Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Laajakuva
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Tekijä: kangasvalo

6: Neljästoista luku, sivut 79–96

Posted on 19.12.202223.09.2024 by kangasvalo

Luvuissa on nyt hypätty niin paljon eteenpäin, että teoksen ergodisuuden pitäisi olla kenelle tahansa selvää. Jostain monet väliin jääneet luvut saattavat löytyä, mutta eivät selkeästi tämän romaanin sivuilta. Kiinnostavaa kyllä, ainakin alkuosa luvusta on helpoimmin luettavissa olevaa Jatkosota-extraa, ja siinä on selvimmin erilaisia halvan agenttijännärin piirteitä.

Sivu 79:

Halpaan agenttijännäriin viittaa myös Modesty Blaise -juliste. Modesty Blaise on brittiläisen Peter O’Donnellin (1920–2010) keksimä naispuolinen sarjakuvahahmo, joka seikkailee lähes sadassa pulp-henkisessä trillerissä. Hahmon pohjalta on tehty myös Monica Wittin tähdittämä ja Joseph Loseyn ohjaama elokuva (1966). Hahmon läsnäolo kohtauksessa kertoo siitä, missä moodissa tekstissä liikutaan.

Niinistö viittaa todennäköisimmin Vihreiden entiseen puheenjohtajaan Ville Niinistöön (s. 1976), joka saa kunnian esiintyä teoksessa ”itsenään”, ja samalla jonkinlaisena rikollispomon arkkityyppinä, James Bondin Blofeldinä.

Odaliskin kyynel: odaliski on nimitys jalkavaimolle.

Aga Khan III (1877–1957) oli yksi All India Muslim Leaguen perustajista. Hän oli myös imaami shiiamuslimeihin kuuluvien islaimiittien nizari-lahkossa. Hänen pojanpoikansa ja seuraajansa Aga Khan IV on yksi maailman rikkaimmista ihmisistä. Islaimiitit ovat muiden shiiojen kanssa eri mieltä seitsemännen imaamin henkilöllisyydestä. Nizarit ovat islaimiittien alaryhmä, joka tunnetaan muun muassa assassiineista, mongolien vuonna 1256 tuhoaman Alamutin kaupunkivaltion kultista.

Blut-Zeremonie ei luultavasti viittaa suoraan mihinkään tiettyyn asiaan, vaan on hassuttelua veripalvelun ”uhkaavuudella”.

Mordecai eli Mordokai on yksi Raamatun Esterin kirjan henkilöistä ja merkittävä henkilö juutalaisuuden historian kannalta. Mordokain määräyksestä juhlittavaa purim-juhlaa vietetään vieläkin.

Kirchener tuo mieleen Argentiinaa pitkään johtaneen, peronistisen perinnön soihtua kantaneen Kirchnerin pariskunnan.

Malmin lentoasema kannattaa mainita erikseen siksi, että kyseistä lentokenttää on puolustettu syvän päädyn oikeistolaisissa piireissä mitä hämmentävimmin argumentein ja tempauksin. Yksi esimerkki löytyy Seura-lehden artikkelista ”Malmin lentokentän suojelijat äimistyivät: Kenttää CIA:n tukikohdaksi väittävä ufoaktivisti yrittää järjestää mielenosoituksen kentän puolesta”.

Sivu 80:

Hanna Elise Krabbe (s. 1945) oli yksi länsisaksalaisen RFA-terrorijärjestön jäsenistä, joka vapautettiin vuosikymmenien vankeuden jälkeen vuonna 1996.

Sittemmin eläköitynyt Dan Ashbel (s. 1949) oli Israelin suurlähettiläs Suomessa ja Virossa vuosina vuosina 2011–2016.

Valon leikki kursivoituna. En tarkalleen tiedä, mihin tämä viittaa, joten kaipaan apuja.

”Valikoimastani löytyisi…” Suomen ja Ruotsin välillä liikennöineistä ja uponneista laivoista on nostettu useammankin kerran alkoholia.

Huomionarvoista on, että Odaliskin kyynel on verenpunainen. ”Punainen kyynel” on Vertigo-elokuvan suominimen alaotsikko. Katso s. 3. ja 11.

Portobello Roadilla on maailman suurin antiikkitavaroiden myyntikeskittymä.

Sivu 81:

Belz on juutalaisvaltainen pikkukaupunki Ukrainan rajalla, Lvivissä.

”Az ikh tu mir dermonen…” on alku tunnetulle juutalaiselle kansansävelmälle nimeltä ”Belz, Mein Shtetele Belz”.

Perlman. Itzhak Perlman (s. 1945) on tunnettu israelilainen viulisti.

“Oy oy oy Belz, – –”:

”Fargenign” on jiddishinkielinen ilmaisu, jolla tarkoitetaan iloa, riemua.

Sivu 82:

Yritin miettiä kertaa, jolloin kukaan Niinistö olisi käyttänyt julkisesti punaisia farkkuja. Ei tullut mieleeni.

Puoluesihteeri Panu Laturi (s. 1972) on Niinistön tapaan yhtä lailla ”oikea” henkilö.

Sivu 83:

Kiltin konstaapelin valenimi Raimo Majuri (s. 1943) löytää vastineensa tosielämästä. Majuri on olympialaisiin osallistunut hiihtäjä ja mäkihyppääjä. Hän oli myös poliisi ja YK-luutnantti. Vuosikymmenten jälkeen selvisi hänen sekaantuneen useisiin huumausainerikoksiin. Majuri asui sittemmin Israelissa ja vaihtoi nimekseen Ram Laor. Hän työskenteli maassa uskonnollisten turistiryhmien matkaoppaana.

Replikointi ja tilanteen kuvaus on kuin Aku Ankasta.

Sivu 85:

Storytime-haaste on YouTubessa kiertävä haaste. Sen myötä kerrotaan päähenkilöstämme Mika Kingelinistä olennaisimmat taustat. Myös tämä osio Jatkosota-extrasta on harvinaisen suoraviivainen, elämäkerroista tuttu ja melkein banaali kuvaus yhden ihmisen poliittisesta suunnanmuutoksesta.

Nuori Kingelin on ollut monien nuorten miesten tapaan aikamoinen nörtti, liveroolipelaamista ja koneella istuskelua. Vanhempien liikkeen nimi on Fallorex ja vaikka työtä ei koskaan kuvata suoraan, nimen ja vihjailujen takia mieleen tulevat seksivälineet.

Sivu 86:

Seksiliikkeen takia naurattaa mielikuva ”yhteydestä lähiseudun vanhaan asiakaskuntaan” ja ”myymälän kodikkuudesta”.

EU:n byrokratia painaa tätäkin dildokauppaa tekevää yrittäjäperhettä.

Sivu 87:

Kuten nimestä on jo voitu päätellä, Kingelin on turkulainen tai ainakin varsinaissuomalainen perhe.

Ohimennen heitetty luonnehdinta Pekka Niskapalkista ariosofina paljastaa enemmän kuin voisi ajatella. Ariosofia on 1900-luvun vaihteessa syntynyt arjalaisokkultistinen ajattelutapa, jolla on yhteys teosofiaan, saksalaiseen romantiikkaan ja kristinuskoon. Rotu on uskoa, usko yhdistää rodun. Myöhemmin ariosofia vaikutti natsiokkultismiin. Mystiikan ja ääriliikkeiden välinen suhde tulee kirkkaasti esille ja tuntuu samalla hämmentävältä Kingelinien tavallistakin tavallisemman arjen keskellä.

Valhalla-aholaisuus on aika tyypillinen sanaleikki mutta tuo jälleen yhden synkän lisävärin kokonaisuuteen.

Sivu 88:

Mandarom voi luoda mielikuvan roolipelistä, mutta kyseessä on myös nimitys 1900-luvulla syntyneen aumismikultin ideologiaan kuuluneelle ”pyhälle kaupungille”. Tällä kertaa kultissa oli kyse kaukoidän uskonnoista innoituksensa saaneesta hörhöilystä, eikä tule luultavasti kenellekään yllätyksenä, että johtohahmo Gilbert Bourdin (1924–1998) piti itseään messiaana. Jos kyse ei ole vain irrallisesta vitsistä, sivuston nimi tuntuisi vihjaavan, että vaikka Mika kokeekin erään tapahtuman kautta ”kääntymyksen” ääriajatteluun, pohjalla on jo ollut kiinnostusta.

Forugh jakaa etunimen Iranin tunnetuimman naispuolisen runoilijan Forugh (usein myös Forough) Farrokhzadin (1934–1967) kanssa.

Sivu 89:

Atif Darpan Chagla. Minulla ei ole tietoa onko nimi viite johonkin, DARPA on toki Yhdysvalloissa toimiva aseiden tutkimuslaitos.

Jenkem-valmisteet mainitaan jälleen.

Kingelin paljastuu jonkinlaiseksi incel-tuntoja sisällään kantavaksi surullisen hahmon ritariksi. Forughin, jos häntä on oikeasti edes ollut olemassa, kohtalosta saadaan synkkä viite, kun viimeinen viesti on selvästi jonkun toisen kuin tytön itsensä kirjoittama.

Sivu 90:

Prägung mainitaan toistamiseen, tällä kertaa ilmaisua käytetään oikein. Konrad Lorenz tosin oli itävaltalainen eikä saksalainen. Katso myös s. 74.

ATM ja MAT ovat muun muassa ”miesten tasa-arvoa” ajaneen Henry Laasasen viljelemiä termejä, jotka liittyvät Laasaseen teoriaan, jonka mukaan kunnollinen mutta “markkina-arvoltaan” heikko mies ei saa naista. Kummasti teoria jättää mainitsematta tyystin yksin jääneet naiset. Tästä parisuhteen muodostuksen ”epätasa-arvosta” ovat myös kirjoittaneet Timo Hännikäisen kaltaiset esseistit. Terminologia on sukua nykyään tunnetulle incel- eli involuntary celibate -ajattelulle.

Sivu 91:

Vaikka kirjan muoto on postmoderni, muodostuu päähenkilöistä vähän kerrassaan jonkinlainen nyanssipitoisempikin kuva. Niskapalkista on tähän mennessä opittu hänen olevan niin sisulainen kuin okkultisti. Mika taas näennäisestä sympaattisuudestaan huolimatta kääntää Forughin surkean kohtalon omaan egoonsa kohdistuvaksi pettymykseksi.

Huvittavaa onkin, että seuraavaksi on jälleen karikatyyrien aika, sillä Kingelinin elämän alkuvaiheet jäävät sikseen, kun poliitikot Teuvo Hakkarainen (s. 1960) ja Terhi Kiemunki (s. 1966) tulevat kuvioihin vaihtoehtoversioina itsestään. Myös monia muita perussuomalaisia mainitaan seuraavilla sivuilla nimeltä.

”Hiljainen palvelija” on silmittömän rasistiseksi muotoiltu pöytä.

Sivu 92:

”Je ne sais quoi”, sitä jotain.

Viitasaarelainen Hausmylly-yhtye tunnetaan rasistisesta huumorikappaleestaan ”Se musta mies”, joka perustuu osin Kake Singersin vuonna 1978 nauhoittamaan disco-kappaleeseen “Me halutaan olla neekereitä”.

Heimat on saksalainen kotiseudun käsite, jota on niin romantisoitu kuin ironisoitu taiteessa ja joka yhdistetään erityisesti nationalistis-romanttisiin virtauksiin.

Hakkaraisen siteeraama ”jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin” on Paavo Cajanderin (1846–1913) kääntämästä J. L. Runebergin (1804–1877) Vänrikki Stoolin tarinoiden (1848) nimirunosta ”Vänrikki Stool”, jossa Suomen sodan (1808–1809) veteraani muistelee menneitä.

Mustat sotniat olivat Venäjällä 1900-luvulla toiminut äärioikeistolainen ryhmittymä, joka vastusti sosialismia ja puolusti tsaaria. Heidän periaatteensa – diktatuuri, maan jakamattomuus, ortodoksisuus – olivat oikeastaan samoja kuin valta-Venäjän periaatteet nykyään mutta rojalistisella pohjavireellä.

#autocorrect: Yli-Juonikas korostaa teoksensa kirjallista luonnetta pistämällä henkilönsä ”puhumaan” kuin nämä olisivat keskustelemassa sosiaalisessa mediassa. Seuraavalla sivulla sama toistuu.

Puhelimen autocorrect muutti sanan working muotoon “sorkkienhoitokustannuksiin”. #wtf

— Lauri Kilpinen (@LauriKilpinen) January 10, 2014

Sivu 93:

Lenininpuisto on niin pieni, että ajatus tuulivoimalapellosta siellä on tarkoituksellisen koominen. Omassa todellisuudessamme sinisten valtuustoryhmä ehdotti puiston nimen muuttamista Ukko-Pekan puistoksi, tämä tosin vasta Yli-Juonikkaan teoksen ilmestymisen jälkeen. Persujen oireilu infraäänisaasteen tiellä viittaa tietysti salaliittoteoreetikkojen pakkomielteeseen vastustaa tuulivoimaloita. Tästä paras esimerkki lienee Matti Putkosen (s. 1950) huoli räjähtävistä lepakoista. Kingelinin ulkopuolisuutta porukassa korostetaan siten, että hänellä on eri harhaluulot kuin muilla.

Manikyyritön käsi mainitaan jälleen, tällä kertaa ilmestyen uhkaavasti ja selittämättä verhojen lomasta kuin goottilaisessa kauhuromaanissa. Katso myös s. 68.

ANC: Active Noise Cancelling. Tarkoittaa yhden äänen peittämistä toisella, vähemmän häiritsevällä äänellä.

Sivu 94:

Lonkerokoulutyttöporno. Jos joku on niin viaton, ettei vielä tiedä, kerrottakoon, että skenaario koulutyttöjen ruumiinaukkoihin tunkeutuvista hirviölonkeroista on yleinen japanilaisissa pornopiirretyissä, hentaissa.

Frankfurtin koulukunta oli yhteiskunnan käsitteeseen kriittisesti suhtautunut marxilaisvaikutteinen yhteiskuntatieteellinen suunta, jonka tunnetuin edustaja on luultavasti Theodor Adorno (1903–1969).

”Paha kun ei näy sitä väriä missään…” on katkelma sivulla 92 mainitusta ”Se musta mies” -kappaleesta.

Schatz on tyypillinen saksalainen ja erityisesti juutalainen sukunimi. En ole varma viitataanko tällä johonkin tiettyyn henkilöön.

Suomen Sotilas -lehti kirjoitetaan tosiasiassa kahdella isolla kirjaimella.

”…hieroja Kerstenin ja antropologi von Grönhagenin…” Felix Kersten (1898–1960) oli Himmlerin virolainen hieroja. Kerstenin väitetään pelastaneen läheisellä suhteellaan Himmleriin lukuisia juutalaisia tuhoamisleireiltä. Osa väitteistä on sittemmin asetettu epäilyksenalaisiksi, mutta hänellä oli mitä ilmeisimmin rooli Tanskan ja Norjan juutalaisten pelastamisessa Ruotsiin. Yrjö von Grönhagen (1911–2003) taas oli Himmlerin kanssa yhteistyötä tehnyt suomalainen antropologi, joka vangittiin sodan jälkeen ja vapautettiin 1947. Itse virkkeessä ei ole paljoakaan järkeä, jos referenssinä on meidän maailmamme. Kerstenin peitetoiminta oli liittoutuneiden hyväksi ja Grönhagen oli avoin vielä sodan jälkeenkin saksalaissympatioistaan. Kingelinin hourailu on tyypillistä salaliittoteoreetikon nuorallakävelyä.

Zusammenbruch (saks.) = romahdus.

Grönhagen tallensi Karjala-reissuillaan kanteleensoittaja Timo Lipitsän runonlaulua. Lipizza viittaa lipizzanhevosiin, habsburgien ajalta periytyvään eurooppalaiseen hevosrotuun.

”Ei tarvinnut olla kovinkaan hullu…” No varsin hullu kuitenkin.

Hitlergruß-käsi on tietysti natsitervehdyksenä paremmin tunnettu roomalainen tervehdys, jolla osoitettiin kunniaa valtakunnanjohtajalle.

Sleipnir oli skandinaavisessa mytologiassa ylijumala Odinin kahdeksanjalkainen hevonen, joka vei sankarivainajat Valhallaan.

Sivu 95:

Mielikuva “hausmyllystä” luomassa pyörteen, jota kohti ihmiset nousevat saattaa olla viittaus johonkin.

Ihmistuhatjalkainen mainitaan jälleen, nyt Sleipniriin yhdistettynä.

Tsahal on Israelin puolustusvoimat.

Sivu 96:

Hakkaraisen lainaus on viimeinen säkeistö Charles Baudelairen (1821–1867) sonetista ”Recueillement”, joka ilmestyi hänen tunnetuimman teoksensa Pahan kukkien (1857) kolmannessa painoksessa. Runoa ei ole käännetty uusimpaan Pahan kukkien suomennosvalikoimaan, johon on poimittu vain kokoelman ensimmäisen painoksen runoja.

Geoffrey Wagnerin (s. 1927) englanninkielinen käännös kuuluu:

The dying sun goes to sleep in an archway,
And, like a long shroud dragging from the East,
Hear, O my dear one, hear the soft night coming.

Riget: Exodus

Posted on 18.12.202223.09.2024 by kangasvalo

Olen suhtautunut Lars von Trierin (s. 1956) elokuviin vaihtelevasti vuosien mittaan. Pidin aikoinaan hänen teoksistaan paljonkin. Idioottien (1998) TV-esitys vuodelta 2001 on ensimmäisiä VHS:lle nauhoittamiani taide-elokuvia. En ollut elokuvasta tuolloin ylenpalttisen vaikuttunut mutta arvostin sen poikkeuksellisen rujoa otetta. Sittemmin erityisesti Riget eli Valtakunta-televisiosarja (1994–1997) ja Europa (1991) iskivät minuun.

Joskus 2000-luvun jälkipuolella suhtautumiseni von Trieriin alkoi muuttua. Olin löytämässä uutta kriittistä silmää ja aloin suhtautua joihinkin aiemmin käytännössä ajatuksitta tapittamiini elokuviin jyrkemmin etsiessäni pistettä, johon makuni tosiasiassa sijoittuu. Otin tiukempaan syyniin ohjaajia elokuvien takana ja tunnustin itselleni, keiden tyyleistä en pidä.

(Oheisen linkin takaa löytyy vuonna 2019 kokoamani lista ohjaajista, joiden teoksista oli elokuvan historiaan ja teoriaan sukeltaneena keltanokkana “pakko pitää”, kunnes aikuistuminen läpsi järkeä päähän. Se pitää edelleen paikkansa. Orson Welles puuttuu jostain syystä, ehkä Pahan kosketuksen [1958] vuoksi.)

Kävin läpi kantaaottavaa vaihetta. Tuolloin minua häiritsi von Trierin elokuvien keskeinen piirre, jonka tulkitsen ohjaajan sadismiksi hahmojaan kohtaan; tämä siis kauan ennen kuin ohjaajaa syytettiin näyttelijöiden kiusaamisesta. Teosten laatu tuntui vaihtelevan villisti. Inhosin Dogvilleä (2003), pidin Antichristista (2009), Manderlay (2005) on täysi epäonnistuminen, dokumentti Five Obstructions (2003) ihan hauska. Muistan tylyttäneeni erityisesti Melancholiaa (2011), jonka näin teatterissa tuoreeltaan.

Kuvaavaa kyllä, kun katsoin vuosia myöhemmin Melancholian uudelleen, en kyennyt palauttamaan mieleeni inhoni syytä. Ehkä olin kutsunut sitä saarnaavan yksitotiseksi, mikä on jälkikäteen ajatellen virheluenta. Nykyään pidän Melancholiaa ohjaajansa onnistuneempiin kuuluvana työnä. Missä syy? Luultavasti siinä, että minussa joskus elänyt halu löytää joku ideologinen aspekti on paremmin tasapainossa sen kanssa, että elokuva on ensisijaisesti esteettistä värinää. On löytynyt maku, yhtä määrittämätön asia kuin se “jokin”, jota taide parhaimmillaan ilmentää.

Luultavasti myös maailma, tai Eurooppa, on muuttunut. Mitä von Trier joillain teoksillaan ajaa takaa ei tunnu enää aivan läpikotaisin typerältä nihilismiltä vaan idealismilta.

En pidä mahdottomana sitäkään, että feminiininen minussa on nykyisin enemmän vallalla kuin tuolloin. Von Trier on feminiinisyyden ohjaaja. Elokuvan ei tarvitse silmissäni enää alistua maskuliinis-esteettisiin sääntöihin, vaan toivon siltä jotain muuta. Se jokin muu ei tosin ole kehollisuutta, jota feminiinisyyden ja myös feminismin ohessa tilaajalahjana tyrkytetään, vaan jotain immateriaalista. Toisin sanoen, ymmärrän nykyisellään paremmin taiteen käyttötarkoituksen sen ilmaisijana, jota ei voi suoraan sanallistaa, ja välitän vähemmän korrektiudesta tai siitä, mitä pitäisi sanoa ollakseen hyvä ihminen. Sen sijaan välitän siitä, mitä voi sanoa näyttääkseen vain ihmisen.

Samalla olen alkanut ymmärtää paremmin, että von Trier on niitä harvoja ohjaajia, jotka tekevät taidemuodolla, mitä tahtovat. Jos jostain ohjaajasta voi vailla ironiaa käyttää ilmaisua auteur, niin hänestä. Ymmärtäessäni paremmin hänen teostensa asetelmallisuutta, niin estetiikan kuin etiikan kannalta, olen alkanut ymmärtää paremmin hänen pyrkimyksiään taiteellisen humaaniuden saralla.

Mutta.

* *

Mutta.

Riget on monien mielestä von Trierin magnum opus. Twin Peaksista (1990–1991) inspiraationsa saanut kahdeksanosainen sarja naitti yhteen tanskalaista mustaa huumoria, kauhua, sairaalasarjan ja visuaalisen ilmeen, jota hallitsevat käsivarakamerat ja seepiansävyinen, rakeinen filmijälki.

Kööpenhaminan Rigshospitaletin käytävillä tapahtuu kummia. Huippukirurgi kehittää pakkomielteen maailman suurimpaan kasvaimeen. Lahjakas nuori lääkäri pyörittää huumekauppaa sairaalan kellarissa. Johtaja yrittää kohottaa sairaalan yleishenkeä tekopirteällä imagokampanjalla. Ruotsalainen aivokirurgi saapuu sairaalaan tuoden mukanaan ennakkoluulonsa tanskalaisia kohtaan.

Näiden inhimillisten sattumusten lisäksi joukossa on paljon luonnottomia sellaisia. Sairaalan käytävillä liikkuu henkiä. Hurjasti kaahaava aaveambulanssi ajaa pihaan joka ilta samaan aikaan. Eräs lääkäreistä tulee raskaaksi, eikä nopeasti vatsassa kasvava lapsi ole aivan sitä, mitä odottaisi. Tapahtumat kietoutuvat sarjan edetessä yhteen, ja toinen kausi päättyy kiperästi kesken.

