisuutta kohtaan tulee muissa luvuissa esiin vain vaivoin pidäteltynä. On kuin kirjailija ei haluaisi myöntää itsessään piilevän jo tuhoon tuomitsemiaan humanistis-porvarillisia puolia.

*

Tietenkään teosta ei voi olla vertaamatta nykyhetkeen. Olisi typerää sanoa, että Putinin Venäjä on kuin Hitlerin Saksa. Vielä typerämpää olisi sanoa kaiken fanaattisuuden olevan samanlaista. Fanaattisuutta on kaikkialla, myös suomalaisessa julkisessa elämässä. Mutta vastaavuuksien löytäminen auttaa ymmärtämään yleistä hurmahenkisyyden etiikkaa ja estetiikkaa. Venäjä sentään on fasistinen valtio.

Ytimessä on itsensä mytologisoinut kansa, volk, tämän verran ei ole muuttunut. Mainitsin Oresteian kohdalla yhteiskuntien pyrkivän jatkuvaan itsensä ylistämiseen ja epäonnistuvan, kun kansalaiset lakkaavat uskomasta tarjottuihin symboleihin. Fasismi on mielestäni varjoversio tällaisesta yhteiskunnasta; se on niin pettynyt suurimpaan osaan symboleista, että pelastaakseen mitä pelastettavissa on, se palaa Oresteian kuvaamaan aikaan ennen demokratiaa. Tämä näkyy Paavolaisen teoksessa esittelemän saksalaisten kreikkalaisuuteen hurahtaneen hurmahenkisyyden kautta, jossa ihailun kohteena eivät suinkaan ole kulttuuriset saavutukset vaan satuspartalaisuus sekä ajatus kulttuurin (eli kansan) iästä ja jatkuvuudesta. Fasismi puhuu verestä ja verikostosta ja tekee sen ylistäen itseään. Sen radikalismissa näyttelee merkittävää osaa symboleiden asteittainen korvaaminen abstrakteilla ikiaikaisuuksilla.

Fasismin virhe on se, että sen tarjoamat uudet symbolit ovat vielä hauraampia kuin vanhat – ironisesti juuri “ikiaikaisuutensa” vuoksi. Kansa voi uskoa olevansa samaa jumalaista alkuperää, mutta mielikuva alkaa pirstoutua sillä hetkellä, kun arkiongelmat eivät katoa; rahasta on pulaa, kodinkoneet menevät rikki, lapsia ei saada kouluun hyvälle alueelle. Mikään järjestelmä ei ole ikuinen, mutta fasismi on rakennettu hiekalle.

Hitler onnistui aivopesupuuhissaan paremmin kuin Putin, koska mediaväylät olivat 1930-luvulla helpompia hallita. Saksa ei ole Venäjä, Venäjä ei ole Saksa. Natsit, propagandan edelläkävijät, esittivät asiansa yhtä ehdoitta ja kansan tahtoa muovaten kuin Venäjän television keskusteluohjelmien taukoamatta jäkättävät autokratian palvojat, mutta jälkimmäisten toiminta on yhä haastavammaksi käyvää, kun kansa alkaa kyllästyä. Jopa sotia käydään nykyään pikakelauksella.

*

Jos ennustamisen lahjoista puhutaan, Paavolainen esittää seuraavan maailmansodan väistämättömyytenä ja toteaa sen alkavan mitä todennäköisimmin Berliinistä. Väitteessä ei ole kursailua tai epäröintiä. Merkit olivat ilmassa.

Osaammeko lukea ilmapiiriä nyt? Pitäisikö meidän alkaa puhua siitä, että maailmansota on jo alkanut?

Ehkä kuitenkin ei. Tällaisten ennusteiden ääneen sanomisesta ei ole paljoa hyötyä, vaikka oikeaan osuminen näyttää varmasti hyvältä ansioluettelossa… Ehdoton julistaminen olisi lankeamista Paavolaisen apokalyptiseen ajatteluun, jossa turvaan, rauhaan ja humanismiin uskomiselle ei ole pedattu sijaa, vaikka historia on osoittanut, että jokainen sota päättyy joskus.

Kolmannen valtakunnan vieraana on moderni dokumenttiteos, asiaproosan ansaittu klassikko. Se tuottaa mielihyvää siksi, että se kuvaa maailmaa erheellisesti ja vajavaisuuksistaan tietoisena. Enkä tarkoita tällä esseistiikkaan rasittavan usein liitettävää ihannetta, jossa mitä tahansa kirjoitettuja typeryyksiä ja harhautuksia perustellaan genrellä.

Kyse on siitä, että menneisyys puhuttelee, sieltä puhutellaan tavalla, joka näyttää, että tässä ihminen on yrittänyt ajatella ja tuntea lävitse kaiken mitä on voinut, menee pieleen tai ei, ja teksti ihmeellisesti kestää, niin että sen voisi kirjoittaa lahjakas ja havainnointiin kykenevä henkilö vielä tänä päivänä. Ja se jokin, kapasiteetti, voima, on riittänyt Paavolaiselle merkittävässä määrin pidemmälle kuin joillain esseisteillä, joiden olisi kannattanut kysyä itseltään: mitä arvokasta on kirjoittamissani sanoissa?