Kategoria: Kirjallisuus

Stalingradin viemäreistä

Posted on by kangasvalo

Oheisen kirjoituksen piti ilmestyä Kulttuuritoimituksessa viime vuonna. Päätin julkaisun lykkäämisestä, kun kävi selväksi, että olen osa Runeberg-palkintoraatia, jossa Terhon teos oli yksi ehdolle tarjotuista. Nyt kirjoitus on menettänyt ajankohtaisuuttaan, joten julkaisen sen tässä sellaisena kuin se olisi Kulttuuritoimituksessa ilmestynyt.

Stalingradin viemärit (WSOY, 2024) on Sampo Terhon toinen teos Olev Roosin kyyneleet -romaanin (WSOY, 2021) jälkeen. Edeltäjä kuvaili Viron kohtaloa neuvostotyrannian alla. Uuden romaanin aihe on, kuten nimestä voi päätellä, toinen 1900-luvun eurooppalainen katastrofi eli natsi-Saksan fasismi.

Kun entinen kulttuuriministeri valitsee nopeasti unohdetun esikoisensa jälkeen aiheeksi kolmannen valtakunnan sekä totalitarismin vaikutuksen yksilöön ja lopputulos on noin 900-sivuinen eepos, ovat panokset korkealla. Eleessä on röyhkeyttä ja julistavuutta: ottakaa tai jättäkää, tässä tämä nyt on.

Romaanin päähenkilöt ovat nuoret ja poliittisesti naiivit veljekset, Valter ja Werner, jotka muuttavat vuonna 1928 maaseudulta kotiseutunsa kylpyläkaupungista Berliinin suurkaupungin sykkeeseen opiskelemaan. Valter on yksitotinen ja mielikuvitukseton, Werner älykkäämpi mutta pinnallinen ja itsekeskeinen. Alta aikayksikön he liittyvät Horst Wesselin (1907–1930) inspiroimina natsipuolueeseen, kumpikin eri motiivein.

Romaani seuraa eri aikatasoissa lehtimies Wernerin etenemistä natsien propagandaosastolla 1920-luvun lopulta saakka ja sotilas Valterin joukkueen hidasta etenemistä Stalingradin viemäreissä alkaen päivästä, jolloin sotamarsalkka Friedrich Paulus (1890–1957) antautui Neuvostoliitolle. Valterin edesottamukset kerrotaan preesensissä, mikä luo tekstiin jännitettä ja feature-journalismista tuttua kerronnallisuutta.

Matkalla kohti romahdusta veljet törmäävät merkittävään (ja epäuskottavaan) määrään historiallisia hahmoja kuin heilaavat forrestgumpit. Horst Wesselin lisäksi veljekset tapaavat koko ylimmän natsijohdon, mukaan lukien Ison H:n itsensä. Monia muita vilisee puheissa. Tärkeimmäksi sivuhahmoksi tulee Wernerin pomo, propagandaministeri Joseph Goebbels (1897–1945).

Kömpelöä kerrontaa

Massiivisesta mitasta huolimatta kirjan lukee nopeasti, mutta se onnistuu silti puuduttamaan. Teos kärsii historiallisten romaanien tyypillisestä ongelmasta eli luennoinnista. Ajan ilmiöitä selitetään kuin oppitunnilla, mikä vahingoittaa tekstin sujuvuutta. Historiallisia yksityiskohtia ripotellaan tekstiin paljon, jotta lukija ymmärtäisi, että kyllä, tekstin eteen on nähty taustatyötä ja vaivaa. Tietysti lukijaa ei voi jättää kokonaan tyhjän päälle, mutta joissain tapauksissa olisi parempi luottaa tulkitsijan kykyyn ymmärtää parista sanasta kokonaisen virkkeen sijasta.

Kompastelua on muissakin tarinankerronnan elementeissä. Osa henkilöhahmojen replikoinnista on jäykkää ja tahattoman koomista. Nauroin useissa kohdissa ääneen luullakseni muista syistä kuin mitä kirjailija on toivonut.

Vakavampi ongelma on päähenkilöiden tyhjyys. Terhon tarkoituksena on ollut kuvata luisua totalitaristisen aatteen alle, omien sanojensa mukaan “miten tavalliset tolkun ihmiset saattoivat alkaa kannattamaan ääriliikettä”, mutta Wernerin ja Valterin sielunelämät ovat niin yksitotisia ja epäkiinnostavia, että heidän kohtaloistaan on vaikea kiinnostua kuin tapausesimerkkeinä.

Werner on hahmoista monipuolisempi mutta jää karikatyyriksi nuoresta ja ylpeästä opportunistista, joka myy sielunsa menestyksensä eteen. Valter on jäyhä korkkaripahis ja fanaatikko. Heidän kiinnostavimmat piirteensä jäävät käsittelemättä. Tällainen on esimerkiksi Valterin haluttomuus auttaa vanhempiaan, vaikka juuri maaseudun ihmisten ahdinkoa hitleriläiset lupaavat helpottaa.

