Kategoria: Kirjallisuus

Minä olen vihollinen

Posted on by kangasvalo

Horace Engdahl kirjoittaa vihollisuudesta:

En kai minä ole tehnyt pahaa kenellekään, sanon itselleni ymmärtämättä asian ydintä. Unohdan, että sokeuteni X:ää, Y:tä, Z:taa kohtaan, pelkkä läsnäoloni heidän maailmassaan, voidaan kokea sietämättömänä loukkauksena. Vihollisuus on heidän viimeinen yrityksenså suostutella minut antamaan heille arvoa edes sen verran että lähtisin hyökkäykseen.

Vihollinen kieltää minulta ennen kaikkea oikeuden välinpitämättömyyteen. Joten hänestä on todellakin tullut vastustaja, koska hän haluaa riistää minulta yhden ihanimmista inhimillisistä etuoikeuksistani.

Joten peräännyn ja vaikenen, kun erotan solvauksien keskellä salaisen lähentymisen toiveen: vihollisen tahmean kosinnan!

Kuulun Facebook-ryhmään, jossa naureskellaan ja suututaan netissä kiertäville muka syvällisille aforismeille ja mietelausekuville, joita kitsille sokeat kaverit ja sukulaiset jakavat. Kyse on eräänlaisesta huonon taiteen kokoelmasta.

Paolo Coelho ja muut saavat kuulla kunniansa. Samoin kaikki mietelauseet, jotka tekijä on keksinyt päästään ja laittanut Albert Einsteinin tai Siddhartha Gautaman suuhun.

Ryhmä on pettänyt odotukseni, koska sinne linkatut mietelmät ovat usein niin tyhjänpäiväisiä, että ne eivät ole edes tarpeeksi huonoja.

Harvoin sekaan eksyy myös hyviä tai parodisia aforismeja, joista lukutaidoton linkittäjä yrittää nillittää esiin jotain huonoa.

Mutta joskus kolahtaa ja kovaa. Kuten varmasti jokaisella ryhmässä lurkkaavalla, minulla on oma suosikkilajini paskojen aforismien laajassa tarjonnassa.

Parhaimmistoa ovat kaikki mietelmät, joissa uhriudutaan täydellä vauhdilla. Puhujan omaa itsekkyyttä selitetään kauniiksi vertaamalla sitä muiden pahuuteen. Kun muut, niin sitten minäkin, mutta oma välinpitämättömyyteni on hyvää, muiden pahaa.

Tässä huonojen mietelmien alalajissa kaikki on herkullisesti väärin. Moraalikuva on vääristynyt. Tekstin tekijä puhuu itsensä pussiin aivan alkumetreillä. Mukana on harhakuvitelma, että ihmiset eivät vieläkään olisi tarpeeksi omistautuneita kaikenlaiselle hengen ja ruumiin masturbaatiolle.

Kiinnostavin piirre on jatkuva vihollisuuden tunne, joka aforismeista välittyy. Kaikki ovat vihollisia, joiden tehtävänä on lannistaa. Ihmisten välinen yhteys on hauras, tuhottavissa sormia napsauttamalla. Kaikki itsensä puolesta.

Pahantahtoinen vastakohtaisuus aforismeista uupuu, minkä vuoksi ne ovatkin kitsiä. Niissä kuvitellaan vihollisiksi aivan tavalliset ympärillä olevat ihmiset, jotka yrittävät myös selviytyä päivästä toiseen, mutta todellinen vihollisuus jää hämäräksi.

Luulen, että minulla on yksi kunnon vihollinen. Tällä tarkoitan, että kyseessä on henkilö, joka luullakseni ilostuisi kuolemastani tai saattaa toivoa sitä. Itse en toivo hänelle pahaa.

Kun vihollisuus on jatkunut vuosien ajan, siitä tulee tuttua, melkein lämmittävää; minulla on yksi ihminen, joka ajattelee minua varmasti. Ehkä vihollisenrakkaus tarkoittaa sitä lähes eroottista hellyyttä, joka syntyy ajatellessa ihmistä, joka tuntee näin suurta intohimoa itseä kohtaan.

Kiinnostava on myös mahdollisuus vihollisiin, joista ei tiedä mitään. Esimerkiksi keskimääräisellä länsimaalaisella ihmisellä on niitä pelkästään siksi, että hän on olemassa. Onnittelut, jossain on ihminen, joka haluaa tuhota Sinut.

Ei sinua henkilökohtaisesti, mutta Sinut osana jotain suurempaa, jonka takia tämä toinen ihminen on valmis olemaan välittämättä siitä, jota tavataan kutsua ihmisyydeksi. Hänelle voitto ja puhdistus voittavat rajat markkinatalouden kanssa käsi kädessä ylittävän humanismin.

Lievempi esimerkki voisi olla, että mitä pidempään kriitikon ammatissa olen toiminut, sitä varmempi olen, että jossain on ihminen, joka inhoaa minua vain taiteellisten ja yhteiskunnallisten näkemysteni vuoksi, vaikka ei muistaisi nimeäni.

Se kuuluu asiaan. Kriitikot unelmoivat, että kritiikissä ja sen vastaanotossa on kyse mielipidekeskustelusta, mutta käytännössä se ei pidä paikkaansa. Suuri osa ihmisistä ei pysty tähän, henkilökohtainen on väistämätöntä.

Inhoan itsekin uuskritiikistä tuttua “taiteilija on täysin erillinen tekstistään” -hokemaa, vaikka karsastan fanikulttuuria, koska se nostaa tekijän teostensa yläpuolelle.

Aina julkaistessani jotain isoa, tunnen asettavani kirjoitukseni kanssa itseni tulilinjalle. Kirjoitus ei ole minä, mutta juoksen sen vieressä, kun nousemme juoksuhaudasta ampumalinjalle. Jokainen kehu on turvallisesti edetty metri; jokainen negatiivinen vastine on luoti, joka hujahtaa ohi tai osuu. Eivät ne vaivaa tai harmita, mutta saavat pohtimaan millaista retoriikkaa käyttää. Asiavirheestä kiinni jääminen on kohdalle osuva kranaatti.

Engdahl-lainaus on Siltalan julkaisemasta kirjoituskokoelmasta Sen jälkeen savuke (2014), jonka on suomentanut Jyrki Kiiskinen.

Pienet velvollisuudet

Posted on by kangasvalo

On hieno tunne löydettyään hyvää kirjallisuutta, josta ei Internetin perusteella melkein kukaan ole kuullut, johon törmää lähes sattumalta ja jota on painettu vuosia aiemmin vain yksi painos.

Kyse ei ole siitä, että iloitsisin omasta erinomaisuudestani, hienostelusta. En riemuitse siitä, että löysin nyt jotain jolla erottua, vaan löytämisestä ja löydetyn omimisesta sen paljastuttua jalometalliksi.

Äkkiä tuntuu siltä, että itselleni merkityksellistä taidetta onkin enemmän kuin osasin ajatella. Yleensä vain merkityksettömälle taiteelle on suotu tämä etuoikeus.

Manga ja uudempi suomalainen runous ovat tarjonneet minulle tällaisia lukukokemuksia eniten viime vuosina. En tarkoita edes joitain suurhiteiksi nousseita viime vuosien juttuja, vaikka esimerkiksi Henriikka Tavi ja Harry Salmenniemi kirjoittavat upeaa tekstiä.

Puhun sellaisista uudemmista kirjoista, joita kukaan tuskin luki edes niiden ilmestyttyä, vaikka niiden tekijät ovat luoneet useita kirjoja isoille kustantamoille ja joiden lukijoita on löytynyt vasta vuosien mittaan, ripauksittain.

Kun kirjoitan näin, tarkoitan kärjistäen, että teokset eivät ole ylittäneet kriittistä rajaa, jonka jälkeen niitä lukisivat entusiastien lisäksi myös muut hipsterit, saati muut ihmiset, jotka eivät lue runoja, esseitä, päiväkirjoja, lastuja ja muuta sellaista koskaan.

Näihin kirjoihin sitten palailen. Otan kirjahyllyni tai kirjaston tutuista kirjoista ylivoimaisesti useimmin runokirjoja satunnaiseen uudelleenselailuun.

Teen niin löytääkseni jotain mitä kaipaan. Panu Tuomen Vaaleanpunainen ilmestyskirja (2005) oli niin hieno kokemus, että luen siitä pätkiä vähän väliä. Kristiina Wallinin tuotanto on tasaisen erinomaista, mutta erityisesti Jalankantama on suosikkini.

Poesian julkaisemista Teemu Mannisen Futurama (2010) oli upea, vaikka sitä ei tunneta lainkaan niin laajalti kuin Lomonosovin moottoria (2014), Henriikka Tavin teoksia tai muita kustantamon hittejä.

Tällainen pienuus puhuttelee minua myös toisesta syystä. Olen erityisen kiinnostunut kirjoituskammiossa turhaa työtä puurtavista proosan ja runouden asialle omistautujista, joita voisi halutessaan kutsua myös kirjallisiksi luusereiksi.

Luuserista tulee suosittu joko kuolemansa jälkeen tai luovuttuaan kirjoittamisesta mutta harvoin silloinkaan. Tai sitten hän tekee suosionsa huipulla itsemurhan, taiteellisen tai todellisen. Tällaisia hahmoja ovat esimerkiksi:

20 kirjaa julkaisseet luottokirjailijat, joiden nimiä kustannustoimittajat eivät muista edes mennessään näiden hautajaisiin.

Kriitikot, jotka julkaisevat yhden romaanin ja pitävät itseään epäonnistuneina, vaikka luovat vuosisadan terävintä proosaa lehtiin, joista sitä kootaan vuosikymmeniä myöhemmin antologioiksi.

Pöytälaatikkoon häkellyttäviä raapaisuita rustanneet takapirut, jotka ovat elämänsä aikana toimittaneet lukuisia keskimäärin kahden numeron ajan ilmestyneitä kirjallisuuslehtiä ja kääntäneet paria tuntematonta slovakialaista runoilijaa.

Upeita päiväkirjoja kirjoittaneet eksentrikot, joiden lähipiiri ei ole edes ollut tietoinen kirjallisesta suuntautumisesta.

Blogistit, jotka ansaitsisivat tulla julkaistuiksi monien koviin kansiin päätyneiden kirjailijoiden sijasta.

Konservatiivisen maaseudun emännät ja isännät, jotka eivät ole julkaisseet mitään, mutta joiden perinnöksi jättämistä kaapeista löytyy kokoelma runoja tai puolikas romaani, jotka osoittavat kiistattoman taitavuuden sanoissa.

Tunnetuimpia kirjallisia luusereita ovat Franz Kafka ja Arthur Rimbaud. Vähemmän tunnettuja ovat Stig Dagerman ja Cyril Connolly. Juha Hurmeen teoksessa Nyljetyt ajatukset (2014) mainittu August Pyölniittu on suomalainen oppikirjaesimerkki.

Jos joku epäilee minun puhuvan vaikka runoudesta halveksuvasti, katsokoot nimiä. Kirjallinen luuseri on hyvässä seurassa. On mielestäni rehellisyyttä myöntää, että pieni kirjallisuudenlaji kiinnostaa vain pientä joukkoa, jos heitäkään.

Kirjallisuuden jättiläistähdet sokaisevat kirkkaudellaan, mutta kuten astronomiassa, mieltä kiihottavampia ovat mustat aukot, tähtienväliset planeetat ja sammuneet tähdet.

Ne muistuttavat minua ainoasta haaveesta, joka minulla oli lapsena ryhtyessäni kirjoittamaan: Toivoin tekstini voivan olla lukijan pieneksi iloksi.

Parhaiten sen tiivistää mainittu Pyölniittu (1887–1979), päiväkirjoissaan tieteestä ja maailmantolasta filosofeerannut maatalonisäntä. Se on tarkoitettu moralisoivaksi elämänohjeeksi, mutta minun silmiini se näyttää rohkaisulta: “Täyttäessäni pieniä velvollisuuksia jäävät suuret täyttämättä.”

Messias ja Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet

Posted on by kangasvalo

Löysin ajattelun avaimia kahdesta taide-elämyksestä. Ne olivat Turun ylioppilasteatterin uusin näytelmä, Jenni Korpelan ohjaama Messias (2017), ja Antti Nylénin kolmas kirjoituskokoelma Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet (2016).

Messiasta katsellessa ajatus syttyi, Nyléniä lukiessa kirkastui: En pysty nielemään ajatusta ihmisestä yksinomaan kulttuurin tuotteena, nykyaikaisen humanismin pääteesiä. Kaikki elämässäni kokema puhuu sitä vastaan.

