Täysin huumorintajuttomasta ja sotaisasta nuortenromaanista löytyy seuraava virke: “Kiitin onneani, ettei susi ilmestynyt näkyville, sillä silloin olisin ollut hukassa.” Sanaleikin täytyy olla tahaton, koska muu teos on lähes täysin vailla leikillisyyttä, sanallisista pilailuista puhumattakaan.
Edellinen kertoo jotain Kyösti Wilkunan kirjailijanlaadusta: hän ei tunnista vitsiä, vaikka kirjoittaa sen itse.
Tapani Löfvingin seikkailut (1911) on nuortenromaanisarjoissa vuosikymmenestä toiseen uudelleen painettu teos, joka perustuu todellisen sissisotilaan, isovihan aikaan palvelleen Tapani Löfvingin, päiväkirjoihin. Tietääkseni viimeisin teoksesta otettu painos on 1990-luvulta, eli modernina aikana teoksen luetuttamiselle nuorisolla ei ole enää nähty syytä. Vaikea on kuvitella teiniä, joka tätä edes haluaisi lukea.
Myös minä olen saanut konservatiivisilta sukulaisiltani romaanin joululahjaksi ollessani 7-vuotias. Edellisestä lukukerrastani on siis vierähtänyt vuosikymmeniä enkä muistanut teoksesta kuin hatarasti sen tunnelman sekä tunteen, että en oikeastaan lukenut nuortenromaania vaan erilaiseen kääreeseen pakattua romaania aikuisille.
Mikään ei anna olettaa, että Wilkuna olisi tarkoittanut teosta muuksi kuin historialliseksi aikuistenromaaniksi. Ehkä romaani on tullut vuosikymmenien mittaan sijoitetuksi nuortenkirjallisuuden kategoriaan, koska se on niin lapsekkaasti kirjoitettu?
*
Kyösti Wilkuna (1879–1922) oli kirjailija, suojeluskuntalainen, heimosoturi ja täten osa orastavan suomalaisen fasismin historiankirjoitusta, siis sen fasismin jonka olemassaoloa vähäteltiin vielä 1990-luvulla.
Wilkunan kirjallisen uran suurin saavutus on tunnettua raamatunjaetta mukaileva lentävä lause (“Tulkohon sota ja veriset vaatteet.”). Hänen veljenpojastaan ja veljenpojanpojastaan Kustaasta ja Kustaa mark kakkosesta tuli merkittäviä historioitsijoita.
Vastikään lukemassani ja vuoden viimeiseen Lumoojaan kritikoimassani Marko A. Hautalan Algoth Untola -elämäkerrassa (Warelia, 2021) mainitaan Wilkuna useaan otteeseen. Hän työskenteli kustantamoille julkaisupäätösten tekijänä ja tässä asemassa oikoluki muun muassa Untolan teoksia. Hautala mainitsee Wilkunan pettyneen muiden ylenkatseeseen ja ainakin joskus saamatta jääneisiin apurahoihin. Hän oli myös yksi Untolan viimeisellä matkalla mukana olleista kirjallisista henkilöistä.
Wilkuna oli yksi ajan kirjallisen kulttuurin hang-aroundereista. Hän ei koskaan noussut suureksi vaikuttajaksi niin kuin moni muu oikeistolainen aikalainen, ja ainakin tämän teoksen perusteella se ei suoranaisesti yllätä.
Wilkuna tappoi itsensä verrattain nuorena. Hän kärsi mielenterveysongelmista. Pohtia voi vaikuttiko tekoon myös tasavaltalaiseksi ja demokraattiseksi käyneen Suomen kohtelu sisällissodan jälkeen tarpeettomaksi käyneitä ja likaisen työn tehneitä autoritaarisia oikeistolaisia kohtaan.
*
Teoksessa Tapani Löfving “seikkailee” eli pestautuu sissiksi kruunun palvelukseen ja ryntää isovihan aikaan murhanhimossaan suin päin tappamaan ihmisiä ja tekemään kaikenlaista, välillä hyvin lapsellistakin jäynää kasakoille.
Siinä se. Siinä koko reilusti päälle 200-sivuinen teos. Mitään muuta ei päähenkilön mielessä juuri liiku paitsi mielitietty Riikka, joka on kuitenkin täysi sivuajatus kaiken tappamistyön lomassa.
Tapani Löfvingin seikkailut on ehtaa pulpia. Jokaisessa luvussa tapahtuu jotain toiminnallista. Päähenkilö ei ole paikallaan hetkeäkään, liike on jatkuvaa, sielunelämä rauhatonta. Sotimisen välissä olevat ajat kuitataan muutamalla virkkeellä. Yksityiskohtaisimmin kuvaillaan taisteluita. Ruumiita kerääntyy kasapäin.
Kerrontaan kuuluu, että venäläiset ovat rokonarpisia ja rumia, suomea puhuvat maalaiset petollisia eivätkä ymmärrä omaa parastaan eli isänmaan ja kruunun etua. Kuolleille tovereilleen Löfving ei uhraa ajatustakaan vaan jopa tärkeän matkakumppanin ja teoksen olennaisimman sivuhenkilön kuolema teoksen puolivälissä kuitataan olankohautuksella: hahmo mainitaan teoksessa enää kaksi kertaa ohimennen kuolemansa jälkeen. Teosta on kutsuttu “suoraviivaisen toteavaksi” kerronnaltaan. Itse muotoilisin, että päähenkilö on kaikessa “miehuullisuudessaan” epämiellyttävä ja epäinhimillinen.
Vaikka romaani perustuu Löfvingin päiväkirjoihin, ei ole vaikea nähdä, että kyse voi olla myös suursotaa toivoneen ja myöhemmin kaikenlaisiin sissiretkiin osallistuneen Wilkunan fantasiasta: Löfving on hänen self-insertinsä. Historiallinen Löfving taas oli terroristi, jota suomalaiset eivät syystäkään osanneet arvostaa, sillä venäläiset kostivat hänen tekonsa siviileille.
Kuten kirjallinen vastineensa, oikea Löfving piti tavallisia ihmisiä pelkureina. Tämä näkyy myös teoksen naiskuvassa, joka on vastenmielinen. Löfving halveksuu venäläisille itseään myyviä “kunniattomia naisia” niin kuin köyhyys ja epätoivoiset ajat eivät koskisi kansaa. Parempi olisi naisen tappaa itsensä kuin antaa tulla venäläisen koskemaksi, sankari antaa ymmärtää useaankin otteeseen. Kaksi tyttöä haluaisi vaihtaa uskontonsa ortodoksiuskoon mutta saavatkin rangaistukseksi raippaa. Kohtaus esitetään teoksessa komediana eikä traagisena.
Päähenkilön mielitiettyä Riikkaa kuvataan pääasiassa ilmaisulla “solakka ja korkeapovinen”. Suomeksi siis “laiha ja isot tissit”. Luonnollisesti Riikka on niin kunniallinen, että on valmis ampumaan itsensä milloin tahansa venäläisen uhatessa. Wilkunaa kiinnostaa naispäähenkilönsä niin vähän, että nimikin vaihtelee Riikan yhdellä koolla ja Riikan kahdella koolla välillä.
Riikka-niminen nainen on oikeasti ollut olemassa ja hän oli Löfvingin lapsuudenystävä ja puoliso. Tämä kirjassa kerrottu siis pitää paikkansa. Riikan joutuminen parikin kertaa kaapatuksi ja urhoollinen taistelu raiskatuksi tulemisen uhkaa vastaan tuskin on totta edes nimeksi.
Wilkuna vakuuttelee pyrkineensä olemaan pohjimmiltaan historialle uskollinen. Lukijaa askarruttaa, miksi hän on päättänyt sijoittaa Löfvingin äidin kuoleman ennen tämän sotilasuraa eikä sen jälkeen niin kuin todellisuudessa. Liekö kyse poikakirjallisuuden perinteestä tehdä päähenkilöstään jollain tavalla “orpo” eikä täten velvollinen muulle kuin itselleen? Vai onko kyse vain kirjailijan dramatiikan tajusta, jonka potentiaali jää hyödyntämättä, sillä myös äidin kuolema mainitaan kirjaimellisesti kerran sivulauseessa eikä sen jälkeen enää koskaan?
Jostain syystä teoksesta jää päällimmäisenä mieleen – vielä huumoriin lopuksi palatakseni – Wilkunan ainoa yritys kertoa vitsi. Kasku on tyypillinen kakkajuttu, jossa punchline on, että hevonen ripuloi kahden venäläisen upseerin päälle.
Kirjailijan kainous käyttää rumia sanoja estää kertomasta punchlinea kuin vihjaillen, joten vitsi ei pääse maaliinsa edes onnahdellen. Kertoja kovasti vakuuttelee, että tapaus oli kerrassaan ratkiriemukas.
Ehkä Wilkuna siis tunnisti vitsin. Hän ei vain ymmärtänyt sen mekaniikkaa.
Yleinen mielikuva on, että Emily oli syrjäänvetäytyvä erakko, joka vaelsi syksyisillä nummilla, loi tunnetuimman teoksensa ja kuoli sitten lähes tuntemattomana pois. Hän siis viihtyi traagisesti omissa oloissaan ainoana seuranaan sisaruksensa, jotka elivät yhtäläisen ankeaa elämää ja kuolivat kaikki nuorina vähintään yhtä paljon melankoliaan kuin sairauksiin.
