Kategoria: Kirjallisuus

Jokainen kritiikkiä jollain tavalla seuraava ei voinut välttyä “kohulta”, kun Antti Majander kirjoitti Helsingin Sanomiin tynkäarvion Finlandia-ehdokkaana olevasta kirjasta. Majander kertoi teoksen olevan imelä ja huono ja moitti Finlandia-raatia huonosta valinnasta.

Seurasi jälleen kerran keskustelua kritiikin tilasta. Eiköhän tähän tapaukseen tulla viittaamaan myös tulevaisuudessa, kun Kritiikki näkyy! -hanke etenee.

Vaikka Majander ei liity hankkeeseen mitenkään, joku voisi sanoa aistivansa tässä hiukan sardonista huumoria. Näkyvimpiä kritiikkejä tältä vuodelta oli laiska töräys. Siis jopa laiskempi kuin omat lukematta tylsää -tiivistelmäni Finlandia-ehdokkaista.

Jotkut taiteilijat ilkamoivat, että näin viedään kriitikoilta viimeinkin valta, häh häh. Kriitikot keskustelivat pyöritellen iänikuisia hokemiaan vastuun ja totuuden, subjektiivisuuden ja objektiivisuuden tasapainosta.

Niin väsyttävää, niin raskasta on lukea, että aikuiset ihmiset uskovat “objektiivisuuteen” eivätkä yritä määritellä, mitä sillä tarkoittavat. Määritelmän puute tekee tällaisista keskusteluista lähtökohtaisesti mahdottomia.

Omiin korviini paljon toitotettu kritiikin ihanne kuulostaa tältä: “Kriitikon on kerrottava oma mielipiteensä, mutta valehdeltava sopivasti, ettei se kuulostaisi liikaa omalta mielipiteeltä.”

Eleonoora Riihinen toki kirjoitti ansiokkaan pitkän kirjoituksen kritiikin lähtökohdista ja vastuusta. Tosin alustana oli taas Hesari, jossa on varmaankin hierottu käsiä yhteen tuohtuneiden taiteilijoiden ja toimittajien – ainoiden joita kritiikin tila kiinnostaa kysymyksenä – klikkien ropistessa.

Kritiikkikeskustelu on kulttuuripalstojen jokasyksyistä viihdettä.

*

En puolusta Majanderin tekstiä. Se oli huonosti kirjoitettu. Mutta sen seuraukset huvittivat. Instagram täyttyi messuamisesta ja pöyristymisestä, kun kehdattiin töräyttää teoksen olevan tylsä paska.

Sattumalta samoihin aikoihin Facebookiin ilmestyi myös Jyrki Lehtolan ja Antti Hurskaisen välinen keskustelu, jossa sivuttiin heidän kirjallisten uriensa lisäksi myös kritiikkiä. Keskustelua ohjasi Touko Siltala.

He olivat kriitikkotaustaisina kirjailijoina sitä mieltä, että kritiikki kirjailijoita kohtaan on aivan liian helläkätistä.

“Kriitikon vastuu on olla olematta kohtelias. Joskus huomaan kritiikissä, että on samoja sanoja ja lauseenparsia kuin tiedotteessa”, Hurskainen sanoi haastattelussa.

“Suomalaisten kirjailijoiden toleranssi negatiivista kritiikkiä kohtaan on niin huono, koska niitä kohdellaan niin hyvin”, hän jatkoi. Olen samaa mieltä.

Kirjallisuuskritiikissä on totuttu liian hyvään monessakin mielessä. Majanderin kritiikissä ei ollut sisältöä, mutta Helsingin Sanomien kritiikiksi se oli aika tyypillinen.

Ei tarvitse kuin vilkaista suositumpien kulttuurilajien, musiikin, elokuvan ja television puolelle, niin huomaa, mikä on Hesarissa kritiikin valtavirtaa. Tai avatkaapa Episodi-lehti…

Kirjallisuus on omassa kammiossaan. Siellä kirjoista kirjoitetaan nätisti ja yritetään kovasti teeskennellä, ettei myös kirjallisuus ole osa markkinataloutta. Erimielisyydet jätetään juonisynopsiksen, kirjailijasta kertomisen ja teoksen kehuvan erittelyn jälkeen aivan loppuun pieniksi sivuhuomautuksiksi, joiden pistoa ei tunne, kun pakarat on jo valeltu eteerisillä öljyillä. Lopputulos on rohkaiseva – jatkakaa ihanan kulttuurin tekemistä, ihanan, ihanan! Ihanien kirjojen, joita voi nuuskutella ja joita lukiessa voi pirskahdella ja löllötellä! Ah! Ahh!! AH!!!!!!! VITTU AAAAHHHHHHHH!

Jotkut kirjailijat taas riemuitsevat löysästä ja paijaavasta kritiikistä, eikä ihme. He kutsuvat sitä “portinvartijan roolin kuolemaksi”, niin kuin kriitikko edustaisi kasvotonta mafiaa.

Tai niin kuin taidekritiikki ei liikkuisi ajassa jatkuvasti siinä missä taide.

Ja ei siinä. Joskus kritiikki edustaakin mafiaa. Majander saa kirjoittaa ihan mitä lystää Helsingin Sanomiin. Hän edustaa mennyttä maailmaa jo siinä mielessä, että kuuluu kustannussukuun ja peri kirjallisuuskriitikon asemansa Pekka Tarkalta, joka on hänen entinen lankonsa.

Mutta tämä antaa Majanderille myös tietynlaista riippumattomuutta, jota monilla muilla kriitikoilla ei välttämättä ole. Ei ainakaan tarvitse valehdella lukijalle.

*

Kirjailijan mielestä kritiikin tulee olla toisaalta-toisaalta-kirjoittelua. Sen pitää olla sopivasti myötäsukaista, jotta negatiiviset asiat eivät tunnu liian pahalta.

Joku voi sanoa, että kritiikin pitäisi tuntea vastuunsa kirjallisuudelle. Siihen sanon: kritiikki on kirjallisuutta.

Tai ainakin oli. Kritiikki on muuttunut kirjallisuuden lajista ja yleisön viihdyttämisestä kirjailijoiden palveluksi, markkinakoneiston osaksi.

Kriitikon ei tule olla “portinvartijan” roolissa, siitä olen samaa mieltä. Pidän mielenterveydellisenä oireena tai suuruuden larppaamisena, jos kirjoittaja ajattelee edustavansa teoillaan jotain itseään isompaa.

Mutta kriitikko on väistämättä omassa roolissaan. Omasta puolestani hän saa ampua teosta vaikka suorasuuntaustykillä, kunhan laukaus osuu.

Ongelma ei ole, että Suomessa kirjoitettaisiin liian paljon negatiivista kritiikkiä. Ongelma on juuri päinvastainen: sitä ei kirjoiteta tarpeeksi.

Kari Salminen kirjoitti toimittamastani Peilin takana -teoksesta pääasiassa ystävällisesti. Kehujen välissä on pistoja, jotka harmituksen sijasta aiheuttivat teoksen toimittajalle pikemminkin pohdintaa.

Filmihullu kirjoitti tylymmin, se oli heidän linjansa mukaista. Olen tekstistä osin eri mieltä, mutta toisaalta se oli näin etäisyyttä saatuani ainakin jotain muuta. Hesari antoi huomiota ohimennen, positiivisessa mielessä.

Huomionarvoista on, että mahdolliset kirjoittajien kanssa tuntemani erimielisyydet liittyvät sisältöön. Ajatus siitä, että jaksaisin messuta jostain “näkemästämme työvaivasta” ja sen kunnioittamisesta on naurettava.

Itsehän teoksen teimme kenenkään pakottamatta. Eikä meitä edes lahjottu apurahoilla, kun emme niitä kerran hakeneet.

*

“Ei niitä kulttuurijuttuja lueta kuitenkaan, niin mitä te pelkäätte?” totesi Siltalan haastattelussa Lehtola. Ja jatkoi sitten toteamalla, että niitä luettaisiin enemmän, jos ne eivät olisi aiheidensa puolesta rajattuja nuorille ihmisille. Vanhan, joka kiinnostuu kulttuurista, täytyy leikkiä nuorta.

Se pitää varmasti paikkansa. Vaikka boomereita syytetään yksisilmäisestikin vallan ja rahan haalimisesta, korkeakulttuuridialogin on napannut nuori polvi, vaikka juuri nuoria asioista lukeminen kiinnostaa yhä vähemmän. Ehkä jopa taide yleensäkin?

Hurskainen ja Lehtola nostivat keskustelussa myös esille akatemiaan kääntyvän jargonin. Se pohdituttaa minua paljon.

