Kategoria: Kirjallisuus

Posted on by kangasvalo

Pop-esseistin perustemppu on käydä vastaan sitä, joka on “hyvän kulttuurimaun mukaista” ja kertoa mielihaluistaan, jotka kirjoittajan mielestä yhdistetään johonkin halveksittuun.

Kirjoituksissa mielihalu älyllistetään. Esseistä kasvaa pitkiä kertomuksia henkilön matkasta mielihalunsa ytimeen: kuinka uteliaisuudesta tuli addiktio. Itseä katsotaan ulkoa, terävästi ja tiedostaen oman ilonsa halpamaisuus mutta samalla pyytämättä liikaa anteeksi, jotta konflikti säilyisi.

Ensimmäinen kertoo nauttivansa pornosta enemmän kuin kirjallisuudesta, toinen katsoo saippuasarjoja ironian ja aitouden välimaastossa haahuillen, kolmas tykkää juoda bulkkikaljaa eikä India pale alea.

Jokainen tiedostaa, että näistä pitäisi kirjoittaa ylivuotavan anteeksipyytelevään sävyyn mutta ei enää, nyt sen hetki on ohi, on aika luoda tarkoituksellisuutta samalla häpeilyn vivahdetta hyppysissä pidellen.

Muotisana on nautinto, kirjoitetaan siitä miltä tuntuu nauttia, kuin tiedettäisiin jotain hekumasta, vaikka lihallisuus on tipotiessään ja keho jotain mitä hävetä.

Ehkä heikkouksien, jotka eivät tosiasiassa ole heikkouksia monenkaan mielestä, myöntäminen on inhimillistävää, vaikka siinä näkyy omahyväisen taikurin virne hetkeä ennen kuin nenäliina muuttuu jälleen kerran kyyhkyseksi. Luoja auta, ehkä joku tosissaan ajattelee olevansa transgressiivinen. Kulttuurihenkilö osti Coca-Colaa. Ja Robert Bresson tykkäsi James Bondista.

Näissä vilautteluissa on roppakaupalla teeskentelyä, paljastuksia jotka eivät ole paljastuksia. On kuin yksi suurimmista tabuista, jonka kirjoittajat nykyään keksivät, olisi myöntää oma itsekeskeisyytensä, keskinkertaisuutensa, vaikka se ei kerro kuin sen, että jos jotain varten ollaan valmiita näkemään työtä, se on laiskuuden järkeistäminen.

Eteneminen on sitä, että luopuu Dostojevskista

Posted on by kangasvalo

Alle kaksikymppisenä ostin pinoittain yleissivistykseksi käsittämääni kirjallisuutta, jotta minulla olisi opiskelupaikkakunnallani sievä kirjahyllyllinen lukemista.

Kävi niin, etten jaksanut opiskeluaikanani lukea juuri mitään.

Haalimieni kirjojen joukkoon kuului hyllyrivillinen Fjodor Dostojevskin teoksia. Olin lukenut Muistelmia kuolleesta talosta. Muistaakseni pidin siitä silloin, mutta rehellisyyden nimissä muistikuvani ovat melkein olemattomat.

Vuosien ajan venäläisen kirjallisuuden mestarihahmon tuotanto lojui kirjahyllyssä, aina samassa kohdassa, enkä tarttunut niihin. Ai niin, nämäkin, ja sitten avasin jotain muuta.

Tietyt klassikot jäävät kohdallani selaamatta. Olen aina ollut kiinnostuneempi kaikista muista kirjallisuuden vuosisadoista kuin 1800-luvusta, jolloin romaani alkoi tavoitella nykyistä muotoaan.

Nykyisellään suuret klassikot hiukan kammottavat minua, sillä olen suuntautunut pieniin klassikoihin.

Rohkaistuin ja kaikkien vuosien jälkeen luin jokin aika sitten Rikoksen ja rangaistuksen. Kirjaan tarttumiseen meni melkein viisitoista vuotta. Inhosin sitä. Rikos ja rangaistus on yksi viime vuosien huonoimmista lukukokemuksistani.

Seurauksena minulla on hyllyrivillinen kirjallisuutta, jota en halua lukea. Aistin, ettei kirjailijan tyyli muutu tarpeeksi teoksesta toiseen ja tämän vastenmielisenä pitämäni moralismi vielä vähemmän.

Vuosia aiemmin olisin pitänyt kirjat hyllyssäni silti. Parikymppisenä minun oli lähes mahdotonta luopua painetusta sanasta. Kirjallisuus oli väärällä tavalla pyhää.

Muutamaa vuotta myöhemminkin olisin pitänyt kirjat mutta eri perustein. Olisin kutsunut niitä työvälineiksi ja luultavasti sanonut jotain ympäripyöreää siitä yleissivistyksestä.

En ole täysin ehdoton. Aion lukea Dostojevskilta vielä yhden teoksen, joka minua kiinnostaa eniten, joko Karamazovin veljekset tai Riivaajat. Sitten kirjat saa joku onnellinen.

Kirjallisuusharrastajan valaistuminen on piste, jossa inho ja mielihyvä asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin ja sivistys palvelee kumpaakin. Jos mielenhäiriö iskee ja haluan palata Dostojevskin maailmaan, samat niteet löytyvät suomalaisista kirjastoista ikuisesti.

Arvostan vapautuvaa tilaa enemmän, siihen saa enemmän kirjoja, joita luen oikeasti, venäläisistä vaikka Tšehovia.

Hemingwayt ja muut olen heittänyt helvettiin sentään jo vuosia aiemmin samoilla perusteilla.

Jääkansi

Posted on by kangasvalo

Kun minimalistista tai ennemmin pientä kirjoitusta kehutaan siitä, ettei siinä ole mitään liikaa, käy mielessä ymmärtääkö sanoja, miten kirjoja toimitetaan.

Harvassa oikean kustantamon läpi päästämässä teoksessa on mitään liikaa. On vain tyylieroja. Luin Jääkannen kanssa samaan aikaan László Krasznahorkain Seiobo There Below -teosta (2008). Kirjat eivät voisi olla tyylillisesti kauempana toisistaan.

Jokainen Seiobo There Below’n pitkä luku koostuu muutamasta valtavasta virkkeestä, joka jatkuu sivujen ajan. Siinäkään ei ole mitään liikaa. Krasznahorkai kirjoittaa harkittua proosaa, jonka ilmenemismuoto on groteski. Se ei tee tekstistä sinänsä tuhlailevaa.

Hanna Hauru kirjoittaa Jääkannessa (2017) vähän sivuja, lyhyitä lukuja (parin kappaleen päästä löytyvässä lainauksessa on yksi luvuista kokonaisuudessaan) ja selkeitä virkkeitä, jotka pyrkivät aforismin tai runon nasevuuteen.

Joskus tiivis ilmaisu on tehokasta, tekijä viettelee; joskus kömpelöä, kertojaa ei tahdo kuunnella. Haurun teksti on lähempänä ensimmäistä mutta ei tarpeeksi; se on tehokasta vaan ei nouse korkeuksiin.

Tässä välissä juoni: Jääkansi kertoo pohjoisessa kylässä varttuvan tytön lyhyen tarinan. Sotien jälkeen isä palaa lautapalttoossa takaisin. Isän tilalle tulee uusi mies, rintamaveteraani, jonka tyttö risteää Pahaksi. Sielultaan vinoutunut äitimuori Betti mätkii lastaan ohimennen turpaan, ja katsoo näennäisen passiivisena sivusta, kun uusi ukko ryyppää itsensä järjiltä. Sisaruksia ja omakin lapsi tytölle tulee, eikä heidän tulevaisuutensa ole sen valoisampi.

*

Heräsin vasta, kun lumi yritti peittää minut. Valkea pihamaa poltti ummessa olevia silmiäni. Kun totuin valoon, näin Bettin seisovan vieressäni. Hän roikotti huutavaa lasta, mutta en halunnut avata syliäni. Betti jätti minut vaikertamaan ja raahasi vauvan kainalossaan takaisin tupaan.

Makasin monta yötä lumihangen alla. En jaksanut nousta eikä kukaan tullut nostamaan minua ylös. Kun mieleni oli jäätynyt tarpeeksi, vein itseni tyhjään mökkiin. Etsin ruokaa ja löysin kattilaan unohtuneita perunoita. Söin ne kuorineen ja etsin piirongin laatikosta itselleni vaatetta. Vain kukkamekkoni löytyi sieltä ja puin sen ylleni. Se mahtui taas, mutta ohut kangas oli repeillyt eikä lämmittänyt. Sytytin hellaan tulen ja istuin sen edessä.

Heräsin lattialta hikisenä. Tuli juoksi hellan viertä. Heitin hellaan vettä ja suljin luukun. Siirryin sänkyyn Bettin paikalle ja nukuin niin kauan, että kevät sulatti hangen mökin oven edestä.

Kurjuus on estetisoitua, näin on aina. Suomalaisista kirjailijoista Arto Salminen onnistuu paskan kiillottamisessa. Hänen kontrastinsa ovat härskejä, silti Salminen ilmaisee vahvasti. Hän esittää rumuuden olevan muuta kuin totuus maailmasta. Rumuus on väkevästi esillä, mutta sitä ei peitellä sanojen koruttomuudella. Kukaan ei nuku hangen alla symbolina masennukselle ja toivottomuudelle.

Jääkantta lukiessa tuli tuttu tunne. Teksti on kauniiksi kirjoitettua, sillä vain se tekee lukijalle helpommaksi niellä hapanta hilloa. Rumuus on totta, mutta ainakin on kielen suoma helpotus, onhan pakkanenkin kaunis ilmiö ja sana.

Lukija voi tavata kirjaa vaikuttuneena. Liian suurta inhoa ei tarvitse tuntea, koska sanat ovat niin korkeakirjallisia, että ne ovat tuttuja, lämpimiä. Kurjuutta käsittelevä kirjallisuus, jossa ei olisi ulkokultaisuutta, olisi helposti lähellä epätoivoa itseään. Siksi ymmärrän hyvin, jos kuvaukset köyhälistöstä ovat ilman herkkyyttä lukijoille rasittavaa inhorealismia.

*

Kannessa olevat Haurun vertailut Timo K. Mukkaan ja Rosa Liksomiin ovat Jääkannen tapauksessa huonoja. Mukan ja Liksomin hahmot on mahdollisista kertojan maalailuista huolimatta päästetty puhumaan omilla (eli kirjailijan keksimillä), rujoilla ja kouluttamattomilla äänillään.

Muusta Haurun tuotannosta en osaa sanoa. Tulen siihen joka tapauksessa tutustumaan, sillä Suomesta ei lyhytromaaneihin keskittyviä kirjoittajia juuri löydy.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012) tuli etäisesti mieleeni, tosin Nälkävuoden lukemisesta on aikaa. Muistelen kummassakin olleen tyylinä kylmän ja nälän ja tuhon peittäminen tiiviillä lauseilla ja huuruisilla sanavalinnoilla.

Joka tapauksessa luin Jääkannen paljon mieluummin kuin Ollikaisen teoksen, joka on teeskenteleväistä ja vastenmielistä roskaa.

On kelpo ratkaisu siinä missä muutkin kertoa tarinat ehdottomalla kirjailijan äänellä ja realismista viis. Valitettavasti sitä ei tässä tapauksessa käytetä kertomaan mitään, mihin en olisi lukijana hieman kyllästynyt. Tekniikka ylentämisen sijaan paljastaa kokonaisuuden vajavuuden. Taas arktista hysteriaa.

Kertojaminä on uhri, kaikki muut ihmiset perseestä, kirjan lopputulos taputeltu ennen kannen avaamista. Suurin yllätys oli, ettei tapahtumien joukossa ollut insestiä. Näin alan kaivata transgressiota. Että jos yksinkertaisen uhrin sijasta olisi jotain monimutkaisempaa?

Jos ei saada täyttä pelkoa ja inhoa, olisiko huono ratkaisu taipua hiukan valoon, jotta kertomuksen keskiössä oleva tyttörukka saisi jalansijan maailmassa roudasta rospuuttoon nilkuttamisen sijasta?

En kyseenalaista onnettomia loppuja. Kirjallinen onnettomuus vain on kovin yhdenlaista, kurjuus totaalista, Tolstoi-sitaateista viis. Tämä häiritsee minua eniten, luultavasti liikaa, teoksen esteettisissä pyrkimyksissä, sillä pienen ilmaisun kirjallisuus, yrittäessään sanoa jotain todellisesta kurjuudesta, tiivistää elämän kammottavuutta tavalla, joka on elämälle vieras. Edes depression syvimmässä pohjukassa on harvemmin yksitotisen valotonta, koska valottomuus on siistiä ja käsitettävää kuin skandi-designilla sisustettu asunto.

Jääkansi on kirja, joka mielikuviini pulpahtaa, kun joku mainitsee silmiään pyöritellen jättävänsä suomalaisen kirjallisuuden väliin sen raskauden vuoksi ja lukevansa jotain hauskaa ja kevyttä, vaikka Puhtaan järjen kritiikkiä (1781) tai Finnegans Wakea (1939).

Rautakausi

Posted on by kangasvalo

Jos Rautakausi (2018) on vapautunutta Tommi Melenderiä, odotan innolla hänen tulevaa fiktiotuotantoaan.

Rinnakkain on kaksi tarinaa. Esseisti Onerva on hetkellisesti saanut kurat niskaan, kun on mennyt myöntämään lapsia vieroksuvan luonteensa. Ihan hyvin ei myös mene avioliitossa siipan, Akilleksen, kanssa. Huipuksi Onerva epäilee, että yläkerrassa asuvaa pikkupoikaa pahoinpidellään, nainen tahtoo auttaa.

Kirjailija Melender sen sijaan suunnittelee suurta taidonnäytettään, tuhannen sivun kyrpäjyrää nimeltä 700 veljestä. Sitä ennen on kirjoitettava kaiken maailman välitöitä ja välteltävä ahdistavia tilanteita kustantamon kinkereillä.

Kirjan ohut muoto on mahdollisesti raskaasti editoitu, sillä vielä jokin aika sitten Rautakaudella oli tyystin eri kansi ja kirjan kuvauksessa kokonaiset kolme päähenkilöä lisää, joista ei lopullisen teoksen sivuilla juuri näköhavaintoja tehdä, jos ollenkaan. Tavallaan sääli. Toivoa sopii, että näitä aihioita tullaan käyttämään vielä jossain.

Toisaalta karsinta on luultavasti ollut kirjan etu. Nenäkkään, Miki Liukkosen tyyppisen, liioittelun ja kirjavan felliniläisen naamagallerian sijaan paketti on tiivis ja siksi metatasoiltaan onnistuneempi.

DFW-tyylinen paisuttelu olisi korostanut tylsästi teoksen jälkimodernin kirjallista luonnetta: taas yksi mahdottomien hahmoyhdistelmien ja kummallisten yhteensattumusten pieruparaati.

Teoksen ohuuden myötä syntyvä painotus Juha Seppälän tyyliseen miesproosaan sen sijaan on suomalaisessa kirjallisuudessa raikkaalla tavalla ironista. Tyyliä, jossa räiskyvyys väärinkäsitetään kokeellisuudeksi, parodioidaan eräässä kirjan tekstikatkelmassa. Eräs raakalainen hehkuttaa hahmo-Melenderille mielikuvitustaan ja luettelee tuosta noin juonisynopsiksen, joka voisi olla Liukkosen seuraava romaani.

*

Nauraminen tekee hyvää sielulle, aivoille ja koko keholle. Vaikeaksi sen tekee, että niin kutsuttu viihde, tarkoituksella tehty huumori, naurattaa usein paljon vähemmän kuin juttelun lomassa syntynyt vitsailu ja tilannekomiikka ystäväporukassa. Onnistuneen stand-up-koomikon löytäminen on kuin matkalla Kupittaalle kääntyisi väärästä kulmasta Kultaiseen Kaupunkiin.

En ole juuri teini-iän jälkeen kirjoille nauranut, enemmän itkenyt, luultavasti valitsemieni kirjojen takia. On vaikeaa löytää huumorikirjallisuutta, joka ei olisi juhavuorismaisia kainalopieruja, passiivisaggressiivista mielensäpahoittajaa tai älykköjen muka-hauskaa.

Thomas Bernhardin mahdottomimmat kommervenkit huvittavat minua, Markus Kajon parhaisiin, varhaisiin pakinoihin ja Ihmisen käsikirjaan, palaan usein, kun tarvitsen lohtua.

Mutta vaikka luen esimerkiksi Veikko Huovista mielelläni välipalalukemistona (viimeksi lukemani Kasinomies Tom (1990) oli ajoittain herkullinen vaikka kirjana epäonnistunut), hän ei onnistu kovin paljoa naurattamaan minua.

Rautakauden vitsit on suunnattu pienelle lukijakunnalle. Onnekseni taidan kuulua heihin. Kirja hymyilytti, jopa nauratti ääneen, mikä on iso kehu. Melenderin seikkailu kustantamon bileissä on niin hyvä jakso, että luin sen pari kertaa. Lainaan siksi tästä luvusta, mutta lainaus on huono tapa selittää, koska komiikka on meta-asetelmassa ja kokonaisuudessa:

Nainen tuijottaa Melenderiä niin palvovasti että Melenderin on pakko vilkaista taakseen ja varmistua, ettei hänen takanaan seiso Juha Hurme tai Kari Hotakainen. Käsittämätöntä. Nainen todellakin lähestyy Melenderiä kuin ihmistä, jonka kohtaamisesta on unelmoinut hartaasti. Oletko sinä Tommi Kinnunen, nainen kysyy. Melender huokaisee helpotuksesta, hän ei kykenisi ottamaan vastaan naisesta tulvivaa ihailua eikä hänen tarvitsekaan.

Onnistuneella hauskuudella on käytännöllinen puoli: jumalauta, haluan lukea kirjan heti uusiksi! Luin Rautakauden kanssa samaan aikaan toista huumoriveikkoa, Juha Hurmeen Finlandia-voittaja Niemeä (2017), joka on valitettavasti tukehtua huvittavuuteensa. Sen jälkeen oli ähky, eikä halua koskea opukseen uudelleen.

Niemi ei ole huono esseeteos, joka se ilmiselvästi on, fiktioproosan keinoin tuotettua asiatekstiä. Se on paikoin onnistuneen humoristinen, mutta nauru on mukana peittääkseen show’n esitelmällisyyden.

Hurme onnistuu samassa paljon paremmin Nyljetyissä ajatuksissa (2014), joka on edelleen luettaessa raikas, hieno kirja, ja jännempi, koska yhdistää railakkaammin romaanin ja esseen lajit. Hahmojen seikkailu rinnastuu seikkailuun suomalaisessa kirjallisuudessa.

Rautakauden huumori elää sen tyylissä. Sillä ei peitellä mitään, vaan kirjan on vain tarkoitus olla ajatteleva ja hauska. Saavutus on piristävä, yllättävän vaikuttava erityisesti ottaen huomioon, että aiemmin lukemani Melenderin fiktioteokset eivät ole olleet mieleeni.

Joten taidan kuulua siihen porukkaan, joka kirjassa jaksaa mussuttaa Melender-hahmolle, että tämän pitäisi vain tehdä niitä esseitä.

*

Paremmin Antiaikalaisessa käsitellyt teokset läpikotaisin tunteva osannee kertoa, mitkä kaikki kirjan eri kohtaukset ovat suoria, tietoisia varkauksia muusta jälkimodernista proosasta.

Viittauksia osui jo omiin silmiini rutkasti: Onervan poikaystävän saama paasauskohtaus on mukaelma Jouko Turkan Aiheita-teoksen (1982) kuvitelmasta Iso Homo, joka tässä kirjassa saa muodon Paha Vassari. Yhden hahmon nimi myös on Turkka, toisen Jouko.

Kustannustoimittaja kutsuu ohimennen nykyistä miesproosaa jatkosotaextraksi… Onerva tapaa miehensä Sebaldin, Bolañon ja Siri Hustvedtin äärellä. Oikea valinta, Sebald, johtaa kiintymykseen.

Hahmo-Melender taas käy ottamassa kuvan ladosta. Viereen tulee ronski ketku, joka alkaa johdattaa keskustelua samaan suuntaan kuin Don DeLillon romaanissa Valkoinen kohina (1984), representaatioiden ja jälkimodernin tielle, tietenkin. Ihan kuva ladosta tämä vain on, äimistelee kirjailijahahmo.

Kirjan nimi taas tulee Melenderin Arvopaperi-lehteen 2017 tekemästä haastattelusta. Otsikon konteksti kirjassa on myös haastattelu, joskin radioon.

Kirjailija parodioi myös omaa Finlandia-ehdokastaan Ranskalaista ystävää. Karskeja machomiehiä vyörytetään viimeisillä sivuilla joukoittain kuin Juha Seppälän (joka myös nimeltä mainitaan) teoksissa ja uhkaava tunnelma on vahvasti läsnä. Jäljet johtavat kuitenkin aina kirjoittajaan…

Tekijä hyväntahtoisesti kusee omien idoliensa ja aikomustensa nilkoille. Lopullinen nitistys kohdataan, kun haavikkolaisesti suuntautunut puunhalaaja flippaa väkivaltaisesti tajutessaan eksyneensä elämässään keskelle suomalaista miesproosaa. Lopuksi ollaan Camus’n Sivullisessa (1942), tietenkin!

Onervalla sen sijaan menee niin hyvin, että hänen tarinansa kliimaksia ei tarvitse edes kertoa. Jos Melenderin hahmo seikkailee miesproosassa, on Onerva vankina esseistisessä pohdinnassa, jossa ei tapahdu juuri mitään: arkipäivän kärpäsistä tehdään härkäsiä.

Onerva teoretisoi elämää, niin kuin esseistin kai sisältöä luodakseen täytyy tehdä, ja torjuu sitä näin loputtomiin. Onerva tajuaa, ettei halua toimeksiannosta huolimatta kirjoittaa lehteen itsekeskeisen pornotähden urasta mitään vaan pelkästään tämän inhimillisistä, haavoittuvista puolista. Se avaa myös jossain taustalla esseistille itselleen väylän rehellisyyteen itseään kohtaan.

Seurataan kumpaa hahmoa tahansa, kaikki on saatanan estynyttä. Melender on vilpittömän oloinen mutta sisältä pimeä, välittömyyden aina vaikeana kokeva herkkis. Onerva on hankala seuraihminen, vähän autistisen oloinen kovanaama, joka nielee tunteensa.

Onervan isä taas saa koomisen kohtauksen kadulla ja rinnastaa miehen, joka ei poimi mustinsa paskoja kadulta, lapsentappajiin. Vaimon kuolema purkautuu ulos vasta, kun isän koira kuolee, mikä loukkaa tytärtä, jolla on vielä toivoa, kykyä suoriin tunteisiin ja väistöliikkeeseen Sivullisen tieltä: kun Melender saa kliimaksissa eksistentialistisen kohtauksen, äidin kuolema tuntuu Onervasta joltain, pahalta.

Tarinalla on jopa hetken harkinnan jälkeen petollisen selkeä opetus. Olisi parasta olla toivomatta eristymistä muilta ihmisiltä, toive voi vaikka toteutua. Joku symbolinen hyvästijättö tämä voisi olla vielä vuosia sitten Flaubertin hengessä kaiken kurjuudesta paasanneelle Melenderille, joka on sittemmin blogissaan myöntänyt asenteensa olleen epäterve.

Onerva on edelleen skeptinen, rationaalinen älykkö mutta positiivisempi hahmo, tunteva vaan ei tunteidensa vanki. Eräänlainen uusi Melender, ehkä. Tässä kontekstissa vanha tekijä joutaakin mielisairaalaan.

Matkasanakirja hiljaisuuteen

Posted on by kangasvalo

Matkasanakirja hiljaisuuteen (2018) taiteilee rajalla, jossa suomalaiskansallinen hiljenemisen klisee ei olekaan uuvuttavaa vanhan toistoa vaan kivaa kirjallista kikkailua.

Soile Veijolan ja Janne Säynäjäkankaan toimittamassa teoksessa seitsemän tekijää on rakentanut hybridin, jota voi kutsua luontevasti vain nimellä kirjallisuus. Kotihyllyssä oli vaikeaa päättää, mihin väliin tämä solahtaisi. Valitsin esseet.

Nimen matkasanakirja on kirjaimellinen ohje. Teos on kokoelma katkelmallista matkakirjallisuutta, 101 hakusanaa joiden alta löytyy lyhyttä esseismiä. Kokonaisuus toimii sanakirjan logiikalla. Jotkut merkinnät ovat aforistisia kiteytyksiä.

Lähtökohdat ovat ironiattoman suomalaiskansalliset, minkä huomaa valituista sanoista: avanto, mummola, nuotiolla, uuninpankko. Sauna on pääosassa monissa teksteissä. Epätyypillisempää päätä edustavat esimerkiksi dialogi, matsutake ja ympäripyöreys, josta seuraava katkelma, Soile Veijolan käsialaa:

Mikä sitten on ympäripyöreyden positiivinen vastakohta? Neliskanttinen? Suorakuutio? Suunnikas? Matriisi? “Puhutaanpa nyt suoraan eli neliskanttisesti!” Ajatukseni hakeutuivat nopeasti takaisin ympäripyöreyteen, missä ne tuntuivat viihtyvän paremmin.

Ympäri kuljettu pyöreä. Ympäri-stö. Ympäriinsä. Ympärillään. Ympäröimänä. Jokaisen oma ympäristö.

Hakematta mieleen tulee Jukka Viikilän, Tommi Nuopposen ja Janne Nummelan suurtyö Ensyklopedia, joka ilmestyi 2011 Poesialta. Matkasanakirja vain on tarkemmin rajattu, assosiaatioiltaan hempeämpi ja vähemmän katkelmallinen.

Kuvaelmat pyörivät paljon metsän, jossain määrin veden ympärillä. Sielun maisema on laavu, metsikkö tai mökki. Kaupungissa ollaan lähinnä, kun puhutaan hyggeilystä. Tai kaamoksesta.

*

Saavutus on kirjallisesti kiinnostava, lohduttavampi ja luettavampi kuin useimmat samaa peltoa kyntävät self-help-oppaat ja nettiartikkelit. Tähän vaikuttaa kirjoittajien kunnianhimo, teksti on uudelleen luettavaa proosaa, ei käyttökirjallisuutta.

Matkasanakirja hiljaisuuteen ei kuulu niihin tekeleisiin, joiden ainoa tavoite on rohkaista ihmistä lähtemään luontoon, koska sen jälkeen jaksaa paremmin taas työskennellä. Ei sillä, että minulla olisi töitä vastaan mitään. Työnteko on ihanaa.

Toisaalta olen kirjaa kehuessani vähän innoton. Voin samastua siihen periaatteessa, kukapa ei äkkiseltään ajateltuna voisi, vaikka hiljaisessa järvimaisemassa omien ajatustensa kanssa painiminen aiheuttaisi tosiasiassa stressireaktioita ja ahdistusta.

Näin jyrkkä tyyppi en ole. Pidän omasta rauhasta. Saan sitä kuitenkin usein tarvitsematta lähteä maaseudulle, kotona, kirjastossa, puistonpenkillä.

Luonnon hiljaisuus on 20 vuotta luonnon helmassa asuneelle romantisointia, joka ei aivan löydä paikkaansa. Nautin luonnossa olemisesta, kaikkinensa, mutta olen ollut viimeiset 10 vuotta elämästäni kaupunkilainen eikä asiaan ole tulossa muutosta.

En tuijota älypuhelinta, koska en liiemmin käytä sosiaalista mediaa, saati lue uutisia. En altista itseäni jatkuvalle äänisaasteelle, mutta en ole hiljenemisen kunnioittaja. Suomalaiset ovat valitettavan usein hiljaa seurassakin ilman, että täytyy vielä eristäytyä.

Pidän siitä, että kohisee ja humisee, ambientista ja industrialista. Rauhoittuminen ei ole yhtään niin hauskaa, jos ihmisen ja ihmisen rakentamien koneiden äänet eivät kuulu muun seassa. Nukun tuuletin päällä, koska sen tasainen jyrinä peittää muut äänet, jotka nousisivat hiljaisuudesta.

Huomaan kaipaavani metsään, kun haluan huutaa, noustakseni esiin monotoniasta. Kaupunki on meteliä täynnä, mutta täällä ei ole missään turvallista paikkaa kirkua.

*

Ongelma ei ole hiljeneminen, vaan se, että Suomessa hiljaisuus yhdistetään syrjään vetäytymiseen, mikä ei ole tavoiteltava tila. Jollain tapaa sivilisaatiosta erillään ollaan myös tässä kirjassa. Ikään kuin palataan toistuvasti metsään etsimään sielun hiljaisuutta, vaikka yhä useammat eivät ole siellä asuneetkaan ja saman hiljaisuuden voi löytää myös työvuoron linja-autossa.

Mereltä puhaltaa tuuli, kaukaa kuuluu ohikiitävän auton moottorin hurinaa, liikennevalojen merkkipiipitys kilisee jossain. Kun tuuli on oikea, Tuomiokirkon kellojen lyönti kuuluu pihalle asti.

Se on kotikaupunkini hiljaisuutta, ihan kuin kahisevat oksat, lintujen juttelu ja hirvikärpäsen surina ovat maaseudun hiljaisuutta.

Vain talvi on suuri tasoittaja, kaikkialla vain lumen kaiken jyräävä kohina, pakkasen oma ääni, niin kauan kuin lunta vielä Suomeen sataa.

Kiitos ntamolle arviokappaleesta.