Gormenghast on Mervyn Peaken (1911–1968) viisiosainen kirjasarja. Se sisältää romaanitrilogian, Peaken lesken loppuun saattaman neljännen osan ja yhden pitkän novellin. Harold Bloom kutsui sarjaa sodanjälkeisen brittikirjallisuuden merkittävimpiin kuuluvaksi teokseksi.
Se on myös muodoltaan keskeneräinen. Vain kaksi ensimmäistä osaa ja novelli Boy in Darkness (1956) ovat sellaisia kuin niiden pitikin. Peake kärsi mielenterveysongelmista. Kammottavat hoitomuodot ja varhain aikuisiällä iskenyt dementia tuhosivat tekijän kesken vahvimman luomistyön. Peaken lasten mukaan eräästä teatteriesityksestä saatu murskakritiikki olisi suistanut kirjailijan lopullisesti rajan yli.
Kyse on fantasiasta mutta jostain muusta kuin Tolkienista. Gormenghast on “fantasy of mannersia”. Se sijoittuu outoon kulttuuriin mutta ei sisällä yliluonnollisuuksia. Ainoat fantastiset elementit ovat kuvatun kulttuurin mielikuvituksellisuus sekä Gormenghast itse, massiivinen linna, jonka sisällä elämä on jatkunut samanlaisten rituaalien ohjaamina satoja vuosia.
Elämänmeno keskeytyy ensimmäisen osan, Titus Groanin (1946), alussa kun jaarli Groanille syntyy uusi perillinen, kapinallinen nimihenkilö. Tradition orjuuttamien edeltäjiensä sijasta poika haluaa olla yksilö. Samalla linnan alhaisista alhaisin, keittiöpoika Steerpike, vehkeilee tiensä arvojärjestyksessä ylöspäin. Teoksen omaleimaisuudesta kertoo, että sekä protagonisti että antagonisti pyrkivät rikkomaan status quon, eivät vahvistamaan sitä. Vain keinot eroavat, Titus on itsenäinen ja hyväsydäminen, Steerpike nihilistinen murhaaja.
Edellinen ei kerro kaikkea. Teoksessa on laaja henkilökaarti, johon keskitytään paljon aina lihavuorimaisesta pedofiilista, kokki Swelteristä, hämähäkkimäiseen miespalvelija Flayhin, jonka nivelet poksuvat hänen vaeltaessaan linnan kylmillä käytävillä.
Oma suosikkini hahmoista on Tituksen isosisko, Fuchsia, joka kasvaa tarinoihin kietoutuneesta ja hemmotellusta teinistä synkeäksi ja rakkaudessa pettyväksi naiseksi, teoksen ylivoimaisesti romanttisimmaksi hahmoksi, joka inspiroi muun muassa The Cure -yhtyettä.
Gormenghast on myös ainoa mieleeni tuleva fantasiateos, joka päättää kesken kiivaimpien juonenkäänteiden kuvata vanhan miehen ja ikäneidon välistä romanssia kaikilla sen vaatimilla sävyillä herkkyydestä pilailuun.
Titus Groan ja trilogian toinen romaani, Gormenghast (1950), ovat lähellä toisiaan tyylillisesti. Suurimmat erot ovat rakenteellisia. Nimestään huolimatta teos on kaikkiin muihin henkilöihin kuin Titukseen keskittyvä. Titus on tarinan liikkeelle sysäävä voima, mutta muut hahmot luovat hänen ympärilleen elävän kosmoksen. Kirjailija pääsee irrottelemaan, sillä tarkoitus on luoda miljöö ja syventää henkilöitä, ei keskittyä yksin juonenkuljetukseen.
Toisessa kaunis ja ylitsepursuava kirjoitustyyli saa antaa enemmän latua kertomuksen vaatimuksille. Yhden vuoden sijasta teoksen kaari käsittää yli viisitoista vuotta aina Tituksen aikuistumisen kynnykselle asti. Romaanilla on selkeä lopetus, johon koko sarjan lukemisen voi aivan hyvin päättää.
Kolmas osa, Titus Alone (1959), yllättää viemällä lukijan nimihenkilönsä mukana visusti linnan ulkopuolelle. Tyyli vaihtuu scifiksi. Suuressa maailmassa ajellaan esimerkiksi haikalan muotoisilla autoilla. Kukaan ei ole kuullutkaan Gormenghastista. Liekö silkkaa Tituksen mielikuvituksen tuotetta, ihmettelevät monet… Eräänlaista Kafkan uudelleenluentaa siis (vrt. Linna, Amerikka).
Titus Alonen ongelma on, että se on selvästi jäänyt kesken. Sen pitäisi luultavasti olla jopa satoja sivuja pidempi. Moni luvuista on jäänyt luonnosasteelle. Kustannustoimittaja on viimeistellyt kesken jääneet lauseet ja poistanut osan epäloogisuuksista kokonaisuuden selkeyden vuoksi. Asiaa ei ole helpottanut, että Peaken luonnospapereilta löytyvä käsiala oli monin paikoin niin suttuista, että vain hänen vaimonsa sai siitä vaivoin selvää.
Tämä romaani on muutenkin omituinen poikkeama. Harvalle olisi tullut mieleen jatkaa fantasiakertomustaan steampunkina ja viedä sitä kohti scifiä – ja samalla metaforallisempaa, selvästi omakohtaisempaa tasoa. Teoksessa kuvailtu jakautunut yhteiskunta tuntuu jopa Gormenghastin ritualistisen konservatiivisuuden ja ahtaiden käytävien jälkeen painajaiselta. Mukana on jopa jo mainitun Kafkan tuotannosta muistuttava, armotta päähenkilön perässä vaeltava identtisten ja hymyttömien lainvalvojien parivaljakko.
Unenomainen on turhan paljon viljelty sana, mutta Titus Alone on sitä: asioita ja henkilöitä ilmestyy tyhjästä ja katoaa olemattomiin konstailemattomalla tavalla, joka on tyypillinen unille. Tämä johtuu tietysti romaanin keskeneräisyydestä.
Kokonaisuus on saanut vaikutteita kirjoittajan nuoruudesta Kiinassa, ja kongfutselais-legalistisesta kulttuurista. Miljöönsä vuoksi se on kuitenkin luettavissa allegoriana sodanjälkeisestä Britanniasta, joka kamppailee mahdottomaksi käyneen imperialistisen menneisyytensä kanssa. Toinen maailmansota näkyy kaikkialla teoksen eetoksessa. Peake, joka tunnettiin paremmin kuvataiteilijana, koki toisen maailmansodan etulinjassa ja todisti keskitysleirien julmuudet, joihin Titus Alone viittaa ei-kovin-hienovaraisesti puhuessaan holokaustista ja kuolemansäteitä kehittävistä tiedemiehistä.
Trilogia on myös kasvutarina, satiiri, romanssi, tragedia ja luokkakuvaus. Kolmannessa osassa on pikareskin piirteitä – myös tahattomasti, sillä teoksen tempoilevuus johtuu sen jäämisestä kesken.
Hienointa romaaneissa on niiden kieli, joka onnistuu sitomaan ainekset yhteen. Teksti on räikeästi “ylikirjoitettua” proosaa. Virkkeet kieppuvat riviltä riville, lauseet valuvat sivulta toiselle.
He had seen a tower with a stone hollow in its summit. This shallow basin sloped down from the copestones that surrounded the tower and was half filled with rainwater. In this circle of water whose glittering had caught his eye, for to him it appeared about the size of a coin, he could see that something white was swimming. As far as he could guess it was a horse. As he watched he noticed that there was something swimming by its side, something smaller, which must have been the foal, white like its parent. Around the rim of the tower stood swarms of crows, which he had identified only when one of them, having flapped away from the rest, grew from the size of a gnat to that of a black moth as it circled and approached him before turning in its flight and gliding without the least tremor of its outspread wings back to the stone basin, where it landed with a flutter among its kind.
Arkisen eleen kuvailuun voi mennä puoli sivua, mikä korostaa kuvatun kulttuurin rituaaliluonnetta. Arkaaiselta kalskahtava tyyli tukee maailmaa, jota hallitsevat jyrkät varjot ja epätoivoiset henkilöhahmot. Kokonaisuus on goottilaisempi kuin korsetin ekstratiukalle vetänyt neonhiuksinen mustahuuli mutta samalla ilahduttavan itseironinen, silmää vaivihkaa iskevä.
Ja ainutlaatuinen. Arvostan tätä teosta kaikkine sen virheineenkin. Jos minulla olisi käännöskustantamo, tämä olisi ensimmäinen julkaisuni. Suomen aktiivinen spefiskenekään ei ole saanut tätä käännettyä, liekö asiaa koskaan edes harkittu? Pelkään pahoin syyn olevan siinä, että Gormenghast on fantasiasuomennokseksi aivan liian vaativa urakka – eikä siinä ole rahtustakaan genrekirjallisuuden luutuneisuutta, josta monet viihdekirjallisuuden ystävät nimenomaan pitävät.
Toisin sanoen romaanitrilogia on taidokasta kirjallisuutta, joka on tarkoitettu kielikeskeisemmille lukijoille tarinan etusijalle asettavien sijasta. Se siis vaatii lukijaltaan enemmän kuin laiskaa silmäilyä ja kykyä heittäytyä helppoon eskapismiin.
Teoksista on tehty myös adaptaatioita radiolle, teatteriin ja muualle. Tunnetuin niistä on huono TV-sarjasovitus BBC:lle. Älkää katsoko sitä paitsi ehkä joidenkin roolisuoritusten takia. Tiedossa on, että Neil Gaiman on tuottamassa uutta TV-versiota, jonka pitäisi ilmestyä lähivuosina.
*
Luettuani Gormenghastin olen tutustunut sen kirjoittajan elämään. BBC:n sivuilta löytyy esimerkiksi puolituntinen radiodokumentti A Hundred Years of Mervyn Peake, joka kertoo olennaisen. Peakea kutsuttaisiin nykyään luultavasti erityisherkäksi. Menetettyään mahdollisuuden lopulliseen läpimurtoon, hän alkoi oireilla henkisesti.
Kirjailija kuoli verrattain nuorena dementiaan mielisairaalassa vietettyään sitä ennen kymmenen vuotta eri hoitolaitoksissa kidutusta muistuttavien “hoitojen” armoilla. Myös lobotomia kuului näihin konsteihin.
Monet älykkäätkin tuntemani ihmiset kavahtavat sanaa sääli. Säälin ajatellaan olevan kaikkea muuta kuin vilpitöntä. Sitä pidetään helposti ylemmyydentuntoisena ja salaa halveksivana.
Joskus sääli onkin ymmärtämättömyydestä johtuvaa surkuttelua, joka johtaa passiivisuuteen. Kaikki sääli ei kuitenkaan ole samanlaista. Ajattelen tahtomattakin, että säälin julmuuteen rinnastavat ihmiset eivät näe säälin monia ulottuvuuksia, kenties koska eivät ole kykeneviä näkemään oman sisäistetyn julmuutensa ulkopuolelle.
Sääli ei lähtökohtaisesti ole sairautta. Ennemmin se on empatian viimeinen rintama. Kun ihminen kieltää itseltään säälin, hän kieltää itseltään samastumisen ja surun, joka voi jalostaa häntä ihmisenä ja saada ajattelemaan asioita toisin.
Minun siis kävi Mervyn Peakea ja hänen perhettään sääliksi kuunnellessani radio-ohjelmasta hänen lastensa kertomuksia. Jo eläessään kulttimaineen saavuttanut Peake oli viimeisinä vuosinaan erillään maailmasta, muuttunut saareksi, omaksi Gormenghastikseen, ymmärtämättä päässeensä asemaan, joka on mahdollinen vain aikakaudesta toiseen kestäville taiteilijoille.