Kategoria: Kirjallisuus

Tunnustus

Posted on by kangasvalo

On tyypillistä, melkein arkista intellektuellipuhetta sanoa, ettei taiteella ole mitään väliä. Taiteesta voi pitää, mutta on liikaa myöntää, että sillä olisi joku omaan itseen liittyvä merkitys. Kai näin sanotaan paljauden tai paljastumisen pelossa. Sillä työnnetään itsestä kauemmas se mitä rakastaa, niin kuin ihminen, joka rakastaa toista ihmistä, yrittää olla ajattelematta asiaa, koska luulee intohimonsa olevan vaarallinen pakkomielle.

Kauan hoin samaa ja valehtelin, tietämättäni, koska niin olin asian itselleni järkeillyt kai ironiattoman elämän pelossa, vaikka tunsin toisin. Jokainen pystyi näkemään päältä päin totuuden olevan jotain muuta. En toivottavasti enää koskaan teeskentele näin. En olisi elossa – ilmaisun kummassakin mielessä – ilman taidetta, kirjallisuutta, pop-musiikkia, maalaustaidetta, elokuvaakin. Niistä kirjallisuus on elämäni suuri rakkaus.

Sen ansiosta minulla oli lapsesta asti paikka, johon saatoin asettua mukavasti. Se oli minulle luonteva, se syntyi hyönteisiä tutkineesta ja kovia ääniä välttäneestä luonteestani, niin kuin jollekin toiselle paikka oli jalkapallokentällä, merellä tai konserttilavalla.

Eksyneiden ohjaamista oikealle paikalleen pidän kirjallisuuden merkittävimpänä saavutuksena. Vaikka kulttuuri-ihmiset kirjoittaisivat yhä suuremmassa määrin toisilleen, mikä itseänikin usein mietityttää, ja kirjallisuutta olisi jo liikaa, ei sillä ole mitään väliä. Maailmaan mahtuu tekstiä, sanoo joku ahdistunut jälkimodernisti mitä tahansa, ja tilanne ahdistaa vain sitä, joka ajattelee jatkuvasti ajan loppumista tai kaipaa kirjoituksilta suuruutta ja menestystä. Edelleen kirjallisuus tarjoaa paikan heille, meille, joilla ei muuten sellaista olisi ollut.

Väheksyessäni taidetta olen väheksynyt kaikki vuodet itseäni, sitä mitä olen, kun minun pitäisi olla intohimostani ja osaamisestani iloinen, koska minä todella saan olla sitä.

Kun edelleen välillä tunnen roikkuvani elämäni reunalla, musiikki ja kirjallisuus auttavat minua taas. Levy soimaan, kirja käsieni väliin, silmieni eteen, olen taas muualla, olen toisen ihmisen ajatuksissa, olen siinä paikassa josta Mirkka Rekola, kahden maailman välissä aina elänyt runoilija, kirjoitti, että valkean kiven tilalla on joutsen. Se on tosiasia, joka ei voi kuin kerätä ympärilleen lisää totuutta.

Rakkaus, niinku

Posted on by kangasvalo

Ostin kirjan viidellä eurolla, vaikka arvasin, etten pitäisi siitä. Olin oikeassa.

Tämä oli lukukokemuksena vastenmielinen. Reaktioni oli hyvin primaalinen jo ensimmäisiltä sivuilta asti.

30-vuotias pahvinen mieshahmo, Joona, vaeltaa halki ihmissuhteiden valaan vatsan. Mikään ei taas kerran tunnu miltään eli toisin sanoen kaikki tuntuu aivan helvetin pahalta. Chuck Palahniukit ja Houellebecqit on luettu, totta munassa.

Tietenkin Joonalla on taistolainen isä, jonka kanssa mitellään sukupolvieroista. Kirja etenee dialogimuodossa isän ja pojan, välillä pojan ja muiden ihmisten välillä.

Pohditaan työtä ja sitä kuinka ei kuulu mihinkään ja kuinka on niin merkityksetöntä olla mainostoimistossa töissä ja kuinka meemit ovat kaikkialla ja kuinka silti kaipaa rakkautta ja kuinka kaikki on täynnä pop-viitteitä ja kuinka kommunikaatio on niin vaikeaa ja kuinka rakenteet ovat kaikkialla ja kuinka kaikki on vain konstruktiota ja kaikkialla on seksismiä ja rasismia ja kuinka vaikeaa yhteisöllisyys on ja kuinka työ on niin merkityksetöntä ja kuinka kapitalismi on ainoa vastaus ja samalla täysin nujertavaa ja kuinka kaikki on lopulta samaa…

Tätä 400 sivua.

Aiheiden luetteloiminen ja puhekielen tasolle jäävä käsittely on vähemmän kiinnostavaa kuin yhden tai kahden aiheen hajottaminen atomeiksi olisi.

Päästään siihen lukeeko ihminen todella avartaakseen maailmankuvaansa. Ehkä tietokirjallisuutta. Fiktiota luen silti löytääkseni tutuiksi tunnistamiani tunteita, silloinkin kun yllätyn niistä. Etsin mielihyvää ja todenmukaisuutta. Silloin liian suuret erot minun ja kirjoittajan maailmankuvassa avaavat välillemme railon.

Kyse ei ole politiikasta. En vain jaksa kyseenalaistamisen itsensä vuoksi eteenpäin laahautuvaa, teeskenteleväistä itsekeskeisyyttä keneltäkään varttia kauempaa. Keskimittaisena romaanina sama jorina on kammottava urakka.

Sukupolvikokemus… Tietysti käsitettä ironisoidaan kirjassa. Se ei ole betoniporsas kritiikille. Se vain tarkoittaa, että kirjailija on maineestaan ylpeä, tietää oman paikkansa ja hyväksyy sen. Miksi muuten kirjoittaa tällainen teos, miksi mainita koko asiaa?

Kun kirja on kaksi vuotta julkaisunsa jälkeen vanhentunut, onko se tahatonta tai tahallista ironiaa vai vain väistämätön tosiasia? Olen iloinen, että luin Ekholmin teoksen vasta nyt. Etäisyys on sopiva.

Ymmärrän, että kyse on näkökulmaeroista. Periaatteessa kuulun romaanin kohdeyleisöön. Joku, moni, toinen löytää itsensä tästä. Olen 30-vuotias enkä tunnista itseäni kirjasta juuri lainkaan.

En koe olevani edellisille sukupolville katkera, mikä on kirjan jonkinlainen lähtöoletus. Toisin kuin päähenkilölle, työ tuo minulle mielekästä sisältöä elämään, arvostan terveyttä enemmän kuin ideologista selkeyttä, sosiaaliset piirit ja yhteiskunta eivät ahdista.

Jos olisin lukenut tämän, kun olen ollut 17, ymmärtäisin paatosta paremmin, pyörisin siinä, välittäisin siitä enemmän. Ja paatoksellinen Rakkaus, niinku todella on, vaikka sen lukisi tekstin eri tasojen mikromanageroimisen, moniäänisyyden simulaation ja muun jälkimodernin kirjallisuusteorian kautta.

Olen liian maalainen. Kirjan kuvaamat ongelmat lakkaavat pohdituttamasta, kun ei seuraa aikaansa eikä teeskentele elävänsä samassa maailmassa kuin moni kulttuurista mediaan kirjoittava. Omat vanhat ajatukset paljastuvat postmodernin akateemisen jargonin pilaamiksi.

Sitten mustat homesienet rapistuvat pois, tilalle syntyy jotain muuta, raakaa. Todellisuus on vähemmän pirstoutunut kuin akatemiasta katsoen näyttää.

Minusta on tullut pelätty tunneihminen, joka karrikoidaan passiiviseksi älykkyyden vastustajaksi. Pidän siitä, että jokin saa minut hyvälle mielelle, teen kivoja asioita mielijohteesta. En koe velvollisuutta kiinnostua päivän puheenaiheista.

Kerettiläisesti ajattelen, ettei kovasti manattu yhteiskunta ole niin sairas ja kalpea kuin ajatellaan. En tietenkään väitä kaiken olevan hyvin, mutta tunne kaiken kurjuudesta syntyy myös, kun puhutaan jatkuvasti kaiken kurjuudesta.

Sairastunut on asenne, joka ironisoi jatkuvasti, vaikka vikisee samalla vain kaipaavansa rakkautta; se, joka on syntynyt pakkosyötetystä jälkimodernismista ja joka ottaa Jean Baudrillardin kaltaiset huuhaamiehet aivan liian tosissaan.

Olen itsekin joitain vuosia sitten lukenut innoissani huru-ukkoja, Žižekejä, Bartheseja, sun muita, kai koska ajattelin sen kuuluvan sivistykseen. Todella sivistynyt valikoi paremmin kuin minä tein.

Halusin vain kuulla sanoja, joita olin ajatellut itse valmiiksi, tulla opetetuksi helpolla tavalla näennäisen monimutkaisista asioista ajattelematta totuudellisuutta tai hyvää, paikkaani kokijana tässä todellisuudessa.

Ajatus kaikenlaisista rakenteista olisi hyvä ahdistuksen purkaja, jos se ei itse aiheuttaisi ahdistusta. Käsitteen “rakenne” vaikeus on, että se on voittamaton niin kauan, kun sitä ajattelee tai siitä kirjoittaa. Ulkoa annettua ei voi koskaan purkaa minuuden välineillä.

Myös tämä on kirjan päähenkilön ongelma. Se voisi olla kiinnostavaa. Valitettavasti asetelma ei tuo mitään uutta. Kirjoitus on kliseistä ja omahyväistä, Suomessa uutta, muun maailman mittapuulla väsynyttä.

Mietinkin, että onko kirjan vastaanotossa tehty kauttaaltaan virhe, jota myös itse toistan; ehkei tämä olekaan mikään samastumiskoe vaan peili, jonka on tarkoitus satirisoida postmodernia kirjoitusta ja varoittaa median luomien mantrojen toistelusta.

En vain jaksanut, Rakkaus, niinku jäi kesken, niinku jossain 200 sivun kohdalla. Selasin loput silmäillen ja luin tarkemmin viimeiset noin 50 sivua. Kirja päättyi tismalleen niin kuin ajattelin sen päättyvän. Todellisuus on kirjallisuutta rikkaampaa.

Jos pitää keskiluokkaisten valkoisten miesten maailmantuskasta kirjoittamista itsessään huonona asiana, lisätty metan ja ironian kerros ei helpota oloa. Nakkikioskilla turpaan toisia hakkaava öykkäri ei ole vähemmän mulkku ymmärtäessään täysin mitä tekee, päinvastoin. Tiedostaminen ei tee yksin mistään nokkelampaa, positiivista tai kirjallisempaa.

Asiaa ei auta myös edellisen tekopyhyyden kerroksen tiedostaminen tekstissä. Ydin on jatkuvasti sama.

En näe valkoisten miesten tilityskirjallisuutta itseisarvoisesti kauheana, koska pidän ihmissielua jakamattomana ja kokemuksiltaan arvokkaana riippumatta siitä kenen ulkokuoren sisälle se on piilotettu, vaikka hienoa on, ettei vain yhdenlainen ryhmä dominoi kirjallisuuskenttää.

Jos angsti kiinnostaa, paremmin kirjoitettuja opuksia löytyy pilvin pimein. Tai hyviä elokuvia, kuten Lindsay Andersonin pian 50 vuotta täyttävä If… (1968).

Rakkaus, niinkusta tulee paha mieli, ei “hyvällä tavalla paha mieli”, jolla puhekielessä tarkoitetaan pohjimmiltaan “kasvattavaa” kärjistetyn luterilaisessa mielessä.

Joillekin kumpi tahansa pahan mielen ilmentymä on saavutus. Jos kuitenkin ajatellaan, että taiteella ei voi olla tehtävänä vain valistaa, ei kenelläkään ole syytä lukea ahdistavia kirjoja yksin kuvitellun sivistyksen nimissä.

Lohdullisena koen, että onneksi monilla meistä on toisemme ja hyvät asiat. Minun tapauksessani jälkimmäistä on tätä parempi kirjallisuus.

Miten lauluni syntyvät?

Posted on by kangasvalo

Miten lauluni syntyvät? (2017) on Eetu Kauppisen toimittama esseekokoelma, jossa yhdeksän suomalaista populaarimuusikkoa kertovat vastauksensa otsikon kysymykseen. Mukana ovat Asa, Chisu, Iisa, Jouni Hynynen, Samae Koskinen, Jarkko Martikainen, Olavi Uusivirta, Maija Vilkkumaa ja A. W. Yrjänä.

Sisältö on kevyttä välipalalukemistoa. Kirjassa on 243 väljään ladottua sivua, jotka lukee yhdeltä istumalta.

Valikoimassa on haluttu mitä ilmeisemmin välttää liian vanhoja valintoja, vaikka muusikot kuuluvat suomalaisen musiikin raskaaseen sarjaan: he kaikki ovat niin sanottuja tv:stä tuttuja ja pystyvät elättämään itsensä musiikillaan.

Joka tapauksessa esimerkiksi Hectoria, Kauko Röyhkää tai Ismo Alankoa ei joukosta löydy, mutta heidän vaikutuksensa tuntuu. En laskenut, mutta epäilen Alangon tai hänen yhtyeidensä olleen kirjassa selvästi useimmin mainittu esikuva.

Kyse on tietyn ikäpolven tekijöistä, suomalaisen rockin ja ennen kaikkea rock-lyriikan kolmannesta sukupolvesta. Jälkeen Alangon, ennen Haloo Helsinkiä, voisi joku sanoa. Tässä valossa yllättävintä on Paula Vesalan puuttuminen kirjasta.

Huolimatta rajauksista ajallinen hajonta on laajaa. Joukon konkari on Yrjänä, jonka CMX-yhtyeen Johannes Kastaja -EP ilmestyi 1987. Chisu taas on joukosta vähiten aikaa julkisuudessa viettänyt, vaikka ei nuorin. Hänen debyyttialbuminsa Alkovi ilmestyi 2008 eli kirjoittajien vanhimman ja uusimman esikoislevyn välillä on yli 20 vuotta.

Omistan tai olen omistanut levyjä seitsemältä kirjassa haastatellulta henkilöltä ja kahden jäljelle jääneenkin (Uusivirta ja Vilkkumaa) tuotantoon olen tutustunut jossain määrin kuunteluiden kautta.

Koska kirjassa kuullaan yhdeksää eri ääntä, on tekstit ihan luonnollista lajitella henkilökohtaiseen olennaisuusjärjestykseen. Selkeimpinä ja parhaina teoksen rakentamiseen liittyvinä kirjoituksina pidän Chisun, Iisan ja Jarkko Martikaisen tuotoksia.

Se saattaa johtua siitä, että arvostan heidän tekemiään levyjä kaikissa kokoelmassa esiintyneistä tätä nykyä eniten ja kuuntelen joitain niistä edelleen mielikseni (Kun valaistun ja Polaris; Puutarhatrilogia ja Soita mulle; 1990–92 ja Rakkaus).

Joka tapauksessa he eivät tee kirjoituksistaan yksin elämäkertoja vaan kietovat omakohtaisuuden analyysiin. Chisu kertoo työskentelymetodistaan. Martikainen käy lyhyesti läpi inspiraationsa konkreettiset lähteet. Iisa kertoo siitä, millaista on olla pop-työläinen.

*

Kirja keskittyy rockiin. Vain Chisu ja Iisa saavat edustaa poppia, Asa on pakollinen mukaan haalittu räppäri, joita olisi saanut olla kirjassa enemmänkin – Asalla vain sattuu olemaan erityisesti rock-piireissä maine korostetun kirjallisena räppärinä, ja kaipa Palefacella oli kiireitä.

Olisin kaivannut kirjaan edes muutamaa henkilöä, jotka eivät ole kokopäiväisiä muusikoita tai koko kansan suosikkeja ja siksi luikuttele kirjassa eniten toistuvaa “laulujen tekeminen on kovaa työtä” -litaniaa, jossa oikeaa riviä voidaan odottaa jopa kymmenen vuotta. Koska SKS:n tehtävä on puhua rikkaan suomen kielen puolesta, olisi vaihtoehtoinen näkökulma ollut suotavaa aikakapselointia.

Samasta sukupolvesta olisi helposti löytynyt niin Mika Rättöä, Ville Leinosta, Risto Ylihärsilää kuin Joose Keskitaloa, joilla olisi varmasti ollut poikkeuksellista sanottavaa inspiraatiosta, tuotteliaisuudesta ja estetiikasta. Puhumattakaan oikeasta undergroundista virallisesti hyväksytyn indien ulkopuolella.

Nyt pääosassa on ammatti ja epämääräinen Vain elämää -mystiikka, joka on monien muusikoiden helmasynti. Sanaa “mielikuvitus” ei käytetä. Sen tilalla on sen korkeakulttuurilta kalskahtava sisar “luovuus”. Oma erinomaisuus alkaa vähän itkettää, mutta samalla ollaan kiitollisia. Mietin aina sellaista lukiessa, että kenelle kaikki ovat niin kiitollisia, mutta en keksi koskaan ketään.

Vain Iisa ja Asa välttävät ansan. Iisa kertoo tehneensä laulujen sanat joka ikiseen hänelle lähetetyistä muiden artistien demoista eli siis yksinkertaisesti ahkeroineen sanoja urakkapohjalta. Asa taas kertoo sessioista, joista jää tuosta noin ylitse vaikka kuinka paljon musiikkia. Nämä kaksi saavat pohtimaan, että mikä siinä tekemisessä lopulta on niin taivaallisen vaikeaa.

Olavi Uusivirta kertoo Riku Mattilan esitelleen Ismo Alangon levylleen tekemää 80 demon listaa. Tämä esitetään ihanteena, vaikka Alangon levyt ovat olleet jo vuodesta toiseen keskinkertaisia. En voi myös olla ajattelematta, että miten tällaisesta määrästä todella voidaan tehdä mielekästä seulontaa ilman pientä esteettisen teeskentelyn vivahdetta. Musiikki korotetaan itseisarvon tasolle, niin kuin toisaalta koko käsite “lauluntekijyys”. Näin kirjoittaa Chisu:

Asiat, joista en usko koskaan kirjoittamisessa luopuvani, ovat omaan keskiööni sukeltaminen ja itseni muistuttaminen siitä, että laulunkirjoittamisen pitää olla vakavimmillaankin rehellistä, luovaa ja voimauttavaa leikkiä. Sillä se on jotain, mitä saan tehdä. Olen niin kiitollinen, että olen löytänyt elämässäni jonkin itselleni tärkeän ja arvokkaan tuntuisen tehtävän.

Pidän tätä kovin vieraannuttavana, siis tekijänä, en kokijana, koska pidän Chisun musiikista. Asiat, jotka koen toisin: Vaikka tunteiden kuulostelu on tärkeää, omaan keskiöön sukeltaminen ei ole mielestäni toivottavaa. Kirjoittaminen ei ole rehellistä. Kirjoittaminen on aniharvoin luovaa.

Toisaalta pystyn ymmärtämään, mitä Chisu ajaa takaa, vaikka en ole samaa mieltä. Aivan oma lukunsa on A. W. Yrjänä:

On vale, että joku tekisi laulun. Totta on, että laulu tekee meitä. Mutta jotain me laulun orjat olemme valinneet: käsityön perinteen, taiteen. Taide, ars, kyky, neuvo, toimi. Se on samaanin hommaa. Tuoda viestejä manalta. Olla sekopäisyydellään hommissa. Se on ihanaa. Se on kamalaa. Se on velvollisuus. Siunaus ja kirous. Mutta vielä enemmän: se on maa, jossa valehtelija tuhoutuu. Mainosten laatija imeytyy helvettiin. Kaunistelija jähmettyy patsaaksi.

Tähän en edes osaa sanoa mitään, koska tämä on aatteellisesti, esteettisesti ja asenteellisesti niin täysin päinvastainen näkemys taiteesta kuin omani. Samasta syystä vältän. Kirjoittamasta dramaattisuuden vuoksi. Puolikkaita virkkeitä. Onkohan Yrjänä koskaan kuunnellut Beatle Barkersia, kun kerran viestit manalta otettiin puheeksi?

Yrjänän sanoista mieleeni jää lähinnä kuinka pitkälle luomisprosessia voi ajatella sen kuitenkaan välittymättä lopputuloksessa. Yrjänä on ollut oivaltava pop-lyyrikko ja karismaattinen esiintyjä, mutta hän on umpisurkea runoilija ja hänen päiväkirjojensa ja tämän esseen perusteella en voi sietää häntä prosaistina.

*

Koska julkaisija on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja kirjan nimi on mitä on, keskiössä ovat nimenomaisesti laulut eli sanat, suomalaiset sanat, joten en nyt mukise musiikillisten huomioiden ja englanniksi esiintyvien muusikoiden puutteesta.

Kirjaa on silti vaikeaa suositella kenellekään, joka oikeasti haluaa tietää jotain suomalaisen lyriikan tekemisestä. Kaikki on ihanaa inspiraatiota, sanojen mekaniikka jää utuiseksi ja harmillisesti vaille analyysia. Miksi taiteilijat välttävät omien teostensa todellista purkamista silloinkin, kun siihen olisi lupa?

Todiste / Illallinen

Posted on by kangasvalo

Spoilaan tekstissä kummankin teoksen, joten varokaa.

Joskus mietin, että julkaiseeko Siltala César Aira -suomennoksia vain minua varten. En koskaan kuule kenenkään kirjallisuutta harrastavan ystäväni puhuvan argentiinalaisen avantgardistin töistä. Jos näistä suomennoksista on tehty kirjallisuusartikkeleita, olen onnistunut ohittamaan ne.

Kirjablogeista huomaa, että sentään joku muukin on Airaa lukenut, mutta nämäkin kirjoitukset jäävät vähäisiksi – ja usein hämmentyneiksi. Kirjailijan teoksista tuntuu löytyvän joka kerta omat tulkintansa tai sitten kädet nousevat suosiolla ilmaan. Löytyykö Suomesta ketään, joka tunnustautuu Aira-faniksi?

Tänä vuonna ilmestyi suomennossarjan neljäs osa, joka sisältää tuttuun tapaan kaksi pienoisromaania. Yllätyin, sillä odotin kolme vuotta sitten julkaistun Miten muutuin nunnaksi / Syntymäpäivä -kaksikon (1993/2001) jäävän viimeiseksi. Suomentajissakin on vuorossa jo kolmas, kun Anu Partasen ja Pentti Saaritsan jälkeen työtä jatkaa Sari Selander.

César Airan tyyliä kutsutaan usein vaikeasti määriteltäväksi. Ainakaan suomennosten perusteella näin ei rakenteeltaan ole. Kirjailijan tapaan kuuluvat äkkiväärät suunnanmuutokset tarinassa ja sen moodissa, joita itse näennäisrealistinen teksti ei dramaattisesti korosta. Kertojaäänet, tapahtumapaikat, genret, tempo ja tunnelmat vaihtuvat kesken kappaleiden ja virkkeiden, tunne harkitusta kokonaisuudesta ei.

Todisteessa (1992) teini-ikäiset päähenkilöt puhkeavat puhumaan kaikkien taiteen sääntöjen vastaisesti – eli brechtiläisesti – “kirjailijan kielellä” selventäessään ajatteluaan. Illallisessa (2006) tarina rahasta ja epäonnistumisesta saa uusia käänteitä, kun kesken kaiken kirjoitus muuttuu zombie-splatteriksi. Kummankin teoksen “genre” on kauhu, filosofia, essee, kummassakin aktiivinen tuhoavuus pyyhkäisee mennessään harmaan olemisen.

Aira on kuvaillut kirjoittavansa itsensä umpikujiin ja sitten yrittävänsä keksiä tien ulos niistä. Hänen ihanteensa ovat sadut, eikä hän pidä teoksiaan romaaneina, koska ajattelee kokeellisen fiktiokirjallisuuden historian viimeisen sadan vuoden ajalta pitkälti jättäneen romaanin avut taakseen.

Hän kohtelee kirjojaan vain kirjoina ja siksi julkaisee jokaisen novelliksi tai pitkäksi esseeksi perinteisesti ajatellun tekstinsä erikseen kovissa kansissa. Julkaisuja on kertynyt tähän mennessä yli 80, joista on vaikeaa poimia yhtä pääteosta.

Usein mainittu ja yliviljelty sana on unenomainen, mutta Airan teokset noudattavat jo mainittujen satujen kerrontatapaa, jossa tarkoitus on kuunnella kertomusta ja antautua sille kuin julma sulttaani Shahrazadille, ottaa tarina millaisia kierroksia tahansa.

Aira kirjoittaa usein pohjimmiltaan kirjoittamisesta. Joissain teoksissa se on aiheena kuin salaa, kuten hänen hienoimpiinsa kuuluvassa lyhytromaanissa Miten muutuin nunnaksi, jossa lapsen poukkoileva kehitys on ilkikurisen osoittelevasti kertomus tekijän kirjailijaminän luomisesta.

Todisteessa vuorostaan kaksi lesbopunkkaria, Mao ja Lenin, haluavat maata heteroksi tunnustautuvan lähes banaalin tavanomaisen Marcian kanssa. Viekoittelukeinoihin kuuluu herkkien eleiden sijasta totaalinen nihilismi, jota Marcia yrittää vastustaa normien ja sivistyneisyyden käytösviidakolla.

Rakkaus ei ole tietoa, se vain on. Ei ole mitään on argumentti, johon vastalause on, että meidän on kuitenkin elettävä säädyllisesti, johon vastalause on, että entä sitten.

Miksi kirjoittaa sääntöjen mukaisesti, kun kirjoittamiselle ei voi todellisuudessa asettaa mitään sääntöjä? Kaiken voi laittaa liekkeihin, polttaa kaiken tutun – ja tehdä sen rakkaudesta, sillä ympäristön odotuksista huolimatta vain rakkaus on niin järjenvastaista, että sen on sallittua ajaa ihmiset tekemään yleensä mitään.

Toki teosta voi lukea myös suoremmin, filosofisena pulp-rakkauskertomuksena, jollaisena siihen samastun. Mao ja Lenin ovat nihilismissään raivostuttavia, myös minun kaltaiselleni lukijalle, joka pidän sääntöjen maailmasta, mutta heidän rakkauskeskeinen asenteensa on totuudenmukainen.

Järkeiltynä rakkaus ei ole rakkautta. Se ei tee siitä valhetta. Tai kuten Mao kiteyttää aforistisesti teoksen käännekohdassa: “Sillä vaikka rakkautta ei voi selittää, sen voi todistaa.” Sitten seuraa todiste eli tuhoa ja hävitystä.

Sitähän myös kirja, teos, on kirjallisuutta arvostavalle: rakkaudentunnustus. Ja avantgarden tapauksessa tuhoa ja hävitystä – sovitun, sovinnaisen. Jäljelle jää yksi uskollinen lukija, mutta jo se riittää.

Todistetta voi lukea rajuna LGBT-pamflettina, mutta Aira tuntuu tehneen päähenkilöistään lesboja alleviivatakseen rakkausteemansa yleispätevyyttä ja asetelman anarkismia. Siis vahvistaakseen, että sukupuolien eroavaisuus ei estä päähenkilöitä puhumasta samasta asiasta, ei korostaakseen sukupuolisuutta yhteiskunnallisessa mielessä.

Illallinen on kahdesta teoksesta silti ehkä mielenkiintoisempi. Siinä nimettömäksi jäävä minähenkilö huomauttaa äitinsä tuntevan kaikkien kyläläisten nimet, vaikka hän itse ei ole perustanut tällaisista triviaaleista seikoista, jos juuri mistään. Konkurssin kokeneena epäonnistujana hänen päivänsä matavat hiljaa ja vastenmielisinä.

Itse illallinen on minähenkilön rikkaan ystävän talossa tapahtuva tapaaminen, johon ovat kutsuttuja niin kertoja kuin hänen äitinsä. Ruokailun jälkeen seuraa isännän outojen harrastusten esittelykimara. Jättikokoinen mollamaija ja ihmismäiset, vedettävät lelut seuraavat toisiaan ja hermostuttavat vieraita, jotka ovat lähinnä helpottuneita päästessään kotiin.

Kotona äiti painuu nukkumaan, minähenkilö avaa television, jossa seuraa erikoisuutislähetys: paikallisen hautausmaan kalmot ovat nousseet ylös ja tappavat eläviä. Näkökulma vaihtuu kolmanteen persoonaan, esiin tulee hetkessä detaljeja, joita uutiskamera ei voisi paljastaa.

Kertomus muuttuu pulp-tarinaksi Pringlesin kaupungin epätoivoisesta taistelusta tuhansia epäkuolleita vastaan. Katastrofi vältetään viime hetkillä, kun asukkaat viimein tajuavat, mikä tepsii: he alkavat tunnistaa vainajia, antavat kuolleille nimet takaisin ja ajavat nämä siten takaisin hautoihinsa. Minähenkilön parjaama nimien muistaminen palauttaa rauhan maahan.

Epilogissa zombikertomusta ehdotetaan fiktioksi fiktion sisällä, uneksi tai kenties kuitenkin todelliseksi tapahtumaksi. Päähenkilön näkökulmaan palataan. Hän on päättänyt suostutella ystävänsä rahoittajaksi liikeideaan. Mutta puhelimen päässä odottaa ankara ääni, jota ei paljon kiinnosta mahdollinen zombi-invaasio, kun on tähdellisempiäkin asioita:

– – Menestyksen salaisuus piilee älykkäässä yrittämisessä, sinnikyydessä ja kovassa työssä, jossa pidetään järki mukana; siihen vaaditaan itsekriittisyyttä, arviointikykyä ja ennen kaikkea tavoitteita. Enkä puhu nyt mistään simppelistä rahantavoittelusta vaan niistä nuoruuden unelmista, joista ei suinkaan tarvitse luopua, vaan joista päinvastoin on pidettävä ehdoin tahdoin kiinni. Ihminen ei voi ajatella vain hengissäpysymistä; meidän on osattava katsoa pidemmälle, meidän pitää pystyä myös antamaan jotakin, sillä vain ne, jotka antavat jotain muille, voivat odottaa saavansa jotain vastineeksi. Ja tätä tarkoitusta palvelee luovuus. Mielikuvitus. Liiketoiminnan proosan ilmaisuvälineeksi tarvitaan elämän runollisuutta.

Illallinen on överisti poliittinen satiiri, joka kujeilee lukijan odotuksilla. Uhrit odottavat passiivisina kuolemaansa, intellektuellit puhuvat tyhjää, kaupunginjohtaja on rottamainen pelkuri ja organisaatiot romahtavat. Pelastukseksi jää historian myöntäminen osaksi nykyisyyttä. Toiseksi teemaksi tulee luominen. Paikkasi löydettyäsi tehtäväsi on tehdä, ihminen.

Argentiinan poliittisen historian ja kylmän rahan kritiikki on tahallisen ilmiselvä, nojatuoliälyköille suunnattu osio kirjassa, jonka alla piilee muuta; jälleen kirjailijuuden eri asteiden pyörittelyä, jossa luominen vertautuu tuhoavaan voimaan, joka repii hajalle halutessaan kerronnallisen minuuden ja yhteiskuntajärjestyksen.

Turha putkea on katkaista. Olisi mainiota saada Airaa täysi kymppi suomeksi julkaistuna. Olisiko Siltalalta tulossa lisää? Mitkä seuraavaksi? Tohtori Airan ihmeteot (1996)? Pieni buddhalainen munkki (2005)? Ompelijatar ja tuuli (1994)?

Yö ja lasi

Posted on by kangasvalo

Harry Salmenniemi ei ilmeisesti osaa lyödä hutiin. Tasaiseen tahtiin julkaissut kirjailija on tehnyt muutamankin kulttiteoksen, joita on ylistetty sisällön lisäksi myös Markus Pyörälän suunnittelemien kansien vuoksi.

Salmenniemen maineeseen nostanut Texas, sakset (2010) on modernin suomalaisen runouden merkkipaalu. Novellikokoelma Uraanilamppu (2017) sai lähes yksinomaan kehuja.

Ohjaaja Mika Taanilan kanssa toteutettu Mannerlaatta (2016) taas on yksi viime vuosien hienoimmista ja mahdollisesti viimeisen 10 vuoden onnistunein suomalainen pitkä elokuva.

Yö ja lasi on Salmenniemen uusin teos, vain vuosi Uraanilampun jälkeen. Kymmenen vuotta tekeillä ollut kirja on runokokoelmaksi poikkeuksellinen, tekstejä kun löytyy 330 sivun eli 3–5 tavanomaisen mittaisen kokoelman edestä.

Yö ja lasi ei ole uusi Texas, sakset, johon sitä jonkin ennalta päähän iskostetun monumentaalisuuden harhan takia haluaisi verrata. Se ei pyri räjäyttämään suomalaista runokieltä niin kuin edeltäjänsä. Tekijän ei enää tarvitse.

Sen sijaan teoksessa on yhdeksään osioon jaettuna hyvin ääneen luettavaa, herkästi sointuvaa ja jopa petollisen… tavallisen… tuntuista suomalaista runoutta, joka ei olisi vierasta niin paljon parjatun 50-luvun modernismin rinnalla.

Mikään ei tietysti Poesian ja muiden aikana voisi olla radikaalimpi veto kuin helppo luettavuus. Ei vuoden 2017 runohittikään, Pauli Tapion Varpuset ja aika, ollut monimutkainen statement vaan jokaisen lukutaitoisen ymmärtämää, viihdyttävää, teemallista runoutta.

Kauneinta mitä Yöstä ja lasista voi sanoa on, että se ei ole onnistunut suurteos vaan epäonnistunut suurteos. Vaikka mikään tässä kirjoittamani ei ole tiivistys, jonka Siltala voisi ilolla poimia teoksen esittelysivuille, vähiten edellinen virke, tarkoitan sitä hyvällä. Epäonnistuminen on väistämätöntä, paljon kiinnostavampaa.

Ajattelin, että on virhe ajatella runokokoelmasta, että se yrittää pökerryttää koollaan. Isous oli kuitenkin Salmenniemen lähtökohta, mikä on oikeastaan väsyttävää ja tylsintä, vaikka perusteltua: teosten osiot tukevat toisiaan. Silti, jos Yön ja lasin tapauksessa pituus ottaa jollain tapaa silmään, se on materiaalin laadullisessa epätasaisuudessa.

(Nuoresta Voimasta voi kuunnella Yön ja lasin tekemisestä laajemminkin. Se on kiinnostavaa kuultavaa, mutta miksi niin monet kirjailijat kuulostavat puhuessaan teeskenteleväisemmiltä kuin teoksensa?)

Kaikki runot, itse asiassa kaikki osastotkaan, eivät kanna. Arvostan paluuta perusasioihin, yksittäisten sanojen toistuviin ja sitä myöten kasvaviin merkityksiin, mutta osa kirjoituksista tuntuu muita laiskemmilta ja jää etäisiksi.

Teemojen variaation mielenkiintoisuus vaihtelee kuin romantiikan ajan säveltäjien sinfonioissa, joita niitäkään eivät kuuntele alusta loppuun joka hetkestä nauttien kuin puijarit.

Tyylillinen epätasaisuus ei ole ongelma. Osiot jakautuvat kaksisäkeisiin runoelmiin, nelisäkeisiin lyhyisiin runoihin, oudompaan tajunnanvirtaan, proosallisiin katkelmiin. On runoilijan kielen vahvuutta, että näistä eroavaisuuksista huolimatta kokonaisuudessa kaikki tuntuu jatkumolta, tasavahvalta, tasapaksultakin.

Paras löytyy alusta ja loppupuolelta. Osio Meri heti teoksen alussa on vaikuttavinta antia ja lupaa prologina hieman enemmän kuin kirja kokonaisuutena antaa. Hienoimmat yksittäiset runot taas löytyvät osiosta Manner.

Jälkimmäisestä löytyvä Rakastelusta on yksi kauneimmista teoksen yksittäisistä runoista (ja yksi monista, joka toistaa teoksen nimen teemaa ja tuo myös merta takaisin) ja lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:

Yöllä ääni jatkui puissa. / Yöllä painuin häneen kiinni, / kynteni pitivät hänestä / kuin kielekkeestä rotkon yllä. // Astiat, tuoksut olivat kultaa; / yön puut taipuivat niiden äärellä / ja taivas havisi. // Minun täytyi kiiltää kuutamon valaisemalla sängyllä, / jokin itki meitä, / halkesi, / naapurit riitelivät jotta emme kuulisi sitä. // Lehdet koskettivat ilman painoa, / puut katosivat punerrukseen, / vaikeisiin kaiverruksiin. // Kun rakastelin ja hän rakasteli, // meri paljastui hidastettuna, // paljastui aalloilla keinuva tuhka.

“Kuin kielekkeestä rotkon yllä”, tietoinen klisee, melkein tympeä kirjallinen perusidea, mutta edeltävien säkeiden, runon ja laajemmin teoksen kontekstissa herkistävä perusajatus. Viimeisestä osiosta Illalla löytyy myös paljon hyvää, niin aforistista kiteytystä:

illalla. // Parempi kaukanakin sinusta kuin lähellä jotakin toista

kuin proosallista suoraa lainauspuhetta, jonka alkuperä voi olla Salmenniemen päässä tai löydetyssä aineistossa:

“Anteeksi jos sinusta on vaikuttanut siltä että olen unohtanut tai hylännyt sinut. Olen ollut huono kommunikoimaan mitään, koska minussa on tapahtunut niin paljon niin lyhyessä ajassa etten oikein ole osannut sanoa mitään siitä miltä minusta tuntuu tai mitä ajattelen. Toivon ettet ole ollut surullinen vuokseni.”

Salmenniemen skaala on siis laaja, perusaineksilla pelaaminen yltää paljoon. On pitkää runoelmaa, kokonaisuuksia kokonaisuuksien sisällä, yksittäisiä poimintoja, runoja moneen mielenlaatuun, mikä on iso kehu, sillä runo on minulle tunnepuhetta.

Mukailen Kansan Uutisten Pontus Purokurun näkemystä teoksesta: on tämä sellainen kokoelma, jonka voisin hankkia kirjahyllyyni, jotta saan palata hyviin ja kamppailla niiden kanssa, joista en välitä. Sehän on toivoa täynnä oleva ajatus, niin minulle kuin kirjalle.