Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Tunnustus

Posted on 30.08.201823.09.2024 by kangasvalo

On tyypillistä, melkein arkista intellektuellipuhetta sanoa, ettei taiteella ole mitään väliä. Taiteesta voi pitää, mutta on liikaa myöntää, että sillä olisi joku omaan itseen liittyvä merkitys. Kai näin sanotaan paljauden tai paljastumisen pelossa. Sillä työnnetään itsestä kauemmas se mitä rakastaa, niin kuin ihminen, joka rakastaa toista ihmistä, yrittää olla ajattelematta asiaa, koska luulee intohimonsa olevan vaarallinen pakkomielle.

Kauan hoin samaa ja valehtelin, tietämättäni, koska niin olin asian itselleni järkeillyt kai ironiattoman elämän pelossa, vaikka tunsin toisin. Jokainen pystyi näkemään päältä päin totuuden olevan jotain muuta. En toivottavasti enää koskaan teeskentele näin. En olisi elossa – ilmaisun kummassakin mielessä – ilman taidetta, kirjallisuutta, pop-musiikkia, maalaustaidetta, elokuvaakin. Niistä kirjallisuus on elämäni suuri rakkaus.

Sen ansiosta minulla oli lapsesta asti paikka, johon saatoin asettua mukavasti. Se oli minulle luonteva, se syntyi hyönteisiä tutkineesta ja kovia ääniä välttäneestä luonteestani, niin kuin jollekin toiselle paikka oli jalkapallokentällä, merellä tai konserttilavalla.

Eksyneiden ohjaamista oikealle paikalleen pidän kirjallisuuden merkittävimpänä saavutuksena. Vaikka kulttuuri-ihmiset kirjoittaisivat yhä suuremmassa määrin toisilleen, mikä itseänikin usein mietityttää, ja kirjallisuutta olisi jo liikaa, ei sillä ole mitään väliä. Maailmaan mahtuu tekstiä, sanoo joku ahdistunut jälkimodernisti mitä tahansa, ja tilanne ahdistaa vain sitä, joka ajattelee jatkuvasti ajan loppumista tai kaipaa kirjoituksilta suuruutta ja menestystä. Edelleen kirjallisuus tarjoaa paikan heille, meille, joilla ei muuten sellaista olisi ollut.

Väheksyessäni taidetta olen väheksynyt kaikki vuodet itseäni, sitä mitä olen, kun minun pitäisi olla intohimostani ja osaamisestani iloinen, koska minä todella saan olla sitä.

Kun edelleen välillä tunnen roikkuvani elämäni reunalla, musiikki ja kirjallisuus auttavat minua taas. Levy soimaan, kirja käsieni väliin, silmieni eteen, olen taas muualla, olen toisen ihmisen ajatuksissa, olen siinä paikassa josta Mirkka Rekola, kahden maailman välissä aina elänyt runoilija, kirjoitti, että valkean kiven tilalla on joutsen. Se on tosiasia, joka ei voi kuin kerätä ympärilleen lisää totuutta.

Category: Kirjallisuus

Vastaa Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Instagram

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Tauko on ohitse
  • Runeberg-ehdokkaat 2025
  • Ei kannata varastaa hyviltä
© 2025 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme