Pidän hyvin monenlaisesta elokuvasta, mutta koen mieltymysteni osalta olevani avantgardisti. Hongkongin elokuvan lisäksi kokeellinen elokuva, dokumentti ja animaatio ovat vahvuuksiani, vaikka en usko kirjoittaneeni Laajakuvaan tai edes blogeihin niistä tarpeeksi usein.
Sattumoisin nämä kolme elokuvan lajia risteävät historiallisesti keskenään tiiviimmin kuin muut ehkä kauhua ja komediaa lukuun ottamatta.
Kirjallisuuden osalta en ole yhtä syvässä päässä, mutta olen aika sinut esimerkiksi postmodernin proosakirjallisuuden parissa.
Kokeellista taidetta syytetään usein elitismistä, mutta syytöksiä enemmän minua harmittavat puolustelut, joita avantgardistit kirjoittelevat. Eli kaikki vakuuttelut, joissa yritetään saada hankala avantgarde kuulostamaan helpommalta ja kevyemmältä kuin se on.
Seuraavassa muutama esimerkki modernin ja postmodernin proosan alueelta.
Thomas Bernhardilta tavataan kritiikeissä korostaa huumorintajua. Kieltämättä sellainen on, nauran harvoin kirjallisuudelle, mutta Bernhardin Wattenin (1969) ja Vanhojen mestareiden (1985) parissa olen tehnyt niin.
Täytyy silti olla tomppeli, jos luulee, että nihilistinen vitsinmurjaisu tyylillisen sanapyörremyrskyn keskellä auttaa postmoderniin tottumatonta lähestymään kirjailijaa. Se voi jopa hankaloittaa sitä. Erityisesti kun tekijän huumoria ja ironiaa ei jokainen lukija edes tunnista.
Samuel Beckettiä vasta hauskaa onkin lukea! Niin tavataan kirjoittaa. Mikä on sekin totta mutta epärehellisen ympäripyöreää, koska mielikuva “hauskasta” määrittyy toisin, jos on menettänyt järkensä jo kauan sitten – kuten minä – ja sen vuoksi lukee muuta Beckettiä kuin hänen teatteritöitään.
Beckett on proosan saralla minimalisti, mutta se ei tarkoita helppoa minimalismia, niin kuin miellyttävä valkoinen ja avara tila arkkitehtuurissa, vaan Roskapankin edessä änkyttävän ja paikoilleen halvaantuneen spurgun minimalismia.
James Joyce oli suuri vitsien murjaisija ja Finnegans Wake (1939) säkenöivimpiä kirjallisia huumoriteoksia, ainakin jos Anthony Burgessia on uskominen. Burgessin hyperbola on räikeää.
David Foster Wallacen tapauksessa taas korostetaan luettavuutta. Mutta luettavuus on suhteellista, jos ei ole tottunut satoihin alaviitteisiin ja pohjattoman hipsterihköön navankaiveluun, joka vaatii jos ei yliopistollista koulutusta niin ainakin sellaisia intressejä.
Silti “hauskan” korostaminen ja lähestyttävyyden esiin nostaminen jatkuu. Se ei auta millään tavalla kokeellisen taiteen tekemisessä suurelle yleisölle läheisemmäksi.
Se on epätoivoinen puolustus, jota avantgardisti käyttää, kun Jonathan Franzenin kaltainen helppoja maaleja etsivä keskiluokan kulttuurin nuoleskelija hyökkää niskaan. Tällaisesta leimaamisesta kirjoitin Laajakuvan esseessä Häpeä! vähän päälle vuosi sitten.
Avantgardisteja ja muita elitistiksi epäiltyjä on pistetty häpeämään omaa ilmaisuaan ja makuaan helposti hyväksyttävän ja pureskeltavan taiteen rinnalla, joten ylpeän välinpitämättömyyden sijasta avantgardisti vastaa kuin ruikuttaen: “Ei tämä niin vaikeaa ole…”
Nöyristelynhalu ja puolustelu on itsessään myönnytys, osoitus röyhkeyden puutteesta, ikään kuin avantgardisteilla olisi epäilijöille jotain todistettavaa. Osallistuminen taisteluun on sen myöntämistä, että sodalla on jotain väliä. Uutta hakevan ei pitäisi koskaan alentua siihen, koska se on kehityksen jarru.
Paras ilmiö on se kun käytetään luku-, katselu-, kuuntelutrackereita oversharingin hengessä ja sitten deletoidaan tai jätetään ilmoittamatta “hairahdukset” — moodit kun löytyvät softista. Joskus näkee goodreadsissa lukulistoja jotka ovat… jokseenkin kuratoituja.