Tekijä: kangasvalo

Ongelma “wokeismista” puhuttaessa on, että termi on muuttunut lyhyessä ajassa alkuperäisestä tarkoituksestaan. Wokella on tarkoitettu ymmärrystä afroamerikkalaisten asemasta yhdysvaltalaisessa kulttuurihierarkiassa. Sanasta on tullut yleistyttyään konservatiivien ironisessa käsittelyssä jatko social justice warriorille, joka oli vielä joitain vuosia sitten yleinen pilkkahokema.

Nyt vaikkapa Anna Eriksson (s. 1977) voi kirjoittaa Turun Sanomiin, kuinka wokeismi ei tee kenestäkään tasa-arvoista, mutta en ole aivan varma ymmärtääkö hän, mitä sana tarkoittaa, vai onko hän vain tiivistänyt kirjoitukseensa omia ennakkoluulojaan.

Poliittisen kentän kummallakin laidalla ollaan valmiita omaksumaan pilkkanimet osaksi omaa diskurssia. Suomalainen esimerkki on suvakki, joka oli pilkkanimitys “suvaitsevaiselle vajakille”. Nimestä tuli nopeasti liberaalien itsestään käyttämä ilmaus. Se kertoo sanan tarttuvuudesta, klangista. Suvakki on ollut sen keksijältä hyvä väline, liiankin hyvä luojansa agendan kannalta, sillä se on menettänyt loukkaavuutensa ennätysajassa.

Vastavuoroisesti woke on ollut liberaali nimitys, joka on ollut niin tarttuva, että konservatiivien on ollut pakko korvata SJW sillä. Tähän on vaikuttanut myös se, että social justice warrior on huono pilkkanimi. Kuka liberaali ei halua taistella sosiaalisten oikeuksien puolesta?

Toisaalta, woke on ollut rodullistettu termi ja sen käyttäminen kaikesta tasa-arvoa ajavasta liberaalista ajattelusta väheksyy etnisen tasa-arvon kysymyksiä. Se on kyvyttömyyttä nähdä kansallinen identiteetti omana ongelmanaan, joka on erillinen esimerkiksi sukupuolikysymyksistä.

Voi siis olla vaikea sanoa, mitä “wokeismi” on. Slavoj Žižekin (s. 1949) kaltainen filosofi kirjoittaa siitä laajemmin identiteettipolitiikan välineenä, jonka kapitalismi on valjastanut käyttöönsä. Teologi ja Africana-tutkimuksen professori Vincent Lloyd, jota Žižek kirjoituksessaan referoi, tarkoittaa sillä kuitenkin nimenomaisesti aggressiivista Yhdysvaltain mustan kansanosan identiteettipolitiikkaa. Sanan merkitykset menevät jatkuvasti sekaisin myös sitä positiivisessa mielessä käyttäviltä.

Ironisesti woke on kaapattu mustalta kansanosalta valkoisten käyttämäksi sanaksi, jonka merkitys ei ole enää spesifi. Wokesta on tullut lyömäsana vähän kaikelle keskustasta vasempaan päin tai paavista liberaalimpaan suuntaan viettävälle yhteiskuntapolitiikalle.

Wokeksi leimattuun ajatteluun kuuluu joka tapauksessa mielikuva ideologisesta totuudesta, jossa yhdet merkitsijät edustavat pahaa ja toiset hyvää. Pahat merkitsijät ovat diskurssissa tärkeämpiä. Syrjintä ja sen sisarus rasismi ovat laajimmat merkitsijät. Ne hehkuvat ehdotonta pahuutta, joten kaikki niihin kytköksissä oleva on samalla viivalla pahaa. Saastan määrä on vakio. Jos pitää epäilyttävistä asioista, on itsekin epäilyttävä. Ihminen on yhtä kuin ulkoiset signaalit, sisäisen elämän merkitys on mitätön.

Vincent Lloyd joutui wokeismin “uhriksi”. Häntä ei canceloitu mutta hänet työnnettiin ulos itse järjestämästään rasismin syitä käsittelevästä seminaarista. Telluride Associationin järjestämälle kesäkurssille oli hankittu opettajien apulaisia valvomaan 17-vuotiaiden opiskelijoiden oikeuksia. Käytännössä järjestely takasi opettajan assistentille rajattoman vallan, koska avustajalle oli annettu poliisin tai vartijan oikeudet. Mutta kuka vartioi vartijoita?

Olen kirjoittanut aiemmin, että vähemmistöön kuuluvat ihmiset käyttävät yhtä lailla valtaa kuin tyypillisempiin kategorioihin luokiteltavat, eikä kategoriasta yksin voi päätellä vallan suuruutta eli sen voimaa. Lloyd kirjoittaa “Keishaksi” nimeämänsä henkilön tuhonneen hänen poliittisen seminaarinsa asettamalla keskustelulle pelisäännöt, joista luistaminen oli mahdottomuus. Rotuasioista keskusteleminen demokratian nimissä kävi tukalaksi, koska “Keisha” ei nähnyt demokratiaa itsetarkoituksellisena. Vaikka kuusiviikkoisesta seminaarista oli omistettu neljä afroamerikkalaisiin kohdistuvalle rasismille, se oli “Keishalle” liian vähän ja kriisin aihe. Afroamerikkalaisista olisi pitänyt puhua myös Amerikan alkuperäiskansoihin ja aasialaisiin kohdistuvan rasismin tapauksessa. “Keisha” myös ohjasi kursseilla käytettyä kieltä haluamaansa suuntaan. Luontaisia ideologisia konflikteja ja ajattelun aihetta opiskelijoiden välillä ei päässyt syntymään. “Keisha” käytti valta-asemaansa kritisoidakseen Lloydin opetustyötä ja viimein savustaakseen ulos kaksi kurssin opiskelijaa ja Lloydin.

Lloydin mielestä ehdottomuus on ongelma demokratialle ja rasismin vastaiselle taistelulle:

Even in its updated format, a seminar requires risk. People, and especially institutions, don’t like risk. Presumably to reduce that risk, the Telluride Association inserted teachers’ assistants into seminars in what was effectively a layer of anti-racist managers between teachers and students. But that destroys the political potential of the seminar: It can no longer cultivate the sensibilities and virtues needed to combat systems of domination.

Mielestäni Lloyd käsittää ja samalla ei käsitä, minkä kanssa on tekemisissä. Tässä wokeismiksi kutsutussa ajattelussa on rivien välissä johtoajatus: Demokratia on epäonnistunut. Demokratia on epäonnistunut, koska se antaa äänen niille, jotka eivät kunnioita demokratiaa. Koska demokratia antaa äänen niille, jotka eivät kunnioita demokratiaa, ei demokratian perinteisillä puolustajilla ole myöskään enää syytä kunnioitukseen. Demokratia on taakka, pallo jalassa, koska se ei kahlehdi fasisteja, jotka toimivat lain ja moraalijärjestyksen ulkopuolella. Ainoa tapa vastata fasisteille on pelata samoilla säännöillä. “Keisha” ei pohjimmiltaan hyväksynyt kesäkurssin demokraattisia perusteita, koska hänen kaltaisiaan ei kiinnosta demokratia. Hänelle seminaarin tehtävä ei ollut opettaa ajattelemaan itse vaan valistaa ja ohjata.

“Jos vastapuoli ei kunnioita sääntöjä, miksi tulisi meidänkään?” Olen kuullut ja lukenut lukuisia kertoja saman perustelun, kun joku liberaali käyttäytyy typerästi. Jos wokeismia ajatellaan ääriliberaalin ajattelun trendinä, sen merkittävin ongelma on selvä: nojautumalla auktoriteetteihin liberalismi osoittaa olevansa yhtä jäykkä ja inhimillisyydelle vieras kuin konservatismi tai fasismi.

Kyse on liiasta selvänäköisyydestä. Vastausta kysymykseen sääntöjen kunnioittamisen järkevyydestä ei ole, sillä kyseenalaistaminen on pohjimmiltaan perusteltua. Syytä kunnioittaa demokratiaa ei ole, jos syytä ei henkilökohtaisesti löydä. Fasistit ja kommunistit ovat noudattaneet tätä ohjenuoraa aina. Demokratia on ollut heille valtaan pääsemisen väline, jolla on pyritty tuhoamaan kansalaisyhteiskunta ja korvaamaan se toisenlaisilla vallan muodoilla. Tätä tekevät myös ne wokeksi (mielestäni heppoisin perustein) kutsutut tahot, joista Anna Erikssonkin kai kirjoittaa.

Demokratian hylkäämisestä seuraa ajatusparadoksi. Jos ei ole syytä kunnioittaa demokratiaa, ei ole syytä kunnioittaa ihmisoikeuksiakaan, onhan jälkimmäinen juontunut ensimmäisestä. Keksintöinä ne ovat samalla viivalla. Ääriliberalismissa lähdetään siitä, että ensin mainittu on vähäpätöisempi toisen rinnalla.

Ehdottomuus palvelee joitain yksilöitä. Narsistit, ideologit ja machiavellistit ovat kotonaan ympäristössä, joka sallii ylilyönnit ja toisten ihmisten alistamisen hyvän nimissä. Koska demokratian periaatteita ei tarvitse kunnioittaa, yksien on saatava enemmän tilaa puhua kuin toisten. Kun vaientaminen tehdään “hyvän” puolesta, siitä tulee kritiikille immuunia. Toisin sanoen siitä tulee ideologista, itsekritiikitöntä ja yksittäisten vallantavoittelijoiden egoa palvelevaa.