Galveston (1968) on ilmiselvästi sodanvastainen kappale sille, joka osaa lukea. Myös laulun tekijä, yhdysvaltalainen Jimmy Webb (s. 1946) on sanonut lyriikoiden kertovan miehestä, joka on liian syvällä ongelmissa, joista ei ymmärrä mitään ja haluaisi olla missä tahansa muualla. Kappale on tehty Vietnamin sodan (1955–1976) kiihkeimmän vaiheen aikaan. Vaikka laulu kertoo näennäisesti Yhdysvaltain sisällissodasta (1861–1865) noin sata vuotta aiemmin, tosiasiassa se kommentoi ajankohtaisten tapahtumien inhimillistä painoa.
Erityisesti vaikutelmaa korostavat sanoitusten toinen ja neljäs säkeistö:
Galveston, oh Galveston
I still hear your sea waves crashing
While I watch the cannons flashing
I clean my gun
And dream of Galveston
Ja:
Galveston, oh Galveston
I am so afraid of dying
Before I dry the tears she’s crying
Before I watch
Your sea birds flying in the sun
Galvestonin pikkukaupunki Atlantin rannalla rinnastuu lyriikoissa kotona odottavaan tyttöön. Toki kappale tekee selväksi, että puhuteltava kohde you on koti ja tyttö on she, kolmas osapuoli, mutta she ja you antavat viimeisessä säkeistössä pienen tahallisen väärinymmärryksen mahdollisuuden. Itkevä tyttö ja merilintujen ympäröimä kaupunki ovat hetken rinnasteiset. Tunnustaessaan pelkonsa kaupungille, sotilas tunnustaa sen mielessään myös naiselle. Teema on kirjaimellisesti yksi kaikkein vanhimmista läntisessä kulttuurissa, nostos, kotiinpaluun toive kriisin hetkellä. Kotihan ei ole vain Ithaka vaan kodin ytimessä on sen elämää puhkuvat keuhkot, Penelope.
Mitä siis sanoa, kun kappaleen definitiivisen version, Glen Campbellin (1936–2017) esittämän, kommentit YouTubessa ovat täynnä omia sotamuistojaan läpi käyviä vanhoja jermuja tai eri maiden sotaveteraanien lapsia, jotka kappaleen yhteydessä ylistävät sotureiden urheaa panosta ja nostavat joukolla kättä lippaan? Pian ei kai tarvitse sanoa mitään, kun tekoäly kirjoittaa kommentit puolestamme, mutta kuvitellaan tämän kirjoituksen vuoksi tulkintojen tarkoittavan vielä jotain.
On ristiriitaista lukea ylistystä kotimaansa puolesta kaikkensa antaneille, kun laulun sanoma on kirjaimellisesti päinvastainen. Sota ja rakkaus asettuvat harvoin yhtä selkeässä kontrastissa rinnakkain. Mutta koska kuulijalle ei taivuteta sanomaa vielä enemmän rautalangasta, syntyy mahdollisuus täysin päinvastaiseen tulkintaan. Henkilökohtainen projisointi ylittää lukukyvyn, vaikka kaikki ymmärtävät sen verran, että yhdestä sodasta kertova laulu voi kertoa myös muista sodista.
Galvestonin, ja monien muidenkin taideteosten, haaste on, että taiteilija kuvittelee teoksensa vastaanottajat älykkäämmiksi kuin mitä nämä ovat. Watchmen-sarjakuvan (1986–1987) hahmo Rorschach on tästä toinen erinomainen esimerkki. Monelle älyn- ja tunteenlahjoiltaan keskinkertaiselle taiteentulkitsijalle poliittinen konteksti, symbolit, metaforat, kaksoismerkitykset, harmaat ihmiskuvaukset ja muut monimutkaisuudet ovat liian vaikeita käsittää, painolastia kirjaimellisen ja sentimentaalisen tulkinnan päällä.
Niinpä kun laulun sotilas ajattelee pyssyään kiillottaessaan kotia, tulee siitä lukutaidottomille ja tietynlaisen kasvatuksen saaneille kunniakas mielikuva. Tulkintaa tukee kappaleen ironinen sovitus, jossa soivat romanttiset jouset, Campbellin haikea lauluääni ja optimismia hehkuvat torvet. Patrioottisessa mielenlaadussa elävälle laulu ei voi olla mitään muuta kuin isänmaallinen.
Jälkimodernissa ajassa kukaan ei voi tehdä taiteesta vääriä tulkintoja. Klisee “kauneudesta katsojan silmässä” on kääntynyt ympäri alkuperäisestä merkityksestään, jonka mukaan katsoja on usein harhainen ja tulkitsee näkemäänsä miten sattuu. Nykyään tokaisu käsitetään yksilöllisten mielipiteiden arvokkuuden ylistykseksi.
Mutta mitä ajatella, kun kaikki paitsi kuulijan subjektiivinen kokemusmaailma puhuu teoksen tulkintaa vastaan? Tulkinnan ja todellisuuden ristiriita tulee väistämättä esiin mitä vanhempia taideteoksia käsitellään. Kun puhutaan esimerkiksi antiikin kirjallisuudesta, lukijat joutuvat aikalaislähteiden puuttuessa puoliksi arvaamaan monien teosten takana olevat vaikuttimet. Niin minäkin olen tässä blogissa tehnyt useasti. Kuuluu asiaan.
Galvestonin kohdalla tällaista tekosyytä ei ole. Kaikki mitä kappaleen tulkitsemiseksi tarvitaan on saatavilla. Kuulija saa helposti eteensä tekijän omat kommentit, laulun sanat, tiedot historiallisesta ajankohdasta ja siitä, miten laulua on perinteisesti tulkittu yli puoli vuosisataa. Elossa on koko liuta ihmisiä, jotka kuulivat kappaleen ensiesityksen. Galvestonin tulkitseminen umpipatrioottiseksi lauluksi ei ehkä ole väärin, mutta se ei ole myöskään relevanttia.
Tähän relevanttiuteen haluan tarttua, sillä tulkinnanvapaudesta puhutaan usein lähinnä oikean ja väärän termein. Objektivismin vastaiset esteettiset teoriat (tiedän, subjektiivinen teoria on outo käsite, mutta minä en keksi näitä sääntöjä) lähtevät usein liikkeelle negatiivisen määrittelystä: Ei ole vääriä taidetulkintoja. Tämä ei ole varsinainen virhe. Virhe syntyy vasta ajatuksen jatkokehittelyssä. Väärien tulkintojen puuttuessa kaikkien tulkintojen ajatellaan olevan oikeita. Tämä on epäloogista ja johtaa osaltaan vain toisenlaiseen, paradoksaaliseen objektivismiin: kaikki on totta, joten kaikki yritykset väittää totuutta epätodeksi ovat objektiivisesti vääriä, jolloin kaikki ei voikaan olla totta.
Johdonmukaisempi lopputulema on, että jos ei ole olemassa väärää, ei ole myöskään oikeaa. Näin ollen tulkinnan oikeellisuus on estetiikan tapauksessa jo alkujaan epäoleellista.
Ehkä merkityksestä, relevanssista, puhuminen auttaisi hahmottamaan paremmin taiteen osaa ja muotoutumista sosiaalisena merkitsijänä, sen tehtävää laajemmassa mittakaavassa. Subjektiivisessakin maailmankatsomuksessa taideteoksesta voi edelleen puhua osana sosiaalista verkkoa. Miten näen teokset ei ole koskaan kiinni vain itsestäni vaan myös suhteestani todistamiini asioihin ja minuuteeni.
Kun ihminen tulkitsee tunnettua ja laajalti tietyllä tavalla luettua tekstiä vastahankaisesti, se kertoo siitä, ettei hän tunne teoksen laajempaa sosiaalista kontekstia, käy sitä vastaan tietoisesti tai molempia. Ensimmäinen vaihtoehto on vain tiedon puutetta, toinen kapinaa.
Oikeassa olemista mielekkäämpää onkin puhua tulkintojen merkitysvajeesta. Veteraanien lapset saavat lukea Galvestonia edelleen miten lystäävät, mutta näin syntyneet tulkinnat eivät ole laulun laajemmassa kontekstissa relevantteja. Ne voidaan siis ohittaa, mikäli halutaan puhua kappaleen muista puolista kuin sen merkityksestä maailmankuvaansa pönkittäville nationalisteille.
Lämpimän ja kylmän vuorottelua ilmassa, mutta musiikissa lämpö voittaa tällä kertaa. Kuvassa Najat Aatabou.
Juice Leskinen: Twistin ylivoimaa 3:27
Abu Obaida Hassan: Daweena 6:34
Kamal Keila: Sudan in the Heart of Africa 6:40
Alemu Aga: Tew semagn hagere 6:55
Gyedu-Blay Ambolley: This Hustling World 4:19
Mosalini Beytelmann Caratini: Fables of Faubus 7:27
Abduvali Abdurashidov: Dugâh khusaini 5:26
Mohamed Rouicha: Dawiha 9:34
Ada Rave Trio: Inner Chaos 5:11
Theatre of Tragedy: Venus 5:33
L’Orchestre Kanaga de Mopti: Gambari 8:35
Najat Aatabou: Toub arassi 7:59
Idrissa Souamoro & L’Eclipse de L’I.J.A.: Nissodia 8:20
Sharhabil Ahmed: Ya Shagini 9:26
Daraa Tribes: Daraa Zamane 4:13
Lilly Tchiumba: Monami (My Son) 4:07
Lian Ross: Fantasy 12″ Version 6:58
Smile: Boys 3:06
Crispy: Bubble Dancer 3:58
Gala: Let a Boy Cry 3:23
Whigfield: Think of You 5:21
Aiempiin lukuihin verrattuna kuudes luku on massiivinen. Se on yksi kirjan viimeisistä peräkkäistä numeroiduista luvuista ennen kuin teos unohtaa luvullisuuden tyystin palatakseen siihen enää silloin tällöin. Kingelinin seurassa ollaan edelleen. Tällä kertaa käydään lävitse hänen tutustumistaan puoluetoimistoon, mikä on erikoista, sillä kronologisesti tämän kohdan luulisi sijoittuvan kertomuksessa aika pian luvussa 14 kerrotun nuoruuden poliittisen heräämisen jälkeen. Vaikka teosta lukisi ”numerojärjestyksessä”, sen rytmi on varsin erikoislaatuinen.
Sivu 97:
Perussuomalaisten Yrjönkadun puoluetoimisto vaihtui puolueen hajoamisen myötä Isolle Roobertinkadulle kunnes palasi Yrjönkadulle.
Perussuomalaisten rinnastaminen “eurooppalaisiin sisarpuolueisiin” saa pohtimaan, onko tässä kohta, jossa ”kirjailijan ääni” pääsee kärkevämmin esiin. Mukana ovat:
FDP: Fancy Dress Party – jo vuonna 1979 perustettu brittipuolue, joka ajaa lähinnä nonsenseä ja sanaleikkejä
F.D.Ä.: Front Deutscher Äpfel – äärioikeistoa parodioiva saksalainen ryhmä
PvdT: Partij van de Toekomst – rojalistispopulistinen satiiripuolue Hollannista
NEE: Politiikan vaihtoehdottomuuteen kyllästynyt protestiryhmä Belgiassa
Cori: Coordinadora Reusenca Independent – groteskiutta ajava espanjalainen puolue, jonka puheenjohtaja pukeutuu Elvis Presleyksi
MKKP: Magyar Kétfarkú Kutya Párt – katutaidetta tekevä unkarilainen aktivistipuolue, joka nostaa valtion tukirahoja maantierosvon nimeä kantavalle rahastolleen
Sivu 98:
Ilse Kokki on viittaus Ilse Kochiin (1906–1967), joka oli keskitysleirin komentaja Karl Otto Kochin (1897–1945) vaimo. Karl Otto Koch joutui Gestapon pidättämäksi teloitettuaan kuppasairaudestaan tietäneet terveystyöntekijät ja tuomittiin kuolemaan hieman ennen sodan päättymistä. Ilse Koch tuomittiin vankeuteen saksalaisten murhaamisesta, ja hän teki Aichachin vankilassa itsemurhan.
Seuraa foorumipostaus. PYN Tukiryhmän avatarina on Pekka Niskapalkin kolumnista jo tuttu meemi. Paikkakunnaksi on merkitty Malla, Estonia. Virossa sijaitseva Mallan kartano on suomalaisomisteinen, maailman ensimmäinen bitcoinin kanssa yhteistyössä rakennettu hotelli.
Nimimerkki simonelo todistaa Simon Elon mielikuvituksellisuudesta.
Timur (1336–1405) oli mongolialainen valloittajasoturi. Timppa on Timo Soini, joka käyttää edelleen itsestään nimitystä vanha samurai.
juutalaisuudesta kielivien triplasulkeiden laittaminen evankelislaisluterilaisen mutta Israelista kiinnostuneen Elon nimen ympärille on vitsinä erikoisimmasta päästä.
Sivu 99:
PYN tukiryhmän signature “Larvatus Prodeo” on filosofi René Descartesilta (1596–1650) poimittu lainaus, joka kääntyy suunnilleen muotoon “kuljen naamioituna”. Descartes tarkoitti tällä niin sosiaalista naamaria kuin ajattelunsa dualismia, mutta fraasia on käytetty sittemmin muun muassa internetin kasvottoman kommunikaation aikakaudesta. Lainaus ”sopii” mukamas William Joseph Simmonsin (1880–1945) sanomaksi, koska hän oli toinen Ku Klux Klanin perustajista ja klaani tunnetaan hupuistaan. Kiinnostava puoli Jatkosota-extrassa on, kuinka sen rasistiset ja nationalistiset päähenkilöt eivät puheissaan ja kirjoituksissaan usein väläytä suoraan rasistista tavuakaan, mutta kaikki signaalit heidän ympärillään ovat läpeensä rasististen meemien syövyttämiä.
Kingelin luettelee Paavo Väyryseen liitettyjä tunnettuja anekdootteja tämän poliittisen uran ajalta. Yksi poikkeama on: Väyrynen kiipesi Pekingissä hevospatsaan, ei leijonan selkään.
Sivu 100:
Olemme sivulla sata! Enää lähemmäs kuusi samanmoista etappia.
Oikeuspoliittinen yhdistys Demla pyrkii vaikuttamaan suomalaiseen oikeuspolitiikkaan puolueisiin sitoutumattomana järjestönä.
Vihtori Kosola arviolta vuonna 1930.
Kingelinin näkemien teosten kirjoittajat järjestyksessä: Kauko Kare (1914–1996, Mussolinia ihaillut ja sittemmin demaroitunut toisinajattelija), Urho Kekkonen (joka ei Jatkosota-extran maailmassa välttämättä ollut presidentti), Vihtori Kosola (1884–1936, Lapuan liikkeen aktiivi ja suomalainen fasisti), Lauantaiseura (Helsingin Sanomien poliittinen toimitus), Urpo Leppänen (1944–2010, SMP:n poliitikko ja yksi perussuomalaisten perustajista), Eino Poutiainen (1917–1979, SMP:n kansanedustaja, teoksen oikea nimi on Melkoisen kovaa leikkiä), Vilho Helasen (1899–1955, AKS:n puheenjohtaja, fasisti ja dekkarikirjailija) toimittama kokoelma Elias Simojoen (1899–1940) puheita, Trevor Ravenscroft (1921–1989) ja Pentti Skön (1930–2013, Suomen Maaseudun Puolueen kansanedustaja). Kirjat ovat siis pääasiassa valikoima oikeistoon kallellaan olleita toisinajattelijoita, osa Urho Kekkosen ajalta, pois lukien Kekkonen itse, ulkomainen vaihtoehtohistorioitsija ja antroposofi Ravenscroft sekä Simojoki, joka oli patamusta pappi.
Kristiina-instituutti oli nimi Helsingin yliopiston naistutkimuksen osastolle, joka muuttui sittemmin sukupuolentutkimukseksi. Judeofeminismi on yllättävästi aika vähän hakutuloksia tuottava sanayhdistelmä.
Seuraavaksi jälleen foorumipostaus. Ilmeisesti keskustelu Paavo Väyrysestä jatkuu.
Zinda Masheenin profiilikuva on kuvakaappaus Jean Cocteaun (1889–1963) elokuvasta Orfeus (1950), joka on klassikkona pidetty arthouse-elokuva. Omien havaintojeni mukaan elokuvan maine on viime vuosina hiipunut ja muut Cocteaun teokset, ennen kaikkea Kaunotar ja Hirviö (1946), ovat saaneet enemmän huomiota. Orfeus on nykyhetkeen päivitetty Orfeus-myytin läpiluenta ja keskimmäinen osa ohjaajan omaelämäkerrallisesta trilogiasta. Näyttelijätär on María Casares (1922–1996). Katso myös s. 352–354.
Zinda Masheen on hindiksi ja urduksi Elävä Kone. Kiitos paljon avusta Frank!
Berinbey: Berin Bey oli salanimi Boris Popperille (1904–2000), yhdelle Neuvostoliiton Suomelta vaatimista sotavangeista. Hän oli äärioikeistolainen monarkisti. On epäilty Beyn olleen tosiasiassa neuvostoliittolainen provokaattori, joka oli lähetetty Suomeen tekemään myyräntyötä. Myöhemmällä iällään hänellä oli yhteys tunnettuun naantalilaiseen natsiin, Pekka Siitoimeen, joka kustansi Beyn teoksen Venäjän punainen lihamylly (1974).
Allekirjoitus on mukaelma Siitoin-sitaatista ”kaikesta huolimatta olen kivenkova sadisti, fasisti ja rasisti”. Wagneriaani: viittaa Richard Wagneriin tai venäläiseen Wagner-palkkasoturiryhmään. Weiningeriaani: Otto Weininger (1880–1903) oli nuorena kuollut filosofi, jonka näkemyksiä hyödynnettiin avoimesti natsi-Saksan kansallissosialistisessa ajattelussa. Dirlewengeriaani: Oskar Dirlewanger (1895–1945) oli pahamaineinen SS-upseeri, joka syyllistyi raakoihin sotarikoksiin Itä-Euroopassa. Dirlewangerin komentama 36. SS-divisioona koostui kertomusten mukaan roskajoukosta, jota jopa omat vihasivat.
Sivu 101:
Ramses Hirvisaari on James Hirvisaari (s. 1960), syvän päädyn poliitikko, joka onnistui ajamaan itsensä perussuomalaisista marginaaliin vuonna 2013. Ramses II (n. 1303–1213 eaa.) oli Egyptin faarao, joka tunnettiin myös kreikkalaisella nimellä Ozymandias, josta on kirjoitettu Percy Byshe Shelleyn (1792–1822) kuuluisa runo:
I met a traveller from an antique land,
Who said—“Two vast and trunkless legs of stone
Stand in the desert. . . . Near them, on the sand,
Half sunk a shattered visage lies, whose frown,
And wrinkled lip, and sneer of cold command,
Tell that its sculptor well those passions read
Which yet survive, stamped on these lifeless things,
The hand that mocked them, and the heart that fed;
And on the pedestal, these words appear:
My name is Ozymandias, King of Kings;
Look on my Works, ye Mighty, and despair!
Nothing beside remains. Round the decay
Of that colossal Wreck, boundless and bare
The lone and level sands stretch far away.”
YouTube-linkin takaa löytyy Räjähtävät lepakot -yhtyeen kappale Lepakot (Death in Tuumaustunti), joka yhdistää äänitallenteen Matti Putkosen tuumaustunnilta ja Death in June -yhtyeen tyyliin sävellettyä neofolkia (video alla). Katso myös s. 127.
”Oi kuinka hitaasti nämä puiset rattaani kulkevatkaan.” Lainaus viitannee kansansävelmään Asikkalan puiset rattaat. Asikkala on ollut jo aiemmin kirjassa esillä Hans Kalmin sotarikosten vuoksi. Carl Schmitt (1888–1985) oli demokratiaa halveksinut saksalainen filosofi ja juristi, joka oli natsipuolueen jäsen.
Ano Mourua on jälleen yksi kaksoisverbinimi. Ana Moura on tunnettu portugalilainen fado-laulaja (s. 1979), jonka nimen yhtäläisyys lienee yhteensattuma.
Zapad-harjoitukset ovat vuodesta 1999 järjestetyt Venäjän sotavoimien harjoitukset, joilla varaudutaan muun muassa “terrorismin uhkaa” vastaan.
Sivu 102:
“– – ettei ikiaikainen Venäjä–Nato-asetelma ole kadonnut eurooppalaisen suurvaltapolitiikan maisemasta minnekään – –” Eikä olekaan.
Ilmeisesti mitään Nikolajevin sotilasakatemiaa ei ole. Tarkoitus lienee viitata Leonid Nikolajeviin, joka oli salamurhaaja (1904–1934), joka tappoi Leningradin puoluejohtajan Sergei Kirovin (1886–1934). Murhaa on epäilty Stalinin tilaamaksi, ja sitä pidetään Stalinin ajan poliittisten vainojen epävirallisena alkuna.
Omsktransmash on Omskissa sijaitseva asetehdas, joka on tunnettu erityisesti T-80-tankkien tuottamisesta.
550 miljardia euroa sotilasbudjettiin tarkoittaisi yli yhdeksänkertaista korotusta Venäjän todelliseen puolustusvoimien rauhanajan budjettiin. “Hyvinkin jyrkkä suurvaltapoliittinen tahdonilmaisu” on aikamoinen understatement.
Sivu 104:
Testis sun Agni = Karitsan todistaja. Temppeliherrain ritarikuntaan liitetty motto.
Ajatusbajamaja jälleen yksi osoitus uuskielestä. Ecoli = kolibakteeri, joka leviää ulosteiden kautta. Todellisuudessa kokoomusta lähellä olevan ajatuspajan nimi on Toivo.
Sivu 105:
Ritva “Kike” Elomaa (s. 1955), Juho Eerola (s. 1975) ja Pietari Jääskeläinen (s. 1947) ovat tai ovat olleet oikeita perussuomalaisten kansanedustajia.
Ruostekeisari on lempinimi romukauppias ja perussuomalaisten kansanedustaja Sheikki Laaksolle (s. 1968). Pietari Jääskeläisen eduskunta-avustaja oli todellisuudessa Jukka Helin.
Sine nomine = Nimettömästi. Uhkaukset liittyvät jo aiemmin mainittuihin Timo Hännikäisen juopuneen häiriköinnin kohteisiin.
Sivu 106:
“En kestä tätä ilman #beer” on mukaelma Punk in Finlandilla ilmestyneistä Kunnon Vitun Sika -sarjakuvista meemiasemaan nousseesta lausahduksesta, jonka alkuperä on tiettävästi Kuikka & Karjaportti -yhtyeen kappaleesta.
#ihantavallisiaasioita oli tasavallan presidentti Sauli Niinistön puuhailema hengennostatuskampanja, joka sai osakseen kovaa kritiikkiä sen keskiluokkaisuudesta ja ympäripyöreydestä.
Sivu 107:
“Olen Suurin Työpaikkojen Luoja jonka Jumala-Äiti on koskaan synnyttänyt.” Vitsi on selvä, mutta viittauksen tarkka kohde on mysteeri.
Ratatoskr on orava, joka juoksee ylös ja alas maailmanpuuta muinaispohjoismaisessa mytologiassa. Dale on toinen kuuluisasta maaoravakaksikosta Chip’n’Dale.
Popugai: papukaija.
Burt Warburton: Warburtoneita on maailmanhistoriassa ollut moniakin, muun muassa suomenruotsalainen kääntäjä Thomas Warburton (1918–2016), joka käänsi ruotsiksi niin James Joycen (1882–1941) Ulysseksen (1922) kuin Volter Kilven (1874–1939) teoksen Alastalon salissa (1933), jotka suureellisessa modernismissaan ovat Jatkosota-extran edelläkävijöitä. Burt Ward (s. 1945) näytteli vanhassa Batman-tv-sarjassa (1966–1968) Robinin roolin.
Vale-Dmitri II (1582?–1610) oli huijari, joka esitti olevansa tsaari Iivana Julman (1530–1584) kuolleeksi luultu poika. Näitä vale-Dmitrejä on ollut Venäjän historiassa peräti kolme. Uskomattominta on, että he ovat hallinneet Venäjää ja myös tunnustettiin hallitsijoiksi. Myöhempi historiankirjoitus on hyväksynyt varsinaiseksi tsaariksi vain ensimmäisen vale-Dmitreistä. Kuukeri on “piilo”rasistinen tapa kirjoittaa tunnettu solvaus.
Sivu 108:
Urban Hillside antaa monia mahdollisia kytköksiä, mutta en osaa sanoa varmaksi mitään. Porukalla (kiitos Frank ja jenssi!) tehdyt pohdinnat toivat etualalle todennäköisinä seuraavat epäillyt: Olavi Mäenpää (1950–2018), turkulainen äärioikeistolainen poliitikko, Unkarin pääministeri Viktor Orbán (s. 1963) ja omakustanneromaanin Sielupensseli (Kulttuuriyhdistys Lyyti, 1984) kirjoittanut eräkirjailija Pentti Mäensyrjä (1926–1992), jolloin Urban olisi selvä vitsi.
Joris Verges liittyy Jacques Vergèsiin (1925–2013), joka puolusti oikeudessa monia ihmiskunnan suurimpia rikollisia kuten natsiupseeri Klaus Barbieta (1913–1991) ja Slobodan Miloševićiä (1941–2006).
Sivu 109:
Sivu väittää olevansa jatkoa sivulta 601, joka on kuitenkin pelkkä tyhjä sivu. Teksti alkaa in medias res ja ottaa kaksipalstaisena aikakausi- tai kulttuurilehden muodon sivun laitaan tehtyä lainausnostoja myöten. Käytännössä osio on tiivistelmä Tahvanaisen teoksen sisällöstä. Tämä on toinen kahdesta sivusta, jossa nosto liittyy jotenkin järkevästi leipätekstiin. Tyyli jatkuu sivulle 116 asti.
Kesäyön unelma (1595 tai 1596) on kirjailija William Shakespearen (1564–1616) fantasianäytelmä.
Selma on eduskunnan kirjaston hakupalvelu.
Sivu 110:
Michel de Montaigne (1533–1592) oli tunnettu ranskalainen esseisti. Ristin Johannes (1542–1591) oli espanjalainen pappi ja pyhimys. Samuel Johnson (1709–1784, kuvassa lukemassa Jatkosota-extraa) oli englantilainen esseisti, kriitikko ja tietosanakirjatoimittaja.
Erikoistehtävän kansi todella on sivulla kuvaillun kaltainen.
Sivu 111:
Tällä sivulla kirjoituksen tyyli muuttuu kokonaan kulttuurilehden kritiikiksi.
“Mitä hyvänsä tuleekin, me selviämme siitä.” Tämän noston alkuperä on Adolf Hitlerin pitämän puheen otsikko puoluetovereiden muistojuhlassa Münchenissä 8.11.1943.
Sivu 115:
Nosto tällä sivulla on johdanto sivulta 117 alkavaan “normaaliin” romaanitekstiin.
Sivu 116:
Jo aiemmin teoksessa mainittu majuri evp. Pentti H. Tikkanen on kritiikin takana.
Lähdeluettelossa mainituista nimistä moni on sota-aiheisiin erikoistuneita genre-kirjailijoita:
Erkki Hautamäki (s. 1930) on Tahvanaisen kaltainen ITE-kirjailija ja Tikkasen tapaan entinen sotilas. Hän todella on kirjoittanut lähteessä mainitun teoksen. Ernesti Hentunen (1885–1951), joka julkaisi Totuuden Torvi -nimistä poleemista lehteä, oli sosialisti ja populistinen poliitikko perustamansa Radikaalin Kansanpuolueen riveissä. Valtiorikoksiako? (1932) on hänen oikea teoksensa. Erkki Hytti (1923–2011) oli opettaja ja ITE-sotakirjailija. Jussi Niinistön teos on todella olemassa. Zur Tatarfrage: Zur Judenfrage (1843) on Karl Marxin (1818–1883) juutalaisvastaisena pidetty poliittinen pamfletti. Jatkosota-extran maailmassa jotkut rasistiset ilmiöt kohdistuvat tuttujen kohteiden sijaan tataareihin. Zur Tatarfrage on merkitty vuodelle 1932 ja kirjoittajaksi vuosiluvun ja etunimen alkukirjaimen perusteella oletettavasti Zeppo Marx (1901–1979), koomikkoina tunnettujen (ja juutalaisten) Marx-veljesten “straight man”. Toisaalta otsikon perusteella kirjoittajaksi voisi paremmin sopia Arndt-Heinz Marx, saksalainen uusnatsi. Alpo Reinikainen (1919–1998) on parin aiemman mainitun henkilön tapaan sotakirjailija. Anthony F. Upton (1929–2015) oli englantilainen historioitsija, joka kritisoi suomalaista ajopuuteoriaa, jonka mukaan Suomi olisi ajautunut jatkosotaan täysin omasta tahdostaan riippumatta. Heikki Urmas (1935–2013), jälleen yksi ITE-puuhastelija, oli salaliittoteoreetikko, jonka mukaan KGB hallitsi 1980-luvulla suomea Mauno Koiviston ja Kalevi Sorsan kautta. Lahja Valakivi eli Lahja Aalto on jo aiemmin mainittu teoksessa. Tatu Vanhasen (1929–2015) ja Richard Lynnin (s. 1930) IQ and Global Inequality (Washington Summit Publishers, 2006) oli Suomessa kovan kohun aiheuttanut älykkyystutkimus, jonka lopputuloksia pidettiin rasistisina. Jostain syystä toisen kirjoittajan nimi on merkitty muotoon M. Flynn. Selitys voi juontua paremmin tunnetun uusiseelantilaisen älykkyystutkija James Flynnin (1934–2020) nimestä.
Sivu 117:
Sivut 117–130 on merkitty osaksi Jatkosota-extran “kesäjatkista”, jonka voi leikata irti katkoviivoja pitkin. Kirjan hiukan taustalla ollut merkitys nimenomaan kirjaesineenä korostuu pitkästä aikaa.
Eduskunnan harrastekerhojen joukossa on tiirikointi, joka on Yli-Juonikkaan oman blogin “teema”.
Puolueviha on harvinainen, lähes arkaaiselta kalskahtava mutta todellinen termi.
Olli Immonen (s. 1986), Juha Väätäinen (s. 1941), Osmo Soininvaara (s. 1951) ja Sanna Marin (s. 1985) mainitaan tässä kohtaa teosta ensimmäisen kerran aiemmin tutuksi tulleiden Taika Ampujan ja Anele Noen kera. Viittausta Koukiin en osaa avata, mutta on vallan mahdollista, ettei se viittaa mihinkään tiettyyn asiaan. Pura tuskin viittaa perussuomalaisten puheenjohtajaan Riikka Purraan (s. 1977), joka oli kirjan ilmestymisvuonna vasta nousemassa kunnallispolitiikkaan. Keskustan riveissä toimi pitkään sittemmin omakustannekirjailijaksi ryhtynyt Martti Pura (s. 1949), mutta kenties takana on jotain muutakin. Kouki ja Pura ovat Yli-Juonikkaalle tyypillisiä verbinimiä.
Sivu 118:
No-go zone. Pidän mahdollisena, että edelliset kaksi sivua ovat teoksessa mukana lähinnä tämän laimeaakin laimeamman punchlinen vuoksi, joskin KOOMA mainitaan jälleen ja trilogian kytkös ponikirjasarjaan Neljä ratsastajaa vahvistuu.
Salammbô: karthagolaisen lasten hautausmaan ja samalla Gustave Flaubertin (1821–1880) 1862 ilmestyneen historiallisen romaanin nimi.
La Bamba, johon tässä viitataan, on vuoden 1987 Hollywood-elokuva muusikko Ritchie Valensin (1941–1959) elämästä.
Sivu 119:
Lambadan luokitteleminen lietolaisten keskuudessa korkeakulttuuriksi naurattaa näin turkulaisena aika paljon.
Silvo Sokka (1930–2010) oli nuori mies, joka väitti vuonna 1948 lentäneensä raketilla avaruuteen. Uskomatonta kyllä, asia otettiin tuolloin sen verran todesta, että siitä uutisoitiin ja tapausta tutkittiin poliisin toimesta.
Erna Petri (1920–2000) oli natsi ja sotarikollinen, joka tuomittiin elinkautiseen vankeuteen muun muassa juutalaisten lasten teloituksista.
Sivu 120:
Petrin monologi miesten ja naisten tasavertaisuudesta kylmää. Erna Petri toden totta oli miesten veroinen hirmuteoissa.
Rosita Serrano (1912–1997) eli “Chilen satakieli” oli latinolaulajatar, joka loi uran erityisesti natsi-Saksassa 1930–1940-luvuilla. Hän oli traaginen hahmo, joka menetti suosionsa Saksassa lahjoitettuaan rahaa juutalaisten hätäavulle Ruotsissa. Chilessä hän katosi valokeilasta saksalaiskontaktiensa vuoksi. Hän ei esittänyt koskaan kappaletta Camisa Azul, joka oli espanjan falangistien hurmoslauluja. Sinipaidat oli nimitys falangistien puolisotilaalliselle järjestölle.
Sivu 121:
Dan Steinbock (s. 1954) on suomalainen taloustutkija.
“– – Johanna mikä lie Koski – –” Todennäköisesti kokoomuspoliitikko Susanna Koski (s. 1985).
Sivu 122:
Kaunis aate, jonka jätkät pilas. Kuten tekstissä todetaan, kommunismiin liitetty lentävä lause.
Valkoinen paita kirjoitettu isolla. Luultavasti syy on siinä, että valkoisuus korostuu kunnioitusta ansaitsevaksi merkitsijäksi Mikan päässä. Toisaalta Weimarin tasavallassa toimineen Jungdeutsche Ordenin jäsenien tunnus olivat valkoiset paidat.
Liha-Polar on Atrian entinen nimi.
Sivu 123:
Lumpenin Marko. Mahdollisesti lumpenproletariat eli ryysyköyhälistö ja Marx yhdistettynä. Lumpen myös ruotsalainen nimitys asepalvelukselle.
Sivu 124:
Tarina siirtyy hetkeksi kuvaamaan kuumottavaa kohtaamista Ulla Tuskin ja “Kaitsun”, Neuropositronin Kai Parantaisen välillä.
Orgonivirtoja: Wilhelm Reich (1897–1957) oli itävaltalainen psykoanalyytikko, jonka keksinnöistä tunnetuimpia on pseudotieteellinen “orgonienergian” idea. Orgoni oli Reichin mukaan näkymätöntä, libidoon liittyvää energiaa, jota voitiin kontrolloida Reichin kehittämissä orgonikiihdyttimissä. Orgonikiihdytin on käytännössä glorifioitu komero, jonka sisällä nököttää tuoli.
Milton Obote (1925–2005) oli Ugandan pääministeri, presidentti ja de facto diktaattori vuosina 1966–1971 ja 1980–1985 menettäen asemansa kummallakin kerralla vallankaappauksissa.
Isoloisnakkelin oikea nimi on isoloisnokkeli. Lintu ruokailee erityisesti sarvikuonojen, sorkkaeläinten ja virtahepojen selissä.
Isoloisnokkeli.
Sivu 126:
Amilcare viitannee Amilcare Ciprianiin (1844–1918), italialaiseen anarkistiin, joka osallistui muun muassa Pariisin kommuunin puolustukseen vuonna 1871.
Sivu 127:
Suuren maailman musiikkihuippujen joukossa on muutama hieman erikoisempi valinta. Screwdriver on tunnettu punkista vuonna 1976 aloittanut mutta fasistista rock-musiikkia veivaamaan päätynyt englantilaisten erikoismiesten joukko. Death in June on englantilaisen Douglas P:n (s. 1956) neofolk-yhtye, jota on syytetty läpi 1981 alkaneen uran äärioikeistokytköksistä. The Mentors on mustissa hupuissa esiintyvä yhdysvaltalainen shock rock -yhtye, Screwdriverin tavoin 1976 aloittanut. The Dwarfsilla tarkoitettaneen Dwarvesia, yhtä lailla shokkilyriikoistaan tunnettua 1980-luvulla aloittanutta punk-bändiä Chicagosta. Pagan Skull on suomalainen, kansallissosialistinen black metal -yhtye.
Sivu 129:
компромат (ven.) ei tarkoita kompromissia vaan vahingoittavaa materiaalia.
Sivu 130:
Ilkka Salmi (s. 1968) oli suojelupoliisin päällikkö vuosina 2007–2015. Tuomas Portaankorva on saman puljun ylitarkastaja.
Sivu 131:
Ahti Vesikansa on hauskasti mytologinen nimi. Vastaavalla tavalla mytologinen on suomalaisen toimittaja Jyrki Äänis Kaleva Vesikansan (s. 1941) nimi, mutta pidän epätodennäköisenä, että todellisen elämän henkilöllä on mitään kytköstä Yli-Juonikkaan luomaan hahmoon.
Fundeerauksista oli tuttu ennen kaikkea presidentti Mauno Koivisto (1923–2017).
Sivu 132:
AVesik on edellä mainittu Ahti Vesikansa.
SiVaRi tarkoittaa siviilipalveluksen lisäksi myös siviilipukuista poliisia, mahdollista on, että lisääkin merkityksiä on olemassa. EurooppaPalaa, CounterJihad ja racewar ovat kaikki äärioikeistolaisia hashtageja.
Timo Haapalan (s. 1964) Setä Arkadia on Ilta-Sanomien blogi, jossa levottomia kirjoitteleva politiikan toimittaja pitää kaikkia konservatiivisia miespuolisia poliitikkoja kavereinaan.
Sivu 133:
Suositun Frasier-komediasarjan (1993–2004) pääosassa oleva Kelsey Grammer (s. 1955) on tunnettu laitaoikeistolaisista näkemyksistään. Vitsi on, että toisin kuin stereotyypit junttipersuista antavat ymmärtää, Kingelin nauttii “älykkäämmäksi” sitcom-huumoriksi mielletystä Frasierista.
Sydänmaa-instituutti: Heart Land Institute on 1984 perustettu yhdysvaltalainen, konservatiivis-libertaristinen think tank.
Sivu 134:
Neljätoista Rakkauden Sanaa viittaa jälleen tunnettuun uusnatsien tunnuslauseeseen.
Matti Spith = Patti Smith (s. 1946), yhdysvaltalainen lauluntekijä, muusikko ja kirjailija.
Sivu 135:
Naantalin Aurinkoinen on varsinaissuomalainen leipomoalan yritys.
Kuvaus musliminuorten mellakoinnista Kaarinassa on osa teoksen konservatiivisoikeistolaista maailmaa, jossa UUDET UHKAKUVAT ovat totta.
Sivu 136:
Vasemmistopoliitikko Esko Seppänen (s. 1946) todella on kirjoittanut Hymyyn kolumneja. EU vai ei? on Seppäsen, toimittaja Hannu Taanilan (s. 1939) ja kirjallisuudentutkija Pertti Karkaman (1936–2022) EU-kriittinen ja omakustanteinen pamflettiteos, joka nimenomaan on menettänyt ajankohtaisuudestaan aika tavalla.
Sivu 137:
Der ewige jude (1940) on natsi-Saksassa tuotettu “dokumentti” ja tunnetuin juutalaisvastainen propagandafilmi, joka pyrki ohjaamaan kansalaisten tuntoja juutalaisvastaisiksi liittämällä juutalaisuuteen eläimellisyyden tuntomerkkejä.
R. H. Q. S. ja G. T. o. t. D. = R-kirjaimen M-kirjaimeen vaihtamalla saa Yli-Juonikkaan arvonimet Neuromaanin etusivulla, joista ensimmäinen on Master of Science in Healthcare Quality and Safety. Toisesta en ole varma.
Lisäys 5.7.2023: Kiitos nimimerkille Kuri, joka 17.4.2023. kertoi seuraavaa:
“Yli-Juonikas on poistanut Twitterinsä, mutta muistan hänen kertoneen siellä “G. T. o. t. D.”:n olevan “Grand Titan of the Dragons”. Ku Klux Klan -tittelistöä tai sen mukaelmaa siis.”
Sivu 140:
Alita Ollos taas yksi kaksoisverbinimi. Aelita (1923) on neuvostoliittolaisen Alexei Tolstoin (1883–1945) scifi-romaani, joka inspiroi osaltaan Yukito Kishiron (s. 1967) mangaa Battle Angel Alita (1990–1995).
Kuva: Suru ja sääli jakaa nimen Marcel Ophülsin (s. 1927) ohjaajan ja vuonna 1969 julkaistun holokaustidokumentin kanssa. Kuva on kollaasi puolustusvoimain SA-kuvasta ja prinssi Chichibu-no-miya Yasuhitosta (1902–1953), keisarin pojasta, joka palveli toisessa maailmansodassa kenraalina ja oli vakuuttunut natsi-Saksan kanssa liittoutumisen hyödyllisyydestä. Sami Uusi-Hautamaan mukaan (linkki lataa PDF:n) kuvayhdistelmästä ja nimestä Syvälampi voi syntyä mielleyhtymä Syvärin taisteluun. Mudanjuomislainaus saattaa olla jostain itselleni tuntemattomasta lähteestä.
Andrey Belyi (1880–1934) on tunnettu venäläinen modernistinen kirjailija, jonka tunnetuin teos lienee 1916 ilmestynyt Peterburg (WSOY, 1968), jälleen yksi Jatkosota-extran eräänlainen edeltäjä.
Sivu 143:
Hans Kalmista todella tuli sisällissodan jälkeen vaihtoehtoisia parannusmenetelmiä tutkinut puoskarilääkäri.
O Fortuna on saksalaisen säveltäjä Carl Orffin (1895–1982) tunnetuimman teoksen Carmina Buranan (1937) alku ja useimmille ihmisille tuttu klassisen musiikin sävellys. Natsit hyväksyivät kuoroteoksen, vaikka epäilivät sitä aluksi turmiolliseksi.
Sivu 144:
“– – Berian selonteko järjestelyistä ‘Katynissa’.” Katynin kylässä Venäjällä tehtiin neuvostoliittolaisten toimesta vuonna 1940 puolalaisten upseerien ja virkahenkilöiden joukkomurha, jonka pääjärjestäjänä toimi Stalinin rakkikoira Lavrenti Berija (1899–1953). Surmattuja oli noin 22 000. Ironista kyllä, joukkohaudat löysivät ja toivat julkisuuteen Neuvostoliittoon hyökännyt natsi-Saksa vuonna 1943. Berijan selonteko on luettavissa englanniksi muun muassa BBC:n sivuilla.
Sivu 146:
Teos muuttuu viimein suomalaiseksi sotaromaaniksi! Ensimmäinen muttei viimeinen kerta, kun Jatkosota-extrassa uppoudutaan “Kalmin opissa” -teoksen saloihin.
Suomessa on monta Kailajärveä, mutta nimi tuo mieleen WinCapita-huijauksen toteuttaneen liikemies Hannu Kailajärven (s. 1962, nyk. Johan Kreus). Valavuori taas viittaa Aleksi Valavuoreen (s. 1978), veropetoksesta tuomittuun liikemieheen ja nilkkiin.
Lokka on Junes Lokka (s. 1979), oululainen erikoishenkilö ja entinen kaupunginvaltuutettu, joka tuli sittemmin koko kansalle tutuksi hävittyään korkeimman oikeuden päätöksellä sananvapauskiistan toimittaja Johanna Vehkoota (s. 1976) vastaan. Sammalvahti viittaa kokoomuslaiseen riidankylväjään Tere Sammallahteen (s. 1981). Apulius viittaa todennäköisesti Apuleiukseen (124–170), joka oli platonilainen filosofi, jonka tunnetuin teos on varhainen romaani Kultainen aasi (n. 100-luvun puolivälissä), joka on poliittinen satiiri.
Sivu 147:
Kolportööri on vanhahtava sana kiertävälle kauppiaalle ja viihdyttäjälle. Durcheinander (saks.) tarkoittaa sekamelskaa.
“– – Krokodilin-kyyneleitä – –” Krokodil oli neuvostoliittolainen ja sittemmin venäläinen pilalehti, joka ilmestyi epäsäännöllisesti vuosina 1922–2008. Nykyisellään nimi viittaa huumausaineena käytettävään erittäin koukuttavaan opioidiin.
Punikit ja suffragetit viittaavat anakronisesti feministiseen punavihreyteen.
“Orleansitar” saattaa viitata Jeanne d’Arciin (1412–1431), Orleansin neitsyeen, joka nousi naisena johtamaan miesten armeijaa.
Sivulta alkava pitkä Kalmin monologi naisasiasta tuntuu viittaukselta yhteen tai useampaan tekstilähteeseen, joita en ole osannut paikallistaa.
Eliisalla on ongelma, lapsuudesta asti mukana kulkenut toivottomuus. Isä on lähtenyt, äiti on hysteerinen ja itsekeskeinen kusipää. Eliisa itse on elänyt tahdottomana läpi elämänsä, kunnes päätyy naimisiin tylsän Askon kanssa, jolle synnyttää kaksi lasta, Lahjan ja Aarteen, joita rakastaa ja ei rakasta. Asetelma on tyypillinen. Ulospäin kaikki on hyvin. Tosiasiassa niskassa painavat mielenterveysongelmat ja rahahuolet. Perheen kassasta päävastuussa oleva Eliisa ei voi myöntää perheelleen heidän olevan vararikon partaalla. Rahaa ei riitä asuntolainan lyhennykseen, laskuihin tai mihinkään muuhunkaan kuin ruokaan. Lopputulos on selvä, Eliisa syöttää pirtelössä yliannostuksen unilääkkeitä koko perheelleen, poimii autotallissa lojuvan aseen ja tappaa perheensä ja itsensä. Tämä ei ole juonipaljastus, asia kerrotaan takakannessa ja on selvä ensimmäisestä sivusta alkaen.
Markku Pääskysen (s. 1973) lyhytromaani Vihan päivä (Tammi, 2006) on fiktiivinen kuvaus perustuen todelliseen rikokseen, vuonna 2004 Porvoon Anttilassa tapahtuneeseen joukkomurhaan, jossa velkaantuneen perheen äiti tappoi perheensä ja itsensä. Detaljit itse rikoksesta ovat suunnilleen samat, teoksen kertojan, surmaajan, mielenliikkeet kuviteltuja. Teos vaikuttaa perheellisen ja tapauksesta järkyttyneen kirjailijan yritykseltä selvittää tapahtumat itselleen.
Vihan päivä on teemoiltaan kiinnostava, klaustrofobinen tarina, jonka lähes pilaa suomalaiselle romaanitaiteelle kummallisen tyypillinen, runollisiin korkeuksiin kurkottava koivuklapiproosa. Koivuklapiproosan ongelma ei ole ytimekkyys, siis lyhyt ja tiivis ilmaisu, vaikka sitä siitä usein pilkataan. Paljon raskauttavampaa on, että joka toinen virke pitää sisällään “tarkan” huomion tai “kauniin” sanankäänteen, jossa ulkoisesti havaitulle annetaan kiertoteitse ilmaisu, joka ylevöittää sitä, viis siitä onko havainnon tekevällä henkilöllä siihen realistisesti kyvykkyyttä tai ei. Toisin sanoen kertomukseen luodaan tekosyvällisyyttä ja muka-merkityksiä maailman oletettuja todellisuuksia paljastavalla kaunopuheisuudella, jonka barokkimaisia kiemuroita proosan lyhytvirkkeisyys korostaa groteskiuteen asti. Eliisa on siis varsin koristeellinen puhuja ja ilmaisultaan kirjallisen kiertelevä ollakseen joukkosurmaa suunnitteleva mielenterveysongelmainen. Kirjallisuuden taikaa, sano.
Haluan lisätä, että koivuklapi ei ole suomalaisten miesten yksinoikeus. Edellinen kritiikkini huomioon ottaen myös naisoletetut kirjoittavat koivuklapia sydämensä kyllyydestä, he vain kyllästävät sen toisenlaisella krumeluurilla eli pidemmillä virkkeillä.
Pääskysen hahmot elävät, niin kuin hänen näennäisesti valoisammassa Sielut-teoksessaan (Tammi, 2015), klaustrofobisesti kuvatussa keskiluokkaisessa maailmassa, jossa yliopistoseikkailuiden jälkeen vanhemmat asettuvat omakotitaloihin kasvattamaan lapsia, katsomaan televisiota ja odottamaan etelänlomia. Vaivaannuttavinta on, etten ole varma, onko tämä asetelman kauhistuttavuus ollut kirjailijan tarkoitus.
Vihan päivässä ei ole ahdistavinta päähenkilön kokema toivottomuus vaan siihen johtavat syyt. Eliisa ei osaa hakea itselleen apua, toisaalta hän kokee tarvetta olla normaali. Hän hylkää yliopistoaikaisen (ja kömpelösti tarinaan kirjoitetun) naispuolisen kumppaninsa, ainoan ihmisen joka on rakastanut häntä täydellä vilpittömyydellä, ja tyytyy keskinkertaiseen Asko-nimiseen aviomieheen, jonka kanssa he elävät Porvoossa. Suomenruotsalainen naapuri lekottelee onnellisena riippumatossa samalla, kun Eliisa ampuu perheensä haulikolla.
Lyhytromaanin nimi on monitahoinen. Dies Irae on mahdollisesti Tuomas Celanolaisen (n. 1200–1270), Latino Malabranca Orsinin (?–1294) tai jonkun huomattavasti vanhemman tahon kirjoittama latinankielinen hymni tuomiopäivästä ja silloin koittavasta niin elävien kuin kuolleiden sielujen punnitsemisesta. Teksti oli kauan tärkeä osa katolilaista sielunmessua, ja se on siksi luonnollisesti osa monia läntisen klassisen musiikin sävellyksiä. Toisaalta nimi voi viitata Carl Theodor Dreyerin (1880–1968) samannimiseen, erinomaiseen elokuvaan vuodelta 1943, jossa noitavaino ja tuomituksi tulemisen pelko ajavat päähenkilön katkeraan marttyyriuteen.
Eliisa ei silti puhu viimeisestä päivästään vihan vaan ilon päivänä. Valehteleeko hän? Onko vihan päivä jokin toinen päivä? Onko sillä kuitenkin uskonnollinen merkitys, jota ei pidä sotkea surmaan? Vai voivatko ilo ja viha sotkeutua keskenään? Näennäisen levollinen kerronta on kontrastissa monien sävellysten raivoon kuten Mozartin (1756–1791) sävellyksen lisäksi tunnetuimmassa Verdin (1813–1901) versiossa:
Myös Dreyerin elokuva on täynnä raivoa. Se on kertomus eräänlaisesta hengen totalitarismista. Samoin Pääskysen kirja, vaikka se kuvaa näennäisesti masennusta. Viimeisillä hetkillään protagonisti ajattelee olevansa pian vapaa “kylästä” ympärillään, sillä häpeä “kylän” edessä ajaa häntä tekoonsa vähintään yhtä paljon kuin mielessä elävä mustuus. Vielä päähenkilöäkin ahdistavampi on Pääskysen luoma kuva keskiluokkaisen keskimääräisestä maailmasta, joka ajaa päähenkilön kurjuuteen kuin ainoan henkilön, johon hän teoksessa ilmeisesti samastuu: naapurin kapisen kissan.
Samalla on huomioitava, että Pääskynen kuvaa päähenkilönsä toiminnan vain masennuksen kautta. Tämä on, kikkailevan kielen lisäksi, teoksen suurin särö. Silkka masennus ja häpeä eivät perhesurmaamiseen riitä eivätkä aja siihen. Eliisa kuvataan rakastamassa lapsiaan erillisinä ihmisinä itsestään, mikä ei ole psykologisesti täysin tosi kuvaus ihmisestä, joka aikoo seuraavaksi syöttää yliannostuksen jälkikasvulleen ja ampua heidät, jotta he voivat olla yhdessä seuraavassa maailmassa.
En ole varma tässäkään tapauksessa, onko Pääskynen ollut tarkoituksellinen. On huomioitava, että teos on kuvattu Eliisan näkökulmasta ja hänen ehdoillaan. Jos ajattelen kyynisesti, Pääskynen on kirjoittanut humaania proosaa, jotta voisimme nukkua yömme rauhassa ja armossa, kuitaten tapahtuneen tuntemalla empatiaa tappajaa kohtaan. “En hyväksy mutta ymmärrän”, on hyvä tuutulauluhokema. Päämääränä lässytys ei ole millään tapaa mielenkiintoinen vaan pornografinen sanan negatiivisessa merkityksessä. Siis kamaa, jota lahjotaan Finlandia-ehdokkuuksilla, jos ymmärrätte yskän. Niin Vihan päivälle myös kävi.
Jos ajattelen myötäsukaisemmin, Eliisa on epäluotettava ja epäsympaattinen kertoja, kaunokirjallisessa kaunopuheisuudessaan narsistinen tai epävakaa, sillä lähinnä persoonallisuushäiriöinen tai hoitamattomalla tavalla psykoottinen on valmis kiistämään toisten ihmisten toimijuuden ja kykenevä suunnitelmallisuuteen, jossa vie niin lapsensa kuin puolisonsa mukanaan helvettiin. Kenties tähän teoksen nimi viittaa; teko on Eliisan kosto tylsälle puolisolle, lapsille joita ei tosiasiassa halunnut, vittumaiselle äidille, lähteneelle isälle, Suomen Pankille, verovirastolle, nimismiehelle, presidentille, Porvoolle ja koko rottamaiselle maailmalle.
Samalla Eliisan rakkaus lapsiaan kohtaan puhuu ensimmäisen vaihtoehdon puolesta ja sen, että Pääskynen ei tunne tarpeeksi hyvin ihmisen psykologiaa, koska tietämyksen sijasta on päättänyt ymmärtää tunteilla tekoa, jonka selitys on pohjimmiltaan vähemmän kaunopuheinen ja enemmän banaali tai tavoittamaton kuin usein myönnetään. Kaunokielisessä kulttuuripuheessa hehkutetaan mielellään, että fiktio auttaa meitä ymmärtämään toisia ihmisiä. Tämä kuitenkin vaatisi sitä, että kirjailijat ovat luonnostaan suuria ihmistuntijoita. Useimmat eivät ole. Edes psykologit, lääkärit ja papit eivät ole, vaikkakin todennäköisemmin kuin kirjailijat. Tunne ei ole tiedon väärti, koska tunnemme samoissa tilanteissa toisin kuin muut ihmiset, tavalla jolle olemme jo varhain ehdollistuneet, vaikka yrittäisimmekin jakaa toisillemme tunteemme puhumalla.
Lyhytromaanista puuttuu Michael Haneken (s. 1942) elokuvan Seitsemäs manner (1989) kaltainen transgressiivinen haastavuus, siis haluttomuus selittää väkivaltaista tekoa sanallakaan. Pääskysen teoksessa käsittämättömälle annetaan selitys, vähän liian helppo, vaikka kiinnostavimmassa taiteessa selitykset ovat yleensä aivan muita kuin humanistisia, lähempänä reaalista.
Pyhä Eurooppa (Bazam, 2018) on Aki Cederbergin kirjoittama matkakirjallisuutta edustava teos, jossa Cederberg kuvailee itsensä ja Justine-vaimonsa reissuja eurooppalaisille pyhille paikoille: pakanallisille muistomerkeille, pyhäinjäännöksille ja raunioille. Cederberg on kirjoittanut aiemmin Journeys in the Kali Yuga -nimisen matkateoksen (Simon and Schuster, 2017), musisoinut muun muassa Halo manash- ja MAA-yhtyeiden riveissä ja päätoimittaa Porvoon kipinä -nimistä kulttuurizineä. Kirja on komean näköinen, isokokoinen laitos, joka on kuvitettu Justine Cederbergin valokuvilla.
Lievetekstin mukaan: “– – vaikka pyhän maailma olisi nykyaikana unohdettu, se on edelleen todellinen maailman keskus, maailmanpuu ja maailmanvuori. Pyhä Eurooppa on kertomus vaelluksesta tuota keskusta kohti. [– –] Pyhä eurooppa etsii yhdistävää henkeä, joka kohottaisi eurooppalaisten katseen jälleen kohti aurinkoa, taivasta ja tuntematonta. Se etsii ratkaisuja Euroopan ristiriidoille, pyrkii sitomaan yhteen muinaisen menneisyyden ja etäisimmän tulevaisuuden ja sytyttämään liekin hengen hehkuvaan hiillokseen.”
Kuvailu on sen verran ympäripyöreä, että romanttiseen mielenlaatuun taipuva löytää siitä monenmoista pohdittavaa. Koska en ole romantikko, minua kiinnostaa enemmän, miten Cederberg tosiasiassa ajattelee.
Teoksessa matkataan pitkin Pohjois-, Keski-, Länsi- ja Etelä-Eurooppaa etsien Eurooppaa yhdistävää ennen kristinuskoa elänyttä pyhän kokemusta. Cederbergin, hänen vaimonsa ja muiden joukkoon liittyvien matkakumppaneiden tiet vievät muun muassa Saksaan ihmettelemään riimuja ja Ranskaan katselemaan poltettujen kataarien kenttää. Teoksen viimeinen etappi on Suomessa.
Matkakertomusten lomassa Cederberg taustoittaa kohdattuja uskomuksia ja omaa ajatteluaan, tapaa paikallisia ihmisiä sekä kuvailee monen monta kertaa yksinäisiä vaelluksiaan ja juomauhrejaan.
Jotkut asiat tulevat esille suoraan, jotkut rivien välistä. Yhtäältä Cederberg kaipaa matkojensa kautta yhteiseurooppalaista yhteisöllisyyden tunnetta, jonka perustana on usko omiin juuriin ja niiden pyhiin arvoihin. Toisaalta Nietzsche-sitaattien ja ihannoimiensa henkilöiden, kuten runoilija Gabriel d’Annunzion (1863–1938), myötä Cederberg tuo esille uskovansa suurmiesteoriaan eli historioitsija Thomas Carlylen (1795–1881) ideaan, jonka mukaan poikkeusyksilöt muokkaavat maailmaa ja kansojen “kohtaloa”. Suurmiesteoriaa kritisoitiin jo varhain sosiologi Herbert Spencerin (1820–1903) toimesta yhteismitattomana, sillä se jätti huomiotta suurmiesten olevan aikansa tuotteita ja kulttuurinsa eli kaikkien edeltä menneiden ihmisten synnyttämiä – ja, nykylukija voi lisätä, aivan konkreettisesti naisten synnyttämiä.
Carlylen ja Spencerin ero on mystikon ja realistin, presbyteerin ja kveekarin välinen. Carlyle uskoi ihmisten sisällä kuplivaan ikuiseen henkeen, naturalistisiin ihmeisiin, Spencerin tunnetuimpia ideoita taas on yhteisö toisiinsa sidoksissa olevana organismina. Lukijalle on selvää kumman kelkassa Cederberg on, vaikka kirjailija ei olisi koskaan kuullutkaan Carlylesta ja Spenceristä. Cederberg puhuu kansojen kohtaloista olemassaolevana asiana ja juurista kuin ihminen kantaisi sisällään jotain ikivanhaa, johon voi löytää yhteyden.
Pyhä Eurooppa onkin mystis-traditionalistinen teos. Se on lennokkaasti kirjoitettu, samalla paikoin sekava ja yhteismitaton. Kenties Cederberg itse sanoisi, ettei häntä pohjimmiltaan kiinnosta, miten hänen utopiansa toimisi käytännössä, mikä on toki sallittua. Tällaisia äänenpainoja hän on esittänyt muun muassa Sudenmarja Zinen haastattelussa:
”Se on romanttinen visio, sanoisin, en ole mikään virkamies, en osaa sanoa, mitä tämä tarkoittaa käytännössä, tai ei minua oikeastaan kiinnosta – ei se ole minun juttuni. – –”
Lukija huomaa nopeasti muutaman seikan. Cederbergin yksilöllistä projektia ei voisi olla ilman hänen vastenmielisyyteen perustuvaa projektiotaan. Kirjailija mainitsee, että nostalgia vaivaa häntä pahasti. Hän ei ole kotonaan omassa ajassaan, ja teoksessa toistuvat halveeraavat kuvaukset modernista estetiikasta. Tähän epämiellyttävään estetiikkaan liitetään teoksessa rappion, epäpuhtauden ja vääränlaisen dekadenssin tunnusmerkkejä.
Helsingin Sanomien varsin ansiokkaassa arviossa A. W. Yrjänä kiteyttää, että kirjoitustyyli on “kuin viimeisen päälle räätälinpukuun sonnustautunut, kohtelias gentlemanni hopeapäisine keppeineen lausumassa helkavirttä kauppakeskuksen ämpärijonossa”. Tiivistys tuo esiin sekä tekstin ansiot että sen heikkoudet.
Cederberg ei siis ole kotonaan mielentilassa, jossa hän maailman ympärillään näkee. Hän on valinnut elää parhaansa mukaan menneessä sellaisena kuin hän sen kuvittelee. Hän tuskin luulee nykyhetken voivan tavoittaa menneisyyden kuin esityksen tasolla. Sudenmarja Zinessä hän toteaa, ettei kaipaa linkolalaista paluuta luontoon. Pyhässä Euroopassa hän halveksuu menneisyyden larppaajia kuten muinaisuskoyhdistyksiä, kenties koska ne ovat hyväntahtoisia ja kommunaalisia; tosin hän osallistuu kirjan mittaan moniin rituaaleihin, jotka ilmeisesti eivät ole larppausta, ja kertoo huvittavan monta kertaa, kuinka nostaa maljan milloin minkäkin uhripaikan luona.
En liioittele. Maljan nostaminen toistuu kielikuvana tietoisesti ja jatkuvasti, kymmeniä kertoja, mikä kertoo rituaalinomaisuuden lisäksi kirjoittajan halusta kuvata itsensä tietyllä tavalla. Cederberg käyttää arkipäivän toiminnoista toistuvasti hiukan vanhahtavia tai ylevöittäviä synonyymeja. Juominen ei ole juomista (tai ryyppäämistä) vaan siemailua, tupakka on savuke, syöminen on ateriointia, vettä pirskotetaan eikä kaadeta. Jokainen viinindokauskerta ja tuttavuus erilaisten eksentrikkojen kanssa kerrotaan osoituksena kirjoittajan halusta ja kyvystä elää toisin. Tarinat ovat täynnä hämmästyttäviä yhteensattumia ja kohtalon johdatusta. Kieliasu nousee arjen yläpuolelle, tekee turistireissuista seikkailun.
Seikkailujen lomassa Cederberg ihmettelee yhä uudelleen, kuinka joku voi herättää henkiin muinaisuskomuksen ja hylätä siitä epätasa-arvoisuuden tai miten muinaisuskoon keskittyvällä festivaalilla voi olla drag-show-tapahtuma. Hän värittää kaiken itselleen vastenmielisen tarkoituksella mustamaalaavin sävyin. Kaikki moderniuteen (paitsi silloin, kun se viehättää häntä), vasemmistoon tai Euroopan ulkopuoliseen kuuluva maalataan tarkoituksellisen pahaenteisin sävyin. Hän on muille kaltaisilleen traditionalisteille tyypillisesti “epäpoliittinen”. Ei vaadi lukijalta suurta pinnistystä sen tajuamiseksi, että se tarkoittaa oikeistoon kallellaan olevia sympatioita. Kun Cederbergin kirjoituksissa mainitaan fasistit, hän korostaa ongelmallisena sitä, kuinka fasistit politisoivat mystiikan. Samalla moni Cederbergin itsensä kirjoittama asia on väistämättä yhteiskunnallinen.
En ajattele, että edellinen litania tekee Cederbergistä tai kenestäkään heti rasistia. Eurooppalaisuutta tai maahanmuuton haittoja voi ja pitää pohtia leimautumatta. Tosin on hyvä huomioida, että Sudenmarja Zinen haastattelussa Cederberg osaa ennakoida tulevansa kutsutuksi rasistiksi. Se tuntuu epäsuorasti sen myöntämiseltä, että teos tarjoaa epäilyihin aihetta. Asian nostaminen esille haiskahtaa tutulta taktiikalta: jos mainitsen itse ensin, että minua tullaan syyttämään rasismista, vastustaja näyttää naurettavalta, olenhan nähnyt heidän pelinsä taakse. Kielipelin ei pidä kuitenkaan antaa hämätä. Tekstin mahdollista rasismia tulee kaikesta huolimatta kyetä tarkastelemaan ja analysoimaan.
Rasistin sijaan tosin kutsuisin Cederbergiä ennemmin tosikoksi.
Tosikolla en tarkoita huumorintajutonta tai asiat tosissaan ottavaa henkilöä. Sen sijaan tosikko on fanaatikon sukulainen, ihminen, jonka on hankalaa tai mahdotonta käsittää, että muut ihmiset voivat omistautua elämäntavalleen sydämellään, kulkea omaa tietään ja nähdä asiat silti mittasuhteissaan.
Kuten on tullut ilmi, kirjassa on paljon poseeraamista, joka liukuu komiikan puolelle. Teoksen tekijä kenties kuittaa tämän vaikutelman sanomalla sen olevan surullista ja kertovan enemmän lukijasta. Tyypillistä tosikoille onkin seuraava: (tosikkoon itseensä kohdistuva) ironia on alhaista, kritiikki kyynisyyttä, perusteettomien väitteiden nielemättä jättäminen rappiota. Kaikki nämä ovat retorisia keinoja välttää kohtaaminen perusteltujenkin vastaväitteiden kanssa. Jos maailma ympärillä on mätä, ei sen esittämällä kritiikillä ole lähtökohtaisesti väliä.
Tekstin perusteella Cederbergin kirjoittajaminä ei vaikuta käsittävän tai haluavan käsittää, että johonkin asiaan voi uskoa ja samalla nähdä sen koomisena, että kritiikki ei tarkoita periaatteettomuutta, että ironia on inhimillinen voimavara, että vaatimattomuus ei ole väistämättä itsevarmuuden puutetta, että kyky katsoa itseään ulkopuolelta on sosiaalisen älykkyyden merkki ja että kyky sopeutua ei tarkoita heti sokeutta maailmalle vaan toisinaan kykyä nähdä tarkemmin.
Kaiken kaikkiaan Cederbergin vaikuttaa olevan hankala hyväksyä, että muut ihmiset eivät toimi niin kuin hän.
* *
“Ásatrúarfélagiðin arvopainotukset heijastavat kenties lopulta islantilaista lempeää kansanluonnetta. Mutta hyväuskoisuudellakin on hintansa. Suvaitsevaisuus ja avoimuus voivat olla toimivia arvoja pienissä yhteisöissä, mutta ne ovat jotain aivan muuta, kun niitä käytetään valtioiden, maanosien ja kokonaisten kulttuurien epämääräisinä ideologisina linjauksina. [– –] Meille kerrotaan toistuvasti, että harmoninen monikulttuurinen utopia odottaa meitä tulevaisuudessa, mutta sitä ennen joudumme tottumaan yhä kasvavissa määrin alkuperäisväestöömme ja kulttuuriimme kohdistuvaan väkivaltaan; ne ovat kasvukipuja matkallamme kohti suvaitsevaisempaa maailmaa. Kuultuaan kirkkoon suunnitellusta terroristihyökkäyksestä kommentoi eräs suomalainen piispa, että kyseinen terrori-iskun uhka oli “osa globaalin epäoikeudenmukaisuuden avunhuutoa”. En tiedä mitä tämä tarkoittaa, mutta yksi asia on varma: monta tämänkaltaista “avunhuutoa” on luvassa ellemme me eurooppalaisina – kansoina, jotka jakavat sekä henkisen että kulttuurisen perinnön, sekä sisäisiä että ulkoisia maisemia ja yhteisen kohtalon – havahdu siihen, että pyhä maailmamme on hyökkäyksen kohteena. Meidän tulee ymmärtää, että tuo maailma kuuluu meille ja on puolustamisen arvoinen. Ægishjálmurit ja suojaavat talismaanit tulee nostaa paitsi otsillemme ja kotiemme seiniin myös pyhättöjemme porteille, jotta ne iskisivät kauhua sitä uhkaavien sisimpään.”
Lainaus on pilkottunakin pitkä, mutta olen valinnut sen, koska vasta siinä, sivulla 292, Cederberg tulee rehellisesti esiin poliittisen mielipiteensä kanssa. Ja tuo mielipide on oikeistolais-konservatiivinen. Purkaus on äkillinen mutta ei jätä mitään tulkinnan tai epäilyn varaan.
En puutu sen kummemmin lainauksen osoittaman ajattelun ristiriitaisuuksiin, joita on useita. Mainittakoon esimerkkinä kuitenkin se, että Cederberg suhtautuu kristinuskoon torjuen mutta pitää siihen kohdistuvaa ulkopuolista uhkaa hyökkäyksenä “pyhää maailmaamme” kohtaan. Vielä suurempi outous on, että vakavikkona Cederberg luulee suvaitsevaisuuden puolestapuhujien olevan yhtä ideologisesti tiukkoja, ehdottomia ja utopia-ajatteluun taipuvaisia kuin hän itse, mikä ei pidä paikkaansa. Suvaitsevaisuuspuhe on poliitikkojen suussa aivan yhtä kyynistä kuin mikä tahansa muukin ja siitä ollaan tarvittaessa valmiita joustamaan, sillä se kohdistuu tietysti vain tietynlaiseen osaan eurooppalaista väestöä eikä ulotu etenkään Euroopan maantieteellisten rajojen ulkopuolelle, jossa on edelleen valmiita käymään proxy-sotia tai pommittamaan kasvottomaksi jääviä ihmisiä hornantuuttiin. Suvaitsevaisuus nyky-Euroopassa ei ole utopiaa vaan olosuhteiden sanelemaa reaalipolitiikkaa. Sitä voidaan siitä kritisoida, mutta kritiikin olisi parasta olla hyvää eikä tällaista horinaa.
Koska kulttuuri ympärillä ei ole Cederbergin mieleen, siinä on oltava vikaa, eikä kyseessä ole vastavuoroinen prosessi, jossa yksilön reagointi on osaltaan muodostamassa kuvaa kulttuurista. Suomeksi sanoen Cederbergin teoksessaan esille nostama erityisyyden tunne ja nostalgia ei, Spencerin Carlyleen kohdistamaa kritiikkiä mukaillen, voisi syntyä muualla kuin kulttuurissamme juuri nyt. Kirjoittaja projektoi maailman irvokkaaksi, vaikka on saman maailman tuotos, vastareaktioillaan osa havainnoimaansa irvokkuutta ja modernia alakulttuurikuplaa. Tästä syntyvät hankalat kysymykset väistetään mystiikalla ja rituaaleilla, jotka nostavat teoksen kirjoittajaminän muiden yläpuolelle myhäilemään. Tällainen tekopyhyys on tuttua jokaiselle Intian-matkalla itsensä löytäneen hipin tai kadulla lehtisiä jakavan hurmahenkisen uskovaisen paasausten uhriksi joutuneelle. Itsensä ylevöittäminen lienee tietoinen pyrkimys erottautua massasta, mutta lukijan näkökulmasta katsoen kehno ajattelu on kehnoa ajattelua, vaikka se olisi omaperäistä.
Sanottakoon tässä välissä emotionaalisen rehellisyyden vuoksi, että pidän tosikkoja riskeinä muille, on kyseessä kulttijohtaja, lastentarhanopettaja, taideprofessori, sotilaskomentaja tai kädenlämpöinen demari. Mikäli teokseen on luottaminen – ja miksi ei olisi, kirjoittajahan on osoittanut olevansa hyvin tosissaan – on todettava, että Cederbergin kirjoittajaminän tavoin ajatteleva ihminen on valtaa saadessaan toisille ihmisille vahingollinen – ennen kaikkea ollessaan sokea omalle rajallisuudelleen. Tästä tosin harvemmin on pelkoa, koska eristäytyvällä ylimielisyydellä on tapana olla impotenttia ja tuhota omat mahdollisuutensa juuri ehdottomuutensa vuoksi. Erityisyksilöt tarvitsevat rahaa tai joukkoja tuekseen tuottaakseen laajempaa vahinkoa. Sekin on ironiaa. Tällä en tietenkään tarkoita, että Cederberg itse olisi sisimmässään pahantahtoinen, esittäähän hän itsensä teoksessa jonkinlaisena omana kirjallisena luomuksenaan.
* *
Oudointa kirjassa on sen premissi. Siinä etsitään pyhää Eurooppaa pyhien paikkojen kautta. Samalla sotketaan iloisesti keskenään Euroopan idea, idean historia, Eurooppa alueena ja alueen historia.
Cederberg esittää reissujensa lomassa ajatuksia, joiden ajattelee koskevan todellista Eurooppaa. Koska hän on mystikko ja väistämättä siten ainakin puoliksi teoreetikko, vaikka kuinka väittäisi toista, hän puhuu tosiasiassa ideasta, joka hänellä on Euroopasta.
Mitään yhtenäistä Eurooppaa ei ole ollut olemassa koskaan, vaan sen ovat määritelleet kulloinkin eläneet ihmiset itse. Cederberg ei tämän asian esille tuomisesta pidä, mutta hän ei myöskään osaa antaa koherenttia vastausta siihen, miksi näin ei olisi. Euroopan idea on ristiriitainen, ja kokenut laajoja muodonmuutoksia. On siis selvää, ettei Cederberg voi puhua poliittisesta Euroopasta. Hän puhuukin mieluummin kansojen juurista ja yhteisestä kulttuurihistoriasta. Pyhä on syvempää ja “Eurooppa” käsinkoskematon, idea joka ei taivu maallisiin määritelmiin.
Tämän pyhän ilmaisemisessa sanoin kirjailija mielestäni epäonnistuu, koska käsittää eurooppalaisuuden etnis-kulttuuriseksi kokonaisuudeksi, jonka sisällä pyhä elää. Kuka tahansa ei Cederbergin mukaan voi eikä saa olla eurooppalainen. Vaikka termiä ei mainita suoraan, mieleen juolahtaa Blut und Boden. Toki Cederberg ottaa tähän ajatteluun etäisyyttä. En siis väitä, että hän on natsi. Sen sijaan väitän, että hän on täysin tietoinen ajattelunsa yhteisistä piirteistä natsismin kanssa. Eihän hän muuten tekisi tekstissään pesäeroa “poliittisen” ja oman ajattelunsa välille. Hän ei ihannoi korostetusti talonpoikaisuutta, mahdollisesti koska on itse selvästi urbaanin kulttuurin tuotos, ja näkee eurooppalaisuuden laajemmin kuin “pohjoisen rodun” erityisoikeutena. Tästä huolimatta hänen retoriikkansa kalskahtaa tutulta: urbanisaatio nähdään pahana ja saastuttavana, kansoja yhdistää mystinen veren perintö, slaavit puuttuvat kirjan eurooppalaisesta visiosta tyystin (mutta näemmä suomalaiset lasketaan…) ja niin edelleen.
Luonnollinen jatkokysymys lukijalta on, että milloin joku on asunut tarpeeksi kauan Euroopassa tullakseen eurooppalaiseksi? Missä menee ajallinen raja, jonka jälkeen Eurooppaan tulleet ihmiset ja ajatukset eivät ole eurooppalaisia?
Jotain osviittaa antaa, että Cederberg kutsuu kristinuskoa eurooppalaisuudelle vieraaksi. Jos otamme tämän mittatikuksi, voimme päätellä, että mikään noin 2000 vuotta sitten tai sen jälkeen Euroopan ulkopuolelta tullut idea ei ole eurooppalainen ja siten luonteva osa todellista Eurooppaa.
Silläkin uhalla että olen kyyninen olemalla liian kirjaimellinen, luettelen tutun litanian. Jos 2000:n vuoden mittaria käyttää, eurooppalaisia eivät siis ole muun muassa arabialaiset numerot, algoritmit, moderni kirurgia, automaatio, kemialliset synteesit, numero 0, eivätkä perunaruoat, joita kirjailija kuvailee saksalaisessa kylässä ATERIOIDESSAAN perinteikkäiksi ruoiksi.
Miten näiden asioiden kanssa tehdään? Ovatko niiden abstraktit konseptit, esimerkiksi numero 0:n tapauksessa spekulatiivisesti jopa uskontoa monimutkaisemmat, meille edelleen mystisiä ja vieraita? Vai voisiko olla niin, että kulttuuri ei pohjimmiltaan toimi asioita ikuisesti säilyttäen vaan jatkuvasti mutatoituen ja lahoontuen ja on lopulta juuri sitä, mitä ihmiset siitä tekevät?
Toisaalta välillä kirjailijalle kelpaa vanhaksi hengen tyyssijaksi joku keskiaikainen kylä, että ota tästä nyt sitten selvää.
Vielä syvempi kuoppa syntyy, kun ymmärretään Euroopan konseptin syntyneen antiikissa ja olevan ennen kaikkea Rooman valtakunnan popularisoima ajatus. Siis Rooman, jonka rajojen sisällä kristinusko syntyi, ja joka ei määritellyt omia kulttuurisia rajojaan Euroopan ja Aasian rajojen mukaan. Euroopasta alettiin puhua tarkempana konseptina vasta kristinuskon leviämisen myötä, kun Eurooppa identifioitiin osaksi katolilaista projektia erotuksena ortodoksisesta kirkosta. Alussa Eurooppa sijaitsi karkeasti ottaen jossain Välimeren rannoilla, sittemmin se nähtiin osoituksena sivistyksenä pidetyn paavinvallan legitimiteetistä. Ei ole olemassa “Eurooppaa” konseptina ennen tätä. Ennen Rooman sivistystä on ollut joukko keskenään sotaisia heimoja, joiden kulttuureilla on ollut yhteneviä piirteitä, mutta näistä heimoista ei voida puhua Eurooppana, sillä Eurooppa kulttuurisena käsitteenä on ollut alusta lähtien näiden heimojen vastainen. Eurooppalaisen kulttuurin yhteneväisyys, se minkä tunnistamme eurooppalaisuudeksi, on kristillistä ja ennen kaikkea roomalaista. Ja roomalaisuuden juurien tiedämme vuorostaan juontuvan Kreikkaan ja aina Lähi-itään asti.
Toisin sanoen koherentti idea Euroopasta ei läpäise Cederbergin eurooppalaisuuden mittaria, koska se on 2 000 vuotta nuorempi ja syntynyt muualla kuin pakanakulttuurien piirissä. Näin teos hylkää kristinuskon etsiessään konseptia, jota ei olisi olemassa ilman kristinuskoa. Teoksen matkoilla kyllä etsitään jotain, mutta se jokin ei voi olla “Eurooppa”. Rooma taas mainitaan, totta kai, varoittavana esimerkkinä “tuhoutuneesta” valtakunnasta. Rooma ei “tuhoutunut” maallikoiden ymmärtämässä mielessä vaan jakautui karkeasti ottaen kahtia kahteen kulttuuripiiriin, jotka ovat vieläkin olemassa. Länsi-Rooman jatkajaksi tuli Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, jota seurasivat erilaiset saksalaiset valtakunnat ja lopulta EU. Bysantti jatkoi porskuttamistaan 1400-luvulle asti, jolloin sitä seurasi Osmannien valtakunta, jonka jatkaja on vuorostaan nykyinen Turkki, sekin, pitää Cederberg siitä tai ei, osa eurooppalaista historiaa. Historia on jatkumoa, ei yksinkertaistettujen alkujen ja loppujen näyttämö.
Kirjailija luonnostelee vaivihkaa itsensä Mika Waltarin (1908–1979) ja Olavi Paavolaisen (1903–1964) kaltaisten miesten seuraajaksi. Erityisesti Paavolainen mainitaan, olihan hän “Kolmannen valtakunnan vieraana” ja kirjoitti matkakirjallisuutta, jossa etsi omalla tavallaan eurooppalaisuuden suuntaviivoja. Kysymykseksi jää, onko Cederberg varmasti lukenut Paavolaisen tunnetuimmasta teoksesta luvun, jossa tämä älykäs ja moderni mies pitää saksalaisten viehtymystä muinaisiin kivipaasiin surkuhupaisana haikailuna kuvitellun historian perään. Paavolainen oli siis viiltävän ironinen eikä ollenkaan tosikko.
Kokonaisuus kielii pohjimmiltaan yhdestä asiasta: Cederbergin kirjoittajaminää vituttaa muutos. Erityisesti, jos muutos sisältää asioita, joista hän ei henkilökohtaisesti pidä. Hän pitää järjestyksestä ja inhoaa kaaosta… Paitsi jos kaaoksen aiheuttavat hänen ihailemansa poikkeusyksilöt. Menneisyyden seikkailujen nokkamiehinä tuntuvat, kuten niin usein fantasioissa, olevan kirjoittajan itsensä näköiset, oloiset ja kuuloiset miehet. Ajatus on ymmärrettävä, kukapa ei haluaisi samastumista, rauhaa, rytmiä ja oman elämänsä herruutta. Vielä ymmärrettävämpää on halu ottaa etäisyyttä kulutuskeskeiseen, tyhjää meteliä suoltavaan kulttuuriin. Samalla toive on muihin ihmisiin ulottuessaan jatkuvaan hajaannukseen pyrkivän todellisuuden vastainen, pinnallinen ja tylsämielinen.
Markku Pääskysen (s. 1973) lyhytromaani Vihan päivä (Tammi, 2006) on fiktiivinen kuvaus perustuen todelliseen rikokseen, vuonna 2004 Porvoon Anttilassa tapahtuneeseen joukkomurhaan, jossa velkaantuneen perheen äiti tappoi perheensä ja itsensä. Detaljit itse rikoksesta ovat suunnilleen samat, teoksen kertojan, surmaajan, mielenliikkeet kuviteltuja. Teos vaikuttaa perheellisen ja tapauksesta järkyttyneen kirjailijan yritykseltä selvittää tapahtumat itselleen.
Kuvailu on sen verran ympäripyöreä, että romanttiseen mielenlaatuun taipuva löytää siitä monenmoista pohdittavaa. Koska en ole romantikko, minua kiinnostaa enemmän, miten Cederberg tosiasiassa ajattelee.