Kirjailijat tuntuvat olevan tyytyväisiä siihen, jos vastaanotto on “syvälukeva”, siis jos teoksesta tehdään gradu tai mieluiten väitöskirja. Akateeminen luenta tuntuu olevan myös kritiikissä arvostettu piirre.

Tällaisella huomiolla haetaan omien kaltaisilta tunnustusta: sitä hakevat niin kriitikko kuin kirjailija. Melkein tekisi mieli sanoa, että kavereilta, mutta eivät Suomenkaan kokoisessa maassa kaikki sentään toisiaan tunne.

Eiväthän?

*

Keskustelin päivänä muutamana erään mainion runoilijan kanssa kirjallisuuden määrittelystä. Keskustelukumppanilleni kirjallisuus oli selvästi varsin tarkasti rajattua kaunokirjallisuutta.

Moni mieltää kirjallisuuden yliopistossa käytettyjen termien mukaan kaunokirjallisuudeksi. Jo tietokirjallisuus lasketaan siihen mukaan vain poikkeustapauksissa.

Kategorisointi vain alkaa tästä. Kirjallisuutta pilkotaan pienemmiksi suupaloiksi niin kuin kakkupalaa haarukalla.

Ymmärrän, että tämä on osa akateemista työkalupakkia. Kritiikissä näitä työkaluja tulisi käyttää harkiten. Jargon ei ole kiinnostavaa, konsensuksen mukaisen ajattelun memeettinen toistelu ei ole hedelmällistä.

Analyysin ei tulisi tarkoittaa sitä, että kaikki käyttävät samaa kieltä. Se tekee kritiikistä miellyttämishaluista, mitä se on jo valmiiksi.

Kaikki muuttuu toisaalta-toisaalta-puheeksi. Minua ei kiinnosta lukea sellaista “kritiikkiä” lainkaan. Se ei ole enää kritiikkiä vaan mainos.

Enkä useimmiten jaksakaan lukea kritiikkiä. Ainakaan suomeksi kirjoitettua.

*

Aika vähän puhutaan siitä, että kritiikissä ei uskalleta sanoa pahasti yksinkertaisesti siksi, että joku voi suuttua siitä verisesti. Verkostoitumisen maailmassa tämä on faux pas, sillä kriitikko ei ole vakaa ammatti. Se ei ole itse asiassa ammatti useimmille lainkaan vaan sivutoimi. Kukaan ei halua heittää muuta työuraansa roskikseen, koska sattui kirjoittamaan jostain työpöydälle ilmestyneestä moskasta miten sattuu.

Samoin pelätään kaverisuhteiden menevän rikki. Taiteilijoissa elää maailman herkkänahkaisinta ja omista oikeuksistaan tietoisinta ihmislajia, alituiseen itsensä puolesta ja kenenkään pyytämättä puhuvaa keskiluokkaa, media genus ex machina, joka on onnistunut uskottelemaan, että kaikki kirjailijat ovat itse asiassa samaa porukkaa ja kaikki kriitikot omaa sakkiaan.

Hankalimmassa asemassa ovat kriitikot, jotka ovat myös taiteilijoita. Tai siis taiteilijat, jotka ovat myös kriitikoita, koska arvotus menee aina niin päin.

*

Minulle kirjallisuus on vellovaa massaa. On hyvä saada tietoa ja määrittelytyökaluja, mutta pohjimmiltaan kritiikissä ei ole kyse kuin siitä, mitä kirjailijat nykyään pelkäävät: tunteistani ja ajatuksistani lukijana sekä siitä, että osaanko pukea tunteeni sanoiksi.

Jos en osaa, kritiikki on huonoa. Jos osaan, se paljastaa taiteilijan rakentaman koneen luonteen – teos todella on koettavissa useammalla tavalla kuin sellaisilla, joita taiteilijat itse mainostavat.

Mikä kaameinta, onnistunut luenta antaa paljon enemmän uskottavuutta sille ajatukselle, että taiteilija voi olla itse asiassa epäonnistunut. Että hänen teoksensa on huono.

*

En puuttunut tässä kirjoituksessa nyt siihen, kuka käyttää valtaa todella. Se on toisen kirjoituksen aihe. On kuitenkin hassua ajatella, että taiteilijaa ei tukisi kustantamon raha siinä missä kriitikkoa lehtien rahat. Kumpaakaan ryhmää ei voi käsittää massana.