Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Kategoria: Kirjallisuus

Tekijästä, aiheesta

Posted on 09.06.201723.09.2024 by kangasvalo

En toivottavasti koskaan kirjoita esseetä rockin olemuksesta. En keksi tylsempää ja uuvuttavampaa aihetta, erityisesti jos mukaan sotketaan poptimismi, folk-musiikin uusi nousu, vastarock-vallankumous sun muu löpinä.

Kyse on löyhimmästä mahdollisesta sivuntäytteestä, on kyse musiikkilehdestä, blogista tai mistään. Väsynyt lähtökohta. Se on varmasti monia jatkuvasti kiinnostava mutta minulle sisällöltään mitätön.

Erityisesti koska karsastan taideteosten genrelähtöistä luentaa ja rock-keskustelu ei ole mitään muuta kuin puhetta genrestä. Näkemykseni voi tiivistää Limonadi Elohopean säkeisiin: “Rokkia voi soittaa vaikka kukkopillillä / onhan ennenkin oltu rajuja.”

En jaksa myöskään lukea kirjoituksia aiheesta. Voin silti edes kuvitella sen harvinaisen esseistin, joka pystyy repimään aiheesta irti jotain uutta ja luo tekstin, jota voin lukea tuntematta väsymystä tai häpeää.

Yhtä lailla en pystyisi kirjoittamaan itsesäälin täyttämää proosaa ja sellaisen lukeminen on lähes poikkeuksetta rasittavaa. Mutta voin lukea sitä ja jopa ihastella, kun sen tekee Louis-Ferdinand Céline!

Paraikaa lukemani Linnasta linnaan (1957) ei ole kuin uhriutumista ja narsistista jäpätystä. Silti jopa iloitsen Célinen lukemisesta ja pidän sitä oleellisena itselleni, vaikka en osaa sanoa onko kirja perseestä vai tarpeeksi röyhkeä ollakseen kulttiainesta.

Väittäähän kirjailija siinä noin kymmenen vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, että natsien kanssa yhteistyössä toimineet ranskalaiset olivat kaikkein vainotuin ihmisryhmä ja muuta hourupäistä, joka Internetin pimeällä puolella liikkuessa saisi nopeasti sulkemaan välilehden.

*

Teoslähtöisyys on moderni kirjallisuuskritiikin ihanne, mutta omissa lukutavoissani se ei esiinny puhtaana. Sen vuoksi ymmärrän, miksi kustantamot kulkevat kirjailijat edellä. Myönnän joskus pyöritteleväni silmiäni luovan alan tekijöiden marinalle siitä, että joutuvat osallistumaan oman työnsä markkinointiin. Myös syrjään vetäytyminen luo tietylle yleisölle vetoavan kirjailijakuvan.

Mutta jotta voisi olla Thomas Pynchon, pitäisi olla myös yhtä lahjakas ja juhlittu, ja tämä tosiasia harmittaa luultavasti useimpia kirjailijoita eniten.

Tekijä vaikuttaa lukutottumuksiini siinä missä moni muu asia. Joskus epätasaiselta mutta sitä jotain taskut täynnä saapastelevalta tekijältä haluaa lukea välityötkin, kun joltain suvereenilta kirjailijalta riittää yksi kirja koko elämän tarpeiksi eikä muita tarvitse lukea lainkaan.

Se jokin on määrittelemätöntä iskua, pitelemättömyyttä ja uusien rajaviivojen vetoa, joka kasvaa iloksi itse lukemisesta ja siitä että voi yleensä lukea.

Samalla luen myös sivistyksekseni, jota voi kutsua toiseksi omaksi iloksi. Tartun muihin teoksiin silloinkin, kun mieleni tekisi lukea yhdeltä kirjailijalta kaikki 20 kirjaa. [1]

Näin tasapainoillaan nuoralla. Jos heilahtaa liikaa yhdelle puolelle, mätkähtää ankeaan kirjasivistykseen – jos lipeää toiselle, tuiskahtaa merkityksettömään subjektiivisuuteen.

On esimerkiksi mainiota, että olen lukenut Peltirummun (1959). Se on oikein hyvä ja kanonisointinsa arvoinen kirja, vaikka muuttuu hiukan tylsäksi loppua kohden. Pidän opuksen tasosta huolimatta silti yhdentekevänä luenko koskaan muuta Günter Grassia. Ehkä muutaman vuoden päästä, ehkä en.

Mutta Célineltä minun on tulevaisuudessa luettava kaikki myötähäpeää aiheuttava säilynyt muistiinpanokin, vaikka Linnasta linnaan on ristiriitainen sekasotku ja Niin kauas kuin yötä riittää (1932) on liian pitkä ja epätasainen ollakseen oikeasti loistava. [2]


[1] Makustelen sanalla sivistys jotain muuta kuin yleissivistykseksi mielletty tiedon kerääminen tai niin sanottu klassinen (kanonisoitu) sivistys. Haen henkilökohtaista kokemusta sivistyksestä: minkä tekstien juurille haluan pyrkiä, mitä haluan nähdä mahdollisimman suoraan enkä vain toisten tekeminä tiivistelminä, niin kuin kouluissa?

[2] Kun luin Linnasta linnaan -romaanista otteita ääneen, ystäväni sanoi sen kuulostavan Jussi Parviaisen blogilta. Naulan kantaan, jos Parviaisen tekstimassalla olisi ollut kustannustoimittaja.

Lukea W. G. Sebaldia…

Posted on 31.05.201723.09.2024 by kangasvalo

…on unohtaa pitkäksi aikaa edes lukevansa, sitten havahtuu siihen että kääntää sivua – mitä helvettiä oikeastaan juuri luin – palaa pari sivua, lukee uudelleen, huomaa kertomuksen paikan ja ajan muuttuneen välissä kuin huomaamatta ja sitten, jälleen uudella aukeamalla, saattaa vastaan tulla viisi sivua pitkä jakso, joka on tarkinta ja merkittävintä kirjoitusta muistoista sitten Proustin, ja kirja tekee mieli niin laskea käsistä kuin olla päästämättä siitä irti senkään jälkeen, kun on saanut sen luettua ja takakansi kolahtaa kiinni.

Kommentteja esseistiikasta A. Hurskaisen teosten innoittamana

Posted on 18.05.201723.09.2024 by kangasvalo

Luin kummatkin Antti Hurskaisen tunnetuimmista esseekirjoista. Ne ovat kirjastossa harvoin vapaana, mutta nyt sain ne käsiini. Tarkoitan siis teoksia Tapan sut – esseitä populaarikulttuurin vaikutusvallasta (2014) ja Välinpitämättömyys (2016).

Ozzyteksti (2013) jäi lainaamatta aiheensa takia. Mikä rikos sanoa esseekokoelman kohdalla! Ozzy Osbournessa on aina ollut housuihinsa lorottaneen, vuoden ympäri talvipusakka päällä kolikkoa ynisevän spurgun viehätys eli ei viehätystä lainkaan.

Vasta teosten lukemisen jälkeen tajusin, että olen kirjoittanut vuosia sitten erääseen musiikkiverkkolehteen samaan aikaan kuin Hurskainen. En muistanut tätä johtuen lehden luonteesta – kaikista silloisista toimittajista ja avustajista tapasin vain kolme.

Samana vuonna kyllästyin niin musiikkikirjoittamiseen kuin musiikkiin. Seurasi romahdus, joka ei tosin ollut yhtä radikaali kuin muutamaa vuotta aiemmin, jolloin lopetin Internetistä, levyltä tai radiosta tulleen musiikin kuuntelun yli vuodeksi kokonaan.