Messias kertoo Jeesuksen tarinan, mutta tällä kertaa niin, että Jeesus on myyttisiä piirteitä saavassa nykyajassa elävä nainen ja lesbo. Hänen opetuslapsensa ovat erilaisia vähemmistöryhmiä tai muuten elämän murjomia.

Näytelmä ottaa kantaa sukupuolisen tasa-arvon puolesta, ja sen teemat ovat tuttuja kaikille viime vuosien mediajulkisuudessa ollutta feminismiä tunteville.

Messiaassa Jeesus julistaa ylpeästi huutaen, että ihminen ei ole lainkaan biologiaa. Pelkkää kulttuuria. Tämä on liberaalin humanismin vähemmän korostettu puoli, usko salaa ylivertaiseen ihmiseen, joka pystyy jatkuvasti luomaan ja latomaan uusia teitä.

Antti Nylén taas on esseekokoelmatrilogiansa viimeisessä osassa tuttujen aiheiden äärellä: kirjallisuus, uskonto ja yhteiskunta saavat osansa. Muutama teksti löytyy hajanaisista aiheista kuten krapulasta ja Gaspar Noén elokuvista.

Nylén on usein parhaimmillaan kirjoittaessaan lihansyönnistä. Kirjassa aihetta käsittelevän esseen nimi on Lihansyönnin oikeutuksesta. Hänen kanssaan on hyvä keskustella päänsä sisällä ja lukea hänen moraalisista kamppailuistaan.

Tähän esseeseen hän on valinnut erinomaisen vastustajan, Helsingin Sanomien ruokakolumnisti Joonas Konstigin. Mutta tällä kertaa petyin hieman, tosin tutuksi tulleella tavalla. Kutsuttuaan kanssaan eri mieltä olevia epärationaalisiksi, Nylén kuittaa teoriat lihansyönnin merkityksestä ihmisen kehitykselle “tiedesaduksi”, ihmisen yksin kulttuurin tuotteeksi.

Mielestäni kirjailija kadotti tässä esseessä otteensa. Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet on kautta linjan hengeltään onneton, luovuttanut teos, mutta tässä kohdassa, kirjoittajan ollessa kiihkeimmillään, hän epäonnistuu.

Käyttäessään perustelemattomia ja halpoja retorisia keinoja hän ei enää edes yritä. Essee tuhriintuu oikeamielisen raivon sijasta vanhanaikaiseen ylimielisyyteen eli laiskuuteen. Kirjoituksesta tylsyy kärki.

Teoksen kauneimmaksi sisällöksi nousevat sisäisestä kilvoittelusta kertovat uskonnolliset esseet. Uskallan väittää niiden olevan parasta, mitä Nylén on koskaan kirjoittanut.

Hänessä on silti aina ollut samaa kuin Timo Hännikäisessä, joka käyttää esseeteoksessaan Kunnia (2016) käsikirjoitettua reality-tv-sarjaa esimerkkinä miesten ja naisten eroista. Esseeminä voi olla ristiriitainen, mutta tyhmäksi tekeytyminen ja sen piilottaminen teeskenneltyyn poleemisuuteen ovat eri asioita kuin ristiriitaisuus.

Tätä kutsutaan laiskasti ajattelevan esseistin suulla kaunokirjallisuudeksi. Nylénin erikoisisku on perustella rationaalisuudella monia väitteitään, paitsi sitten, kun ne käyvät häntä vastaan, jolloin hän hylkää välineensä.

Olen surrut jo pitkään humanistisesti suuntautuneiden ihmisten luonnontiedevastaisuutta, joka ilmenee niin Nylénin esseissä kuin Messiaassa.

Minulla on siitä henkilökohtaista kokemusta. Yhdistän tiedevastaisuuden kouluvuosien tylsistymisen kokemuksiin, siihen että luonnontieteissä vaadittiin ehdottomasti oikeita vastauksia ja luovuudesta ei tullut lisäpisteitä.

Koin luonteeni muodostuessa, aikuistuessani, luonnontieteiden ja matematiikan halveksunnan velvollisuudeksi. Humanistit ja erityisesti parhaat filosofit eivät mielestäni olleet kiinnostuneita numeroista tai atomeista.

Samalla takaraivossani kolkutti tietoisuus siitä, että Wittgenstein oli matemaatikko ja Kant merkittävä fysiikan tutkimukselle, mutta en avannut tiedolle ovea.

Olin lukion porteille asti biologiassa ja matematiikassa loistava, fysiikassa hyvä, kunnes kyllästymisen myötä luovuin niistä tietoisesti enkä enää välittänyt kurssi kurssilta laskevista numeroista.

Tuhosin tahallani koulumenestykseni erityisesti matematiikassa. Sitten toitotin itselleni, kuinka olin näissä aineissa huono ja olisi vain parempi keskittyä humanismiin. Eli olin nuori.

Vaikka päätökseni vapautti minut keskittymään asioihin, joista olin kiinnostunut, en ymmärtänyt, ettei yhtä aina tarvitse valita toisen kustannuksella. Olinhan sitä ennenkin pärjännyt kaikessa hyvin.

Leikin äärettömän subjektin projektia ja yritin samalla olla ajattelematta, että silkalla kokemuksen tasolla en tuntenut maailman antautuvan solipsismilleni.

Lopulta ajattelin olevani radikaali teoreetikko, vaikka elämä oli minulle merkityksellisimmillään, kun saatoin koskea ja katsoa sitä ja ajatella olevani ruumiillisesti läsnä. Kun teoria ja käytäntö kohtasivat.

Vasta silloin tunsin ajatuksillani olevan jotain väliä. Katsoin syksyisillä kävelyretkilläni tuulessa heiluvien lehtien suonia, ja olin iloinen niiden läsnäolosta. Ajatukset ovat ruumiin multaan kasvaneita kukkia, ajattelin.

Humanismi poseeraa mielellään kovien tieteiden kanssa, kun se kokee hetken itselleen otolliseksi. Se kiistää tutkimustulokset, jotka ei koe sosiaalisen tasa-arvon levittäjiksi, mutta kumartaa syvään, kun puhutaan astronauteista ja Mars-luotaimista, suuruuden fantasioista. Antti Nylén ei tosin tee edes tätä, mikä on sanottava hänen kunniakseen.

Humanistin kannalta kova tiede koskee kaikkea muuta paitsi ihmisiä, jotka on parempi jättää humanististen tieteiden huomaan. Ihminen on vaivihkaa edelleen itsensä ja luomakunnan herra.

Tiede pystyisi ja pystyy tälläkin hetkellä selittämään niin monta asiaa, joiden käsittelyn jälkeen ahdistus olemassaolosta vähenee tai ainakin selkiytyy.

Voin jälleen puhua vain omasta puolestani, mutta kansantajuisia yhteiskunta- ja luonnontieteellisiä tekstejä lukiessani olen saanut isoja sisimpäni lukot aukaisseita elämyksiä. On kuin tuuli hälventäisi sumun rannalla ja näkisin viimein meren aallot. Olen meren äärellä avuton mutta rakastan sitä.

Tiedeartikkelit ovat kertoneet paljon yhteiskunnista, ajattelusta, politiikasta, seksuaalisuudesta, tilastoista, maailmasta. Vaikka selitykset ovat joskus olleet kiistanalaisia, ainakin on ollut helppoa etsiä joku kriittisempi tutkimus ja muodostaa kokonaiskuva.

Humanismi valmiiksi leivottuna ja paistettuna asenteena taas antaa harvemmin oivallettavaa. Se ei johdu humanistisista tieteistä itsestään vaan niitä tunnustavista ihmisistä, jotka eivät osaa suhtautua lempiaiheisiinsa kuten tieteisiin yleensä suhtaudutaan.

Monista mielipiteistä on tullut kiveen hakattuja. Silloin on mentävä historiaan ja luettava jotain, joka ei ole trendikästä. On tulkittava tekstit uusiksi itse, vaikka kukaan muu ei niin tekisi.

Tämän vuoksi minulla oli Messiasta katsoessani ikävää. Näytelmä oli kaikki tuhat kertaa kuullut teesit ulkoa opetellutta ja uskollisesti toistavaa kitsiä, jossa parasta olivat valot ja musiikki.

Kannanotot ovat aina samaa lässytystä: rakastakaa kaikkia, koska ei ole mitään rajoja. Kaunokirjallisesti teos on kunnianhimoinen mutta mielikuvitukseton. Olisipa joskus näytelmä, joka sanoisi rakkauden olevan mahdollista rajoista huolimatta.

Toivottavasti pian keksitään uusia ja parempia fraaseja. Jeesuksen tulkitseminen uudelleen ei ole pidemmälle menemistä. Se on vieraan talon kynnykselle jäämistä, hermostunutta hatun pyörittelyä käsissä. Mietin, että tässäkö ollaan vielä melkein 90 vuotta Luis Buñuelin Kulta-ajan jälkeen, väännetään Vapahtajasta uutta kilttiä inkarnaatiota.

Näytelmän muut hahmot queer-joukon ulkopuolella ovat synkkiä ja usein kasvottomia, pahaa silkasta ilkeydestä tahtovia lippispäisiä juntteja lätkäpaidoissa tai Rajat kiinni -porukkaa.

Tekijät ovat haastatteluissa sanoneet, että tarkoitus ei ole loukata. Silti näytelmän nähnyt voi sanoa, että se käsittelee aihetta tavalla, joka varmasti loukkaa ihmistä, jolle Jeesus tarkoittaa perinnettä.

Politiikasta tutussa retoriikassa provosoidaan ja samalla kiistetään provokaatio. Taiteilija ei ikinä aseta itseään alttiiksi moraalille. Tätä väsyttävämpää lähtökohtaa ei taiteessa luultavasti ole olemassa.

Ei minua harmita loukkaaminen vaan ennalta-arvattavuus. Ehkä minun pitäisi syyttää itseäni, koska taisin tietää kaikkien merkkien perusteella ennalta, mitä esitykseltä saisin.

Postmodernin näytelmänteon mielikuvituksettomuus on toistunut enemmän tai vähemmän kolmessa neljästä viime syksystä asti Turun seudulla näkemässäni näytelmässä. Neljäs oli musikaali.

Tapahtuu asioita, puhutaan tyhjiä, millä tarkoitan, että henkilöt karjuvat kaikki ajatuksensa suoraan yleisölle.

Käsitys siitä, mikä tekee kohtauksen on hutera. Ei tarvitse kertoa tarinaa tai kirjoittaa hahmoja, jotka puhuvat joskus muustakin kuin yhdestä ja samasta asiasta. Pelkkiä arkkityyppejä vain. Harvassa ovat katsojat, joihin voi sattua.

Etsin taiteesta hanakasti puhdasta kokemusta, koska en halua teoksen olevan selitettävissä tutuilla symboleilla, joihin kokija voi turvallisesti paeta. Kärjistetysti sanoen, en halua, että näytelmässä on kahvipannu, jonka fallosmainen pää ja kahva emännän kädessä tarkoittavat, että nainen kantaa mukanaan patriarkaattia.

Tyhjä symbolismi teki Messiaasta turhauttavan kokoelman 21. vuosisadan alun ihmistyyppejä, jotka toistuvat teoksesta toiseen. Nylénin kirja taas on hänen parhaansa ja lukemisen arvoinen. Se välttää ankeimmat karikatyyrit mutta ei ajoittaista sielullista laiskuutta.

Pakko vatkaa

Posted on by kangasvalo

Jukka Lindforsin toimittama Pakko vatkaa (2006) tuli vastaan muutama viikko sitten paikalliskirjastoni musiikkikirjahyllyllä. Selasin sitä hajamielisesti pari kertaa, mutta jätin sen nojailemaan muihin niteisiin. Noin viikko tai puolitoista sitten rohkaistuin lopulta poimimaan sen matkaan.

Aavistelin lukevani pääasiassa innotonta ja ylisanoihin hädissään tukeutuvaa kritiikinlässytystä, joka on tällä haavaa normi. Onneksi otin riskin. Teoksessa on kattava otanta suomalaista popmusiikkikirjoittelua heikosta hienoon.

Aiheet vaihtelevat tangosta acid houseen. Kirjoittajien kaarti on lähes yhtä värikäs: kirjailijoita, filosofeja, toimittajia, muusikkoja, muiden taidealojen ammattilaisia. Juttutyypit vaihtelevat haastatteluista esseisiin, pikku-uutisista arvioihin. Tekstejä on kovien kansien välissä 80, sivuja noin 530.

Oli hienoa huomata, että Suomessa on ollut iso määrä kiinnostavia popmusiikista kirjoittaneita ihmisiä, joista en ollut kuullut aiemmin. Esimerkiksi Roo Ketvelin proosarunoutta muistuttava kritiikki oli minulle tuntematonta, vaikka oli takavuosikymmeninä kulttimaineessa.

Kirja on jaettu osastoihin. Kronologisesti matka taittuu vuorostaan kirjailijaintellektuellien havainnoista (Olavi Paavolainen, Elmer Diktonius) popin ja klassisen välisen kulttuurisodan kautta MC Taakibörstaan. Asenteet ovat muuttuneet kirjan kattaman yli 70 vuoden aikana isosti. Erityisen huomattavia ovat musiikkitieteilijä Kari Rydmanin Kevyen musiikin ylistys (1964)  ja Ilpo Saastamoisen Ei oppi ojaan kaada (1970), joka on muodoltaan pamflettimainen julistus valtiojohtoisen pop- & jazzopiston luomiseksi.

Journalistina arvostan osuvaa kieltä. Siksi nautittavimpia ovat lehtiin tehdyt pitkät artikkelit. Eeva-Kaarina Arosen kirjoitus Reijo Taipaleesta, Tangon rehti ruhtinas (1992), on tarkkanäköisen human interest -jutun perikuva. Samoin Antero Mukan tekemä Souvareiden fanikulttuuria käsittelevä Pitkä souvi parketilla (1998) on ilahduttava kurkistus iskelmän arkitodellisuuteen. Markku Salon (ei asianajajan tai muotoilijan) camp-ironinen lyttäys Tapani Kansan yrityksestä laajentaa Heikki Sarmannon säestyksellä repertuaariaan laulelmaan, Tapanin päivä (1985), on taas lähes hysteeristä luettavaa:

Kansan suitset alkavat lipsua lupaavasti käsistä. Hän alkaa pikkuhiljaa – Mutapainin ystävät -televisiosarjaa lainataksemme – investoida mimiikkaan ja gestiikkaan. Helismaalaista rallia muistuttavassa kappaleessa ‘Iso mies’ yleisö pannaan kerralla hälytysvalmiuteen ja elävän taiteen todistajaksi: Kansa heittää koko virtuoosisuutensa peliin ja ottaa sekunnin murto-osassa rempseät instant-jätkäpojat, surrealistista elämänmyönteisyyttä sykkivän hahmon joka peittoaa Tauno Palonkin tappavimmat agronomirevittelyt, työntää käden taskuun ja viheltää yhden säkeistön. Nopea tähystys säestäjän kasvoihin ei paljasta toteuttaako solisti nyt omia vai säveltäjän apollonisia ihanteita: klaviatuurin vaiheilla keinahtelee tuttuun tapaan Sarmannon hallittu tabula rasa.

Lindforsin lupaus alkusanoissaan paljastuu todeksi: Nautittavin lukemisto ei aina käsittele asioita, jotka kokee läheisimmiksi. Niinpä itselleni tärkeistä punkista ja konemusiikista ei sanota mitään kiinnostavaa. Joskin iskelmä on myös iso juttu minulle.

Erikoista tai sitten ei on, ettei muusikoilla itsellään ole paljoa sanottavaa. Sanoittajana arvostamani Dave Lindholm paljastuu tomppeliksi kokoelman avaavassa massiivisessa Waldemar Walleniuksen haastattelussa Se Juttu (1976). Silmien eteen rävähtää valitettavan tosi havainto, jonka mukaan viihdetaiteilijoilta kannattaa kysyä viimeiseksi yhteiskunnallisista kysymyksistä, paitsi jos haluaa huvittaa itseään posetiiviapinan tanssilla.

Hatchet jobit ansaitsevat erillishuomion, koska ne ovat erityisen herkullisia. Jyrki Hämäläinen kirjoittaa London Callingissa (1965) Suosikkiin saarivaltakunnan klubeista kuin viettäisi jatkuvaa jet set -elämää suuren maailman julkkisten bestiksenä. Pistää siis joukkoon omiaan. Hämäläinen on näkökulmasta riippuen joko yksi kokoelman huonoimmista tai viihdyttävällä tavalla hulluimmista kirjoittajista. Myöhemmin kirjassa Jake Nyman lyttää tekstissään Danny ja Jyrki ne yhteen soppii (1999) Hämäläisen muunnellut totuudet. Kyse on Dannyn koko uran kattavan CD-boksin arvostelusta, josta tulee Nymanin käsittelyssä kritiikki Hämäläisen boksin kylkiäisiksi rustaamista saatesanoista. Hämäläisen ja Nymanin taidonnäytteillä on ikäeroa yli 30 vuotta,  mutta ne täydentävät toisiaan erinomaisesti.

Ajattelin lukiessani laajemmin suomalaista musiikkikirjoittamista ja omaa suhdettani siihen. Popkritiikki oli kirjallisuuden laji, joka sai minut haaveilemaan kirjoittamisesta ammattina. En koskaan ollut hyvä kirjoittamaan popista, joten ryhdyin elokuvakriitikoksi. Olen hyvä kirjoittamaan elokuvista, minulla on niistä muutakin kuin puhki kulunutta sanottavaa.

Pop on mielenkiintoista, mutta väitteestä löytyy suomalaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä vähän todisteita, satunnaisia yhteiskunnallisia navankaiveluita lukuun ottamatta. Eikä lehdissä ole enää tilaa tai halua tehdä pitkiä juttuja.

Myös varsinaisten musiikkilehtien sisällysluettelot eivät loista kunnianhimollaan. Soundissa älykäs kirjallisuus ei ole ollut juttu enää vuosiin. Rumbassa kutsutaan pakinamittaista hupailua esseeksi. Suomessa merkittävin popjournalismia tekevä aikakauslehti saattaa olla näiden kehäraakkien sijasta Image.

Joku voi ehdottaa sanomalehtien puolelta Nytiä uudeksi kruununprinsessaksi. Itse en osaa pitää yhdysvaltalaisissa ison rahan tuotteissa olevia minimaalisia epäkohtia ja kolmekymppisten lapsuuden suosikkimeemejä käsittelevää kolossaalista hipsteriblogia kattavana esimerkkinä laadukkaasta poplehdestä.

Nuorgam oli viimeinen lehti, jossa täydellä höyryllä ryskivä kunnianhimoinen populaarimusiikista kirjoittaminen oli mahdollista. Nuorgam oli toisaalta itse oma kuoliniskunsa musiikkijournalismille. Rakkaudesta lajiin syntynyt projekti piti lopettaa ajoissa ennen kuin se homehtuisi pystyyn, mutta samalla se tuhosi mahdollisuuden mielekkäälle jatkolle. Kertynyttä hyvää ei käytetty mihinkään kokoavaan yhtä tuhannen kappaleen zineä lukuun ottamatta. Kaikki joeksi kokoontuneet pienet virrat valuivat mediamereen.

Jotta totuus ei nostalgiassa velloessa unohtuisi: Nuorgam ei ollut toteutettu niin luovasti kuin olisi voinut toivoa. Aiheissa oli vaihtelua, mutta lehden nettisivuja hyödynnettiin tekstin taitossa tavanomaisesti. Sivustolla myös oli ja on edelleen turhauttavaa navigoida.

Journalismi, esseismi, on kirjallisuutta. Sen Pakko vatkaa tuo esille parhaiten. Blogi- ja nettilehti-ilmaisu, niin luonnollista kuin onkin, on kalvanut minua aina, koska joudun luettavuuden takia jättämään jokaista uutta kappaletta varten yhden tyhjän rivin sen sijaan, että vaihtaisin riviä ja sisentäisin kappaleen alkua, kuten tekisin printissä.

Tämä typogafinen muutos saa minut ajattelemaan tekstin piirteitä radikaalisti eri tavalla; kappaleet leijuvat liikaa omassa avaruudessaan, kokonaisuutta on vaikea ajatella kirjallisuutena. Taitto lehteä tai kirjaa varten antaa silmissäni tekstille luontevamman rytmin ilman korostettuja katkoksia.

Nuorgamissa oli sama ongelma, jota ajan mittaan mukaan hiipinyt kaavamaisuus korosti. Muutamaa pitkää ja perinpohjaista artikkelia lukuun ottamatta en koskaan päässyt eroon tunteesta, että luin leikkaa-ja-liimaa-periaatteella koottuja blogikirjoituksia kirjoittajien sen hetkisistä fiiliksistä. Mielestäni laatu ei ole paras mahdollinen, jos journalismi lähestyy sitä, mitä teen nyt.