Jäätä ja sitäkin kylmempää sadetta. Kuvassa Lou Reed ja Metallica.
Sea Power: Ecstatic Vibrations, Totally Transcendent 3:35
Faust: Why Don’t You Eat Carrots 9:32
Mustafa Özkent: Burçak Tarlası 2:57
Shawna: So Real So Right 3:51
Hunting Lodge: Na vilavilairevu 6:22
Sun Ra & His Arkestra: Sleeping Beauty 11:49
Tina Sani: Khari Neem Ke Neechey, Pt. 1 3:52
Lou Reed & Metallica: Dragon 11:10
Marissa Nadler & Mary Lattimore: If I Could Breathe Underwater 4:29
Leda Valladares: Detrás de un Vidrio Gris 2:43
For Tracy Hyde: Undulate 4:32
Gentle Giant: Three Friends 3:02
Chevalier: The Curse of the Dead Star 8:08
GING NANG BOYZ: SKOOL KILL 5:36
Delivery: The Wrong Time 7:51
Nicole Dollanganger: Sleepy Town and Cemeteries 2:54
Aster Aweke: Hagerae 7:51
Les Discrets: Septembre est ses dernières pensées 2:29
Borgne: Qui serais-Je si ne le tentais pas 7:13
Ann Bell Fell: Dark Side of the Blue Balloon 5:27
Doctor’s Cat: Feel the Drive – Vocal Extended 6:22
Vikki Benson: Easy Love 3:34
The Sweet Talks: Kyekye Pe Aware 4:56
Kano: It’s a War 6:52
Stanislas Tohon: Paix Lo 9:06
Akofa Akoussah: Tango 3:02
La Streghe: Cosa mi succedera’? 6:54
Gorgon: Immortal Horde 4:44
Just Mustard: Boo 5:08
Asagraum: Abomination’s Altar 4:22
Nico: Henry Hudson – Alternate Mix 3:47
Linda: Волчицаv 3:36
MF Doom: One Beer 4:19
Hailu Mergia & Dahlak Band: Wede Harer Guzo 6:36
Dødheimsgard: Starcave, Depths and Chained 3:41
Raushan Orazbaeva: Zhappas 2:13
Salamat Sadikova: Keremet Batkenim 4:06
Chinbat Baasankhuu & Bayarbaatar Davaasuren: Avgiin tsagaan uul 3:20
Gustavo Fedel Cuarteto: Letargo de los Puñales 7:09
Mercedes Sosa & Léon Gieco: Sólo de Pido a Dios – en Directo 4:39
Costi: Marraskuun poika 3:13
The Velvet Underground: I’m Sticking With You 2:26
Hector: Tuulisina öinä 4:37
Shary Flennikenin (s. 1950) Trots and Bonnie oli vuosina 1972–1990 ensin underground-lehdissä ja sitten National Lampoonissa ilmestynyt strippisarjakuva kahdesta 13-vuotiaasta tytöstä, kiltistä Bonniesta ja hänen sanavalmiista ystävästään Pepsistä, jotka tutustuvat aikuisten maailmaan seksin ja yhteiskunnallisten ilmiöiden kautta. Trots on Bonnien koira, joka kommentoi kuivalla huumorilla tyttöjen edesottamuksia ja tarjoaa stripin punchlinen.
En muista, missä yhteydessä tutustuin sarjakuvaan, mutta huomasin lähes tuoreeltaan sen saaneen vuonna 2021 kovakantisen julkaisun, kustantajana New York Review Books. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tyttöjen seikkailuja on koottu samoihin kansiin. Siis englanniksi. Ranskalaiset olivat kirinneet edelle jo vuonna 1990.
Julkaisu on kaivattu lisä yhdysvaltalaisen sarjakuvaperinteen säilyttämiseksi. 1960–1970-lukujen underground-skene synnytti alan sisäiselle sensuurijärjestelmälle, Comics Codelle, piut paut antaneita uusia ääniä, mukaan lukien epäsäännöllisesti 1980-luvulle asti julkaistun Wimmen’s Comix -antologian, johon myös Flenniken piirsi. Pinnan alla kuplineesta feministisestä sarjakuvaliikkeestä Flenniken singahti valtavirran tietoisuuteen siirryttyään laajalevikkiseen National Lampooniin.
Lampoonin toimituksessa toteutui epäpyhä liitto, Flenniken sai julkaisukanavan sarjakuvilleen, lehti hyödynsi raflaaviin aiheisiin mieltynyttä taiteilijaa saadakseen lukijoidensa, teini-ikäisten poikien, huomion. Flenniken käytti tilannetta hyväkseen valistaakseen nuoria miehiä sukupuolten keskinäisestä dynamiikasta. Suosio takasi, että Trots and Bonniesta tuli yksi lehden vakiosarjoista.
Trots and Bonnien tapa käsitellä ajankohtaisilmiöitä on oletusten kääntäminen ympäri. Naapurin pieni Elrod-poika on usein tyttöjen lääkärileikkien viaton uhri, joka kuolee brutaalisti ja herää henkiin kerta kerran jälkeen. Hänelle on siis varattu perinteinen kaltoinkohdelluksi joutuvan naisen osa. Teinipoikia tuijotetaan lihakimpaleina, ja erityisesti Pepsi jahtaa heitä aggressiivisesti. Flenniken ei halunnut vähätellä miessukupuolta. Kuten hän teoksen jälkisanoissa selittää, tarkoitus oli tehdä National Lampoonin lukijakunta tietoisiksi siitä, miten he tyttöjä katsovat ja kohtelevat. Eli herättää empatiaa ja epämukavuuden tunteita.
Sananvapaus mahdollistaa kokoelman julkaisun hienona kovakantisena painoksena, mutta Trots and Bonnien kaltaista sarjakuvaa ei enää julkaistaisi nykypäivän sarjakuvalehdissä. Sen politiikka on konservatiiveille vastenmielistä, ja sen transgressiivinen ilmaisutapa on liian radikaali keskiluokkaistuneelle feminismille tai sarjiksista diggaaville taviksille. Kohderyhmiksi jäävät underground-sarjakuvan historiasta kiinnostuneet ja feministit, joille poliittinen epäkorrektius ei ole tabu vaan anarkian väline.
Flenniken käsittelee slapstick-huumorin ja sanailun kautta muun muassa tyttöjen seksuaalista heräämistä, menkkoja, naisen asemaa, perhesuhteita ja sukupuolittunutta väkivaltaa, vaikka kevyempääkin hassuttelua on mukana. Sarjakuvassa esiintyy tytöiltä seksiä ostavia pedofiileja, pientä poikaa ammutaan lähietäisyydeltä haulikolla, raiskauksesta tehdään (ei uhria pilkkaavaa) huumoria.