Myöhemmässä tapauksessa osumaa otti enemmän musiikista kirjoittaminen, enkä ole palannut sille tielle vieläkään. Tätä blogia ei lasketa. Yhteensattuman kautta myös Hurskainen koki samaan aikaan levyarvioiden tekemisen yhtä puuduttavaksi, kuten hänen blogikirjoituksensa 28 sivun haastattelu tämän vuoden maaliskuulta kertoo:

Lopetin levyarvioiden kirjoittamisen noin kuusi vuotta sitten, koska oivalsin muistuttavani levyarvioijaa. Käytin kliseitä, etsin vertailukohtia, luokittelin ja pidin tätä ”iskevänä”, tuota ”hitaasti sulavana”. Kun arvostelun logiikasta irtisanoutuu, koko genrestä tulee mykkä. Levyarvioita on määrittelemättömän ajan mahdoton lukea vain koska ne ovat levyarvioita.

Toisin kuin Hurskainen, en ole päässyt kokonaan ylitse ärsytyksestä. En toisaalta osaa kirjoittaa musiikista. Hurskainen osaa, hyvin.

Kirjoitankin siksi elokuvista, kirjoista ja peleistä. Perustin muiden tovereideni kanssa Laajakuvaa samana vuonna kun Ozzyteksti julkaistiin. Yritin näin hyödyntää saamiani kokemuksia. Muutamia esseitä olen sitten ajan mittaan kirjoittanut.

On hyvä, että tämä kaikki valkeni minulle vasta jälkikäteen, koska olisin lukenut kummankin kirjan tekstit täysin toisella tavalla. Nyt Hurskaisessa oli minulle kirjoittajana sopivasti tuntemattomuutta. Kirjailijan kuva sai aueta tekstien kautta.

*

Vaikka Tapan sut on kirjana vaikuttavampi, sen esseet pitkiä ja kunnianhimoisia, Välinpitämättömyyttä oli hedelmällisempi lukea.

Kirjat edustavat lievästi kahta erilaista tapaa kirjoittaa esseetä, vaikka ne eivät ole missään nimessä täysin eri puista veistettyjä. Jako on karkea, ja se voi olla muille kirjat lukeneille perusteeton.

Tapan sut sisältää enemmän tunne-esseismiä, jossa seurataan asioiden välillä syntyviä mielleyhtymiä. Esimerkiksi käy kirjan nimiessee, jossa liikutaan popmusiikin lyyrisen väkivallan ja oikean väkivallan merkitysten risteyskohdissa.

Tunne-esseetä pidetään mestarilajina, koska se sallii kirjallisella ilmaisulla irrottelun ja omii heikkouden osaksi rakennettaan. Oikeastaan mitä avoimemmin kirjailija pystyy omia ja muiden syntejä ruotimaan, sitä ansiokkaampi kirjoitus on.

Lukija vietellään mukaan kirjailijan subjektiivisuuteen. Eteneminen ei ole lineaarista eikä yksin empiiristä. Välillä täräytetään suoraan mielipiteitä, joiden pohjimmainen perustelemattomuus hyväksytään mielihyvin.

Antti Nylén on erinomainen esimerkki tunne-esseististä, koska hän on valmis hylkäämään rationalismin seuratakseen kirjallista ideaa – ja tuhahtaa halveksuvasti päälle.

Lajin heikkous on se, että teksteistä jää helpommin käteen vain palanut puupenni. Jos mielleyhtymät eivät vastaa kirjailijan mielleyhtymiä, ajatusharjoitukset jäävät tyhjiksi melskaamisiksi. Vene vuotaa. Tietenkin tämä on parhaimmissa lajin kirjoitelmissa käännetty voitoksi, mutta se on vaikeaa.

Siksi Tapan sut on Välinpitämättömyyttä parempi kirjallinen teos, mutta siitä on vähemmän kirjoitettavaa. En aina tajua, mitä Hurskainen yrittää minulle kertoa, vaikka hän välttää nylénmäiset roiskaisut. En jaa samaa tunnemaailmaa.

Tunne-esseen vastapaino on tietoessee, joka rakentuu fyysisiin havaintoihin, kertomuksiin ja logiikkaan, koottuun tietoon.

Putte Wilhelmsson on tietoesseisti par excellence, ääriesimerkki joka on esseen julkaisun jälkeen valmis väittelemään satojen vihaisien kommentoijien kanssa ja kirjoittamaan vastineita ja vastineiden vastineita osoittaakseen muiden argumenteissa virheet. [1]

Tietoesseen heikkous on vaara kuivuudesta ja latteudesta.

Tunne-esseisti piiloutuu kirjailijaminän taakse, tietoesseisti ei.

Välinpitämättömyydessä on enemmän tietoesseistiikkaa kuin Tapan sut -kirjassa. Esimerkiksi nimiessee, Hurskaisen kertomus lentokentän kirjakauppiaan työstä, on pääpiirteiltään tietoessee.

Se käsittelee kirjailijansa tuntemuksia ja ei-tieteellisesti-mitattavia asioita, mutta on argumenteiltaan empiirinen, suoraviivainen ja kehittelyissään looginen. Sen johtopäätökset ovat liitettävissä niinkin tylsiin tosiasioihin kuin kirjojen myyntilukuihin.

Sen perusasiat ymmärtääkseen ei tarvitse harjoittaa abstraktia tai metaforallista ajattelua. Sen selkärangan muodostavat suorat, perustellut kokemukset. Loput ainekset ovat lukijalle vaistomaisesti löydettävissä.

Kuten jo sanoin, tunne-essee on kirjallisuuden mestarisarjaa. Se onkin genre, joka sisältää paljon vaikuttavaa tekstiä. Olen silti vaistomaisella tavalla mieltynyt toiseen joukkoon; armottomiin kuvauksiin empiirisistä tosiasioista, joita kuorrutetaan omilla kokemuksilla.

Syy voi olla proosallinen, kuten koulutukseni journalismissa, haluni vahvistaa sanottu faktana.

Epäilen syyn olevan syvemmällä. Myönnän: Minusta on tunnuttava, että kirjailija puhuu todesta puhuessaan myös minulle havaittavissa olevaa totta. Tai valehtelee niin hyvin, ettei mieleeni tule kyseenalaistaa. Haluan tulla vietellyksi.

Tosiasioilla ja nähdyn kuvaamisella on helpompaa vietellä kuin teorialla. Minun on heti helpompaa lukea tekstiä enkä osaa pitää helppoutta kirjallisuudelle vahingollisena.

Toisaalta se tekee tunne-esseistä vaikuttavampia suorituksia, koska onnistuessaan ne pystyvät välittämään vaikeampia ajatuksia.

Silti mietin, onko tunne-esseisiin nähty vaiva sen arvoista, kun voi kirjoittaa journalistisemmin ja olla silti vaikuttava. Pohjimmiltaan tietoesseen pienemmässä kirjallisessa arvostamisessa ei ole rationaalista pohjaa.

Rationalismi taas on sana, jota tunne-essee välttää.

Toisin kuin kirjallisuutta harrastava asuinkumppanini, jonka kanssa olen aiheesta keskustellut useasti, siedän hyvin esimerkiksi Antti Nylénin harjoittamia vuodatuksia, koska Nylén on niin hyvä kirjoittamaan. Kärjistys on tyyliä.

Jos taas en olisi marinoinut itseäni kirjallisuudella, sillä mitä kirjallisuus merkitsee, pitäisin Nyléniä yliarvostettuna valittajana, kuten ystäväni pitää… Naurettavana sellaisella runopoikamaisella tavalla, jonka Nylén kääntäisi luultavasti kirjoituksissaan ympäri omaksi edukseen ja minun vahingokseni.

Tämä hänen kirjoituksissaan usein toistuva retorinen keino kuvaa vuorostaan, miksi pidän huonoina päivinä Nyléniä angstaavana vinkujana. Aika met(k)aa.

Rajan väsyttävän puolelle ylittää Timo Hännikäinen, koska Hännikäinen kirjoittaa kuin tietoesseisti, vaikka sisältö on tunne-esseismiä pahimmillaan.

Jos pitää Hännikäistä haasteellisena ja vaikeita kysymyksiä asettelevana luettavana, ei haasta lukijana tarpeeksi. Samoista aiheista olisi mahdollista kirjoittaa myös oikeasti vaikeasti.

Sen sijaan ainoa Hännikäiseltä kokonaan lukemani kirja, Kunnia (2016), on huonoin lukemani esseekirja. Se on niin huono, että ajattelin kirjoittaa siitä tähän blogiin, mutta tajusin että kirjoituksesta tulisi itselleni liian epätyypillinen ja kirjailijaa kohtaan asenteelliselta vaikuttava.

Hurskainen on turvallisesti välimaastosta. Hän kuvailee tunteitaan, mutta ne eivät ole vaikeita tai kovin vieraita satunnaiselle lukijalle. Sen lisäksi hän uskonhypyistään huolimatta perustelee maltillisesti, vetää johtopäätöksiä eri lähteistä eikä lyö yli kuin harvoin. Mukana on hiukan ilkeilyä, mutta kukkahattu saa olla tavallista syvemmällä päässä, jos näistä kirjoista provosoituu.

Kaikista tässä luetelluista saatan lukea hänen tekstejään mieluiten, vaikka pidän uuden suomalaisen esseen mestarityönä Nylénin trilogian viimeistä osaa, Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet (2016).


[1] Wilhelmsson, kuten Markku Eskelinen, hallitsee harvinaisen taidon: hän on niin rasittava keskustelukumppani, että edes asialleen omistautunein trolli ei jaksaisi häntä provosoida. Kirjoitan tämän kummankin kirjallista työtä arvostaen.

Kirjallisuus kävi televisiossa

Posted on 08.05.201723.09.2024 by kangasvalo

Sukuloimassa jouduin katsomaan uusintana esitetyn Enbuske, Veitola & Salminen -ohjelman. Kirjailija Miki Liukkonen oli yhtenä vieraana aivan liian helpolla päästetyn Jan Vapaavuoren ja muusikko Evelinan välissä.

EVS on munaton versio Hyvistä, pahoista ja rumista, eli ohjelma, joka vyöryttää liukuhihnalta kulttuurin, viihteen ja politiikan vieraita muutaman minuutin ajaksi puhumaan ei-mistään peräti kolmen juontajan kanssa.

Roope Salmisen tekemää Liukkosen haastattelua kuvattiin sosiaalisessa mediassa rennoksi ja hauskaksi. Jari Sarasvuo, Pohjolan Paulo Coelho, kehaisi aikovansa lukea Liukkosen uuden romaanin, vaikkei ollut aiemmin kuullut koko miehestä.

Hienoa, että edes joku suomalaisessa kirjallisuudessa saa huomiota, ja se joku tekee kokeellista kirjallisuutta. Tästä voisi tyhmempi saada kuvan, että Suomessa ei ole sellaista aiemmin tehty. [1]

Mitään rentoa ja hauskaa haastattelussa ei oikeasti ollut. Salminen käytännössä jyräsi haastateltavansa. Liukkonen joutui jälleen kerran selittelemään menneitä möläytyksiään näyttäen nololta ja yrittäen kuitata asiat vitsillä.

Juontaja väitti, että Liukkonen tuli ohjelmaan tieten tahtoen haukkumaan suomalaista kirjallisuutta. Todellisuudessa kirjailija oli vain hetkeä aiemmin pahoitellut Mikko Rimmisen uutuusteoksen kritisoimista ja sanoi, että tuolloin oli huono päivä.

Kirjailijalle naurettiin päin naamaa. Taustalta kuulsi turvallinen sanoma, jonka katsoja haluaa kuulla, että kepeä tunnelma pysyisi yllä: kirjallisuus on läpeensä naurettavaa eksentrikkojen touhua.

Salminen ihmetteli, että tekijä itse halusi parannella kotonaan teostaan, vaikka se oli sentään jo valmis ja kovissa kansissa. Liukkonen joutui vitsikkäästi myöntelemään, että kai hän on sitten tulossa hulluksi.

Kirjasta sanottiin, että se on paksu.

*

En odota mainostelevision keskusteluohjelmalta mitään. Olisi turhaa esittää yllättynyttä tai pahastunutta, mesota kirjallisuuden puolesta. Ikään kuin niin edes voisi tehdä. Mitään erillistä, kestävää merkitystä yhdellä tölväisyllä ei ole.

Merkitsijänä laajemmasta kulttuurista sitä sietää kuitenkin pohtia. Kirjailija astuu puhuteltavaksi pariksi minuutiksi. Mainoskatkolla vauva kertoo, että aikuisenkin perseenseutuvat kannattaa pyyhkiä kostealla pyyhkeellä. Joka toisessa mainoksessa livotaan huulia ylimarinoidun grilliruoan tiristessä. Saatan vain kuvitella, mutta lihakauppiaat ovat veganismin uhatessa lisänneet volyymiaan.

Kaikissa mainoksissa on mustien ja sinisten ohjelmien vastapainoksi räikeästi kontrastoidut valkoisen, vihreän, keltaisen ja punaisen sävyt.

Tämä on kulttuuriympäristö, jossa valtaosa suomalaisista elää. Se on arvokas oppi. Kaupunkilainen kulttuuri-ihminen ei aina ymmärrä valtaväestön kokemuspiirin rakentumista. Siksi hän kirjoittaa pöljiä kolumneja maailman jakautumisesta kahtia. Hän kuuluu mielihyvin omaksumaansa marginaaliin eikä havaitse sieltä massojen liikehdintää ympärillään.

Kuplan sisällä asumisen negatiivisin puoli ei ole kulttuurinen eristys, heimoutuminen, vaan harhaluulo, että ihmiset jakautuvat suunnilleen tasaisesti kahteen leiriin: heimoon ja sen ulkopuolella oleviin.

Näin ei ole. Siitä saa karkean kuvan vertaamalla myyntilukuja: Paljonko kulttuurieliitin kuluttamaa kirjallisuutta myydään verrattuna dekkareihin tai Finlandia-voittajaan? Moniko ostaa Joose Keskitalon levyn ja moniko Vain elämää -tähden?

Väite kulttuurin kahtiajaosta on yhtä epälooginen kuin ajatus siitä, että underground tavoittaa 50 prosenttia kansasta ja valtakulttuuri toiset 50 prosenttia.

Valtakulttuuri tavoittaa täydet 100 prosenttia, underground tavoittaa yhden sieltä ja toisen täältä.

Kaltaisieni blogeissa ja mediassa sanaa käyttävien tätä on hankala havaita, koska kuluttamamme media on merkittävästi Internet-pohjaista. Aika voi myös kulua enemmän kirjastossa kuin kanavasurffatessa, niin kuin omassa tapauksessani. Internetissä on paljon helpompaa blokkiutua. Yksi kirjoittaa, sitten kymmenen kirjoittaa perässä ja muutama tuhat lukee.

Puhuttaessa television laskevista katsojaluvuista on luotu erheellinen mielikuva, että Internetin moninaisuus olisi tehnyt töllöttimen tyystin merkityksettömäksi.

Muutama tuhat Internet-seuraajaa ei ole paljon mitään, kun vertaa Enbusken & kumppaneiden ohjelman tasaiseen 300 000 – 400 000 katsojan määrään. Se on ehkä vähän Maikkarin puheohjelmien historian valossa, mutta paljon kolmentoista niin maanpäällisessä verkossa kuin kaapelissa näkyvän kanavan aikakaudella.

Kuka tahansa suomalainen elokuvaohjaaja näkee märkiä unia tuollaisesta lukemasta. Videopelimyynnissäkään ei tietääkseni hätyytellä yksittäisten teosten kohdalla tällaisia numeroita. Muutaman vuoden takaisen tiedon perusteella vain kahdeksaa kaunokirjaa on painettu vastaava määrä koko Suomen historiassa. [2]

Vaikka kulttuurilehden essee olisi kuinka merkittävä, sen vastapainoksi aina suurempi osa kansasta on nähnyt vessapaperimainoksen. 800 seuraajaa Twitterissä tuntuu aluksi paljolta, kunnes tajuaa tuntevansa yhtä paljon ihan oikeita ystäviä, kavereita ja tuttavuuksia.

Nämä seikat huomioiden ymmärtää, miksi vakavan kirjallisuuden esittäminen televisiossa muuna kuin vitsinä tai myyntilukuennätyksenä on lähes mahdotonta. Kirjallisuuden kenttä on suurimmalle osalle täysin vieras. Kun normi on tämä, sävyksi jää kummastus.

*

Muuten… En erityisemmin pitänyt Liukkosen Lapset auringon alla -esikoisromaanista (2013). Houellebecqinsä ja DeLillonsa lukeneelle siinä ei ollut mitään uutta, mainittuja kirjailijoita arvostavalle vielä vähemmän. (Aion silti lukea tämän uutukaisen ja odotan siltä hyvää.)

Kirjallisuuskriitikot hyppivät kohteliaasti ilmeisten esikuvien ylitse ja mutisivat yhteen ääneen, että kyllä näkee tämän olevan runoilijan tekstiä, koska Suomessa edes kriitikko ei ymmärrä, ettei koivuklapirealismi ole ollut aikoihin ainoa ilmaisumuoto.

Liukkonen kaivetaan naftaliinista, kun tarvitaan tyyppiä puhumaan kirjailijabrändistä. Ulkopuolinen voi nyökytellä, että on se röyhkeä… tuo uskottavuutta ja selkärankaa kirjallisuudelle, ettei sitä tarvitse oikeasti lukea. Hieman kuin horjuva ateisti ilostuu, kun uskontoja on vielä olemassa, vaikka niiden ei pitäisi merkitä hänelle mitään.

Sitten kirjailijaa viedään kuin litran mittaa, koska kone on aina isompi kuin yksi boheemia ironikkoa leikkivä nuori mies. Kuin olisi liian vaarallista puhua kirjallisuudesta oikeasti.


[1] Markku Eskelisen viime vuonna ilmestynyt Raukoilla rajoilla -historiateos osoittaa ajatuksen niin vääräksi, ettei minun tarvitse sitä erikseen korostaa.

[2] Lukema on arvio ja löytyy Helsingin kirjastojen Kysy-palstalta, 11.12.2011. Se voi olla osin vanhentunut, koska epäilen Sofi Oksasen Puhdistuksen (2008) ja kenties jonkun Harry Potterin päässeen samoihin lukemiin.

Kirjastohapuilu

Posted on 07.05.201723.09.2024 by kangasvalo

Tapahtui jo jokin aika sitten: Kävin paikalliskirjastossani ja kysyin suositusta virkailijalta. Kuvailin omia proosa- ja runomieltymyksiäni. Sain vastaukseksi: “Lue Hämähäkkinaisen suudelma, musta tuntuu et se on sitä mitä etsit. Luin sen itse jokin aika sitten ja pidin siitä.”

Pyydän useinkin kirjaston työntekijöiltä suosituksia. Kokeilen siinä heidän kanttiaan. En suositusta pyytäessäni odota saavani kuulla kirjasta, josta en ole koskaan aiemmin kuullut. Etsin ihmisyhteyttä, vahvistusta jostain.

Kerron kun tiedän että mistä. Minulla on valistunut arvaus: Haluan kuulla olevani ryhmässä, jonka maku on arvattavissa. Voisin väittää haluavani tiedustella työntekijän ammattitaitoa ja löytää välillemme yhteyden, mutta todellisuudessa etsin huojennusta, kun tuntematon ihminen pystyy jo muutamista hapuilevista sanoistani lokeroimaan minut yhteen kohtaan kirjallisessa universumissa.

Itsekeskeisyydestäni huolimatta mietin, kuinka kirjaston työntekijöillä on sellaista ammattitaitoa ja mielenkiintoa työhönsä, jota kirjakaupan myyjiltä ei odota kukaan. Riippumatta siitä tulenko pitämään tästä Manuel Puigin romaanista vai en.

  • Previous
  • 1
  • …
  • 20
  • 21
  • 22
  • 23
  • 24
  • Next

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle
  • Kommentti lukuhäpeästä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme