Kategoria: Kirjallisuus

Yö ja lasi

Posted on by kangasvalo

Harry Salmenniemi ei ilmeisesti osaa lyödä hutiin. Tasaiseen tahtiin julkaissut kirjailija on tehnyt muutamankin kulttiteoksen, joita on ylistetty sisällön lisäksi myös Markus Pyörälän suunnittelemien kansien vuoksi.

Salmenniemen maineeseen nostanut Texas, sakset (2010) on modernin suomalaisen runouden merkkipaalu. Novellikokoelma Uraanilamppu (2017) sai lähes yksinomaan kehuja.

Ohjaaja Mika Taanilan kanssa toteutettu Mannerlaatta (2016) taas on yksi viime vuosien hienoimmista ja mahdollisesti viimeisen 10 vuoden onnistunein suomalainen pitkä elokuva.

Yö ja lasi on Salmenniemen uusin teos, vain vuosi Uraanilampun jälkeen. Kymmenen vuotta tekeillä ollut kirja on runokokoelmaksi poikkeuksellinen, tekstejä kun löytyy 330 sivun eli 3–5 tavanomaisen mittaisen kokoelman edestä.

Yö ja lasi ei ole uusi Texas, sakset, johon sitä jonkin ennalta päähän iskostetun monumentaalisuuden harhan takia haluaisi verrata. Se ei pyri räjäyttämään suomalaista runokieltä niin kuin edeltäjänsä. Tekijän ei enää tarvitse.

Sen sijaan teoksessa on yhdeksään osioon jaettuna hyvin ääneen luettavaa, herkästi sointuvaa ja jopa petollisen… tavallisen… tuntuista suomalaista runoutta, joka ei olisi vierasta niin paljon parjatun 50-luvun modernismin rinnalla.

Mikään ei tietysti Poesian ja muiden aikana voisi olla radikaalimpi veto kuin helppo luettavuus. Ei vuoden 2017 runohittikään, Pauli Tapion Varpuset ja aika, ollut monimutkainen statement vaan jokaisen lukutaitoisen ymmärtämää, viihdyttävää, teemallista runoutta.

Kauneinta mitä Yöstä ja lasista voi sanoa on, että se ei ole onnistunut suurteos vaan epäonnistunut suurteos. Vaikka mikään tässä kirjoittamani ei ole tiivistys, jonka Siltala voisi ilolla poimia teoksen esittelysivuille, vähiten edellinen virke, tarkoitan sitä hyvällä. Epäonnistuminen on väistämätöntä, paljon kiinnostavampaa.

Ajattelin, että on virhe ajatella runokokoelmasta, että se yrittää pökerryttää koollaan. Isous oli kuitenkin Salmenniemen lähtökohta, mikä on oikeastaan väsyttävää ja tylsintä, vaikka perusteltua: teosten osiot tukevat toisiaan. Silti, jos Yön ja lasin tapauksessa pituus ottaa jollain tapaa silmään, se on materiaalin laadullisessa epätasaisuudessa.

(Nuoresta Voimasta voi kuunnella Yön ja lasin tekemisestä laajemminkin. Se on kiinnostavaa kuultavaa, mutta miksi niin monet kirjailijat kuulostavat puhuessaan teeskenteleväisemmiltä kuin teoksensa?)

Kaikki runot, itse asiassa kaikki osastotkaan, eivät kanna. Arvostan paluuta perusasioihin, yksittäisten sanojen toistuviin ja sitä myöten kasvaviin merkityksiin, mutta osa kirjoituksista tuntuu muita laiskemmilta ja jää etäisiksi.

Teemojen variaation mielenkiintoisuus vaihtelee kuin romantiikan ajan säveltäjien sinfonioissa, joita niitäkään eivät kuuntele alusta loppuun joka hetkestä nauttien kuin puijarit.

Tyylillinen epätasaisuus ei ole ongelma. Osiot jakautuvat kaksisäkeisiin runoelmiin, nelisäkeisiin lyhyisiin runoihin, oudompaan tajunnanvirtaan, proosallisiin katkelmiin. On runoilijan kielen vahvuutta, että näistä eroavaisuuksista huolimatta kokonaisuudessa kaikki tuntuu jatkumolta, tasavahvalta, tasapaksultakin.

Paras löytyy alusta ja loppupuolelta. Osio Meri heti teoksen alussa on vaikuttavinta antia ja lupaa prologina hieman enemmän kuin kirja kokonaisuutena antaa. Hienoimmat yksittäiset runot taas löytyvät osiosta Manner.

Jälkimmäisestä löytyvä Rakastelusta on yksi kauneimmista teoksen yksittäisistä runoista (ja yksi monista, joka toistaa teoksen nimen teemaa ja tuo myös merta takaisin) ja lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:

Yöllä ääni jatkui puissa. / Yöllä painuin häneen kiinni, / kynteni pitivät hänestä / kuin kielekkeestä rotkon yllä. // Astiat, tuoksut olivat kultaa; / yön puut taipuivat niiden äärellä / ja taivas havisi. // Minun täytyi kiiltää kuutamon valaisemalla sängyllä, / jokin itki meitä, / halkesi, / naapurit riitelivät jotta emme kuulisi sitä. // Lehdet koskettivat ilman painoa, / puut katosivat punerrukseen, / vaikeisiin kaiverruksiin. // Kun rakastelin ja hän rakasteli, // meri paljastui hidastettuna, // paljastui aalloilla keinuva tuhka.

“Kuin kielekkeestä rotkon yllä”, tietoinen klisee, melkein tympeä kirjallinen perusidea, mutta edeltävien säkeiden, runon ja laajemmin teoksen kontekstissa herkistävä perusajatus. Viimeisestä osiosta Illalla löytyy myös paljon hyvää, niin aforistista kiteytystä:

illalla. // Parempi kaukanakin sinusta kuin lähellä jotakin toista

kuin proosallista suoraa lainauspuhetta, jonka alkuperä voi olla Salmenniemen päässä tai löydetyssä aineistossa:

“Anteeksi jos sinusta on vaikuttanut siltä että olen unohtanut tai hylännyt sinut. Olen ollut huono kommunikoimaan mitään, koska minussa on tapahtunut niin paljon niin lyhyessä ajassa etten oikein ole osannut sanoa mitään siitä miltä minusta tuntuu tai mitä ajattelen. Toivon ettet ole ollut surullinen vuokseni.”

Salmenniemen skaala on siis laaja, perusaineksilla pelaaminen yltää paljoon. On pitkää runoelmaa, kokonaisuuksia kokonaisuuksien sisällä, yksittäisiä poimintoja, runoja moneen mielenlaatuun, mikä on iso kehu, sillä runo on minulle tunnepuhetta.

Mukailen Kansan Uutisten Pontus Purokurun näkemystä teoksesta: on tämä sellainen kokoelma, jonka voisin hankkia kirjahyllyyni, jotta saan palata hyviin ja kamppailla niiden kanssa, joista en välitä. Sehän on toivoa täynnä oleva ajatus, niin minulle kuin kirjalle.

Extracting the Stone of Madness: Poems 1962–1972

Posted on by kangasvalo

Alejandra Pizarnik (1936–1972) oli argentiinanukrainalainen runoilija, jonka töihin törmäsin jokin aika sitten etsiessäni Roberto Bolañon innoittamana jotain uutta latinalaisamerikkalaista luettavaa.

Pizarnik ehti julkaista eläessään 8 kokoelmaa, joista Extracting the Stone of Madness (2016) sisältää niin alkuperäiskielellä kuin Yvette Siegertin englanniksi kääntämänä kolme niistä (Works and Nights, Extracting the Stone of Madness, A Musical Hell, joita pidetään hänen olennaisimpina töinään; 1965, 1968, 1971) ja joukon kokoelmien ulkopuolella julkaistuja runoja.

Hän oli muun muassa Octavio Pazin ja Julio Cortázarin ystävä. Kuten moni aikansa älykkö, hän vietti aikaansa Pariisissa, jossa haisteli kansainvälistä ilmaa ja käänsi aikansa merkittäviä kirjailijoita.

Valitettavasti hän kärsi elämästä. Pizarnik käytti amfetamiinia. Hänellä oli huono itsetunto, jota siivittivät taipumus änkytykseen ja ajatus omasta rumuudesta. Huumeiden käytön myötä lisääntyivät unettomuuden oireet.

36-vuotiaana Pizarnik teki itsemurhan lääkkeillä – eli taas yksi kirjailija, joka on tappanut itsensä ja jota käsitellään tässä blogissa.

SHAPES AND SILENCES

Tensed hands confine me to exile.
Help me not to ask for help.
They want to dusk me, they plan to death me.
Help me not to ask for help.

En tiedä, mitä Pizarnik, vuosikymmeniä sitten kuollut aivan eri kulttuurista tullut runoilija, mahtaisi ajatella, mutta hänen kärsimyksensä on runojen kautta tuonut minulle yllättävää lohtua, jota en ole nähnyt niissä aiemmin.

Masentuneen maailma on kaventunut. Tuskaa on vaikeaa kuvailla, se on kuin yrittäisi ilmaista samanlaisena toistuvaa luuppia sanoilla, jotka eivät ole koskaan tarpeeksi tarkkoja.

Mitä kenellekään tarkoittaa se, että sydämen ympärillä on tiukkaan puristettu nyrkki? Se ei tarkoita mitään kielikuvaa, vaan vahvaa fyysistä tunnetta, jota siivittävät pakkomielteisen negatiiviset ajatukset.

Liian mielikuvituksellinen lähestymistapa mystifioi liikaa tunnetta, joka yksinkertaisesti vain on olemassa. Valitettavasti jos niitä ei ole koskaan kokenut, ne jäävät vastaanottajalla kuvittelun ja empatiakyvyn rajoihin.

Tämän kapean alan vuoksi masentuneiden ihmisten tekemä kirjallisuus on usein kliseistä käytetyiltä sanoiltaan ja siten kuin suunnattu tietylle, rajatulle yleisölle. Parhaimmat heistä, kuten Édouard Levé teoksessaan Suicide (2011), onnistuvat vähäeleisyydessään kääntämään tämän voitokseen.

Siihen pystyy myös Pizarnik, jonka tie on sanoilla leikittely, muutamista eri rivien kirjaineroista syntyvät merkitysten uomat.

Outoa kyllä, samaan olen pyrkinyt runoja hitaasti luodessani jo ennen sairastumistani. Etsin paluuta tunteisiin, runouden peruskuviin eli -sanoihin, yrittäen olla valumatta kliseisiin ja huonouteen.

Haaste on valtava. Olen julkaissut muutamia runojani myös tässä blogissa, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, ovatko ne edes luettavia.

Kun nuorisolla oli vielä tapana ilmaista itseään nettirunoilemalla eikä ottamalla kuvia bikinirajoistaan, oli monissa yksinäisyyttä ja aivokemioiden pyörimistä ilmentävissä runoissa samaa tunnelmaa kuin Pizarnikin teoksissa, vaikkakin hioutumatta.

Pizarnikilla tuuli, sade, hauta, itsemurha, putoaminen, pimeys ja muut sanat tulevat käytetyiksi sen kummemmin häpeämättä ja toistettuina, sanat joita moni nykyrunoilija kavahtaa jo lähtökohtaisesti.

Listening to the sounds of falling water in my dream. The words fall like the water — I fall. Drawing the shape of my eyes in my eyes; swimming in my waters and telling myself of my silences. All night long, waiting for language to configure me, I am thinking of the wind that whirls toward me and stays in me. All night long, I have been walking in an anonymous rain. I was given a silence filled with shapes and apparitions (you say). And you keep running, as unconsoled as a bird alone in the wind.

Pizarnik ei kirjoita rikkoakseen muotoa vaan ilmaistakseen itseään. Myös tätä pidän viehättävänä, kaivattuna. Vaikka arvostan modernin kielirunouden tavoitteita ja lähtökohtia, minkä näkee esimerkiksi suomalaisista suosikkirunoilijoistani, on merkityksellisintä minulle lukijana ollut raikkaana tuntuva tunne, jonka toivon voivani edes kerran joskus tavoittaa itsekin kirjoittamalla.

Lowry Pressly kirjoitti Los Angeles Review of Booksissa kokoelmasta seuraavalla, erittäin osuvalla tavalla:

Pizarnik’s poems offer, as she once put it, the “precise expression of a profuse state of confusion.” Her particular style of confession does not reveal secrets but instead brings to life the tension between the necessity and the inability of adequately expressing interior states.

Pizarnik matkustaa teksteissään syvälle pimeään. Kuten Pressly huomioi tekstissään, tässä ei ole mitään romanttista. Perillä pimeässä ei odota juuri muuta kuin kirjallisuutta, mutta asia voisi olla paljon huonomminkin.

Posted on by kangasvalo

Kirjat ovat taikakalujani. Asettelen niitä ympärilleni luettavakseni, lohdukseni ja suojakseni. Yöpöydälläni on 13 kirjaa. Sängyn vieressä niitä on viisi lisää. Pienellä tuolilla samassa huoneessa on vielä kuusi kirjaa pinossa. Esseitä, historiaa, romaaneja, pakinoita, “jotain mihin piti palaamani”.

Haluaisin ottaa vastikään ostamiani opuksia kirjahyllyistä lisää vain hypisteltäväksi, selattavaksi. Aika ajoin laitan kaikki kesken olevat kirjani takaisin hyllyyn voidakseni keskittyä vain yhteen, mutta pian olen jälleen kasannut uuden muurin ympärilleni.

Lähtiessäni kotoa minne tahansa muualle paitsi kauppaan ja lenkille otan aina kirjan reppuuni tai taskuuni. Ilman nidettä lähteminen tuntuu yksinkertaisesti väärältä, vaikka en lukisi sivuakaan matkallani, niin kuin tuppaa käymään (ja toisilla matkoilla luen monia kirjoja loppuun).

Usein katson maisemia ympärilläni edes hypistelemättä sivuja, mutta olen silti tyytyväinen siihen, että otin opuksen mukaani, vaikka se kolhiintuisi reissussa turhaan. Viljelen kirjoja ympärilleni käydessäni töissä, ulkona syömässä, puistossa. Työpaikallani pidän aina paria nidettä lounasta ja joutohetkiä varten.

Teen valikoivia toivioretkiä antikvariaatteihin, joista etsin lisää vastauksia ja löytämisen kokemuksia. Torjun lukemisella ahdistusta ja surua, kohotan sillä arkisia tapahtumia suurempaan arvoon. Katseen kohottaminen kirjasta kesken lukemisen on usein nautinnollisin hetki. Luen kirjoittaakseni.

Kaikesta huolimatta en osaa lukea syödessäni, en edes napostellessani, vaikka otan kirjan usein ruokapöytään. Voin keskittyä hyvin vain toiseen asiaan, kummankin välillä vuorottelu tuntuisi toisen latistamiselta. Ruokailun jälkeen on toisin. Voin asettua paikalleni, lukea rauhassa ja vain olla, ehkä nukahtaa.

Masennus on pakottanut minut luopumaan joistain ilonaiheistani ja keksimään pari uutta lisää, mutta lukemisesta ei ole tarvinnut tinkiä. Jos menettäisin lukuhaluni, kadottaisin itseni hämärään iltaan. Kirjat, omat ja lainatut, ovat minä enemmän kuin mikään muu objekti. Selaamalla kirjahyllyäni tiedät ehkä, mikä minua ajaa.

Silti luovun huonoista opuksista epäröimättä. Tulipalon sattuessa antaisin kaikkien kirjojeni paitsi Perheraamatun tuhoutua.

Kirjat on luotu kulutettaviksi, ei palvottaviksi. Niitä saa aina lisää, kunnes niitä ei enää saa. Niillä on suojeluvietti… Eli minulla on tarve suojella itseäni niiden avulla… Kummallista kyllä, se on mahdollista vain, koska ne ovat elämäni pölyä, rihkamaa.

Posted on by kangasvalo

Witold Gombrowicz (1904–1969) pohtii päiväkirjoissaan, kuinka uskomatonta on, ettei kaikkia ihmisiä voi koskaan tuntea. Eräänä päivänä hän odottaa matkalle lähtöä ja miettii elämänsä siteiden pienuutta, jonka ehkä vain kirjoittaminen voi teeskennellä ylittävänsä, keinotekoisesti mutta kuitenkin, absurdin yrittämisen välttämättömyydellä.

Samaa ajattelin paljon kasvuiässä. Koin murhetta, jota en osannut paikallistaa. Luulin sen olevan eksistentialistista ahdinkoa, vaikka se oli vain ikävää. Sittemmin se ajautui kaikkien jo kerran ajateltujen ja siten pois heitettyjen lastujen joukkoon.

Gombrowiczia asia vaivasi eri tavoin koko elämän. Se löytyy jo hänen esikoisromaanistaan Ferdydurkesta (1937). Hänelle kysymys identiteetistä oli yksi olennaisimmista; kuinka ihminen muokkautuu omaksi itsekseen mutta muiden vaikutuksesta.

Ehkä siksi hän pohti niin kuumeisesti yksilöllistä ihmisyyttä. Sitä, omaksi tahdoksi kutsuttua, ei voi olla olemassa vailla muita. Paradoksi on koko humaaniuden ydin.

Ei ole yllätys, että hän vihasi Roland Barthesia (1915–1980).

Tietysti osansa tämän erityisyyden tunteen rakentumisessa oli sillä, että Gombrowicz eli niin hämmästyttävän arkipäiväisen kuin poikkeuksellisen elämän ja oli kirjoittajana omintakeinen, sodanjälkeisen Euroopan ja modernismin aliarvostetuimpia.

Hän meni pidemmälle kuin muut, paikkaan, jossa seksikäs muuttuu oudoksi.

Jaan Gombrowiczin tuumailuaiheet, vaikka olen tavanomainen työläinen, joka unohdetaan heti niin kuin suurin osa meistä. Istuin eilen linja-autossa ja mietin tätä. Vain päivää aiemmin eräs tuttuni otti minuun yhteyttä kymmenen vuoden tauon jälkeen, ehdotti tapaamista.

Aivan viime vuosina ihmiset ovat palanneet elämääni pitkien taukojen jälkeen. Onko tämä joku ikään liittyvä juttu vai onko paluu jatkuvaa ja huomaan sen vasta nyt?

Olin hieman väsynyt, bussissa istui vain muutama matkustaja, joiden tajusin olevan vieraita ja samalla entistä paremmin sen, että kaikki lähipiirissäni olivat minulle tuntemattomia ennen kuin heistä äkkiä tuli tuttuja, jopa tärkeitä.

Jollain perimmäisellä tasolla ihmiset tuntemattomiksi jäävätkin, mutta puhun tässä nyt kontekstista, jolla ymmärrän ihmisten sosiaalisten verkostojen yleensä muodostuvan. Tunnenko liikkeenpitäjän, jolta olen ostanut viimeisen parin vuoden aikana vaatteeni, vaikka olen saanut häneltä aina erinomaista palvelua? Entä lähimarkettini itäeurooppalaisittain murtavan aamukassan?

Mietin heidän elämäänsä, eikä mieleeni tule mitään todellista, vaikka hekin lähtevät töistä, sulkevat ovet, kävelevät kotiin, jossa tekevät ruokaa tai jossa odottaa hän, joka on jo kattanut lautaset pöytään. Mitä välitilan ihmisiä he minulle ovat?

Sattuman kautta tajuan olevan outo lahja, että olen löytänyt vastaan kävelleistä kasvoista myös niitä, joita rakastaa – vaikka koen, etten ole saanut tunteideni nostamiin kysymyksiin haluamiani vastauksia.

Olen muuttunut seurassa toisenlaiseksi, elän tietynlaista elämää kohtaamieni ihmisten kautta niin kuin hekin tahoillaan. Jossain odottaa tuntemattomia, joista tulee minulle vielä tärkeitä. Vähentääkö tämä muiden arvoa, onko kuka tahansa korvattavissa – ei, sillä hyvyys ei ole itsestäänselvyys.

Mätämunan muistelmat revisited

Posted on by kangasvalo

Tämä kirjoitus on jatkoa eiliselle. Julkaisin vanhan tekstini uudestaan, koska se on niin suorassa suhteessa tähän.

Löysin Mätämunan muistelmat (1997) kovakantisena kierrätyskeskuksesta ja luin ne muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen. Outo yhteensattuma on, että Heikinheimo olisi täyttänyt 80 vuotta samana päivänä, kun sain kirjan päätökseen.

Uusintaluku muutti mieltäni joistain asioista. Kirjan rakenne on ymmärrettävästi hajanainen. Itseääntoistavuutta valittelin jo viimeksi, ja tällä kertaa viimeiset 100 sivua tuntuivat niin raskailta, että lähinnä lehteilin ne lävitse.

Lukukokemus oli huonompi. Silti suosittelisin kirjaa. Se on erityisesti alkupuolella niin taitavasti kirjoitettu, että heikommatkin kohdat jaksaa kahlata lävitse. Mätämunan muistelmat on hyvä kirja olla hyllyssä ja naureskella joillekin kohdille sieltä täältä. Se on myös helppo opus lainata muille ihmisille.

Kirjailija on luultavasti edennyt urakassaan kronologisesti. Alkupuoli on nuoruusmuistoissaan johdonmukaisin, sitten luvut poukkoilevat pysyen harvoin niiden mukaan nimetyissä asioissa. Elämänilo katoaa. Tilalle tulee katkera ja itseään toistava valitus.

Vielä kirjan alkupuolen luvuissa Heikinheimo puhuu eläkepäivistään ja tulevaisuudesta, kuin hänellä olisi jotain odotettavaa.

Tämä on teos, jota ei kannata ottaa loputtoman tosissaan. Hokemat kriitikon neroudesta vaipuvat unholaan nopeasti, kun tajuaa olevansa ystävällisempi ja aikuisempi ihminen kuin Heikinheimo kirjansa perusteella.

Liian usein pidetään neroina ihmisiä, jotka ovat joissain piirteissään kuin ilkikurisia lapsia. Kirjoittaa Heikinheimo osasi, mutta sillä mittarilla ei omissa kirjoissani pääse vielä nerouden huippuluokkaan. Parempia kirjailijoita on maailmassa paljon.

Netistä löytyvien kritiikkikatkelmien perusteella en ihmettele, minkä pohjalta suomalainen kriitikkokäsitys on luotu. Omaelämäkerran sivuilla vielä veijarimaiselta tuntuva huumori on lehden sivuilla paikoin todella vaivaannuttavaa jorinaa.

Ilkeys ei itsessään ole etovaa, vaan se, ettei sen taustalta aina löydy asiansa osaavaa, rakenteellista kritiikkiä, joka taustoittaisi sanottua. Usein Heikinheimo puhuu musiikista niillä termein, mitä sen pitäisi olla. Ei niillä mitä se on.

On vain onni, että suomalainen kritiikki ei ole tällaista enää, vaikka se on monin paikoin muuttunut ei vain pliisuksi vaan näkymättömäksi. Tai kuten musiikkitoimittaja Jaani Länsiö on kirjoittanut:

Niin vain kävi, että liian monta Heikinheimo-kohua liian lyhyessä ajassa teki lopulta tehtävänsä, ja kritiikki-instituutio sellaisena kuin se tunnettiin alkoi murentua. Pikku hiljaa se piilotettiin pakolliseksi palstantäytteeksi osaksi kulttuuriuutisointia. Pitkät, analyyttiset ja kantaaottavat arvostelut muuttuivat yhä harvinaisemmiksi ja kritiikin painopiste muuttui arvottavasta tiedottavaksi ja uutisoivammaksi. Sepon kaltaisille teräväkynäisille tulisieluille ei ollut tilaa enää, enkä ole yhtään varma, onko se ollenkaan niin traagista sittenkään.

Olen samaa mieltä, tämä ei ole traagista. Suomalainen kritiikki on nykyisellään huonoa, mutta huonoa se olisi heikinheimon hengenheimolaistenkin käsissä.

Mitä enemmän ja parempaa elämää itse elän, sitä enemmän tunnen että maulla ja kritiikillä on yllättävän vähän tekemistä keskenään. Arvostan tavattomasti enemmän makua, sillä se tuottaa yksilöllistä ja jaettua iloa. Kritiikki liian usein laimentaa sitä ja vie kauemmas elämästä.

Maku on sitä, mitä koetaan ja voidaan lausua ääneen, on se sitten hyvää tai pahaa. Kritiikki on sitä, kun kuvitellaan näille arvioille teleologia.

Kun pää on tarpeeksi syvällä kulttuurin pensaassa, elämä on aina selän takana. Surullisia tällaiset hahmot ovat kaikessa keskinkertaisessa ylimielisyydessään.

Eikä tietty heikinheimolaisuus ole vieläkään kuollut. Kulttuuri-ihmiset ja sellaisiksi halajavat kiistelevät edelleen julkisesti keskenään asioista, joiden ei pitäisi kiinnostaa ketään. Niitä pakotetaan mediassa kuin niiden pitäisi kiinnostaa.

Perverssi on se, joka pitää sitä nautinnollisena.

*

Olen kirjoittanut suhteellisen paljon tässä blogissa itsemurhasta ja itsemurhaajista. Mitään kiehtovaa tai hyvää en ajatuksesta löydä. Se vain vaivaa minua vierautensa vuoksi.

Olen huomannut, että hiukan samasta syystä luen Thomas Bernhardia. Olen kirjoittanut myös hänestä useasti ja kirjoitan luultavasti vastakin. Minua miellyttää hänen huumorinsa, ajoittainen selvänäköisyytensä ja kirjallinen lahjakkuutensa.

Hänen pikkumainen sisäänpäinkääntyneisyytensä taas on elämälle vierasta ja vastenmielistä. En näe siinä mitään ihailtavaa. Onneksi hän on joissain teoksissaan osoittanut itseironiantajunsa. Se esimerkiksi Heikinheimolta kirjoituksissaan puuttuu ja hänen epäilyksensäkin ovat teeskentelyä, epärehellisiä.

Samalla ymmärrän, että juuri petetyn kulttuurihenkilön monomaaninen ankeus tekee Bernhardista niin kiinnostavan kirjailijan; se on itselleni vierasta ja siksi hyvin kirjoitettuna mukavaa lukemista. Joudun myöntämään, että Bernhardin kirjallisuus on eskapismia oman elämäni miellyttävyyden keskelle.