Nuorten hahmojen seksuaalisuus on luultavasti useimmille lukijoille liikaa. Vaikka monet aikuiset muistavat omat teinivuotensa, ne vaikuttavat jälkikäteen kuin unelta, ja tuolloisen kokemusmaailman kiistäminen on yhteiskunnallinen normi – seksuaalinen herääminen mukaan lukien.
Sarjakuva hätkähdyttää edelleen, erityisesti koska Flennikenin taitava piirrostyyli on 1920–1930-lukujen sanomalehtisarjakuvien näennäisviattomuutta parodioiva. Bonnie on Flennikenin teiniajan omakuva, poikamaisesti liian isoihin vaatteisiin pukeutuva hujoppi, jolla on viattomat, lähes tyhjät silmät. Pepsi on verkkosukissa ja lyhyessä hameessa keikistelevä Pollyanna-parodia, joka perustuu muutamiin Flennikenin feministiystäviin.
Hahmot elävät aina sarjakuvan julkaisuajankohdan “nykyhetkessä” mutta voisivat olla designiltaan monta vuosikymmentä vanhempia. Lukijalle tuttuja esteettisiä vertailukohtia lienevät Kippari-Kalle, Krazy Kat, Helmi ja Heikki sekä Matti Mainio ja Jussi Juonio. Flennikenin esikuvina olivat Suomessa vähemmän tunnetut Clare Briggs (1875–1930) ja H. T. Webster (1885–1952), mutta kirjan mukana julkaistussa haastattelussa hän mainitsee muun muassa Carl Barksin (1901–2000) Ankka-tarinat merkittävänä vaikutteena.
Stripin syntymäajankohta huomioiden Trots and Bonnie edustaa, tietysti, lennybrucelaista asennetta. Kokoelma onkin osin omistettu Brucelle. Lenny Bruce (1925–1966) oli stand-up-koomikko, joka sanoi raflaavia asioita sakko- ja vankeusrangaistuksen uhalla ja sensuurilakeja uhmaten. Hänen vitsinsä olivat periaatteessa humalaisen setämiehen horinaa, jossa seikkailivat bi-curiousin yksinäisen ratsastajan tai kusemaan kykenemättömän ujon miehen tapaiset hahmot. Eräänlaisia Dean Martin -juttuja helvetistä siis. Bruce ei ole nykykorvin kuunneltuna kovin hauska, mutta kaikki modernit stand-up-koomikot ovat hänelle velkaa, halusivat tai eivät. Siinä sivussa hän avasi paljon ovia erityisesti 1960–1970-lukujen underground-kulttuurille. Bruce ei ollut siis merkittävä vain komiikalle vaan hänen vaikutuksensa tuntui musiikissa, elokuvassa, kirjallisuudessa ja, kuten nähdään, sarjakuvissa.
Trots and Bonniessa yhdistyy kaksi Brucen huumorin tärkeää elementtiä: sananvapauden asettaminen etusijalle ja vitsien näennäisviaton vanhanaikaisuus. Flenniken osoittaa silti rajat, joita ei ole halukas ylittämään. Hän ei koskaan piirrä tyttöjä tarkoituksellisen pornografisina olentoina, vaikka sortuu muutaman kerran fanipalveluun.
Suurin osa stripeistä kokoelmassa on mustavalkoisia, mutta osa on maalattu lämpimin punaisen, keltaisen tai sinisen sävyin. Mukana painoksessa on sarjakuvapiirtäjä Emily Flaken (s. 1977) kirjoittama esipuhe, Flennikenin haastattelu ja hänen selontekonsa jokaisen mukaan sisällytetyn stripin taustoista. Näiden merkintöjen perusteella yllättävän moni stripeistä perustuu suoraan Flennikenin omiin kokemuksiin.
Julkaisu ei ole täydellinen valikoima. Flenniken kertoo jättäneensä pois huonoimmin vanhentuneet, loukkaaviksi kokemansa stripit. Trots and Bonnie ilmestyi kuukausittain, ja takasivuilta löytyviä julkaisupäivämääriä selaamalla huomaa, että sarjakuvista on jätetty pois valtaosa. Kaikkea ei ole siis karsittu loukkaavuuden vuoksi vaan siksi, että huumori käy toisteiseksi. Osa poistetuista stripeistä löytyy netistä. On hankala sanoa, miksi esimerkiksi tämä strippi on jäänyt ulos, vaikka siinä käsitellään lesboseksuaalisuutta, jota muualla kokoelmassa juurikaan ei. Kenties syy on siinä, että kirjassa on jo yksi, sanomaltaan painokkaampi strippi tyttöjen rock-bändistä.
Toisaalta esimerkiksi Trotsin seikkailu mustan puudelin kanssa on tulkittavissa nykysilmin rasistisen allegorian kautta, ja se lienee hyvä esimerkki loukkaamisen pelossa pois jätetystä stripistä. Rotukysymykset loistavat kokoelmassa muutenkin poissaolollaan, ja tyttöjen maailma on pääasiassa keskiluokkaisen valkoinen.
Tästä huolimatta sarjakuva on edelleen eteenpäin katsova ja häpeilemätön, usein sellaisella tavalla, johon oman maailmansa rajojen sisäpuolella pysyttelevä liberaali yleisö ei kykene. Tulen lukemaan Trots and Bonnieta uudestaan vielä myöhemminkin, ja ehkäpä se on sarjakuvan merkittävin yhteinen piirre Carl Barksin teosten kanssa.
Alla kokoelman julkaisun yhteydessä striimattu Flennikenin ja Flaken välinen keskustelu. Keskustelussa puhutaan muun ohessa paljon hahmoista ja piirtämisen teknisistä piirteistä, mikä on ilahduttavaa.
Usein toistuva mantra on, että yhteiskuntamme on muuttunut itsekkäämpään suuntaan, jota edistävät jälkikapitalistinen kuplautuminen ja yksilöllisyyden ylikorostuminen. Jokaista kiinnostavat vain omat, tiukan viiteryhmän sisäiset asiat. Moni tiedostavana itseään pitävä nyökyttelee ajatukselle ja pitää sitä totena.
Isossa kuvassa väite on outo. Läntinen maailma ei ole hajonnut tuhansiin ideologisiin kuppikuntiin, niin kuin yksilöllisyyden korostuessa luulisi, vaan erityisesti yhdysvaltalainen kulttuurihegemonia on mustavalkoistunut ja kaksinapaistunut. Liberaalien ja konservatiivien välinen jännite on jatkuva, identiteettipolitiikka vetää keinotekoisen rajan ja jalkaa kummallakin puolella pitäviä pidetään epäilyttävinä tai typeryksinä.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan taas on satunnaisesta rivien hajoamisesta huolimatta osoittanut, että Eurooppa ja Yhdysvallat ovat edelleen samoilla ulkopoliittisilla linjoilla kaikista uhkakuvista huolimatta.
Kun yksilöllisyyden vaaroista puhutaan, näkökulmaksi tarjotaan, että ajattelemme ensisijaisesti itseämme. Ilmiö kehystetään moderniksi ja siten kautta rantain “luonnottomaksi”. Viimeksi näin puhui Helsingin Sanomissa julkkispsykologi Maaret Kallio, joka puhui subjektikeskeisestä ihmiskäsityksestä viallisena ja niputti hedonismin ja yksilöllisyyden kätevästi samaan kasaan:
Yhtä lailla on vinoutunutta, kun oma itse nousee ylivaltaan. Tässä ajassa ja yleisessä keskustelussa minäminäminä on hämmentävän korostunut, mikä paradoksaalisesti on vastoin ihmisluonnetta ja hyvinvointia. Yksilön yltiömäinen korostaminen, yksilömenestyksen glorifiointi tai hedonistisen egoisimin alleviivaaminen eivät kerro tasapainoista vaan pelosta. Onko minä vaarassa hukkua, jos korvat aukeavat myös toisille? Onko tämän ajan minä todella niin hauras, ettei se kestä toisten kuulemista ja yhteisen hyvän vaalimista?
Kommenteissa tietysti nyökyteltiin ja myötäiltiin eli oltiin asiasta yhtä mieltä…
Inspiraationa tekstiin on Kallion omien sanojen mukaan hänen tuttavansa, joka haikaili koronavuosien perään, sillä ne olivat juuri hänen perheelleen auvoisaa aikaa. Kallio pitää tätä merkkinä yhteiskunnan korostuneesta yksilökeskeisyydestä, jossa ei ajatella toisten hyvää lainkaan.
Kallion tarkoitus lienee hyvä, mutta hän ei anna tekstissään syitä individualismin historiallisille syille, vaikka niitä on tarjolla pilvin pimein. Hän sivuuttaa tyystin eurooppalaisen filosofian historian, onhan hän psykologi eikä filosofi. Tosin psykologilta luulisi olevan erityisen oleellista olla kirjoittamatta, millainen maailmankuva on normaali. Samalla Kallio ohittaa sen, että paluu pieniin perhepiireihin ja yksilön omien etujen ajatteluun on osittaista paluuta aikaan, jolloin ihmiskunta ei ollut jatkuvasti yhteydessä toisiinsa vaan asui pienemmissä yhteisöissä. Siis osin jopa aikaan ennen kaupungistumista.
Kallion käyttämä esimerkki on siksi huonosti valittu. Eihän hänen koronapandemiaa haikaillut ystävänsä kaivannut pandemia-aikaan takaisin vain itsensä vuoksi vaan perheensä.
Eikä mikään ole niin turruttavaa kuin perhekeskeinen ajattelu. Jokainen tietää ilmiön, jossa lapsista tulee perheellisten koko maailma vuosiksi eteenpäin. Joistain ihmisistä tulee lasten synnyttyä jopa useiksi vuosiksi typeryksiä, koska mahdollisuuksia ajatella rauhassa ja seurata maailmaa ympärillä ei enää ole yhtä paljon kuin ennen. Kaikkein omituisimmat ja harhaisimmat yhteiskunnalliset näkemykset olen kuullut suurperheiden isiltä ja äideiltä. Moni päihteiden sekakäyttäjäkin on paremmin kartalla maailmasta.
Koska perhekupla ei ole trendikäs, sen vaikutuksista ajatteluun ei puhuta. Samalla perheiden, niin kuin eläkeläistenkin, etujen varjolla voidaan toteuttaa toisten ihmisten riistämiseen keskittyvää politiikkaa. Jopa – tai erityisesti – fasismi on pohjimmiltaan tiukan perhekeskeinen ideologia.
Yksilöllisyyteen uskovan yhteiskunnan varjolla ääritekoja toteutetaan harvemmin, vaikka Kallio yrittää kirjoituksensa lopussa tehdä diktatuurista yksilönpalvontaa samassa mielessä kuin mitä individualismi läntisessä kulttuurissa on. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Diktatuuri on, niin outoa kuin se onkin, perheenpalvontaa, sillä perhe on edelleen patriarkaalinen hierarkia, niin kuin on autoritaarinen valtiokin.
* *
Suomi ei ole poikkeus verrattuna muihin läntisiin maihin vaan yksilönvapauksien mallioppilas. Oman itsen asettaminen etusijalle on kuulunut suomalaisuuden kuvaan koko modernina aikanamme. Populaarikulttuurin (anti)sankarimme ovat perinteisesti olleet korvessa tuhisevia metsäläisiä, hiljaisia jermuja akkoineen. Kun joen alavirtaan valuu puulastuja, otetaan kirves kouraan ja mennään tervehtimään naapuria. Sittemmin tilalle ovat tulleet metsäläisten kosmopoliittiset jälkeläiset, jotka pitävät mieluummin bussipysäkillä etäisyyttä toisiinsa kuin alkavat jutella.
Suomalaisille tärkeimpiä arvoja on ollut jo kauan yksityisyys, sillä rauhaan jätetyksi tuleminen on arvo itsessään. Individualismi taas on kuulunut kulttuuriin jo lainsäädännön kautta, vaikka mediassa arkisen yhtenäiskulttuurin kuolemasta puhutaankin. Tämä yhtenäiskulttuuri tiivistetään TV-ohjelmien tarjontaan, koska muuta esimerkkiä kolumnistit eivät keksi.
Sosiologi Pierre Bourdieun (1930–2002) teorioihin pohjautuvan Suomalainen maku -teoksen (Gaudeamus, 2014) mukaan suomalaiset jakautuvat moderninakin aikana muutamaan jäykkään lokeroon. Näistä lokeroista tärkeimmät ovat koulutus, sukupuoli ja ikä. Miehet ovat konservatiivisempia kuin naiset, vanhat enemmän kuin nuoret. Vähemmän koulutetut ovat tulotasosta riippumatta kulttuurisesti kapea-alaisempia kuin korkeakoulutetut. Kaikki jakavat näkemyksen lukemisen hyödyllisyydestä, jopa ihmiset, jotka eivät lukemista harrasta. Yksikään ihmisryhmä ei kuuntele kovin mielellään oopperaa, mutta koulutetummilla on paljon paremmat eväät siitä nauttimiseen. Ja niin edelleen.
Teos on kymmenen vuotta vanha, ja internet kansainvälisine ilmiöineen on jossain määrin pirstonut suomalaisuuden kuvaa. Tästä huolimatta uskallan väittää, että suomalaisuus on edelleen jähmeää ja helposti lokeroitavaa. Tämä ei tarkoita, etteivätkö yksilöt olisi yksilöitä vaan että tietyt ilmiöt toistuvat muita useammin.
Suomessa ei ole tapahtunut yhteiskunnan pirstoutumista tsiljooniin ideologioihin ja sen muuttumista yksilöiden äänin porisevaksi papupadaksi, vaikka niin luulisi käyneen individualismin hirmuvallaksi mustamaalatussa yhteiskunnassa. Miksi niin ei ole käynyt? Siksi, että “yksilöllisiksi” kutsutut ilmiöt ovat massailmiöitä. Jos 50 000 ihmistä laulaa samaa hedonistista rakkautta ylistävää pop-biisiä areenalla artistin tahdissa, ei siinä ole mitään poikkeuksellisen yksilöllistä. Kuinka individualistista on haluta vetäytyä korona-aikana mökkielämän rauhaan?
Suomalaisessa yhteiskunnassa on edelleen vain muutamia valtavirran ilmiöitä, jotka hallitsevat kaikkea keskustelua. Anarkismi ei ole noussut valtapolitiikan osaksi, suuria puolueita ei ole syrjäytetty kuntapolitiikasta, media nostaa ansaintalogiikallaan jatkuvasti samoja asioita esiin. Kiinnostavia yhteiskunnallisia, kulttuurisia tai uskonnollisia avauksia ei paljoa esitetä tai jos esitetään, niitä ei huomioida.
Kallion kaltaisten kolumnistien harmitus kohdistuu epäselvään ja abstraktiin individualismiin, joka on näitä kolumneja varten ilmestynyt mystisesti tyhjästä. Ratkaisuksi tarjotaan vähintään yhtä abstraktia tasapainoa.
Samalla yksi merkittävimmistä poliittisista ongelmista on se, ettei individualistisia vaihtoehtoja ole tarpeeksi. Melkein 30 prosenttia ihmisistä ei löydä puoluepolitiikasta itselleen sopivaa poliittista ääntä, koska kenttä on liian suppea tai politiikka etäistä. Yhteiskunnalliset keskustelut ovat tiivistyneet eipäs-juupas-hokemiseen, sillä niissä käytetty retoriikka on mustavalkoista.
* *
Ilmiselvintä asiaa ei halua kukaan sanoa. Kallion ja muiden tarkoittama vahingollinen individualismi ei ole ensisijaisesti ideologista vaan rahankäyttöön perustuvaa. Nykyajan vahingollisin individualismi ei ole poliittis-ideologista subjektivismia tai filosofista hedonismia vaan kuluttamista. Ostamisen ja omistamisen oikeudet ovat merkittäviä eriarvoistamisen välineitä. Vaikutukset ovat isoja myös (perhe)psykologisesti ja sosiaalisesti.
Omistusoikeuden kritiikki on epäsuosittua. Siihen ei ole herätty kunnolla edes energiakriisin aikana, vaikka kriisi on ollut täydellinen demonstraatio siitä, että sähköön, perusoikeudeksi nousseeseen hyödykkeeseen, ei tulisi enää soveltaa yritysten laajaa ansaintalogiikkaa. Asiasta ei tietysti puhuta, koska se herättää työmarkkinoiden, ammattiliittojen, poliittisten puolueiden ja valtamedian kannalta kiusallisen kysymyksen: mitä muita asioita sopisi pitää samoin perustein markkinoilta suojattuna?
Keskiluokan perhekeskeinen itsekkyys on omaisuudesta kiinni pitämisen itsekkyyttä. Mitä enemmän ihminen omistaa, sitä enemmän hän keksii tekosyitä omistamisensa oikeutukselle ja omistuksistaan nauttimiselle.
Tähän mentaliteettiin kasvaneille elämä on tehty kuluttamista varten. Jos et voi ostaa, et ole olemassa. Kuluttaminen on niin hyvinvointia kuin hyvinvoinnin signalointia. Valokuvataiteilija voi kirjoittaa pitävänsä hedonismia oikeutenaan, koska ympäristö viestittää kulttuurialallakin kuluttamisen olevan standardi, jota vasten muu mitataan. Suuren kulttuuripääoman haltijana taiteilija osaa lasketella luikuria ja tiputella viittauksia oman sikailunsa perusteeksi paremmin kuin juntti. (Onko keskiluokkaisempaa ammattia kuin valokuvataiteilija? Ehkä kirjallisuuskriitikko, hoh!)
Avoin tuhlaamisella kerskailu, brändeihin pukeutuminen ja ahnas rahanteko ovat niin tiukka osa keskiluokkaista maailmaa, ettei niitä kritisoida laajasti, vaikka ne eristävät ihmisiä toisistaan luoden paineita jo hyvin nuorille. Kaikesta muusta puhutaan, luokkahypystä, identiteetistä, kerrannaisvaikutuksista… Rahajärjestelmästä itsestään ei, paitsi sitten, kun pitää hokea “kapitalismi paha” -mantraa.
Maaret Kallion teksti on tyypillinen lajinsa edustaja, koska se ei ole pahantahtoinen tai edes väärässä, mutta se puhuu asian vierestä, keskiluokalta keskiluokalle tästä ajastamme. Tekstissä huvittavinta on, että kirjoittaja on melkein oivalluksen partaalla, mutta ei, rahkeet eivät aivan riitä valaistumiseen, eikä sellaista tyypillinen Kallion lukija kai haluaisikaan.
Kallio ei kirjoita siitä, että itsekkyys ilmenee hänen omassa elämässään mahdollisuutena ostaa aivan mitä haluaa jättimäisistä ostoskeskuksista tai intohimona poseerata sosiaalisessa mediassa, niin kuin se ilmenee lähes jokaisen elämässä. Lisäksi Kallio esiintyy Hesarin ja naistenlehtien sivuilla, välillä kirjoittajana, välillä haastateltavana. Eli vallankäyttäjänä, joka selvästi pitää omaa ääntään merkityksellisenä.
Rahan sijasta Kallion tekstissä puhutaan abstraktista aikamme itsekeskeisyydestä, sillä rahasta kirjoittaminen pakottaisi kirjoittajan katsomaan itseään osana haalinnan koneistoa. Lempeästi kuuntelemisen ja individualismista läksyttämisen mantra tuntuu tekopyhältä. Kallio, niin kuin moni muukin, elää elämää, joka on tässä maassa yli sadan tuhannen lapsen saavuttamattomissa. Vaan tätä se on aina, kun hyvin toimeentulevat vihjaavat, että ongelma yhteiskunnassa on se, että ihmiset eivät leivo keskenään tarpeeksi pullaa. Eikä se, että joillain on niin paljon pääomaa, ettei paskalle taivu.
Kolumneja nykyajan raadollisuudesta on mukava raapustaa, kun niissä voidaan syyttää epämääräistä kohdetta tai vaikka kaveria muttei kirjoittajaa ja hänen kaltaisiaan. Siinä ei ole mitään uutta. Monet julkisuudessa menestyneet henkilöt eivät ole tunnettuja introspektiostaan. Päinvastoin, individualismin arvostajia, yltiöpäisen kuluttamisen hylkääjiä, pidetään outoina ja vaikeina ihmisinä.
Jouluni oli ruoantäyteinen, enkä enempää voisikaan toivoa. Outo vuosi, seuraava toivottavasti valoisampi. Tuttuun tapaan vuoden lopuksi on tarjolla myös koko vuoden listat kokoava megalista, jonka onkin tällä kertaa yli 27 tuntia pitkä. Onnea matkaan sen parissa! Kuvassa SOPHIE.
Another Sunny Day: You Should All Be Murdered 4:39
Mo-Dettes: White Mice 3:38
Tamara Luonto: Kesän ensimmäinen päivä 3:23
Taeko Onuki: 言いだせなくて 3:53
Cul De Sac: A Voice Through a Cloud 9:28
Hako Yamazaki: Help Me 4:19
Sea Urchins: Pristine Christine 2:48
France Gall: La déclaration d’amour 3:22
The Clean: Point That Thing Somewhere Else 5:29
The Bears: On Me 3:12
Kim Gordon: Cookie Butter 6:26
Demolition Hammer: Human Dissection 5:07
Dadub: Temptation of Maya 3:53
Artillery: Beneath the Clay (R.I.P) 4:49
Marusha: Voltage Pulse 4:31
Commander Tom: The Vulcan 9:33
Coil: Ether 11:32
SOPHIE: Whole New World/Pretend World 9:06
Jay Munly: The Denver Boot 6:23
Can: Flow Motion 10:30
Lashtal: Kundalini 7:11
Exuma: Baäl 6:35
Luku alkaa kuvalla meemistä, joka perustuu mainokseen The Most Interesting Man in the World.
Nimi Sivistyksen saattohoitajat tuo mieleen jo aiemmin mainitun Tamminiemen pesänjakajien kaltaiset poliittiset paljastuskirjat.
Timo Vihavainen on jo aiemmin teoksessa viitattu venäläiskriittinen tutkija, joka povaa länsimaiden perikatoa.
Vyöhyke VI voi tarkoittaa monia asioita kuten Helsingin julkisen liikenteen vyöhykkeitä. Rap-slangissa sillä viitataan Atlantassa sijaitsevaan alueeseen Zone 6.
Sivu 59:
Tässä dystopiassa liikutaan moduulista toiseen neulanvaihtopisteen kautta. Ealingin asema sijaitsee Lontoossa. Teos tuntuu vihjaavan, että Helsinki on kasvanut massiiviseksi osaksi maailmanmetropolia, jossa Herttoniemestä voidaan siirtyä noin vain meren ali Englantiin.
Sivu 60:
Politiikasta tutut Kimmo Sasi (s. 1952) ja Marianne Kiukkonen (s. 1968) saavat edustaa teoksessa itsejään. Sasi on kokoomuksen sittemmin eduskunnasta tippunut ammattipoliitikko. Kiukkonen on MV-lehden sisäpiiriä, epämääräisissä rikollisporukoissa pyörinyt entinen poliisi ja entinen Itsenäisyyspuolueen eduskuntavaaliehdokas.
Salmi on luultavasti suojelupoliisissa pitkän uran tehnyt Ilkka Salmi (s. 1968), joka siirtyi sitten ulkomaille alanaan terrorisminvastainen turvallisuus.
Famulus-yhtiö: Famulus tarkoittaa taikurin apuria.
Sivu 61:
Ministerivaltiosihteeri on ajat sitten käytöstä poistunut virka, jolla tarkoitettiin Suomen ja Venäjän välisten asioiden yhdysmiestä aikana ennen Suomen itsenäistymistä. Jatkosota-extran maailmassa virka on herätetty uudelleen henkiin.
Teppo Sukari on viittaus liikemies Teuvo “Topi” Sukariin (s. 1954) ja tietysti myös Suppo Tekari.
Ajankohtaisen kakkosen keskusteluillat tulevat Tuskille syystäkin mieleen, sillä näiden keskusteluiltojen edeltäjä oli luvun alussakin mainittu Lauantaisauna.
Lauri Taapero viittaa entiseen poliisiylijohtaja Mikko Paateroon (s. 1948).
Gennadi Markohamilov viittaa niin konservatiiviseen tiedetoimittaja Marko Hamiloon (s. 1968) kuin oligarkki Gennadi Timtšenkoon (s. 1952).
Fasces: nimitys fasisti tulee tästä vitsakimppua tarkoittavasta sanasta.
Sivu 62:
Tellakit olivat turkkilaisia saunottajapoikia, usein alaikäisiä.
Quiês (lat.) tarkoittaa rauhaa tai unta, ei kiuasta.
Tahvanainen nousee jälleen esiin eräänlaisena poissaolevana tärkeänä henkilönä.
Hans Kalm (1889–1981) oli virolainen eversti ja mahdollisesti tuomitsematta jäänyt sotarikollinen, joka palveli vapaaehtoisena Suomen sisällissodassa ja saattoi osallistua laittomiin teloituksiin. Kalmista tuli sittemmin homeopaatikko. Asikkala oli yksi taisteluista, joissa Kalm palveli, joskin hän ei osallistunut siellä tapahtuneisiin teloituksiin.
Ylikangas lienee historioitsija Heikki Ylikangas (s. 1937), joka käsittelee Kalmia kiistellyssä ja kiitellyssä teoksessaan Tie Tampereelle (WSOY, 1993).
Sivu 63:
Mallinukke, Punainen Domino, Isolde ja Vaihdemies. Mallinuken ja Vaihdemiehen inspiraatioita en ole onnistunut löytämään, vaikkakin esimerkiksi belgialaisessa vastarintaliikkeessä toimi Vaihdemiehenä tunnettu vakooja. Punainen Domino on karnevaalinaamari ja myös supersankari Vihreän lyhdyn arkkivihollinen, mutta todennäköisin viittauskohde on Yhdysvaltain 34. presidentin Dwight D. Eisenhowerin (1890–1969) dominoteoria, jonka mukaan yhden Indokiinan maan muuttuminen kommunistiseksi johtaisi kaikkien naapureiden poliittiseen kumoukseen (kiitos vinkistä, Frank!). Tahvanaista epäillään Vaihdemieheksi ja olemme huomanneet Eeli Sinistön jo puhutelleen Anele Nokea Isoldena.
Klinge: Historioitsija Matti Klinge (s. 1936), jonka ilmaisutapa on niin kirjoituksessa kuin puheessa varsin vanhahtava.
Attribuuttilinnun attribuutti viittaa kieliopin sijasta luultavasti enemmän taideteoreettiseen käsitteeseen, jossa eläimet voivat toimia jonkun asian tai henkilön tunnuskuvina.
Sivu 64:
“Eli minkä takia joku väkertäisi näin laajan sepitteen jolla ei selvästikään ole haettu mitään taiteellisia arvoja eikä hupiarvoja eikä muuta.” Pohdinto pätee luultavasti varsin moneen ITE-kirjallisuuden teokseen.
Niskapalkin muistelukset eivät ala vaan jatkuvat tästä. Hänen työnsä eduskunnassa alkaa. Siirto on hämäävä, koska juuri tätä ennen on ollut puhetta aivan toisenlaisesta proosateoksesta.
Sivu 65:
Salvadore Guasimodo osoitus Niskapalkin huonosta taustatyöstä, romaanin vaihtoehtomaailmasta tai ääripoliitikkojen tavasta kirjoittaa uudelleen historiaa. Nobel-runoilija on Salvatore Quasimodo (1901–1968) ja hänen kuolinvuotensa ei ollut 1986. Ihme ja kumma, tunnettu Quasimodo-sitaatti menee aivan oikein.
Että Niskapalkki ajattelee jo heti alussa pääasiallisen tehtävänsä olevan vallankahvassa pysymisen kertoo hänestä ihmisenä paljon.
Taika-ampuja (1821) on tunnettu Carl Maria von Weberin (1786–1826) saksalainen ooppera.
Friedrich Nietzsche -sitaatti menee jälleen oikein, filosofin elinvuodet päin prinkkalaa.
Paternoster on eduskunnan paljon huomiota saanut ja meemin asemaan kohonnut hissi.
Kuva: LEHTIKUVA / JUSSI NUKARI
Sivu 66:
Julia Evola viittaa traditionalistiseen kulttuurifilosofiin ja esoteerikkoon Julius Evolaan (1898–1974).
Syvävaltiohuoneen seinällä roikkuvat kuvat ansaitsevat erityisen huomion, koska ne koostuvat yksinomaan salamurhaajista ja maanpettureista. Jacob Johan Anckarström (1762–1792) oli ruotsalainen kuninkaanmurhaaja, joka tappoi Kustaa III:n (1746–1792). Anckarström ei ollut ainoa osallinen murhaan vaan kysymyksessä oli kirjan teemaan sopivasti salaliitto. Ernst Tandefelt (1876–1948) oli Edistyspuolueen sisäasiainministeri Heikki Ritavuoren (1880–1922) murhannut oikeistolainen sortokauden aktivisti. Lennart Hohenthal (1877–1951) oli myös sortovuosien aktivisti ja hän murhasi ampumalla prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen (1856–1905). Lapuan liikkeeseen kuulunut Olavi Runolinna (1906–1971) puolestaan ampui petturiksi epäillyn Minna Craucherin (1891–1932). Litania huomioiden toteamus ”parlamentarismimme historian suuresta kertomuksesta” saa varsin koomisia piirteitä.
Filosofi Emmanuel Lévinasin (1906–1995) pieleen menneissä syntymävuosissa (1870–1924) naurattaa tietysti se, että Niskapalkin mukaan Lévinas selvisi holokaustista kuolemalla jo ennen sitä. Lévinasin tunnetuin teoria liittyy subjektin suhteeseen toiseuteen ja yleensä toiseuden käsitteen määrittelyyn. Tosiasiassa esitetyt elinvuodet ovat Vladimir Uljanovits Leninin.
Sivu 67:
Pia Kauma (s. 1966) on kokoomuslainen kansanedustaja, joka möläytti sittemmin memeettiseksi hokemaksi jääneen tokaisun maahanmuuttajien tuliteristä lastenvaunuista. Hänen reseptinsä koskevat koillisranskalaista maalaispataa ja jo aiemmin mainittua Internet-legendaksi muodostunutta paskansniffaushuumetta, jenkemiä.
Niskapalkki kuuluu Suomen Sisuun, josta myös moni perussuomalaisten aktiivi on alun perin ponnistanut eduskuntaan Jussi Halla-ahosta Olli Immoseen (s. 1986).
Kakistokratia on nimitys hallintomuodolle, jossa idiootit ovat ottaneet vallan. Niskapalkin määrittelemä terve kakistokratia on oksymoroni.
Jukka Hankamäki (s. 1966) oli romaanin julkaisun aikaan tuntemattomampi suuruus, mutta nykyään hänet tunnetaan pamflettimaisesta suurteoksestaan Totuus kiihottaa (Suomen Perusta, 2020) perussuomalaisten ajatuspajalle, josta ehti kehkeytyä kunnon mediamyrsky. Niskapalkki viittaa tässä Hankamäen teokseen Dialoginen filosofia (Yliopistopaino, 2003). Teoksen taustalla on muun muassa Levinasin etiikan teoria. Dialogisen filosofian ilmestymisen aikaan Hankamäki kannatti vielä liberalismia ja ei ollut tiedeyhteisön paaria. Hankamäeltä lainattu tekstinpätkä on mukaelma filosofi Immanuel Kantin (1724–1804) kategorisen imperatiivin pääperiaatteesta.
Niskapalkin teoksen julkaisija on Lügenpresse. Saksankielinen termi tarkoittaa valehtelevaa lehdistöä ja oli konservatiivien käytössä jo 1800-luvun puolivälissä saaden uutta ponttia niin ensimmäisen kuin toisen maailmansodan aattoina.
Diplomaatti Eugen Tekessen. En tiedä tähän tarkkaa viittausta. Eugen tuo toki mieleen eugeniikan. Kiinnostavaa kyllä, Teekesselchen on saksalainen arvoituspeli, jossa kahdella homofonisesti samanlaiselle (mutta kenties eri tavoin kirjoitetulle) sanalle on yritettävä päätellä kontekstista oikea yhteinen merkitys. Tätä arvoituspeliä lukija joutuu osaltaan pelaamaan Jatkosota-extran kanssa.
Sivu 68:
Koliikkiapina tarkoittaa Reijo Tossavaista (s. 1948), entistä perussuomalaisten kansanedustajaa, joka tunnetaan lähinnä Weird Twitterin absurdiuteen yltävästä twiittien laukomisesta.
Manikyyritön käsi on kahden äärioikeistolaisen, Klaus von Grewendropin (oik. Klaus Petri Juutilainen, s. 1963) ja Seppo Lehdon (s. 1962), väliseen Internet-sanasotaan liittyvä termi, joka liittyy jotenkin siihen, että Lehtoa solvattiin mitä mielikuvituksellisimmin tavoin, joista joihinkin liittyi ulosteita levittävä manikyyritön käsi. Tai jotain, minulla ei ole aavistustakaan, mistä tässä on tarkalleen kysymys eikä oikeastaan haluakaan ottaa selvää. Grewendrop on tuomittu sakkoihin Lehdon halventamisesta.
Ihan suoraan sanottuna naurattaa ajatus pahaa aavistamattomista Finlandia-kirjan joka joulu saavista ihmisistä, jotka olisivat tätä joutuneet tavailemaan. Sääli, ettemme elä sellaisessa maailmassa.
Sikala tarkoittaa helsinkiläistä klassikkoravintola Sea Horsea.
Poliisin rekistereihin kuuluu SALPA-järjestelmä eli Salaisten pakkokeinojen asianhallintajärjestelmä.
Hertta Kuusinen vasemmistoporvarillisen Lassi Hiekkalan kanssa.
Tšekkoslovakiantie: Viittaa SKDL:n Hertta Kuusisen sanomaksi väitettyyn toteamukseen Tšekkoslovakian vallankaappauksen aikaan: ”Tšekkoslovakian tie on myös meidän tiemme.” Todellisuudessa Kuusinen ei koskaan sanonut näin. Tšekkoslovakian vallankaappauksessa kommunistit nousivat verettömästi valtaan.
Sivu 69:
“Nimet kyllä soittivat kelloja, mutta kenelle?” Kenelle kellot soivat (1940) on kirjallisuuden Nobel-voittaja Ernest Hemingwayn (1899–1961) Espanjan sisällissotaan (1936–1939) sijoittuva romaani, jossa äärioikeistolaisia falangisteja vastaan taistelevat sissit yrittävät räjäyttää sillan.
Hybridiuhkakeskuksessa järjestetään amerikkalaistyylinen rukousaamiainen. Euroopan Hybridiuhkakeskus perustettiin Helsinkiin vasta romaanin julkaisun jälkeen vuonna 2017 (eikä Valtioneuvostoon).
Hybridiuhkakeskuksen johtoon on nimetty vaihtoehtohistorioitsija ja propagandisti Johan Bäckman (s. 1971), joka tuomittiin oikeudessa vankeuteen mediahäiriköinnistä.
Felix H. Säteri on viittaus Felix H. Sateriin (s. 1966), venäläiseen gangsteriin, joka junaili osaltaan Yhdysvaltain entisen presidentin, Donald Trumpin, Moskovan hotellitornin rakennusprojektin lävitse. Säteri tarkoittaa aatelissuvun asuinkartanoa, joka on vapautettu niin maaverosta kuin ratsupalveluksesta.
”The Old Man’s Back Again” on Scott Walkerin kappale klassikkoasemassa olevalta barokkipoplevyltä Scott 4 (1969). Kappale käsittelee stalinismin paluuta ja henkistä yliotetta ihmisistä.
Kokoomuksen oikeaa laitaa edustavan ja sittemmin ahdisteluskandaaleissa ryvettyneen poliitikko Wille Rydmanin (s. 1986) Twitter-nickiksi on poimittu osuva @willezurmacht. ”Wille zur macht” on luvussa aiemmin mainitun filosofi Friedrich Nietzschen konsepti ”tahto valtaan”, joka määrittelee yli-ihmisyyden perusprinsiipin.
Erkki Hautamäki (s. 1930) on ”historioitsija”, joka on kirjoittanut Mannerheimin salaisen S32-kansion (joka tässä romaanissa on, kuten on jo todettu, olennaisessa osassa) pohjalta teoksen Suomi myrskyn silmässä (omakustanne, 2004).
Sivu 70:
Marcel Petiot -professori: Petiot (1897–1946) oli ranskalainen sarjamurhaaja. Hän esitti hädässä oleville juutalaisille ja muille pakopaikkaa tarvitseville tietävänsä reitin Argentiinaan. Hintana 25 000 frangia. Lääkärinä hän vakuutteli uhreilleen näiden tarvitsevan rokotteen ennen matkaa. Todellisuudessa heihin piikitettiin syanidia. Salanimenään Petiot käytti Tohtori Eugénea (uudelleen luvussa toistuva Eugene), mikä tuntuu makaaberilta vitsiltä (eugeniikka). Uhreja hänellä oli ainakin yli 60 ennen kiinni jäämistään. Vastaavanlaisista aiheista kiinnostuneille suositeltakoon näyttelijä Peter Lorren (1904–1964) ainoaa ohjaustyötä Der Verlorene (1952).
Postdamissa solmittiin natsismin ja armeijan välinen liitto, liittoutuneet pitivät siellä tärkeän sodanjälkeisen kokouksen ja siellä sijaitsee Gilenicken silta, jossa vaihdettiin vankeja kylmän sodan aikana. Steven Spielberg (s. 1946) on ohjannut aiheesta elokuvan The Bridge of Spies (2015).
Olavi Mattila (1918–2013) oli Tamminiemen pesänjakajissakin käsitelty, Kekkosen seuraajaksi povattu keskustalainen poliitikko, joka kuitenkin menetti mahdollisuutensa valtaan. Ekku Mattila on suomalainen selvännäkijä ja erikoispersoona.
Sub poena mortis = rangaistava kuolemalla.
Mediatori on Sanomatalon aulatila.
Kingelin pääsee takaisin messiin yli 20 sivun tauon jälkeen!
Sivu 71:
Jöötä ei pidä Securitas vaan Securitate. Nimi viittaa kommunistisen Romanian salaiseen poliisiin.
SORM-1 on jo aiemmin mainittu venäläinen, FSB:n operoima telehallintajärjestelmä.
Kalista Karju on jälleen yksi kaksoisverbinimi Yli-Juonikkaan monien kaksoisverbinimien listassa. Paitsi että nimi Jerker S. Kemputin viittaa ChemPutin-firmaan, joka on jo esitelty, Kemputin on myös erään netin äärioikeiston syvimpään päähän kuuluneen kansalaisjournalistin nimimerkki. Jerker A. Eriksson (1931–2019) taas oli elokuvakriitikko ja Valtion elokuvatarkastamon puheenjohtaja vuosina 1966–1996. Risto Volanen (s. 1944) todella on historioitsija ja entinen valtiosihteeri. Kokoomusnuorten tiedotussihteeri Feetu Välikatto jakaa nimen lastenkirjailija Mauri Kunnaksen (s. 1950) keksimän tonttuhahmon kanssa. Dr. Rajat Ramzi P. Kiinni Bhatia: En tiedä onko tässä muuta kuin ilmiselvin vitsi ilmaisuun ”rajat kiinni”.
Jo aiemmin mainittuja hahmoja näkyy tässä luvussa jonkin verran: Martti Hetemäki, Hannu Lampio ja jopa Harkonnenin suvun vesa, valiokuntaneuvos Atte Harkonnen.
Thomas Harpf (s. 1957) on suomalainen liikemies ja Suomen Viestintärahoitus Oy:n toimitusjohtaja.
Sivu 72:
Poikkean tässä kohtaa yleisestä viittausten huomioinnista ja totean: Yli-Juonikas tavoittaa erinomaisesti läpi romaanin hienostelevan ja yliasiallisen puheenparren, jonka taakse pyritään kätketään se tunnekuohu, joka pulpahtaisi todellisessa elämässä esiin lähes joka käänteessä ja johon olemme tottuneet poliittisessa puheessa. Parodioidaanko tässä sitä, että valtaanpääsy tekee ääriajattelijoistakin politiikan diskurssin omaksuneita vai ennemmin suomalaisen ITE-kirjallisuuden syvän pään edustajien tapaa kirjoittaa? Vai jotain muuta?
Nykypäivä on sanomalehti ja kokoomuksen äänenkannattaja. Uutispäivä Demari tietysti SDP:n.
#gaslighting eli kaasuvalotus on keino saada rikoksen tai manipuloinnin uhri luulemaan, että vika on hänessä. Termi tulee George Cukorin (1899–1983) ohjaamasta film noir -elokuvasta Kaasuvalo (1944).
#infosota on se, mistä koko Jatkosota-extrassa on kysymys.
Sivu 73:
@kyybungarus on yhdistelmä kahta käärmettä. Katariina Sienalainen oli yksi katolisen kirkon pyhimyksistä, Januarius toinen. Kirschwasser on brändinimike.
Mordecai eli Mordokai on raamatullinen nimi, tärkeä hahmo Esterin kirjassa ja sen mahdollinen kirjoittaja.
Valitettavasti sivulla olevan Twitter-hyperlinkin takaa ei löydy enää mitään. Tämä on ergodisen kirjallisuuden elävyyttä ja samalla riskejä. Jos joku muistaa, mitä linkin takana oli, ratkaisu otetaan kiitollisena vastaan.
Sivu 74:
#silmämato ja ebin. Silmämato on (negatiivinen) visuaalinen vastine korvamadolle eli kiertoilmaisu cannot unsee -toteamukselle. Ebin on tietysti tuttua nuorisokieltä.
#Prägung: Prägung on saksankielinen termi eläinten leimautumiselle. #Lorenz on ilmiötä tutkinut itävaltalainen biologi ja nobelisti Konrad Lorenz (1903–1989). Leimautuminen on tietysti eri asia kuin leimaaminen, mutta double speakissa sillä ei ole niin väliä, mistä puhutaan.
Turkulaista lisäväriä tuo henkiolennoilta käskyjä saanut kaksoismurhaaja Kaarlo Puhakainen, joka tekee vahtimestarina cameon lyhennetyllä nimellä Kaarlo Puh.
Salli Kuulloksen nimi on paitsi kaksoisverbinimi myös rivo sanaleikki. Hän esiintyy myös Yli-Juonikkaan romaanissa Valvoja (Otava, 2009). Hänen erikoisuutensa on kaiken ymmärtäminen tahallaan väärin, joten nimi on ironiaa. Romaani ei kerro, onko Kuullos ehtinyt ikääntyä aivan eri vuosikymmenille sijoittuvien teosten välissä.
Aurelia aurantia on oranssimaljakkaan tieteellinen nimi. Käytännössä virke tarkoittaa siis, että oranssi malja kimalteli kuin oranssi malja.
Tintti H. Pekkanen eli Pentti H. Tikkanen (1927–2006) oli kymmenittäin sotakirjoja takonut suomalainen ammattisotilas, turkulainen hänkin. Miten kaikki nämä turkulaiset ovat löytäneet tiensä Sanomataloon?
Sivu 75:
Sivun hyperlinkki (nyt toimiviakin alkaa tulla!) vie mitä todennäköisimmin tänne. Linkin takana Aktuellt Fokusin uutinen otsikolla “Porrmissbrukande bombnazist stympade sig själv med yxa!”.
Sivun toinen hashtag on lyhennelmä virkkeestä ”Antiracist is a code word for Antiwhite” Ensimmäinen hashtag selittänee tässä kontekstissa itse itsensä. Twitterissä hashtagilla tulee yllättävän vähän epäilyttäviä hakutuloksia, mutta voi olla, että se johtuu sosiaalisen median yhtiöiden aiempaa tehokkaammasta suodatuspolitiikasta. (EDIT. 19.12.2022. Edellinen kappale oli kirjoitettu ennen Elon Muskin [s. 1971] Twitter-sekoiluja.)
Elokuva, jota Kingelin ajattelee, on todennäköisesti Ingmar Bergmanin (1918–2007) ohjaama Fanny & Alexander (1982).
Manala on ravintola Töölössä.
Sivu 76:
Krõõt on virolainen naisen etunimi.
Sivu 77:
Serlachius-museo on arvostettuja kuvataidetapahtumia järjestävässä Mänttä-Vilppulassa sijaitseva museo.
Jälkiurbanismi on termi, jolla kuvataan uskottua tulevaisuuden kehittymistä pois kaupungeista.
En muista, missä yhteydessä tutustuin sarjakuvaan, mutta huomasin lähes tuoreeltaan sen saaneen vuonna 2021 kovakantisen julkaisun, kustantajana New York Review Books. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tyttöjen seikkailuja on koottu samoihin kansiin. Siis englanniksi. Ranskalaiset olivat kirinneet edelle jo vuonna 1990.
