Kiitos tarpeen ottaa etäisyyttä työkseni lukemista kirjallisista töistä, ja parin muunkin syyn, olen alkanut kiinnostua uudelleen lapsuuteni ja nuoruuteni intohimosta eli biologiasta, ennen kaikkea eläinbiologiasta.
Olen viime aikoina lukenut kirjoja kaarnakuoriaisista, perhoslajeista ja lepakoista. Viimeksi mainituista luin Markku Lappalaisen teoksen Lepakot: salaperäiset nahkasiivet (Tammi, 2002).
Erityisesti humanistisesti suuntautuneet eivät välttämättä osaa mieltää tieteellistä tietoa nopeasti vanhentuvaksi. Moni humanistinen teesi palaa kerta kerran jälkeen käsittelyyn ja vain kasvaa arvossaan saatuaan kritiikkiä. Paluu lähteille on kannattavaa, jopa suotavaa.
Luonnontieteissä on paikoin toisin: Tietokirjoista kannattaa poimia lukuun uusimmat ja kattavimmat, ei nojautua liikaa klassikkoihin (vaikka kestäviä sellaisiakin on). Samaa pätee luonnontieteiden ohella moniin historiateoksiin.
Jo 20 vuotta voi tehdä paljon. Tänä “I fucking love science” -aikana suurelta ja edistykselliseksi itsensä katsomalta yleisöltä unohtuu, että universumia ei ole ratkaistu. Tiedämme niin yleisellä kuin yksilöiden tasolla erittäin vähän arkisista asioista ympärillämme. Jos epäilet väitettä, kysy satunnaiselta tutultasi, miten pesukone toimii tai mitkä ovat Suomen yleisimmät lintulajit.
Yksi esimerkki tiedon aukoista ja hitaasta päivittymisestä yleisellä tasolla on lepakko. Lepakkolajit muodostavat maailman villeistä nisäkäslajeista 20 prosenttia ja jäävät siten toiseksi vain jyrsijöille. Silti harva ihminen Suomessa on nähnyt lepakkoa läheltä tai tajunnut nähneensä. Jotkut eivät ole nähneet kyseistä eläintä koskaan. Monikaan ei tiedä paljoa niiden elintavoista, vaikka niiden saalistuksessa käyttämä kaikuluotainsysteemi ja horrostaminen ovat tuttuja. Ehjiä lepakkojen fossiileja on löytynyt harvakseltaan, koska niiden luusto on hauras, joten otusten varhaishistoria on osaksi arvailujen varassa.
Näitä kiehtovia eläimiä on tutkittu verrattain vähän, Lappalaisen mukaan siksi, että lepakoista ei ole paljoa suoraa hyötyä ihmisille ja niiden tutkimus on enemmän intohimotyötä. Edelliseen suoraan liittymättä myös kirjailijan oma teos pitää sisällään vanhentunutta spekulaatiota ja väärää tietoa, jota on viime vuosina oikaistu.
Tieteen historia on yhtä pitkä kuin sivilisaation, mutta ei ole täysin väärin väittää, että nykyhetkeämme hyödyntävä tiede on suureksi osaksi vain satoja vuosia vanhaa ja alkanut muuttua kiihtyvällä nopeudella käytännössä hyödynnettäväksi vasta viimeisen parin sadan vuoden kuluessa.
Lappalaisen mukaan on mahdollista, että lepakoiden lentokyvyttömät esi-isät ovat kehittäneet kaikuluotaintekniikan jo kiipeillessään puissa. Kului vuosi kirjan julkaisusta ja spekulaatiot voitiin heittää roskikseen. Siihen mennessä vanhimmasta lepakkofossiililöydöstä pystyttiin päättelemään, että kaikuluotainmekaniikka on kehittynyt vasta lentokyvyn jälkeen.
Yksinkertaiset löydökset osoittivat arvelut paikkansapitämättömiksi. Toinen merkittävä harhaluulojen korjaaja on geneettinen tutkimus.
Lappalaisen kirjassa, kuten kaikissa siihen mennessä ilmestyneissä lepakkotutkimuksissa, oletetaan melkein 200 vuotta vanhan jaottelun perusteella hekkolepakoiden (tunnettu myös nimellä hedelmälepakot) olevan oma yksinäinen heimonsa suurlepakoiden alalahkossa.
Tätä oletusta tuki otusten koko verrattuna pienlepakoihin (joihin on laskettu kaikki muut lepakot), niiden ulkonäöllinen poikkeavuus, useimpien hekkolepakkolajien kyvyttömyys kaikuluodata ja ruokailutavat – nimensä mukaisesti hedelmiä, mettä ja sen sellaista, ei hyönteisiä. Tämän pohjalta oltiin jopa spekuloitu, että hekkolepakot olisivat kehittäneet lentokyvyn muista lepakoista erillään…
…kunnes aivan viime vuosina tehty geneettinen tutkimus on osoittanut, että hekkolepakot ovat läheistä sukua viidelle pienlepakoihin aiemmin lasketulle heimolle. Koko lahkojaottelu on tehty 200 vuotta pieleen. Ei ole mitään suurlepakoita ja pienlepakoita, joten uudeksi jaoksi on vaihdettu aiempien megachiroptera- ja microchiroptera-jaotteluiden sijasta yinpterochiroptera ja yangochiroptera. Luultavasti myös nämä nimet korjataan lähivuosina täsmällisemmiksi.
Näin tiede toimii: rakennetaan jo löydetylle ja samalla joudutaan myöntämään, että aiemmin opittu ei usein vastaa todellisuutta. Jos ihmisluonne ei tällaisiin korjausliikkeisiin pysty, on turha julistaa “rakastavansa tiedettä”.
Kärjistäen voidaan sanoa, että löydös on tieteen voitto maalaisjärjestä, sillä hekkolepakoiden jaottelu omaksi jengikseen on perustunut aiemmin silmin tehtäviin, loogisiin havaintoihin, joilla ei aina ole tekemistä perinnöllisyyden ja oikean tiedon kanssa.
Tämä ei ole kehotus olla tarttumatta kirjaan, vaikka esimerkiksi pari vuotta sitten julkaistu lasten tietokirja Lepakon vuosi (Sammakko, 2020) sisältää luultavasti tarkempaa tietoa.
Perusasiat pitävät edelleen paikkansa. Suomen yleisimmät viisi lepakkolajia ovat samat kuin kirjassa luetellut, eikä ilmastonmuutos ole tuonut tähän asiaintolaan suuria muutoksia. Kirjan kuvaukset lepakoista ovat siinä suhteessa ajatonta tietoa, etteivät populaatioiden ulkonäölliset muutokset tapahdu yleensä radikaalisti vain kahdessakymmenessä vuodessa. Lopussa lävitse käytävät yleisimmät lepakkomyytit ovat aika peruskauraa eivätkä tuo kokonaisuuteen kauheasti lisää.