Unkarilaisen László Krasznahorkain (s. 1954) Seiobo There Below (New Directions, 2013; alkup. Magvető, 2008) ei ole helppo romaani, jos sitä romaaniksi voi kutsua. Se on yhden teeman sitoma tarina- ja kirjoituskokoelma, josta tekee romaanin Krasznahorkain proosalle tyypillinen tunne siitä, että alla liikkuu jotain.
Krasznahorkai on maailmalla, Suomessakin, tunnetuin kahdesta maamiehensä Béla Tarrin (s. 1955) elokuviksi ohjaamasta romaanista eli Saatanatangosta (1985, suom. 2019) ja Vastarinnan melankoliasta (1989, suom. 2022).
Näiden tunnetuimpien teostensa lisäksi Krasznahorkai on kirjoittanut laajan tuotannon romaaneja, novelli- ja esseekokoelmia, elokuvakäsikirjoituksia ja muuta. Näistä teoksista monet on käännetty englanniksi.
Edellinen litania ei anna täyttä kuvaa kirjailijan ominaisluonteesta. Hänet on tyypitelty kommunismin ajan Unkarin kriitikoksi, mutta hänen kiinnostuksensa ihmisen tilaa kohtaan on laajempi. Hän kirjoittaa mahdottomuuksista ja toivottomuudesta, samalla estetiikan palvomisesta ja suoranaisista pakkomielteistä. Pyhän olemuksen ongelma toistuu hänen jokaisessa teoksessaan. Kaikki hänen kuvaamansa henkilöt kiertävät pyhän ympärillä, mutta pyhä pysyy näkymättömissä, koska moderni aika on sokaissut ihmisen.
Seiobo There Below on kokoelma kertomuksia kauneudesta ja ihmisen vaikeuksista saavuttaa se, useimmiten taiteen keinoin. Kertomuksissa taiteilijat tavoittelevat täydellisyyttä siinä onnistumatta, taiteen kokijat palvovat järjettömästi suosikkiteoksiaan ja todellinen kauneus jää huomaamatta niiltä, jotka eivät osaa katsoa oikeaan suuntaan oikealla hetkellä.
Teos on kokonaisuus, mutta mieleeni on jäänyt erityisesti yksi kertomus. Moni Seiobo There Below’n luku sijoittuu Japaniin, joka kuvataan täysin eksotisoinnista vapaasti. Krasznahorkai on matkustellut paljon ja hänen kosmopoliittisuutensa näkyy hänen tekstissään. Jotkut teoksen kohtaukset kuvaavat modernia Japania, jotkut mennyttä, mutta joka tapauksessa kulttuurinen hämmästely puuttuu kokonaan.
The Rebuilding of Ise Shrinen päähenkilö on Akio Kawamoto, joka esittelee Japanissa käymään tulleen ystävänsä mieliksi kotimaataan. Ystävä, joka voi olla tai sitten ei ole kuva Krasznahorkaista itsestään, pyytää tuskastunutta Kawamotoa tutustuttamaan hänet paikalliseen Ise-temppelin rakennusrituaaliin. Rituaalissa keisariperheen edustaja ja shintolaiset papit kunnioittavat läsnäolollaan prosessia, jossa kaadetaan tarkoin ohjein puita, joista rakennetaan Iseen uusi temppeli vanhan tilalle. Rituaali toistuu 20 vuoden välein, ja sitä pidetään pyhänä. Kertomuksessa kokemus on katsojilleen aluksi kaikkea muuta kuin pyhä. Ritualistiset eleet tuntuvat heille juuri ikiaikaisen toisteisuutensa tähden etäisiltä, kunnes puunhakkaajat pääsevät viimein toimeen. Pyhän läsnäolo alkaa ilmetä vasta kirveiden liikkeissä. Pyhä on ritualistista ja jatkuvaa.
Valveutunut lukija tietää, että Isen temppeli aiheuttaa ulkopoliittista skismaa Japanin ja erityisesti Kiinan välillä, sillä sitä pidetään japanilaisen nationalismin symbolina. Krasznahorkai ei mainitse tätä seikkaa kertaakaan. Sen sijaan kertomus keskittyy kuvailemaan ahdistusta kahden sosiaalisen velvoitteen välissä. Yhtäältä Kawamoto kokee painetta olla hyvä isäntä käymään tulleelle ystävälleen. Toisaalta tavat ja odotukset asettavat Kawamoton jatkuvasti noloihin tilanteisiin, joissa hän joutuu pyytämään häpeällisiä palveluksia ylemmiltään voidaan viihdyttää ystäväänsä, joka ei edes huomaa kaverinsa kokemaa tuskaa.
Kertomus on yksi parhaista lukemistani kuvauksista kulttuurirajojen ylittämisen vaikeudesta, jopa mahdottomuudesta, vaikka nuo rajat ovat pohjimmiltaan yhteisiä: jossain kohtaa yhden kulttuurin on loputtava ja toisen alettava. Mutta milloin? Kertomuksen loppu on erityisen vaikuttava. Koko matkan ajan yhä ahdistuneemmaksi käyvä Kawamoto johdattaa ystävänsä korkean kukkulan laelle. Hämmentynyt länsimaalainen seuraa perässä, ja viimein kukkulan laelta heidän eteensä avautuu Kioton valojen väriloisto.
– – up here above were the two of them, Kawamoto Akio and his friend, who although he was pleased that his friend wasn’t talking and was only staring downward below with dazzled eyes here from the heights, he was also aware that it was in vain, this friend saw nothing, the Western eye only saw the firefly-like sparkling of the evening city, but nothing of what he wanted to tell him, of what this hopeless, solitary, trembling land was signaling to one from down there below, certainly this place merely signified to him the wondrous gardens, the wondrous monasteries, and the wondrous mountains all around, so that Kawamoto had already turned around, and set off on the path leading downward, when this friend, his eyes filled with wonder, crowning an already irreparable misunderstanding, and, as it were, to offer thanks for this enchanting gift, spoke to him, and certain of an affirmative reply, asked the following question: Akio-san, you really love Kyōto, don’t you; which in a single instant caused a complete breakdown in Kawamoto, and he could only say in a hoarse voice, as he headed downward in the thick darkness of the path, just this much, going back, that no, not in the least, I loathe this city.
Kawamoto yrittää saada ystävänsä näkemään, mutta tajuaa vaistomaisesti ja välittömästi yrityksen olevan tuhoon tuomittu. Kun japanilainen kertoo vihaavansa Kiotoa, on tylsistyttävä houkutus tulkita, että kyse on vierauden tunteesta omassa kulttuurissa. Siitä ei ole suoranaisesti kyse. Kyse on Kawamoton yrityksestä vakuuttaa vieraansa siitä, mitä on mahdotonta sanoa, kokonaiskuvasta. Novelli on kuljettanut kaksikkoa tutustumaan erilaisiin pyhän prosesseihin, mutta kaikki nämä ovat olleet yksityiskohtia, hämmästelyn ja ihmettelyn kohteita, joita voi löytää ja katsoa loputtomiin näkemättä suurta kuvaa.
Vieras, sanan monessa merkityksessä, tulkitsee näkemänsä aina pinnallisimman kauneuden kautta. Kauneus, sellaisena kuin sen yleensä ymmärrämme, lienee mahdotonta, jos objekti ei ole vieras – eli jos katsoja ei ole sille yhtäläisen vieras. Kielemme ei riitä kuvaamaan kauneuden eri tasoja hyvin. Kun kirjoitamme tai sanomme, siis me kriitikot tai taiteilijat tai ihmiset ihan kaikkinemme, että jokin puhuttelee meitä, tarkoitamme tosiasiassa, että kauneudella on jokin uusi aste, jota emme ole havainneet teoksessa aiemmin. Vieraus ja pinnallisuus ovat jääneet taakse. Kauneudesta katoaa ihmetys, sen tilalle on tullut tuttuus, jonka tarjoama “kauneus” on vaikeampaa, ristiriitaisempaa ja palkitsevampaa. Mistä tahansa voi sanoa pinnalta sen olevan kaunista. Tämä kauneudenkaipuu on kuitenkin lähempänä himoa kuin kauneuden kokeminen tuttuudesta, joka on syvemmän merkityksen löytämistä kiintymyksestä.
Länsimaalainen vieras, turisti, olettaa Kawamoton haluavan näyttää piiloon jäävän kauneuden, kauniin kaupungin herkkyyden. Mutta japanilaisen pyrkimys ei ole ollut se eikä suoranaisesti päinvastainenkaan vaan riisuttu kaikesta, missä on kyse kauneuden kaltaisten sanojen tukahduttavasta vaikutuksesta. Kauneus piilottaa aina kokonaisuuden. Kun jäämme vieraiksi näkemällemme, jäämme vieraiksi toisillemme.
“Kauneus, sellaisena kuin sen yleensä ymmärrämme, lienee mahdotonta, jos objekti ei ole vieras – eli jos katsoja ei ole sille yhtäläisen vieras. … Mistä tahansa voi sanoa pinnalta sen olevan kaunista.”
Tämä kauneutta pohdiskeleva kappale oli mielestäni todella mielenkiintoinen. Olen itse toistuvasti miettinyt kirjallisuudessa ja erityisesti modernissa kirjallisuuskeskustelussa (kotimaisessa kontekstissa, tosin) esiintyvää “kauniin kielen” (ja muidenkin kaltaisten kliseerekisterien) hämmästelyä ja tyhjäpäistä kiittelyä, ja muistelisin sinunkin usein tätä kriittisesti tarkastelleen tässä blogissasi.
Tuo ajatus siitä, että “kauniiksi” voi kiitellä vain jotain *vierasta*, ulkokohtaista ja *tyhjää* – siis “ihmeellistä” sanan hokkuspokkusmaisessa taikatemppumielessä, resonoi erityisesti. Itse olen kokenut marxilaisen tavarafetisismin käsitteen, markkinoille asetettujen asioiden talismaaneina ottamisen tässä(kin) hyödylliseksi tavaksi ymmärtää, miksi tietynlaisia kielen rekistereitä ja diskursseja halutaan jotenkin niin välittömästi ja pintapuolisesti korottaa, kiittää ja “ihmetellä”, ja jättää siten sikseen, jättää ne – juuri kuten kirjoitit – merkityksettömiksi, ulkokohtaisiksi, vieraiksi ja pinnallisiksi. Hyödykkeethän ovat juuri tällä tavalla tuomittuja “ulkokohtaisuuteen”, sillä markkinat perustuvat niiden abstrahoitumiseen, niiden täydelliseen irrottamiseen ihmisten välisyydestä ja merkityksestä ihmiselle, niiden kohtelemiseen vaihtoarvoina käyttöarvojen kustannuksella.
Näkisin, että “kauniiksi” (tai miksi muuksi tahansa, “ruumiilliseksi” tai “fragmentaariseksi”) “tuomittua” tekstiä tuottava kohtelee kieltä aivan yhtä vieraana kuin sitä etäisyyden päästä tarkasteleva (ja etäisyyden päähän jättävä) lukijakin, ja sekä kirjoittaja että lukija kieltäytyvät yhteisymmärryksessä ja jo etukäteen tuosta kokonaiskuvasta, “syvemmän merkityksen löytymisestä kiintymyksestä”. Tärkeintä lopulta on tuotteen “hämmästely ja ihmettely”, pinnallinen kauneus.
Kiitos jälleen kerran hienosta tekstistä!
Kiitos kommentista! Olen pohtinut asiaa aiemminkin, kyllä, ja olen huomannut myös sinun ajatelleen “kauniin kielen” vaatimuksia.
Maun sosiologia on vaivannut minua keväästä asti tavalla tai toisella ja huomaan palaavani siihen ajatuksissani kerta kerran jälkeen. Kauneutta on yleensäkin tärkeä pohtia siksi, että etiikka ja estetiikka ovat edelleen ja kaiken kattavasti erottamattomasti kiinni toisissaan.
Olen lukenut Marxia, en silti tiedä, olenko tarpeeksi pätevä kommentoimaan jokaista puolta analyysistasi. Se tuntuu silti hyvältä asialta ajatella, ja luulen saavani siitä kiinni. Fetisismiaspektin tunnistan osin todeksi. En silti itse muotoilisi hyödykkeiden olevan täysin ihmisten välisyydestä irrallisia tai markkinoiden edes pyrkivän siihen, vaikka pidän monia hyödykkeitä tyhjinä tai “laimeina”, sillä ajattelen kuluttamista sen pinnallisuudesta huolimatta identiteettivetoisena touhuna. Satun vain pitämään oman identiteetin liittämistä myyntitavaraan itsessään kritiikin arvoisena.
Olen kirjoittanut joskus aiemmin, että ihminen ei ostaessaan hanki vain tavaraa vaan myös mielikuvan itsestään kuluttajana. Mielestäni kauneuden “tunnistamisessa” kauniiksi ja sen ilmoittamisessa ääneen on kyse samanlaisesta ilmiöstä. Se on “minän” profiloimista siihen ihmisryhmään, johon haluaa kuulua, ja se tapahtuu osoittamalla omasta mielestään hyvää ja ryhmälleen kuuluvaa makua. Siksi asioiden korottamisessa kauniiksi on jotain ulkoa opitun oloista.
Löydän itsekin kirjallista kauneutta teksteistä. Se tapahtuu useimmiten rakenteen tasolla, ei niinkään kielen. Luen tekstejä rakenne edellä, tarkalleen ottaen kappale edellä, sitten vasta tulee lause, viimeisenä sanat.
Luultavasti siksikään en sulata “kauneuden signalointia” kirjallisuudessa ja vielä vähemmän sen ylistystä. Kauneus on usein sana- ja lausekeskeistä eli konteksti on toissijaistettu. Se on sukua tavalle, jolla ihmiset viestivät sosiaalisessa mediassa, että joku on “icon” tai “queen” tai “GOAT” tai “mood”. Kenties yhden sanan hokeminen tyydyttää useimpia aidosti, mutta minua on aina vaivannut, miksi kukaan pitää jotain asiaa kauniina ja jotain toista asiaa ei, eivätkä pelkät hokemat vastaa kysymyksiini.
Siitäkään ei pääse yli eikä ympäri, että sellainen kirjallisuus, jonka yhteydessä yleensä puhutaan kielen kauneudesta, on läpeensä keskiluokkaistunutta. Näin on ollut toki aina, mutta nyt taidekirjallisuus korostuu entisestään tietyn ihmisryhmän erikoisalueena. Se ei länsimaisen keskiluokankaan sisällä ole kuin tietyn kulttuuripääoman hankkineen eliitin harrastus, johon vain harvalla on aikaa, jaksamista ja varaa. Se ei ole vielä mikään ooppera, tanssi tai edes teatteri, mutta sitä pistettä lähestytään vähän kerrassaan. Arvaan, että yhä useampi (myös jäljellä olevista duunarilukijoista) kuluttaa (siis nimenomaan kuluttaa) äänikirjoina juonivetoisempaa tavaraa.
Harkitsen aina, kuinka ankaraa kritiikkiä annan koko tätä ilmiötä kohtaan, sillä olen antanut itseni ymmärtää, että nykyinen kauneuspuhe on osa kirjallisuuden kielen ja kirjallisuuskeskustelun, laajemmin koko kirjallisuuskentän, feminisoitumista. Tunnen astuvani näkyvillä olevaan viritettyyn ansaan, jos kritisoin näitä asioita varomattomasti. Siis samalla tavalla kuin poptimismin kritiikki voidaan leimata antifeministiseksi, koska poptimismi on määritelty laajalti “tyttöjen jutuksi”. (Kuka on määrittänyt naiseuden ja onko motiivi mikään muu kuin raha, se on sitten eri asia…) Näin on, vaikka kyse on hätäisen päätelmän argumentaatiovirheestä: eihän ongelma poptimismin tai kauneuspuheen pinnallisuudessa ole niiden sukupuolittuneisuus vaan pinnallisuus. Tosin viime aikoina on sentään alettu herätä siihen, että ehkä ns. girl boss -meininki ei ole aina idealisoitua feminismiä vaan ihan vain opportunismia.