Sivuhenkilöt ponnahtavat esille symboloidakseen jotain oman aikansa ilmiötä tietystä näkökulmasta. Esimerkiksi veljesten Berliinissä kohtaama dadaistitaiteilija, joka putkahtaa sittemmin pitkin romaania esiin sivuroolissa, lähinnä nolottaa ollessaan esimerkki kirjailijan näkemästä vaivasta: Katsokaa, ajankuvaa! Olen tehnyt taustatyötä!

En ironisoi kirjailijan näkemää vaivaa. On tiedettävä, mistä kirjoittaa, mutta taitavan proosan merkki on se, että opiskeluiden jälkeen tekijä osaa asettaa tarinansa ja tyylinsä etusijalle.

Allegorian mahdollisuus

Hyvää teoksessa on näkökulma. Että teksti keskittyy nuorten natsien näkökulmaan eikä demonisoi heitä on hyvä valinta, tosin siitä ei saada irti niin paljon tehoja kuin toivoisi. Vaikka Valter on vähemmän kiinnostava hahmo, teos on parhaimmillaan kuvatessaan hänen säntäilyään Stalingradin raunioissa. Wernerin seikkailut propagandan kiemuroissa pysäyttävät kerronnan niille sijoilleen. Kirjaa olisi pitänyt tiivistää rutkasti.

On turhaa teeskennellä, ettei tiettyjä kysymyksiä nousisi mieleen. On lukijalta luonnollista pohtia, kuinka paljon päähenkilöissä on perussuomalaisiin kuuluneen Terhon omaa poliittista historiaa. Entä kuinka paljon tohtoriksi puhutellun ja karismaattiseksi kuvaillun Goebbelsin hahmossa on vaikutteita Jussi Halla-ahosta? Yrittääkö Terho romaanillaan ottaa etäisyyttä oppi-isänsä Timo Soinin edustamaan populismiin?

Kritiikissä on turha spekuloida liikaa tekijän suhteella teokseensa, koska houkutus ylitulkintaan ja vastaavuuksien löytämiseen käy liian suureksi. Terho taas ei suostu puhumaan päivänpolitiikasta. Valppaiden ja teoksen lukeneiden kirjallisuustoimittajien soisi silti tivaavan tekijältä näistä asioista.

Stalingradin viemärit on korkealle kurottava yritys sekä kuvata historian suuria liikkeitä että antaa selityksiä niin yksilöitä kuin massoja ajaville aatteille ennen ja nyt. Populismin ja propagandan oppituntina se ei anna sen parempia selityksiä kuin lukuisat sosiologiset ja antropologiset teokset aiheesta. Mitään syytä lukea tämä romaani esimerkiksi Viktor Klempererin (1881–1960) päiväkirjojen sijasta ei ole.

Teos asettuu osaksi lukuisia natsismin pahuutta pohtivia teoksia, yhtenä viime aikaisista esimerkeistä Jonathan Glazerin kitsisen puupäinen The Zone of Interest (2024). Terhoa askarruttava kysymys siitä, miten tavalliset ihmiset saattoivat uskoa tuhoisaan kukkuun, on esseissä, taiteessa ja journalismissa tiuhaan toistuva. Vastaus kysymykseen on tosiasiassa yksinkertainen, mutta sitä vältellään kuin ruttoa, koska se on niin masentava: Keskimääräinen ihminen, “tolkun ihminen”, on paljon vähemmän älykäs kuin luulee olevansa. Eli hän on sokea omille heikkouksilleen. Koska tolkun ihmisellä on taipumus luulla juuri itseään ja omia näkemyksiään fiksuiksi ja tasapainoisiksi, on häntä myös tavattoman helppoa kusettaa. Vähän nuoleskelua, valehtelua ja pelonlietsontaa, ja se siitä. “Tolkun ihminen” on tosiasiassa omahyväinen pelkuri.

On huomionarvoista, että tätä pahuusihmettelyä toistavat intellektuellit ja kirjailijat, jotka ovat sokeita “keskimääräisen” kansalaisen motivaatioille ja toisaalta oman porukkansa ylimielisyydelle. Pohjimmiltaan yksinkertaisia kysymyksiä abstrahoidaan äärettömiin ja keksitään selityksiksi kaiken maailman banaaleja pahuuksia. Huomiotta jää, että myös intellektuellien joukossa tyhmyys tiivistyy usein aivan yhtä lailla kuin “massojen”. Terho on Wernerin hahmossa sentään huomioinut tämän puolen.

Toisin kuin vaikka Louis-Ferdinand Célinen vasta suomennettu Sota (Siltala, 2024), Stalingradin viemärit ei uskalla sanoa ääneen ihmisen typeryyttä. Sen sijaan pahuus on ovelaa poliittista spinnausta, jossa hyödynnetään massojen epätoivoa ja joka houkuttelee lähes mystisesti puolelleen suurin lupauksin ja kauniilla sanoilla. Tämä ei ole mikään vastaus eikä tuo aiheeseen mitään lisää.

Tätäkin suurempi ongelma on, että kaunokirjallisuutena teos ei kosketa. Ihmiskohtalot jäävät yhdentekeviksi. Näin romaani lyyhistyy taistelukentälle. Siitä ei ole Sodaksi ja rauhaksi, muttei edes Alastomiksi ja kuolleiksi, vaikka Terhon kunnianhimolle on kai jostain kieroutuneesta velvollisuudesta annettava jotain arvostusta.

Muistutusvaroitusvalistus

Posted on by kangasvalo

Kirjallisia tuotoksia käsittelevissä kulttuuriteksteissä, kuten kritiikeissä, minua häiritsevät sanat “muistuttaa”, “varoittaa”, “valistaa”, et cetera. Siis vaikkapa muodossa “kirjailija muistuttaa meitä…” Myös omia kritiikkejäni on kuvailtu joskus samoin. Mutta en minä muistuta enkä varoita, ja tuskin kaikki muutkaan kirjoittajat mieltävät itsensä profeetoiksi tai saarnaajiksi. Minä vain kerron tai kirjoitan. En välitä julkaisun jälkeen turhan paljoa siitä, miten lukija sanomiseni käsittää. En voi vaikuttaa asiaan; en oikeastaan edes halua. Jos kirjoitankin jotain esteettis-moraalista, se on lähinnä itseäni varten, selkeyttäjäksi, ajattelun aloittamiseksi eikä sen päättämiseksi.

Erityisesti minua häiritsee muoto “muistuttaa”, sillä se on vaivihkaista selkääntaputtelua niin kirjoittajalle kuin lukijalle. Kirjoittajalle se toimii kehuna siitä, että hän on niin viisas nostaessaan esiin jotain huomionarvoista. Lukija taas voi ajatella, että “kyllähän minä tämän jo tiesin”. Vaikka ei olisi tiennytkään. Sanamuodossa on jotain kauhean itsetyytyväistä. Inhoan sitä samasta syystä kuin ryöstöviljeltyä sanaa “ongelmallinen”, joka signaloi samalla tavalla käyttäjänsä ylemmyyttä ja kykyä tunnistaa oleellinen.

Samalla tässä muistuttamisen tarpeessa on jotain orjallista. Olen kuvaillut sitä opetetuksi tulemisen haluksi, joka on korvannut oppimisen halun. Halutaan että joku kertoo jotain, mutta on melkein yhdentekevää mitä, kunhan se tuntuu hyvältä. Sen lisäksi haluun kuuluu epämääräinen toive, että opettaja olisi hyvä ihminen. Ainakaan minua ei kiinnosta hyvänä ihmisenä poseeraaminen, joten turha olettaa sellaista. Tuskin olen ainoa kulttuurityöläinen, joka näin ajattelee, mutta olenkohan harvoja, joka kirjoittaa sen auki?

Ajatuksen synty

Posted on by kangasvalo

Joskus minua riivaa ajatus abstraktien ajatusten ikääntymisestä. Luen Gilgamešia muutaman tuhannen vuoden takaa, sen symbolista sanomaa, jota en jo ajallisen ja kulttuurisen etäisyyden vuoksi voi täysin käsittää, tai egyptiläistä Kuolleiden kirjaa. Tartun hanakasti siihen, minkä luulen voivani ymmärtää, ja eteeni avautuu ihmisen kokemuksen laajuus. Olen hämmästynyt siitä, kuinka uhmakkaita ajatuksia teokset välittävät, monikerroksisempia ja silti riuskemmin ihmisyyteen pureutuvia kuin olemme nykykirjallisuudessa tottuneet lukemaan. Vanhaa kirjallisuutta lukiessa tuntuu siltä, että filosofia on kuin syntynyt valmiina, valmiina ihmiselle kirjoitettavaksi. Koska näiden tekstien tekijöiden ei ole tarvinnut pelätä kliseitä tai ajatella kirjallista laatua, vaan he ovat pyrkineet mieleenjäävyyteen ja totuudellisuuteen, kirjoituksissa on raakaa voimaa, jonka tavoittaminen on tätä nykyä työn ja tuskan takana.

Tietenkin näitä säilyneitä kirjoituksia ennen on ollut vanhempia tekstejä. On arkijärkeä olettaa, että useimmat eivät ole säilyneet. Jotkut kuitenkin. Akkadinkielinen Gilgameš ei ole edes vanhin tarinan versio. Vanhimmat tunnetut tekstit on kirjoitettu niin kutsutuilla proto-nuolenpäillä tai proto-hieroglyfeillä. Moni näistä kirjoituksista on erilaisia taulukoita, tositteita ja kuitteja. Varastokirjanpitoa. Joitain satoja vuosia näiden tarpeellisten merkintöjen jälkeen kirjoitus on sofistikoitunut, jolloin tarinoiden tallentaminen on tullut mahdolliseksi. Yksi näistä tarinoista on Šuruppakin neuvot, joka on ainakin vuodelta 2600 eaa. ja siten joitain satoja vuosia vanhempi kuin vanhimmat löydetyt Gilgamešin kopiot. Kyse on viisauskirjallisuudesta isältä pojalle, hyvän elämän tavoittelusta, siis abstrakteista ohjeista. Arkisen matematiikan jälkeen syntynyt kirjallisuus on ollut pohdiskelevaa, valistavaa ja eettistä. Eli moraalista.

Kirjoittaminen ja sitä myöten kirjallisuus on kehittynyt kaupunkien kanssa, yhteisön tarpeesta. Siinä mielessä kirjoitettu kieli on aina “poliittista” eli kaupunkien asiaa, niin kuin sanan juuri antaa ilmi. Vanha kirjallisuus on metaforallista ja opettavaa, koska se vastasi yhdessä tulevaisuutta rakentavan yhteisön huutoon. Minua vaivaa, että syntyikö näiden ajatusten monimutkaisuus kirjallisuuden kanssa samaan aikaan vai onko se vielä paljon vanhempaa perua, mutta historioitsijan kannalta turhauttavasti kirjallisuus tuli vasta paljon, paljon ihmisen kuolevaisuuden ja aseman pohdiskelua myöhemmin? Johtuuko vanhojen tekstien filosofinen valmius yksinomaan niitä vanhempien ja ajattelun kehitystä osoittavien tekstien tuhoutumisesta vai siitä, että ajatukset ovat muhineet hyvin kauan ennen pääsemistään ikuistetuiksi? Ovatko kirjaimet itsessään mahdollistaneet monimutkaisimmat abstraktiot? Vai onko sytykkeenä ollut kaupunki, kokonaan uudenlaisen olemisen muoto, jossa tuntemattomat elävät yhteisössä keskenään?

Enkä tarkoita abstraktioilla pelkkää jumaluskoa tai käsitystä kuolemasta, joista on todisteita jo tuhansien vuosien ajalta ennen kirjoitusta. Tarkoitan niiden selittämistä ihmisen minuuden kautta, joka on asia erikseen. Maailmassa on monta salaisuutta, joiden jääminen pimentoon ei kiusaa minua vähääkään, mutta tämän asian tietämiseksi, nähdäkseni miten ihmisen ajatus, sanaparin monessa mielessä, on kehittynyt, olisin valmis antamaan pois paljon.

Kapenevaa alaa

Posted on by kangasvalo

Kirjallisuus on vakavaraisten peliä. Sitä se on ollut jo kauan. En muista, milloin olen viimeksi ostanut täysihintaisen uuden kaunokirjan, joka ei ole ollut lahja toiselle ihmiselle. Joskus 20 vuotta sitten? 25–35 euroa yhdestä romaanista on päätön summa, kun vastapainona ovat puolen viikon tai viikon ruoat. Tai jos viihteestä puhutaan, tuohon hintaan voi pelipalvelusta saada monia hyviä videopelejä, joiden parissa vierähtää kymmeniä tunteja. Tai sillä voi saada pari kuukautta striimipalvelua. Kenties yksi tai jopa kaksi lippua keikalle tai teatteriin? Antikvariaatista sillä saa jo useampia kirjoja. Baarissa voi viettää jo kohtuullisen illan. Uusi kirja on ylellisyysesine, tarjoamaltaan ilolta lyhytkestoinen, vaivalloinen ja kallis, haluaa kirjoittava ihmisryhmä sitä myöntää tai ei. Siksi ostan uutena lähinnä sarjakuvia. Niiden esinearvo on kestävämpi. Sarjakuvia jaksaa lukea romaaneja useammin uudestaan, ja usein niiden myyntihinta kasvaa eikä vain laske.

Luullakseni oikeistohallituksen päätös nostaa kirjojen verotusta on yritys vahvistaa kirjallisuuden keskiluokkaistumista. Tarkoitus ei siis ole lytätä kirjallisuutta kokonaan tai tuhota kustantamoja. Suuri osa uusia kirjoja ostavista eli lukemista harrastavista ihmisistä ei nytkään välitä, vaikka hintalapussa lukisi 30 euroa. Puhutaan sellaisesta tuloluokasta. Hallituksen toimilla halutaan lähinnä edistää sitä, että vähävaraisen lukijan on pakko mennä kirjastoon. Oikeastaan on ihme, että kirjastojen maksullisuutta ei ole ehdotettu, mutta ehkä se on jonkin tulevan vaalikauden päämäärä.

Pienilevikkisen kirjallisuuden ostotuen poisto on suoremmin ideologinen valinta. E-aineistoista saatavien korvausten sössiminen samaten. Jos et kirjoita jotain, joka myy, et ansaitse edes sitä vähäistä huomiota, jonka voit saada. Samalla karsitaan pois yhteiskunnan marginaaliäänet, laadukas käännöskirjallisuus ja muu. Näin virtaviivaistetaan yhteiskunnallista keskustelua jo ennestään samoja aiheita jankkaavan kulttuurieliitin piirissä. Kun internetiä ei voi typistää, kirjallisuuden osalta niin voi sentään tehdä. Lastenkirjallisuuden väheneminen kirjastoista sopii kuvioon. Tyhmä kansalainen palvelee politiikkaa paremmin kuin fiksu.

* *

Tietysti kärjistän. En usko, että moni vallan kahvassa on ajatellut muuta kuin ei kiinnosta ja vihaan kulttuuria. Oikeistokonservatiivien maailmankuva perustuu hierarkioiden olemassaoloon ja siitä syntyvään vallan oikeuttamiseen. Hyvän tasainen jakautuminen ei silloin ole tavoiteltava asia. Altruismi ja utilitarismi ovat väärin, koska ne pyrkivät hyvään myös niille, jotka eivät sitä ole ansainneet. Siksi hallituksen politiikassa köyhimpiä rangaistaan, keskiluokkaa sekä palkitaan että rangaistaan ja rikkaimpia vain palkitaan. Tarkoitus ei ole palkita ihmistä siitä, mitä hän on tehnyt, vaan siitä, mitä hän on. Kulttuuri taas on kaiken kulttuurisen krumeluurinkin alla altruistista ja hierarkioita vastustavaa, koska sen vaikutteet leviävät kuin virus. Siksi sitä ja sen harjoittajia rangaistaan.

On joskus vaikeaa mieltää edellä kuvattua essentialistista ajattelua muuksi kuin pahuudeksi, sillä millainen luonne pitää muiden ihmisten kohtuullista hyvinvointia epäreiluutena? Ajatus hyvästä kaikille harmittaa joitain niin paljon, että he ovat valmiita viemään sen pois ja kasaamaan lisää hyvää niille, joilla on sitä jo ennestään enemmän kuin kylliksi. Raha tuo onnea toteutuvina mahdollisuuksina ja vapauksina. Yhä useamman moraalikäsityksessä tämä onni kuuluu vain niille, joilla on rahaa ennestään. Rikkaat ovat tuolloin kateellisia köyhille.

Vakavasti ottaen onnellisuus tuskin painaa poliitikkojen vaakakupissa. Kyse on oikeiston tapauksessa yksilönvapauden periaatteista. Ja toki utilitarismi ja altruismikin ovat periaatteellisia. Jos kaikkien tai mahdollisimman monen hyvää ei näe parempana hyvänä kuin omaa etuaan, sitä ei vain näe. Usko omiin oikeuksiin on pohjimmiltaan jumaluskoa; yksien jumala on vanhatestamentillisempi kuin toisten. Ankaramman uskontulkinnan kutsuminen pahuudeksi ei siksi edistä juuri mitään. Tällaisten ihmisten kanssa on vain yritettävä tulla toimeen ja yritettävä vastustaa heidän pyrkimyksiään.

* *

Miten reagoi kirjallisuusala? Totuttuun tapaan eli ei juuri mitenkään – Instagram-postauksilla, kannanotoilla sanomalehdissä ja ripotellen tuhkaa ylleen, siis kykenemättä perustelemaan kansalaisten määräenemmistölle, miksi tämä on kaikki niin kauheaa. Huomattava on, että julkiset kannanotot ovat tulleet vain kirjailijoilta. Kustantamot ovat hiljaa.

Koko keskustelu kuulostaa kulttuuria halveksuvan kaduntallaajan korviin kaukaiselta. Lukeminen kiinnostaa yhä harvempaa muutenkin. Suurin osa suomalaisista on tuskin edes huomannut, että jotain on tapahtumassa.

Rajumpana kannanottona esseisti ja kääntäjä Antti Nylén kirjoitti tunteenpurkauksen, jossa toteaa kirjallisuuden olevan tärkeämpää kuin ruoka. Helsingin Sanomat ei suostunut lyhyttä mielipidetekstiä julkaisemaan, joten kirjailija julkaisi sen blogissaan. Ruokavertaus on Nylénille tyypillinen retorinen provokaatio. Pidän häntä kohtuullisen merkittävänä nykykirjailijana, mutta mielestäni, kuten olen sanonut monesti aiemmin, esseemestarin turauttelut pitäisi ottaa kulttuuripiirien sisällä kirjaimellisesti ja kritisoida hänen retoriikkaansa, sillä se on usein nokkeluudeksi naamioitua kitinää. Nylénin käyttämät kärjistykset eivät tee muuta kuin saa halveksumaan kulttuurialaa ja pitämään siihen kohdistuvia toimia kohtuullisina. Kirjat eivät ole tärkeämpiä kuin ruoka. Muun väittäminen on typerästi sanottu jopa laiskaksi provokaatioksi. Olen ollut eri aikoina elämässäni sekä nälissäni kuukauden että lukematta kirjoja kuukauden. Osaan sanoa heti kumman näistä kokisin mieluummin uudelleen. Osaan myös sanoa kumman, ruoan tai kirjojen, hinnannousu aiheuttaa enemmän murhetta suuremmalle osalle ihmisistä. Kumpi johtaa leipäjonoihin, kumpi ei? Nylénin kommentti on yksi osa vakavaraisuuden diskurssia. Vain ihminen, joka kirjoittaa lukijoille, jotka eivät ole koskaan olleet todella nälissään, voi kirjoittaa noin. Tai ihminen, joka on osa katolilaista kärsimyksen kulttia, jossa henki on ruumiin elinehto eikä toisin päin.

Epäonnistuneen sivalluksen lisäksi Nylénin näkemys toistaa hokemia, jonka kaltaisia olen saanut viime viikkoina lukea kymmenittäin, kun kulttuuritietoiset ihmiset ovat nyyhkineet toisilleen:

Kilometrin säteellä Eduskuntatalosta on eräitä muistomerkkejä: pari entistä presidenttiä, joista ohikulkijat muistavat ehkä nimet, ja kuusi runoilijaa, joita ohikulkijat rakastavat.

Ilman Topeliusta, Leinoa, Kiveä, Runebergia, Larin Parasketta ja Lönnrotia olisi Suomi vain kurja kaistale maata Ruotsista itään.

Kuinka pihalla täytyy olla, että luulee nykyihmisten rakastavan kuolleita kirjailijoita? Uskooko esseisti itsekään valheeseensa vai onko kyse niin syvästä ironiasta, ettei sen perimmäistä motiivia erota? Juuri kukaan ei lue Zachris Topeliusta (1818–1898). Aleksis Kivi (1834–1872) on pullaa, jota ei enää pakotettu nielemään kouluissa edes itse niitä käydessäni. Johan Ludvig Runebergia (1804–1877) pidettiin puisevana jo yli puoli vuosisataa sitten. Elias Lönnrotin (1802–1884) Kalevalaa kirotaan sen liian vaikean kielen takia. Kukaan ei tiedä, kuka oli Larin Paraske (1834–1904). Yleisön vanhin osa tuntee Eino Leinon (1878–1926) Vesa-Matti Loirin (1945–2022) esitysten kautta. Siinä se.

Luettelen vuosiluvut syystä. Nämä runoilijat ovat vähiten vanhentunutta Leinoa lukuun ottamatta 1800-luvun ihmisiä. Heidän suuruutensa perustelu on lähes mahdotonta valtiossa, jonka muisti alkaa 1900-luvun puolivälistä. Suomi on niin keinotekoisesti kokoon kasattu ja identiteetiltään ohut maa, että mitään historiatietoisuutta ei ole saatu juurtumaan edes usean sukupolven mittaan. Aika oli sille liian lyhyt ennen globalismin kautta. Suomi on ollut harmaanaamaisten työihmisten maata, jossa sivistyneistö on vetänyt muun väestön väkisin mukanaan osaksi historiaa. Nyt kun sivistyneistö on työnsä tehnyt, harmaanaamat jatkavat pakerrustaan niin kuin ennenkin mutta aiempaa huomattavasti äveriäämpinä.

Nylén on oikeassa siinä, että kirjallisuutta tarvittiin osana nationalistista projektia. Mutta miten perustella kulttuurisen nationalismin tarve aikana, jolloin kirjailijoita itseään ei kiinnosta Suomi, liberaalit kavahtavat kaikkea nurkkakuntaiselta kalskahtavaakin ja nationalisti tarkoittaa fasistia. Eivätkä edes he ole kiinnostuneita muusta kuin rahasta!

Kulttuuri-ihmiset tykkäävät puhista. Useimpia muita ihmisiä ei kiinnosta heidän puhinansa. Ketäänhän ei ole niin helppoa vihata kuin taiteilijaa. Se on vaivatonta ja tuntuu monista suorastaan oikeutetulta. Jotkut taiteilijat jopa antavat sille liudan oikein hyviä syitä.

Korkeatasoinen kirjallisuus on tätä nykyä undergroundia, niin kuin kaikki korkeakulttuuri. Hallituksen toimet pikemminkin haistelevat laajempia yhteiskunnallisia tuulia ja reagoivat niihin kuin ovat uusia ja odottamattomia. Kirjallisuusihmisten toivo on politisoitua ja organisoitua. Tarkoitan jatkuvia mielenosoituksia, lakkoja ja radikalismia. Ja vaikuttavia kirjoja. En tosin jaksa teeskennellä, että sekään paljoa auttaisi. Tai että näin koskaan tapahtuisi. Parasta kai vain hymistä hiljaa ja odottaa, että seuraava hallitus on parempi…

Seiobo There Below: The Rebuilding of the Ise Shrine

Posted on by kangasvalo

Unkarilaisen László Krasznahorkain (s. 1954) Seiobo There Below (New Directions, 2013; alkup. Magvető, 2008) ei ole helppo romaani, jos sitä romaaniksi voi kutsua. Se on yhden teeman sitoma tarina- ja kirjoituskokoelma, josta tekee romaanin Krasznahorkain proosalle tyypillinen tunne siitä, että alla liikkuu jotain.

Krasznahorkai on maailmalla, Suomessakin, tunnetuin kahdesta maamiehensä Béla Tarrin (s. 1955) elokuviksi ohjaamasta romaanista eli Saatanatangosta (1985, suom. 2019) ja Vastarinnan melankoliasta (1989, suom. 2022).

Näiden tunnetuimpien teostensa lisäksi Krasznahorkai on kirjoittanut laajan tuotannon romaaneja, novelli- ja esseekokoelmia, elokuvakäsikirjoituksia ja muuta. Näistä teoksista monet on käännetty englanniksi.

Edellinen litania ei anna täyttä kuvaa kirjailijan ominaisluonteesta. Hänet on tyypitelty kommunismin ajan Unkarin kriitikoksi, mutta hänen kiinnostuksensa ihmisen tilaa kohtaan on laajempi. Hän kirjoittaa mahdottomuuksista ja toivottomuudesta, samalla estetiikan palvomisesta ja suoranaisista pakkomielteistä. Pyhän olemuksen ongelma toistuu hänen jokaisessa teoksessaan. Kaikki hänen kuvaamansa henkilöt kiertävät pyhän ympärillä, mutta pyhä pysyy näkymättömissä, koska moderni aika on sokaissut ihmisen.

Seiobo There Below on kokoelma kertomuksia kauneudesta ja ihmisen vaikeuksista saavuttaa se, useimmiten taiteen keinoin. Kertomuksissa taiteilijat tavoittelevat täydellisyyttä siinä onnistumatta, taiteen kokijat palvovat järjettömästi suosikkiteoksiaan ja todellinen kauneus jää huomaamatta niiltä, jotka eivät osaa katsoa oikeaan suuntaan oikealla hetkellä.

Teos on kokonaisuus, mutta mieleeni on jäänyt erityisesti yksi kertomus. Moni Seiobo There Below’n luku sijoittuu Japaniin, joka kuvataan täysin eksotisoinnista vapaasti. Krasznahorkai on matkustellut paljon ja hänen kosmopoliittisuutensa näkyy hänen tekstissään. Jotkut teoksen kohtaukset kuvaavat modernia Japania, jotkut mennyttä, mutta joka tapauksessa kulttuurinen hämmästely puuttuu kokonaan.

The Rebuilding of Ise Shrinen päähenkilö on Akio Kawamoto, joka esittelee Japanissa käymään tulleen ystävänsä mieliksi kotimaataan. Ystävä, joka voi olla tai sitten ei ole kuva Krasznahorkaista itsestään, pyytää tuskastunutta Kawamotoa tutustuttamaan hänet paikalliseen Ise-temppelin rakennusrituaaliin. Rituaalissa keisariperheen edustaja ja shintolaiset papit kunnioittavat läsnäolollaan prosessia, jossa kaadetaan tarkoin ohjein puita, joista rakennetaan Iseen uusi temppeli vanhan tilalle. Rituaali toistuu 20 vuoden välein, ja sitä pidetään pyhänä. Kertomuksessa kokemus on katsojilleen aluksi kaikkea muuta kuin pyhä. Ritualistiset eleet tuntuvat heille juuri ikiaikaisen toisteisuutensa tähden etäisiltä, kunnes puunhakkaajat pääsevät viimein toimeen. Pyhän läsnäolo alkaa ilmetä vasta kirveiden liikkeissä. Pyhä on ritualistista ja jatkuvaa.

Valveutunut lukija tietää, että Isen temppeli aiheuttaa ulkopoliittista skismaa Japanin ja erityisesti Kiinan välillä, sillä sitä pidetään japanilaisen nationalismin symbolina. Krasznahorkai ei mainitse tätä seikkaa kertaakaan. Sen sijaan kertomus keskittyy kuvailemaan ahdistusta kahden sosiaalisen velvoitteen välissä. Yhtäältä Kawamoto kokee painetta olla hyvä isäntä käymään tulleelle ystävälleen. Toisaalta tavat ja odotukset asettavat Kawamoton jatkuvasti noloihin tilanteisiin, joissa hän joutuu pyytämään häpeällisiä palveluksia ylemmiltään voidaan viihdyttää ystäväänsä, joka ei edes huomaa kaverinsa kokemaa tuskaa.

Kertomus on yksi parhaista lukemistani kuvauksista kulttuurirajojen ylittämisen vaikeudesta, jopa mahdottomuudesta, vaikka nuo rajat ovat pohjimmiltaan yhteisiä: jossain kohtaa yhden kulttuurin on loputtava ja toisen alettava. Mutta milloin? Kertomuksen loppu on erityisen vaikuttava. Koko matkan ajan yhä ahdistuneemmaksi käyvä Kawamoto johdattaa ystävänsä korkean kukkulan laelle. Hämmentynyt länsimaalainen seuraa perässä, ja viimein kukkulan laelta heidän eteensä avautuu Kioton valojen väriloisto.

– – up here above were the two of them, Kawamoto Akio and his friend, who although he was pleased that his friend wasn’t talking and was only staring downward below with dazzled eyes here from the heights, he was also aware that it was in vain, this friend saw nothing, the Western eye only saw the firefly-like sparkling of the evening city, but nothing of what he wanted to tell him, of what this hopeless, solitary, trembling land was signaling to one from down there below, certainly this place merely signified to him the wondrous gardens, the wondrous monasteries, and the wondrous mountains all around, so that Kawamoto had already turned around, and set off on the path leading downward, when this friend, his eyes filled with wonder, crowning an already irreparable misunderstanding, and, as it were, to offer thanks for this enchanting gift, spoke to him, and certain of an affirmative reply, asked the following question: Akio-san, you really love Kyōto, don’t you; which in a single instant caused a complete breakdown in Kawamoto, and he could only say in a hoarse voice, as he headed downward in the thick darkness of the path, just this much, going back, that no, not in the least, I loathe this city.

Kawamoto yrittää saada ystävänsä näkemään, mutta tajuaa vaistomaisesti ja välittömästi yrityksen olevan tuhoon tuomittu. Kun japanilainen kertoo vihaavansa Kiotoa, on tylsistyttävä houkutus tulkita, että kyse on vierauden tunteesta omassa kulttuurissa. Siitä ei ole suoranaisesti kyse. Kyse on Kawamoton yrityksestä vakuuttaa vieraansa siitä, mitä on mahdotonta sanoa, kokonaiskuvasta. Novelli on kuljettanut kaksikkoa tutustumaan erilaisiin pyhän prosesseihin, mutta kaikki nämä ovat olleet yksityiskohtia, hämmästelyn ja ihmettelyn kohteita, joita voi löytää ja katsoa loputtomiin näkemättä suurta kuvaa.

Vieras, sanan monessa merkityksessä, tulkitsee näkemänsä aina pinnallisimman kauneuden kautta. Kauneus, sellaisena kuin sen yleensä ymmärrämme, lienee mahdotonta, jos objekti ei ole vieras – eli jos katsoja ei ole sille yhtäläisen vieras. Kielemme ei riitä kuvaamaan kauneuden eri tasoja hyvin. Kun kirjoitamme tai sanomme, siis me kriitikot tai taiteilijat tai ihmiset ihan kaikkinemme, että jokin puhuttelee meitä, tarkoitamme tosiasiassa, että kauneudella on jokin uusi aste, jota emme ole havainneet teoksessa aiemmin. Vieraus ja pinnallisuus ovat jääneet taakse. Kauneudesta katoaa ihmetys, sen tilalle on tullut tuttuus, jonka tarjoama “kauneus” on vaikeampaa, ristiriitaisempaa ja palkitsevampaa. Mistä tahansa voi sanoa pinnalta sen olevan kaunista. Tämä kauneudenkaipuu on kuitenkin lähempänä himoa kuin kauneuden kokeminen tuttuudesta, joka on syvemmän merkityksen löytämistä kiintymyksestä.

Länsimaalainen vieras, turisti, olettaa Kawamoton haluavan näyttää piiloon jäävän kauneuden, kauniin kaupungin herkkyyden. Mutta japanilaisen pyrkimys ei ole ollut se eikä suoranaisesti päinvastainenkaan vaan riisuttu kaikesta, missä on kyse kauneuden kaltaisten sanojen tukahduttavasta vaikutuksesta. Kauneus piilottaa aina kokonaisuuden. Kun jäämme vieraiksi näkemällemme, jäämme vieraiksi toisillemme.