Jatkoa ei koskaan tullut, koska liian monta avainnäyttelijää kuoli lyhyen ajan sisään toisen kauden esityksen jälkeen. Se on sääli. Riget on erinomainen, koska se tasapainoilee taitavasti sairaalasatiirihahmojen ja satunnaisen, hämmästyttävän outouden välillä. Näytteleminen on tunnelman luomisessa avainasemassa. Sarja ei ole koskaan liian synkkä, vaikka siinä on goottilaisen kauhun kaameutta.

Muutama vuosi sitten elokuvalehtiin alkoi yllättäen tihkua huhuja kolmannen kauden toteutumisesta. Myöhemmin huhut varmistuivat todeksi. Kuten Twin Peaksin kolmas kausi, The Return (2017), Riget: Exodus (2022) sai ensi-iltansa noin 25 vuoden tauon jälkeen. Exodus on ilkikurisesti “paluun” vastakohta. Lynchin röyhkeys lienee rohkaissut von Trieriä. Vaikka osa näyttelijöistä oli jo kuollut tai muuten haluttomia palaamaan Twin Peaksin maailmaan, Lynch osoitti, kuinka jatkon luominen oli mahdollista ottamalla huimia luovia loikkia.

Kuten todettua, Rigetin alkuperäisistä näyttelijöistä on kuollut merkittävä osa, kuten pääosia esittäneet Ernst Hugo Järegård (1928–1998) ja Kirsten Roffles (1928–2000). Von Trier ja tuottajat ovat ratkaisseet heidän poissaolonsa tuomalla sarjaan uusia hahmoja, jotka ottavat kuolleiden paikat ja jatkavat heidän seikkailujaan käytännössä suoraan.

Järegårdin ruotsalaisen aivokirurgi Stig Helmerin tilalle ilmestyy Mikael Persbrandtin esittämä Helmer Jr., joka toteaa “jatkavansa isänsä työtä” ja jolla on sama luonne ja samat ennakkoluulot kuin isällään. Rofflesin esittämän psyykikko rouva Drussen tohveleihin astuu unissakävelijä Karen (Bodil Jørgensen). Kuten Drusse, Karen keskustelee henkien kanssa, pitää aamutakkia ja istuu pyörätuolissa isokokoisen Balderin (Nicolas Bro) työnnettävänä. Myös Balder on korvaava hahmo, sairaala-apulainen, joka näyttää samalta kuin edellisten kausien Bulder (Jens Okking).

Karen katselee sarjan ensimmäisessä kohtauksessa Rigetin edellisen tuotantokauden viimeistä jaksoa DVD:ltä ja lausuu ääneen tyytymättömyytensä. Hän asettuu nukkumaan ja sitoo itsensä vuoteeseen, mutta koska “Valtakunta ei ole vielä valmis”, hän irrottaa pian itsensä köysistä ja kävelee tuntemattoman henkilön pihalle tilaamaan taksiin, joka kuljettaa hänet sairaalaan. Karenin astuessa sisään sairaalan liukuovista kuvasuhde muuttuu ja sarjan värit saavat tutut seepiansävyt. Karen liukuu rouva Drussen rooliin, ja Riget muuttuu Rigetiksi. Soppaa sekoittaa, että Karen on mahdollisesti sama hahmo kuin yhtä lailla Jørgensenin esittämä Idiootit-elokuvan päähenkilö.

Tuotantokausi on voimakkaan brechtiläinen; se viittaa heti alusta lähtien jatkuvasti omaan fiktiiviseen luonteeseensa ja rikkoo immersiota jopa von Trierille epätavanomaisen aggressiivisesti. Ohjaajan nimi mainitaan monesti, häntä kutsutaan idiootiksi ja sarjan edellisiä kausia huonoiksi. Jotkut hahmoista tiedostavat olevansa fiktiivisiä ja kommentoivat “esittäneensä itseään” edellisillä kausilla. Samalla TV-sarja on ollut “totta”, mystiset tapahtumat ovat jättäneet sairaalan elämään jäljen. Yhden metakerroksen lisää tuo se, että Rigshospitalet on oikea sairaala, ja kolmas kausi on aiemmista poiketen kuvattu sairaalan käytävillä. Exoduksen sijasta kauden nimi voisi yhtä hyvin olla Riget: Remix.

Katsoja potkaistaan väkisin nostalgiatripille, jonka tarkoitus tuntuu jatkoa odottanutta halveeraavalta. Varo mitä toivot, on viesti, tai ainakin, jos toivot jatkoa suosikkisarjalle. En voi tietää, mitä käsikirjoittajien mielessä on liikkunut, mutta jatkumo tämän ja aiemmin tulleen välillä tuntuu epämääräiseltä. Von Trier on sarjaa varten jatkanut yhteistyötä hänen uransa alkuaikojen kirjoituskumppanin, Niels Vørselin (s. 1953), kanssa. Ohjaajatoveriksi on palannut Morten Arnfred (s. 1945). Uudessa Rigetissä on kohtauksia, jotka on helppo kuvitella osaksi alkuperäistä kolmannen kauden suunnitelmaa ja jotka on siirretty melko sellaisinaan tähän remix-versioon. Osa kohtauksista taas on selvästi luotu tätä kautta varten.

Toisin kuin Lynch ja hänen käsikirjoittajakumppaninsa Mark Frost (s. 1953), jotka halusivat rikkoa Twin Peaksin kaavan outouttamalla tuttua, von Trier vieraannuttaa katsojaa kävelemällä vastakkaiseen suuntaan ja toisintamalla uskollisesti mutta hengettömästi kaiken, mistä Rigetissä oli kyse. Ensimmäisten kausien vapaamuurarikilta saa uuden inkarnaation Tanskaan muuttaneiden ruotsalaisten salaseurana. Opiskelijat jatkavat edelleen hämäräbisneksiään kellaritiloissa. Lääkärit ovat vaihtuneet uusiin, mutta heidän keskinäinen dynamiikkansa sairaalan käytävillä toimii samoin kuin edellisten kausien hahmojen. Henkilöt jopa hokevat samantapaisia tai samoja iskulauseita.

He toisintavat arkkityyppejä, totesi katselukumppanini, ja näin asia juuri on. Jaksojen lopputekstien aikana von Trier puhuttelee totuttuun tapaan katsojaa suoraan, mutta tällä kertaa Parkinsonin tautia sairastava ohjaaja piilottaa itsensä punaisen verhon taakse. Sen alta näkyvät vain levottomasti liikahtelevat kengänkärjet. Asetelma on humoristinen, ja samalla siinä on jotain arkisella tavalla uhkaavaa, hieman kuin Haruki Murakamin (s. 1949) parempien romaanien joissain kohtauksissa. Myöhemmin uhka konkretisoituu yllättävällä – tai postmodernin tarinankerronnan kontekstissa vähemmän yllättävällä – tavalla.

Riget: Exodus on toisteisuudessaan banaali ja hengetön. Von Trierille tyypillinen, jo mainitsemani sadismi voimistuu sarjan lähetessä loppuaan. Hän tuntuu halveksuvan miljöötä, katsojia ja luomiaan hahmoja, joista näkyi vielä 1990-luvulla tekijöiden niitä kohtaan tuntema rakkaus, halu kirjoittaa näyttelijöiden suihin herkullista replikointia.

Moni suosikkihahmo tuodaan takaisin, mutta heille ei anneta mitään tekemistä. Uusilla hahmoilla on sympaattiset outoutensa, jotka tuntuvat teeskennellyn päälleliimatuilta ja väkisin kirjoitetuilta. Nikolaj Lie Kaas yrittää parhaansa mielialasta toiseen sinkoilevana psykoottisena kirurgina, mutta vitsi lakkaa olemasta hauska ensimmäisen kerran jälkeen ja muuttuu Jope Ruonansuun sketsejä muistuttavaksi hokemiseksi. Onnistunein uusi hahmo on Helmer Junioria joka paikkaan uskollisesti seuraava sairaanhoitaja Anna (Tuva Novotny). Novotnyn epämukavia tunteita herättävä roolisuoritus on mahdollisesti sarjan paras.

Metanarratiivi ei toimi. Samalla, kun sarja yrittää vakuuttaa olevansa nyt askeleen lähempänä “oikeaa maailmaa”, käsikirjoitus on epätodellisen tuntuinen. Hauskoiksi tarkoitetut mutta liian surrealistiset työpaikkakohtaukset seuraavat toisiaan, eikä sarja ole enää lainkaan kiinnostunut miljööstään, vaikka se esittää keskinkertaista heikommaksi jäävää satiiria tanskalaisesta terveydenhuollosta. Irvailua on niin vähän, että se tuntuu kyyniseltä yleisönmiellyttämiseltä: no niin, nyt saitte hetken hauskaa, että jaksatte katsoa hidasta kidutusta. Sairaalan johtaja Bobin (Henning Jensen) yritykset nostaa talonsa mainetta ja Helmerin kipuilut tanskalaisten keskellä olisivat kasvaneet arvaamattomaan huipennukseen aiemmilla kausilla. Exoduksessa ne ovat irtohupailua, jolla ei ole suurta merkitystä. Ehkä tarkoitus on irvailla Twin Peaksin lopun (anti)katarsikselle, mutta miksi tehdä niin viisituntisen TV-elokuvan muodossa?

Riget: Exodus muistuttaa, miksi von Trier on pahimmillaan tuskastuttavan näsäviisas. Masennus löytyy virallisesta tautiluokituksesta, sanoi toinen katselukumppanini, ja näinhän se on. Sarja on metatasoja rikkova selvästi tietoisella tavalla. Häiritseekö? Ähäkutti, niin oli tarkoituskin. Tuntuuko sarjan raamatullisia mittasuhteita saava nihilismi lapselliselta? Niin sen kuuluukin. Jääkö kaikki epätyydyttävästi puolitiehen? Kyllä, mitä muuta edes odotit? Avoin provokaatio on ohjaajan helmasynti, passiivisaggressiivinen kikkailu ja takaporttien auki jättäminen kielivät pelkuruudesta, ei rohkeudesta.

Parkinsonin taudin oireista kärsivä von Trier on kertonut, että kuvaukset tuntuivat hänestä kurjilta. Se näkyy ruudulla. Riget: Exodus on iloton, sen vitsit verettömiä. Se on vähemmän kiinnostunut luomaan katsojaa riemastuttavia hahmoja kuin aiemmat tuotantokaudet, eikä se toimi Twin Peaksin paluun kaltaisena kolossaalisena mielennyrjäyttäjänä, joka rikkoo televisiodraaman rajoja. Lynch tunkee Stan Brakhagea (1933–2003) ja Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailua (1968) valtavirta-TV:n antiin tottuneen katsojan kurkusta alas, von Trier tyytyy viittaamaan laiskasti Carl Theodor Dreyeriin (1889–1968) ja Ingmar Bergmaniin (1918–2007). Kieltämättä mitään Riget: Exoduksen tällaista en muista nähneeni televisiosta, mutta se ei ole yksin hyvä asia. Kiusallisella tavalla tunsin katsovani Rigetin sijasta sen yhdysvaltalaista, umpisurkeaa remakea, Stephen King’s Kingdom Hospitalia (2004).

Ohjaaja sulki täten yhden urallaan avoimeksi jäänyttä oven. Ratkaisu pistää pohtimaan, päättääkö von Trier jonain päivänä toisenkin kesken jääneen trilogiansa, Amerikka-sarjan, ja täten umpioi uransa.

Tsiin Diilmän

Posted on 02.12.202223.09.2024 by kangasvalo

Merkittävimpiä syitä halveksua lähes mitä tahansa taideteosta on ajatella teoksen kohdeyleisöä. Sosialistit paheksuvat porvarillista taidetta, koska vihaavat porvareita. Kulttuuri-ihmisten posket punastuvat ironiattoman, alimman yhteisen nimittäjän massaviihteen parissa, koska se muistuttaa heitä työväestön (mielen)köyhyydestä. Populistit paheksuvat korkeakulttuuria, koska ovat luonnostelleet eliitin vihollisikseen.

Taiteen demokratisoinnin puolella on helppo olla. Ääni muuttuu kellossa, jos joutuu itse demokratian uhriksi ja katsomaan jotain, joka on suunnattu halveksimalleen yleisölle. Ei voi sanoa, etteikö teoksella itsellään olisi tuolloin edelleen väliä, mutta se muuttuu eräänlaiseksi kaksoiskuvaksi, jossa yhdellä puolella on teos omin silmin todistettavana materiaalis-immateriaalisena objektina ja toisella teoksen suhde yleisöön ja siihen kohdistuvat odotukset.

Eräällä elokuvafoorumilla Chantal Akermanin (1950–2015) ohjaaman Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles -elokuvan (1975) suuri ystävä huolestui siitä, että belgialainen taide-elokuva sai ykkössijan tuoreimmassa Sight & Sound -lehden maailman parhaiden elokuvien äänestyksessä.

Sight & Sound on maailman arvovaltaisin elokuvalehti ja sen kymmenen vuoden välein järjestettävä äänestys on definitiivisin elokuva-alan ammattilaisten “kaanon”. Tulos oli suurehko yllätys vuoteen 2012 verrattuna ja heijasti laajemmin elokuvahistorian trendejä. Vanhat Hollywood-elokuvat, italialainen neorealismi ja Ranskan uuden aallon miespuoliset ohjaajat, kaanonin peruskivet, painuivat listalla alas, aasialaiset elokuvat sekä naisten ja vähemmistöryhmien elokuvat nousivat ylös. Jo oli aikakin, jos minulta kysytään. Tulosta edesauttoi äänestyksen laajeneminen. Äänestämään kutsuttuja elokuva-ammattilaisia, kriitikkoja ja akateemikkoja oli tällä kertaa yli kaksinkertaisesti eri puolilta maailmaa, tarkalleen ottaen noin 1 600 kappaletta. Listan diversiteetti lienee tulosta laajasta otannasta. Samoin se heijastaa elokuvakritiikin painumista maan alle valtavirtakulttuurissa ja muuttumista yhä akateemisemmaksi.

Riemun sijasta Jeanne Dielmanin foorumifania ahdisti kovasti. Hän näki ylentämisen johtavan alentamiseen. Elokuva menettäisi arvoaan ja saisi elokuvahistoriallista mainehaittaa sen kerätessä huomiota ja joutuessaan plebeijien katseiden ja samalla väistämättömän pilkan kohteeksi. Onhan osapäiväprostituoituna työskentelevän kotirouvan elämästä kertova elokuva muodoltaan kokeellinen ja hidas, siis arkinen ja vailla elämää suurempaa, fantasmaattista kertomusta.

Pelko on paljon puhuva vaikka aika huvittava. Suurin osa edes elokuvataiteeseen vakavasti suhtautuvista ihmisistä ei ole kiinnostunut Sight & Soundin äänestyksestä. Suuri yleisö tuskin pilkkaa sen enempää kuin ennenkään. Silti fanin ahdistus oli todellista, likaiset ihmiset likaisine mielineen tulevat tahrimaan jotain hyvää.

Taiteen demokratisointi on monista salaa kammottava ajatus. En tunne ainuttakaan ihmistä, joka ei jollain tavalla vihaisi jotain teosta, koska se houkuttelee epämiellyttäviä ihmisiä luokseen. Itsekin, no-brow-periaatteistani huolimatta, en jaksa keskiluokkaista arvomaailmaa paijaavaa estetiikkaa, koska pidän sitä arveluttavana. Sulatan paljon paremmin ääripäät, kansanpopulismin tai pienen piirin elitismin.

Pelko tiivistyy toiveeseen: enkö saisi pitää tätä aarretta vain itselläni, kaltaisillani? Jeanne Dielman, työläisnaisen arjesta kertova elokuva, on suunnattu yliopistossa koulutetuille ihmisille, joista on mukavaa ajatella vapaa-ajallaan sosialistisia ajatuksia työläisistä. Niin sen nelituntisen pituuden puolesta väistämättä onkin. Duunari, duunarinainen, sen sijaan valitsee leffailtaansa todennäköisesti mieluummin eskapismia eli romanttista komediaa, kauhuleffan tai seikkailutoimintaa, ei Akermanin slow cinema -mestariteosta.

Se ei kuitenkaan tee teoksesta arvotonta; pidän Jeanne Dielmania yhtenä parhaista elokuvista. Olennaisin siitä kuulemani kehu on, että miespuolinen ystävä kertoi elokuvan muuttaneen oleellisesti hänen suhtautumistaan oman äitinsä arkiseen aherrukseen. Se lienee minkä tahansa kaanonin ykkössijan arvoinen asia.

2022 marraskuun musiikkia

Posted on 01.12.202223.09.2024 by kangasvalo

Tämän kuukauden kattauksessa luvassa kaksi kokonaista albumin mittaista kappaletta. Koska miksi ei? Kuvassa Carmen Maki.

Stewart Lee, Laura Cannell & Kate Ellis: Black Shuck 3:38
Pole: Paula 6:11
Lycia: The Remnants and the Ruins 6:51
Purple Soul: Close Your Eyez 3:39
Luzmila Carpio: Kawsay Jap’isunchik 4:19
Hakushi Hasegawa: Somoku 4:27
J.J. Barnes: You Owe It to Yourself 8:31
The Pharaohs: Damballa 8:03
Ruth White: The Litanies of Satan 6:55
Apokrifna Realnost: Mir Prezhde Rozhdestva 4:11
Julien Baker: Everybody Does 2:26
Carmen Maki: 山羊にひかれて 3:44
Slim Harpo: I’ve Got Love If You Want It 2:48
Koko Taylor & Willie Dixon: Insane Asylum 4:24
Sheena & The Rokkets: Lazy Crazy Blues 4:18
Tiny Yong: Je ne veux plus t’aimer 2:07
Lou Christie: Look Out the Window 5:47
King Crimson: Fracture Live 11:28
S.Maharba: W.I.G.T.S. 2:34
New Kingdom: Unicorns Were Horses 3:44
Helena Hauff: Hyper-Intelligent Genetically Enriched Cyborg 6:04
2nd Gen: Irony Is 4:12
Wanda Robinson: Instant Replay 2:46
Vulcano: Holocaust 3:48
Dreamscape: Finally Through 3:50
Atom Infant Incubator: Segment 3 – 4 6:47
Tribesman Assault: High Times 3:57
Remember: 私を愛して Love Me 7:43
Subaeris: The City in Rain 57:33
Vanessa Amara: 12-04-2016 7:06
Tholen: Sternklang 1:11:08
Kohachiro Miyata: Akita Sugagaki 9:31

Hai, 3

Posted on 30.11.202223.09.2024 by kangasvalo

On nähdäkseni kahdenlaista huonoa kuvataidetta. Kumpikin ärsyttää minua hieman eri tavoin.

Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat teokset, joita ei voi ymmärtää lukematta teoksen yhteyteen liitettyä esseetä, jossa taiteilija avaa arvomaailmaansa ja sitä, mitä teos on syönyt.

Miksi tehdä teos, joka ei sisällä omaa selitystään?

Toista kategoriaa olen kuvannut aiemmin tylsien ideoiden peittämiseksi taiteilijan oman aseman mahdollistamalla sumuverholla.

Haluan lisätä jälkimmäiseen kategoriaan huomion.

Me tiedämme, miltä kärsimys näyttää. Silti osa nykytaiteilijoista tuntuu olevan sitä mieltä, ettemme tiedä. Asia täytyy havainnollistaa jollain modernin elämän symbolilla ja sen vääntämisellä taiteen tarkoitukseen.

Kun orjan kaulan ja ranteiden ympärille laitetaan maalauksessa fidget spinner, lopputulema on we live in a society. Taiteilijan tekemän valinnan on tarkoitus olla syvällinen tai herättävä. Sen sijaan se on halveeraava sellaiselle, joka on todistanut aitoa kärsimystä tai ymmärtää orjuuden tarkoittavan jotain muuta kuin keskiluokan omasta asemastaan tuntemaa pelkoa tai vieraantuneisuutta.

Tai kuten Anna Tuori ja Aleksis Salusjärvi tiivistivät jo vuonna 2017 Nuoressa Voimassa:

“Kaupallisen taiteen ominaispiirre on myyvän tarinan lisäksi ajatus siitä, että taide vastaa kysyntään. Kun taiteen sisältö ja sen vaikutukset on lausuttava ääneen, se johtaa deskriptiivisen taiteeseen. Teosta ei enää arvioida sen perusteella, mitä se ilmaisee ja onnistuuko se siinä, vaan teos käy alisteiseksi kontekstilleen. Tällainen taide jättää syrjään ne, jotka haluavat keskittyä teokseen tarinan eli myyntipuheen sijasta.”

Siinä käsitetaiteen suurin vastenmielisyys: että jonkun historiattomia typeryyksiä laukovan Riiko Sakkisen (s. 1976) teos “saa muuten kelaamaan”. Mutta jälkimodernin ajan jo huomenna vanhentuneiden symbolien tai kapitalististen tuotemerkkien käyttäminen taiteessa ei muserra tai räjäytä niiden merkityksiä, erityisesti jos taiteilija tuo esiin oman kyvyttömyytensä nähdä kulissien taakse. Mitä sellaista sokea voi sanoa näkeville, joka paljastaisi katsotusta enemmän?

Sakkisen taide irvailee, siinä missä jonkun Banksynkin, suuryhtiöiden julkisivujen meemiyttämiselle. Useimmat kuvataiteen ystävistä ovat korkeasti koulutettuja ja tietävät jo, että korporaatioilla on näppinsä pelissä kaikessa. Firmojen logojen satirisoiva käyttäminen meemiyttää niitä entisestään ja siten loitontaa taiteen kokijaa logojen takana olevien yhtiöiden aiheuttamista ongelmista ja kärsimyksestä.

Sen lisäksi se osoittaa käytetyn kuvaston latteuden; logon tai symbolin kierrättäminen ei auta pohtimaan katsojan tai taiteilijan omaa roolia kärsimyksen mahdollistajana. Ei sillä, että kansalaisten moraalista huolestuneiden erikoisvasemmistolaisten taiteilijoiden ja teoreetikkojen mielissä olisi muutenkaan huoli muiden olentojen kivusta ja tuhosta. Olennaisempaa on olla oikeassa helpoimmalla mahdollisella tavalla. Vain teoria on totta. Kauas on tultu Frankfurtin koulukunnasta, vaikka sen voidaan katsoa latoneen nykyiselle sekoilulle tietä.

Markkinointikuvastoa hyödyntävä teos pitää katsojaansa tyhmänä. Toisin sanoen mainosmateriaalia kierrättävän taiteen ongelma on, että se vaikuttaa älykkäälle ihmiselle alentavalta ja tyhmälle ihmiselle fiksulta. Helppo taide hivelee omista oivalluksistaan ihastunutta egoa.

Kenties kyynisyyden vuoksi tietyt läntiset “kommunistitaiteilijat” ovat niin valmiita pönkittämään omaa vaurastumistaan nihilistisellä omahyväisyydellä. Mädässä järjestelmässä pärjää vain sitä mädempi yksilö.

  • Previous
  • 1
  • …
  • 13
  • 14
  • 15
  • 16
  • 17
  • 18
  • 19
  • …
  • 95
  • Next

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nyx Fears, Opus vei, Screen Slate, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle
  • Kommentti lukuhäpeästä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme