Joskus minua riivaa ajatus abstraktien ajatusten ikääntymisestä. Luen Gilgamešia muutaman tuhannen vuoden takaa, sen symbolista sanomaa, jota en jo ajallisen ja kulttuurisen etäisyyden vuoksi voi täysin käsittää, tai egyptiläistä Kuolleiden kirjaa. Tartun hanakasti siihen, minkä luulen voivani ymmärtää, ja eteeni avautuu ihmisen kokemuksen laajuus. Olen hämmästynyt siitä, kuinka uhmakkaita ajatuksia teokset välittävät, monikerroksisempia ja silti riuskemmin ihmisyyteen pureutuvia kuin olemme nykykirjallisuudessa tottuneet lukemaan. Vanhaa kirjallisuutta lukiessa tuntuu siltä, että filosofia on kuin syntynyt valmiina, valmiina ihmiselle kirjoitettavaksi. Koska näiden tekstien tekijöiden ei ole tarvinnut pelätä kliseitä tai ajatella kirjallista laatua, vaan he ovat pyrkineet mieleenjäävyyteen ja totuudellisuuteen, kirjoituksissa on raakaa voimaa, jonka tavoittaminen on tätä nykyä työn ja tuskan takana.
Tietenkin näitä säilyneitä kirjoituksia ennen on ollut vanhempia tekstejä. On arkijärkeä olettaa, että useimmat eivät ole säilyneet. Jotkut kuitenkin. Akkadinkielinen Gilgameš ei ole edes vanhin tarinan versio. Vanhimmat tunnetut tekstit on kirjoitettu niin kutsutuilla proto-nuolenpäillä tai proto-hieroglyfeillä. Moni näistä kirjoituksista on erilaisia taulukoita, tositteita ja kuitteja. Varastokirjanpitoa. Joitain satoja vuosia näiden tarpeellisten merkintöjen jälkeen kirjoitus on sofistikoitunut, jolloin tarinoiden tallentaminen on tullut mahdolliseksi. Yksi näistä tarinoista on Šuruppakin neuvot, joka on ainakin vuodelta 2600 eaa. ja siten joitain satoja vuosia vanhempi kuin vanhimmat löydetyt Gilgamešin kopiot. Kyse on viisauskirjallisuudesta isältä pojalle, hyvän elämän tavoittelusta, siis abstrakteista ohjeista. Arkisen matematiikan jälkeen syntynyt kirjallisuus on ollut pohdiskelevaa, valistavaa ja eettistä. Eli moraalista.
Kirjoittaminen ja sitä myöten kirjallisuus on kehittynyt kaupunkien kanssa, yhteisön tarpeesta. Siinä mielessä kirjoitettu kieli on aina “poliittista” eli kaupunkien asiaa, niin kuin sanan juuri antaa ilmi. Vanha kirjallisuus on metaforallista ja opettavaa, koska se vastasi yhdessä tulevaisuutta rakentavan yhteisön huutoon. Minua vaivaa, että syntyikö näiden ajatusten monimutkaisuus kirjallisuuden kanssa samaan aikaan vai onko se vielä paljon vanhempaa perua, mutta historioitsijan kannalta turhauttavasti kirjallisuus tuli vasta paljon, paljon ihmisen kuolevaisuuden ja aseman pohdiskelua myöhemmin? Johtuuko vanhojen tekstien filosofinen valmius yksinomaan niitä vanhempien ja ajattelun kehitystä osoittavien tekstien tuhoutumisesta vai siitä, että ajatukset ovat muhineet hyvin kauan ennen pääsemistään ikuistetuiksi? Ovatko kirjaimet itsessään mahdollistaneet monimutkaisimmat abstraktiot? Vai onko sytykkeenä ollut kaupunki, kokonaan uudenlaisen olemisen muoto, jossa tuntemattomat elävät yhteisössä keskenään?
Enkä tarkoita abstraktioilla pelkkää jumaluskoa tai käsitystä kuolemasta, joista on todisteita jo tuhansien vuosien ajalta ennen kirjoitusta. Tarkoitan niiden selittämistä ihmisen minuuden kautta, joka on asia erikseen. Maailmassa on monta salaisuutta, joiden jääminen pimentoon ei kiusaa minua vähääkään, mutta tämän asian tietämiseksi, nähdäkseni miten ihmisen ajatus, sanaparin monessa mielessä, on kehittynyt, olisin valmis antamaan pois paljon.