Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Romaani nukahtaa

Posted on 06.07.202023.09.2024 by kangasvalo

Nihkeyteni edellisessä kirjoituksessa osoittamaani taiteilijoiden erityisyyttä vastaan johtuu osin siitä, että näkökulmani on usein historiallinen. Moni voi ajatella taiteilijan olevan osa jotain valtavaa, historia osoittaa toisin.

Esimerkiksi kaikkein suosituimman kaunokirjallisen lajin, romaanin, historia yltää kauas, jo antiikista asti on säilynyt Satyriconin (n. 60 jaa.) kaltaisten teosten fragmentteja.

Steven Mooren The Novel: An Alternative History -järkäleen (2010–13) mukaan modernin romaanin trendi alkaa suunnilleen 1600-luvulta.

Kysykää keneltä tahansa satunnaiselta ihmiseltä, joka ei ole kirjallisuustieteilijä, kuinka monta 1600-luvun romaania hän osaa luetella? Don Quijotesta (1605) saa aloituspisteet. Jokaisesta seuraavasta saa bonuspisteitä.

Jos vastaaja osaa edes paikantaa Don Quijoten 1600-luvulle, se on ihan hyvä alku.

Entä montako romaania satunnaiselle henkilölle tulee mieleen ajalta ennen 1600-lukua?

Kuka tahansa tietää Leonardo da Vincin Mona Lisan (1503) ja Viimeisen ehtoollisen (1495–98). Mutta entä jos ihmistä pyydetään tunnistamaan tekijä vaikka seuraavalle maalaukselle:

Magdalena

Kysymyksessä on tietysti jälleen Leonardo, mutta tämä maalaus ei ole jäänyt yleissivistykseen. Taidehistorioitsijat tunnistavat tekijän jo tyylistä, mutta kuka muu?

Vaikka taiteen puhutaan olevan “ikuista”, se ei sitä ole. Taiteen arvo on kokemuksissa, ei kestävyydessä. Tietysti menneisyyden teokset vaikuttavat nykyhetken teoksiin, virtaavuutena, vaikutteina, tehtyinä virheinä ja koska taideliikkeillä täytyy olla aina jotain, josta irrottautua. Mutta juuri kukaan ei muista niitä itseään, ja aika hajottaa ne kappaleiksi.

En laske nyt kirjallisten teosten muistamiseksi kirjallisuustieteiden kursseja, pienkustantajien muutaman sadan kopion painatuksia ja esimerkiksi Mooren kaltaisten harrastajien soihdunkantoa – niiden avulla näistä unohdetuista teoksista yleensä voidaan jotain tietää. Tarkoitan yleistä tietoisuutta, laajempaa yleissivistystä. [1]

Ja yleissivistys on usein valheellisesti sitä mieltä, ettei Don Quijotea ennen tehty romaanitaidetta.

Siksi, anteeksi vain, en lähde mukaan puheisiin kirjallisuuden kuolemattomuudesta. Kirjallisuus on kuolevaista siinä missä kaikki muu.

Jos aseella uhattaisiin, arvaisin, että 1900-luvun länsimaista jää muistiin varmuudella kaksi fiktiosta tunnettua kirjailijaa nyt elämämme vuosisadan loppuun ja siitä eteenpäin: Tolkien ja Kafka. Useampiakin voi olla, mutta vain näitä kahta uskallan veikata.

[1] Tämän vuoksi pidän mitättömän ja undergroundin puolta. Asiaan vihkiytyneet salatieteilijät ja nautiskelijat pitävät taideteosten historian elossa samalla, kun massat pyrkivät aktiivisesti unohtamaan, muistamaan tahallisesti väärin (Moorea mukaillakseni: Don Quijote ei ole kertomus rohkeudesta ylittämättömiä esteitä vastaan niin kuin se yleensä käsitetään vaan “naureskelua vammaiselle” ja varoitus fanaattisuutta vastaan) ja toisinaan tuhoamaan taideteoksia. Pieni mutta uskollinen yleisö on huomattavasti tärkeämpi seikka kirjallisuuden ja minkä tahansa taiteen kestävyyden kannalta kuin iso mutta välinpitämätön lauma. Se ei ole lainkaan niin paradoksaalista kuin luulisi. Pienellä joukolla on intohimoa jatkaa perintöä ja selviytyä. Osana massaa yksilö luottaa markkinoiden logiikkaan: soihtu kyllä palaa itsekseen: “Jos teoksella on arvoa, se kyllä kestää.” Naiivia. Ei se tietenkään toimi niin. Se on sama asia kuin sanoisi, että auto ei tarvitse huoltoa, koska arvonsa vuoksi se kestää kyllä. Teos ei hengitä, ei elä, jos joku ei pidä siitä huolta.

Category: Kirjallisuus

Vastaa Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Instagram

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Tauko on ohitse
  • Runeberg-ehdokkaat 2025
  • Ei kannata varastaa hyviltä
© 2025 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme