Juttuja ei tehtäisi, jos niitä ei luettaisi. Se on median ansaintalogiikka. Vastuu jakautuu silloin kahtia, yleisölle ja medialle. Yhdet tarjoavat paskaa ja toisista merkittävä osa haluaa sitä syödä.
Joskus, melkein 15 vuotta sitten, kuuntelin erään merkittävän maakuntalehden silloisen uutispäällikön jorinoita. Tämä esitteli avotoimitusta, jonka seinälle heijastettiin reaaliajassa klikatuimmat jutut. Jonkinlaisen vaivoin etäännytetyn innon vallassa hän kertoi, että niihin uutisiin tähdätään, mitä eniten luetaan. Jos lehmä on pudonnut ojaan, ja se on luetuin juttu vuorokaudessa, hauskoja eläinjuttuja etsitään myös seuraaville päiville. Edellinen oli kirjaimellisesti hänen käyttämänsä esimerkki.
Tämä oli siis vielä aikaa, kun netti oli verrattain uusi juttu ansaintalogiikassa. Printin romahduksesta vasta kuiskuteltiin, mutta lopulta sen tapahtui alan konkareiden odotuksia kiihkeämmin ja nopeammin.
Teos jonka tunnistan todeksi.
Ei ole kovin vaikea nähdä, miten ja miksi meininki on mennyt pahemmaksi. Suunnan näki jo silloin, ja se tuntui dystooppiselta, niinkin paljon, että mielessäni tuolloin syntyneet pahimmat skenaariot eivät ole toteutuneet. Media on Suomessa vielä yllättävän kohtuullisella tolalla, vaikka Sanna Marin -sekoilut murentavatkin uskottavuutta.
Tosin ymmärrän täysin logiikan, jolla tuulesta temmattuja juttuja lähdettiin tuossa tapauksessa rakentamaan, koska journalismissa tietyt asiat toimivat tietyllä tavalla. Pääministeri on tämän maan tärkein yksittäinen ihminen. Käytännössä kaikki, mitä pääministeri tekee, on julkisen syynin alaista, siitä ei ole kahta sanaa.
Uutisen merkittävyys ratkaistaan sen perusteella, kuka tekee ja mitä. Tätä yksinkertaista sääntöä useimmat lukijat eivät ajattele, vaikka se on brutaalin tekninen mutta totuudellinen lähtökohta – eikä vain kaupallisessa mediassa.
Jos never-heard ampuu viisi ihmistä kuoliaaksi, ei tekijässä ole uutisarvoa vaan teossa. Teko tekee tekijän merkittäväksi. Jos pääministeri bailaa humalassa, ei teossa ole uutisarvoa vaan tekijässä. Tekijä tekee teon merkittäväksi.
Ja tietysti pienikin vihje siitä, että Marin olisi ollut HUUMEBILEISSÄ ohjaa tällä logiikalla jokaisen lehden, joka haluaa olla ensimmäinen, kääntämään pienetkin kivenmurikat ympäri, koska jutussa yhdistyvät merkittävä tekijä ja merkittävä teko, mikä on lehdelle lottovoitto.
Siksi en aivan usko väitteisiin uutisoinnin sukupuolittuneisuudesta. Juha Sipilästä oltaisiin varmasti tehty saman volyymin juttuja, tehtiinhän Ilkka Kanervan tekstiviesteistä, Alexander Stubbin julkisuuskuvasta, Jani Toivolan taksiajeluista ja Touko Aallon bailaamisestakin. Kaikissa näissä tekijä meni teon edelle. Jos seksismi näkyi Marinin tapauksessa jossain, niin kirjoitusten sävyssä, ei siinä, että niitä tehtiin.
Kun veri on kerran haistettu, ruumis yritetään löytää vaikka väkisin, koska median ansaintalogiikalla olisi typerää olla tekemättä niin. Sellainen päätoimittaja saa selkäsaunan, joka iskee hanskat tiskiin, koska entä jos olisikin ollut kokkeliviivoja pöydällä ja joku toinen lehti ehtisi ensin? Millaisen tekosyyn voi silloin tarjota omistajille?
Kun tiettyihin standardeihin totutaan, niistä tulee alan ääneen lausumatonta käytäntöä, eikä kulttuurin muuttuminen onnistu ennen lukijoiden viisastumista. Sitä taas ei tapahdu ennen sellaista yhteiskunnallista murrosta, jota en ainakaan itse osaa kuvitella. Uutislukutottumuksia selventävät tutkimukset ovat paikoin surullista luettavaa ja saavat niihin tutustuneet ajattelemaan yleisöä tyhmänä karjana, joka kyllä syö, kun tarpeeksi tyrkytetään. Osa ahmii ilolla, koska uutisiin suhtaudutaan laajalti niin kuin viihteeseen.
Moni mediaan kriittisesti suhtautuvakaan ei ymmärrä, että jokainen uusi julkisesti ilmaistu pöyristyminen huonosta uutisesta nostaa uutisen vetovoimaa ja markkina-arvoa osoittaen, että juttu kannatti tehdä. Kovin moni ei uhostaan huolimatta oikeasti lopeta lukemasta iltapäivälehtiä ja ennen kaikkea niiden tasosta purnaamista, vaikka mikä olisi. Marina on lehdelle voitto, koska se levittää kiinnostusta lehden juttuja kohtaan. Jos valitat jostain uutisesta, kyllä joku toinen kiinnostuu sen verran, että käy vilkaisemassa, mistä on kyse. Huonot uutiset kuolevat pois vasta, kun ihmiset lakkaavat niin lukemasta niitä kuin puhumasta niistä.
Kyse ei ole siitä, etteikö asiallistakin uutisointia luettaisi. Kyllä luetaan, mutta sen tekeminen on aikaa vievää ja vaivalloista ja ansaintalogiikka ei tue sitä.
Marinista oli helppoa tehdä uutisia sarjatulella, koska se ei vaatinut toimituksilta mitään, ja juttuja luettiin tarpeeksi. Kun yksi taho alkaa uutisoida, muiden on pakko seurata perässä, koska klikkejä ei seurata vain omaa tulosta silmälläpitäen vaan kilpailijoiden klikkeihin verraten. Se voittaa, joka ehtii ensin.
Se mikä osaltaan hämää nykyisessä mediakentässä on, että “ennen” (eli ennen nettiä) kaikilla oli selvät sävelet siitä, mitkä sanomalehdet olivat minkäkin puolueen äänenkannattajia. Tieto liikkui siinä missä kansalaisten poliittinen vakaumus. Tämä ei ollut ongelma, koska objektiivisuus ymmärrettiin niin kuin se kuuluu ymmärtää: perustavanlaatuista sellaista ei ole, mutta poliittiset näkökulmat eivät haittaa, jos perusfaktat ovat kaikkien osapuolien mielestä oikein. Jutut tehtiin keskimääräistä huolellisemmin, koska ei ollut 24/7 lisää materiaa huutavaa tyhjyyttä luomassa painetta. Kokonaiskuva tilanteesta syntyi näiden painotusten ristivalossa.
Nyt on monista syistä – ei vähiten kansalaisten laskeneesta poliittisesta tietoisuudesta – johtuen päässyt vallalle käsitys, että kaiken median pitäisi olla lähtökohtaisesti brutaalin teknisesti objektiivisia, mikä on mahdottomuus. Samalla toimitukset mielellään itse pyrkivät häivyttämään poliittiset kytkökset omasta uutisoinnistaan eli pelaavat epärehellistä peliä.
Tämä on johtanut epärealistisiin yleisöodotuksiin ja toimittajien omaan harhaisuuteen. Koska he ovat toimittajia, heidän täytyy olla oikeassa. Ei haluta myöntää, että jonkun puolueen käsikassaroina tässä ollaan, vaikka ennen se oli itsestäänselvyys. Ei ole olemassa “neutraalisti” esimerkiksi Iltalehdelle kirjoittavaa toimittajaa, vaan tällainen päätös vaatii aina ideologisia kompromisseja.
Aluksi on annettava kiitosta muille, jotka ovat selvitystyötä aiemmin tehneet. Nuoressa Voimassa julkaistu Ville Hämäläisen artikkeli Ne eivät teekään sitä itse (2018) oli hyvä lähtökohta, samoin jo edellisessä postauksessa mainittu Sami Uusi-Hautamaan pro gradu Politiikan spektaakkeli (2020).
Hämäläinen on myös kirjoittanut Käkriäinen-lehden numeroon 4/2017 kirjan 40:stä ensimmäisestä sivusta ja sen viittauksista varsin kattavasti otsikolla Raakasota-extra. Merkintäni ovat osittain päällekkäisiä hänen tekemiensä kanssa, mutta olen pystynyt lisäämään väliin myös omia huomioitani. Muut tiedonsirpaleet on kerätty milloin mistäkin.
Käyttämieni boldausten logiikka on nostaa esille tiettyjä (mutta ei kaikkia) avainsanoja ja siten rytmittää tekstiä satunnaisen selaajan silmille sopivaksi.
Käydään pidemmittä puheitta asiaan.
ETUKANSI JA SELKÄMYS:
Kansi mukailee nimeään myöten sanomalehtilööppien mustakeltaista ilmiasua. Värit tuovat mieleen myös Stockmann-tavaratalon alennukset, niin sanotut hullut päivät. Kirjan nimi on sommiteltu kieliopillisesti väärin ilman väliviivoja. Kustantamo Siltalan nimi on kannessa erittäin pienellä.
Kannen oikeassa reunassa on eduskuntatalo. Talo jatkuu kahtaalle: niin kirjan etuliepeeseen kuin sen sivujen reunamia pitkin takakanteen. Fotorealistinen talo muuttuu takakannessa selvästi piirrosmaiseksi. Etuliepeessä talo on ehjä, sivuille jatkuessaan sen keskeltä nousee savua, mikä viittaa kirjan loppupuolen tapahtumiin.
Eduskuntatalon portaita nousee pienikokoinen hahmo salkku kädessä. Sama hahmo löytyy kirjan selkämyksen yläosasta keskeltä arabeskityylistä koristekuviota. Katso myös s. 3. Hahmon ulkoasu tuo mieleen agenttiromaanit ja jännärit, joita teos parodioi. Vastaavanlainen siluettihahmo löytyy Yli-Juonikkaan ensimmäisestä romaanista Valvoja (Otava, 2009).
Selkämyksen alaosasta löytyy moskeijaa muistuttava rakennus, josta kasvaa lonkeroita.
Kannen niin kuin koko ulkoasun on suunnitellut kirjankansistaan palkittu graafikko Markus Pyörälä, jonka teos tämä on siinä missä Jaakko Yli-Juonikkaan.
TAKAKANSI:
Arabeskikuvio jatkuu selkämyksestä ja täyttää lähes koko takakannen. Arabeski on kiinnostava valinta, sillä se korostaa islamilaisesta taiteesta syntyneenä estetiikkana kirjan alla liikkuvaa jännitettä. Äärioikeistolaisuuden pääpiirteisiin kuuluu maahanmuuton vastustus, joka kohdistuu erityisesti islamiin ja arabialaiseen kulttuuriin. Kirjassa ei käsitellä tätä kovin suoraan, vaan se on kiinnostuneempi siitä, millaiseksi yhteiskunta muotoutuu, jos vaihtoehtototuudet vaihtavat paikkaa valtatodellisuuden kanssa.
Esittelytekstin sijaan takakannessa lukee lause: ”Syvävaltiossa kukaan ei kuule huutoasi.” Virke on mukaelma Ridley Scottin (s. 1937) Alien-elokuvan (1978) mainoslauseesta. Syvävaltiolla viitataan yhdysvaltalaiseen deep state -salaliittoteoriaan, jonka mukaan valtiota ohjaa piilotettu, kähminnällä ja suhteilla aikaan saatu salainen eliitti oikean hallituksen sijasta. Takakannesta löytyvät tietysti kustantamon tiedot, ISBN-numero, kirjastoluokka ja viivakoodi.
Sivu 3:
Sivun yläreunassa on eläinkuvioita, jotka herättävät huomiota kontrastissa arabeskiin. Leijonia?
Tekijän ja kirjan nimen alapuolelta löytyy kuvio, josta etukannen salkku-ukko löytyy seikkailemasta, tällä kertaa Alfred Hitchcockin (1899–1980) ohjaaman Vertigo-elokuvan (1956) julistetta mukailevassa pyörreasetelmassa Katso myös s. 11 ja 81.
Vertigon (1956) keskiössä on James Stewartin (1908–1997) esittämän yksityisetsivän ajautuminen paranoiaan ja valtapeliin, jossa hän ei ymmärrä olevansa muiden ohjailtavana. Vaikutusvaltaisen Sight & Sound -elokuvalehden kymmenen vuoden välein järjestettävässä äänestyksessä Vertigo ohitti vuonna 2012 Orson Wellesin (1915–1985) ohjaaman Citizen Kanen (1939) maailman arvostetuimpana elokuvana.
Sivu 4:
Sivulta löytyvät Yli-Juonikkaan kiitokset, jotka mukailevat ironisesti isänmaallisista kiitospaidoista löytyviä iskulauseita: Kiitos 2011–2017. Kiitoksissa mainitaan suomalaisia kirjailijoita sekä teosta apurahoittaneita säätiöitä.
Antti Arnkil (s. 1975) on esseisti ja Yli-Juonikkaan kustannustoimittaja Siltalalla. Vesa Haapala (s. 1971) on runoilija ja kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Haapalan teos Kuka ampui Ötzin? (Otava, 2012) on toteutettu yhteistyössä Markus Pyörälän kanssa. Runoilija ja novellisti Harry Salmenniemen (s. 1983) kanssa Yli-Juonikas on käynyt oheen linkitetystä kritiikistä alkaneen kirjallis-julkisen performanssin Nuoren Voiman sivuilla. Kieleke-kollektiivi viittaa Koneen Säätiön Saaren kartanon residenssissä perustettuun kollektiiviin, jonka muita jäseniä ovat muun muassa kirjailijat Laura Lindstedt (s. 1976) ja Eino Santanen (s. 1975). Mahdollisen Kirjallisuuden Seura on kokeellisen kirjallisuuden seura, jonka jäseniä ovat Yli-Juonikkaan lisäksi muun muassa Lindstedt, Salmenniemi, Yli-Juonikkaan kanssa teoksen Talvimatkoja (ntamo, 2020) tehnyt kirjallisuudentutkija Markku Eskelinen (s.1959) ja monia muita kirjallisuutemme kokeellisemman pään tekijöitä. Ryhmän jäsenistö on toteuttanut massiivisen, 15 kirjaa ja yli 4 000 sivua käsittävän kollektiiviromaanihankkeen Ihmiskokeita (Mahdollisen Kirjallisuuden Seura, 2016), jossa myös Yli-Juonikas oli osallisena.
Kiitosten alta löytyvät lähteet teoksen runsaalle kuvitukselle. Huomionarvoista on, että sivulle 601 merkitty kuva löytyy sivulta 600. Onko kyseessä viime hetken muutoksista johtuva virhe tai tahallinen merkintä? Sivu 601 on tyhjä sivu. Katso myös s. 109.
Sivu 7:
Tästä kirja varsinaisesti alkaa. Ensimmäisen osion nimi on Suuri isänmaallinen sota. Nimeä käytetään Venäjällä kuvaamaan Neuvostoliiton ja natsi-Saksan välistä yhteenottoa toisessa maailmansodassa. Vrt. Talvisodan henki. Otsikon alla on taulukko, joka näyttää vuodesta 2011 absurdin kovalla vauhdilla laskevaa kurssia, joka näyttää olleen laskussa vielä sitäkin kauemmin. Vuonna 2011 Suomen taloudellinen taantuma hellitti, joten en ole varma tarkasta merkityksestä, jos sitä on.
Sivu 9:
Ensimmäisen luvun nimeksi on annettu Pääkirjoitus, ja se on ladottu Ilta-Sanomien ulkoasusta muistuttavalla tavalla ylälaitaan. Luku on yhdistelmä kirjan juonen alkua ja kirjailijan alkusanoja. Tarkoitus on tuoda esille romaanin postmoderni luonne todellisuudeksi kutsutun ja fiktion välisenä siltana ja samalla ilmentää teoksen yrityksiä yhdistää erilaisia mediatodellisuuksia sekä tiedon ja epätiedon lähteitä. Kyse on siitä, kuka kirjallisuudessa todella ”puhuu”. Yli-Juonikkaalla tämä teema toistuu teoksesta toiseen.
Otsikon alla on valokuva. Suomen puolustusvoimien SA-kuva-arkistosta löytyneessä valokuvassa kävelee kohti kuvaajaa joukko sotilaita. Kuvatekstissä lukee lyhyenä tiivistelmänä luvun pääsisältö. Tapaa tiivistää luku ennalta voi pitää nykyisessä romaanikirjallisuudessa vanhanaikaisena. Tiivistelmän läsnäolo korostaakin teoksen historiallisia tekstiulottuvuuksia.
Fylogeneesi = lajinkehitys.
Mika Kingelin on lähin tarinan protagonistia vastaava hahmo. Kingelin on verrattain harvinainen sukunimi. Turusta löytyy Kingelininkatu. Abraham Kingeliniä (1788–1849) on kutsuttu useasti 1800-luvun merkittävimmäksi turkulaiseksi liikemieheksi. Oudoimpana yksityiskohtana suvun jäsenten on väitetty polveutuvan suoraan Tšingis-kaanista.
*jytky* = kirjoitettu lainausmerkkien sijasta asteriskeilla, jotka merkitsevät joko tekoa, ääniefektiä tai boldaamista eli isoa jytkyä.
Sivu 10:
Lipponen I ja Lipponen II ovat Paavo Lipposen (s. 1941) pääministerikauden hallitukset (1995–2003), jotka ovat Jatkosota-extran maailmassa tapahtuneet siinä missä omassammekin.
”Yksityinen on poliittista, poliittinen yksityistä.” Virkkeen alkulause on yksi 1960–1970-lukujen feminististen liikkeiden, niin sanotun toisen aallon feminismin, tunnetuimpia sloganeita.
“– – vastakkainasetteluiden aika todella on ohi – –” Lauseessa muistutetaan Sauli Niinistön (s. 1948) sloganista vuoden 2006 presidentinvaaleissa, joissa Niinistö lanseerasi itsensä työväen presidentiksi.
”– – miehille auringon takana.” Men Behind the Sun (1988) on T. F. Moun (1941–2019) ohjaama hongkongilainen, väkivaltansa vuoksi pahamaineinen kauhuelokuva, joka kertoo japanilaisten tekemistä ihmiskokeista Kiinassa.
Pekka Niskapalkki: Kuten kirjailijaääni tässä luvussa mainitsee, kansanedustaja Niskapalkki on lääkärihahmo romaanitrilogian ensimmäisessä teoksessa, Neuromaanissa (2012). Niskapalkki = Paskanilkki.
WaterRover on oikea soutulaitemalli.
Sivu 11:
Der Trumpf. Tarkoittaa todella valttikorttia, mutta viittaa myös Yhdysvaltain 45. presidentin, Donald Trumpin (s. 1946), suvun saksalaiseen alkuperään. Toisinaan Trumpin suvun nimen on virheellisesti väitetty olleen Drumpf tai Trumpff. Trumpia kutsutaan lempinimellä The Donald (vrt. Der) ja samaa nimeä kantoi sosiaalisen median palvelu Redditistä bannattu presidentille omistettu sub (2015–2020).
Hallituskautta kutsutaan ZOG-kaudeksi. Tämä on esimerkki kirjan maailman tavasta normalisoida uuskieltä. ZOG eli Zionist Occupation Government on äärioikeistolainen salaliittoteoria, jonka mukaan läntinen maailma on juutalaisen eliitin kauttaaltaan hallitsema. Teorialla on tärkeä osa uusnatsi William Luther Piercen (1933–2003) romaanissa The Turner Diaries (1978). Kuten Niskapalkki, Pierce oli ammatiltaan lääkäri.
Alfred Hitchcockin elokuva Vertigo mainitaan. Katso myös s. 3.
Sivu 12:
Yli-Juonikas puhuu hetken aikaa tässä kohtaa ”itsenään” ja kiittelee tukijoitaan. Jaakko Yli-Juonikas on teoksissaan muiden hahmojen tapaan kirjallinen henkilö, joka paljastuu erityisesti Neljä ratsastajaa -ponikirjasarjan (2018–) edetessä itsekin salaliittoteorioihin taipuvaksi. Lukijalla on siis lupa olettaa, että “todellinen” Yli-Juonikas on nationalistiselle mielenmaisemalle irvaileva satiirikko, mutta kirjailijan “hahmo” on sitä vastoin syvällä romaaniensa arvomaailmassa.
Swift ja Voltaire ovat eurooppalaisen kirjallisuuden tunnetuimmat satiirikot. Jonathan Swift (1667–1745) oli anglikaanipappi, jonka merkittävin kirja on Gulliverin matkat (1726), jossa vinoillaan eurooppalaisille hallituskoneistoille. Valistusfilosofi François-Marie Arouetin eli Voltairen (1694–1778) tunnetuin teos on Candide (1759), joka parodioi niin eurooppalaisia sivilisaatioita kuin aikansa ”genrekirjallisuutta”.
Mies Hissi Kone viitannee Koneen Säätiöön ja sen perustaneeseen hissibisneksessä toimivaan Herlinin perheeseen, mutta kyseessä on myös uhkaava hahmo Yli-Juonikkaan myöhemmässä Neljä ratsastajaa -kirjasarjassa (2018–).
”– – opettajamme Saloth Saari – –” Saloth Sar oli Pol Potin oikea nimi. Pol Pot (1925–1998) oli ulkomaailmalta sulkeutuneen Kambodžan kommunistidiktaattori vuosina 1976–1978. Näiden parin vuoden aikana poliittisissa vainoissa kuoli arviolta yli miljoona ihmistä.
The London School of Economicsin tunnetuimmat poliittiset kasvatit Suomessa ovat luultavasti Suomen entinen pääministeri ja valtiovarainministeri Alexander Stubb (s. 1968) ja Nokian entinen pääjohtaja Jorma Ollila (s. 1950).
Sivu 13:
Hannele Mikaela Taivassalo (s. 1974) on suomenruotsalainen kirjailija. Toisin kuin Yli-Juonikas väittää, Viisi veistä Andrei Kraplilla (2008) ei ole hänen esikoisteoksensa vaan esikoisromaaninsa ja ensimmäinen suomennettu teoksensa.
Juri Joensuu (s. 1975) on kirjallisuudentutkija ja yksi Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran jäsenistä. Myös tekstissä mainittu Joensuun väitöskirja Menetelmät, kokeet, koneet on todellinen ja sen on julkaissut Poesia-kustantamo vuonna 2012. Kirjan alaotsikko tosin ei ole ”epiduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa”, vaan ”proseduraalisuus…” Epiduraalipuudutusta käytetään vaikeissa synnytyksissä. Proseduraalisuus tarkoittaa kirjallisuudessa tekstiä, jonka luomista on pyritty ohjailemaan ennalta määrätyillä menetelmillä niin sanotun vapaan proosan sijasta. Tunnetuin esimerkki maailmalta proseduraalisuutta hyödyntäneistä kirjailijoista on 1960 perustettu OuLiPo-ryhmä, johon on kuulunut niin Italo Calvinon (1923–1985) kuin Georges Perecin (1936–1982) kaltaisia nimiä.
Juhani Lindholm (s. 1951) on oikea kääntäjä…
Sivu 14:
…joka on kääntänyt Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren (1973) Teoksen Babel-sarjaan vuonna 2014. Painovoiman sateenkaari on yksi tunnetuimmista englanninkielisistä postmoderneista romaaneista ja, niin kuin tekstissä mainitaan, Pynchon on ollut aikanaan yksi selvimmistä Yli-Juonikkaan esikuvista. Yli-Juonikas on kirjoittanut Painovoiman sateenkaaresta gradunsa.
Kirjailijan ääni kiittää tällä sivulla sotiemme veteraaneja ja implikoi, että romaanin ei ole tarkoitus olla irvailua kaikkensa uhranneille. Sivulla viitataan samalla ironisesti tapaan, jolla kirjeet kotiin rintamalta eli ”täältä jostakin” päätettiin.
Sivu 15:
Googlaamalla ”profeetta kusimutteri” vastaan tulee epämääräinen kasa Ylilautaa ja Pepe-sammakkoa.
”Sormet poikki vaan ja turpaan niin vitusti.” Sormet poikki ja vitusti turpaan on suomalaisen Rankkuri-yhtyeen omakustanne-EP:n (2007) nimi ja kappale tällä levyllä. Levyn on tuottanut vuodesta 1995 perustetussa Moonsorrow-yhtyeestä tuttu Henri Sorvali (s. 1978).
Sivu 16:
Alaviitteessä mainittu Andrew Berwick on norjalaisen massamurhaajan ja terroristin Anders Breivikin (s. 1979) salanimi. Samassa viitteessä mainittu teos European Declaration of Independence on Breivikin sähköpostitse lukuisille oikeistokonservatiivisille poliitikoille lähettämä 1500-sivuinen manifesti. Kustantamo ei toki ole Christi Templi Solomonici eli Temppeliherrain Ritarikunta, joka oli keskiaikainen hengellinen ritarikunta, josta on sittemmin levinnyt lukuisia salaliittoteorioita ja legendoja.
Kauko Sademies vihjaa perussuomalaisten riveissä vaikuttaneeseen ja puolueesta kenkää saaneeseen Helsingin kaupunginvaltuutettu Olli Sademieheen, oikeistolaisia salaliittoteorioita levittävään entiseen poliisiin. Kauko Sade on foneettisesti lähellä kaukosäädintä.
”Kauan sitten tällä paikalla viheriöi vuoristoniitty [– –]” Näin alkava kappale vaikuttaa epäilyttävästi muusta lähteestä kopioidulta, mutta en osannut paikallistaa alkujuurta. Vinkkejä otetaan vastaan.
Sivu 17:
”– – niin kuin enkeli mustaa raamattua – –” Romaanin vastakohtamaailmassa Piru ei lue Raamattua. Musta Raamattu on Mooseksen väitetysti Mooseksen kuudennen ja seitsemännen kirjan sisältävä, tosiasiassa luultavasti 1700-luvulla kirjoitettu ja 1800-luvulla koottu taikakirja, joka tuo romaaniin mukaan salaliittoteorioissa vahvasti osana olevan mystisen ulottuvuuden. Teosta voi selata täällä.
Anita Röhm ja Margit Romppainen. Röhm viittaa Hitlerin Saksan kansallissosialistien vasempaan laitaan kuuluneeseen Ernst Röhmiin (1887–1934), joka johti SA-taistelujärjestöä. Hänet murhattiin puolueen puhdistuksissa pitkien puukkojen yönä. Yhdessä nämä kaksi sukunimeä liittyvät humoristi Armas J. Pullan (1904–1981) kirjoittamiin Ryhmy ja Romppainen -sotilasseikkailuihin (1940–1967), joita käytettiin jatkosodan aikaan propagandana.
#spiraalipulla: Vantaalle kaavailtiin 2016 Jurase Park -nimistä teemapuistoa, joka paljastui nopeasti sijoitushuijaukseksi. Yksi hanketta vetäneiden tahojen mainosvetureista olivat puiston sijoittaneille tarjotut alennusspiraalipullat. Asiasta voi lukea kattavasti Ilta-Sanomista. Mainitaan kenties myös Armas J. Pullan takia.
ChemPutin: Vladimir Putinin nimen lisäksi ajatukset vievät Rosatomiin mutta myös oululaiseen bioteknologialaitos Chempolisiin, jonka Fortum pelasti konkurssilta epäselvissä olosuhteissa. Tuolloinen pääministeri Juha Sipilä (s. 1961) oli lainannut Chempolisin toiminnalle rahaa.
Sivu 18:
Lex Häxhammaren. Häxhammaren eli Noitavasara (1486) on kirja, joka käsittelee mustan magian ja kerettiläisyyden välistä yhtäläisyyttä. Teosta hyödynnettiin erityisesti inkvisitiossa. Teksti levisi laajalle, vaikka paavi kielsi sen jo vuonna 1490. Suomessa teoksen on julkaissut Salakirjat vuonna 2014.
”Mustapartainen mies tuli tiskiltä – –” Mustapartainen mies on pakinoitsija ja satiirikko Ollin (oik. Väinö Albert Nuorteva, 1889–1967) tunnettu hahmo. Niin kuin edellisellä sivulla viitattu Armas J. Pulla, myös Olli kirjoitti sota-aikana propagandaa.
Lemming Caine on väännelmä Lemminkäisestä, joka on niin kalevalainen antisankari, suomalainen rakennusalan yritys kuin mystikko Ior Bockin (1942–2010) luoma myyttinen hahmo (”Pukki Lemminkäinen”).
”– – Student Confidential -think thankin puitteissa – –” Student Confidential (1987) on B-elokuvistaan tutun Troma-yhtiön kreisikomedia. Elokuvan tiivistelmä IMDB:ssä: ”Four high school students are led into the world of adult vices by a shadowy millionaire.”
775 000 syrjäytynyttä yksin pääkaupunkiseudulla liittyy luvun alussa nähtävän laskevan kurssin kanssa alakuloisuuden rintamaan. Tietoisku nostaa esille, että kirjan esittämällä Suomella ei mene kovin hyvin. Huvitusta lisää, että lukua kutsutaan sosiaalipolitiikan aikapommiksi, vaikka pommi taitaa olla ajat sitten räjähtänyt. Aikapommi ennakoi romaanin loppua.
Sivu 19:
Helsingin Crowne Plaza on neljän tähden bisneshotelli.
Sivulla on musta infolaatikko, joka esittelee yli satavuotiaaksi eläneen Urho Uljas Harkonnenin. Harkonnen viittaa Frank Herbertin (1920–1986) scifi-kirjasarjaan Dyyni (1965–1985) ja siinä esiintyvään mahtavaan Harkonnenin sukuun, jotka ovat sarjan antagonisteja. Herbert perusti Harkonnenin nimen suomalaiseen Härkönen-nimeen, jonka löysi puhelinluettelosta.
Infolaatikon kuvassa ei kuvatekstistä huolimatta ole sotilaita kuin yksi tai kaksi.
Todellisuudessa Pohjois-Hämeen rykmentin III pataljoonan komentajia olivat Eric Allan Winge (1891–1975) ja Matti Laurila (1895–1983).
Harkonnen on osallistunut Harmoisten vapautukseen v. 1918. Tällä vihjataan Harmoisten verilöylyyn, Suomen sisällissodassa tapahtuneeseen valkoisten tekemään joukkomurhaan.
Siirtomaatavaroiden maahantuonti sitoo Harkonnenin osaksi kolonialismin hyväksikäyttöketjua.
Talvisodassa ei ollut jalkaväkirykmentti 76:tta.
Harkonnen on harvinaisessa seurassa, sillä hänen lisäkseen Vapaudenristin I luokan Mannerheim-ristillä on palkittu vain itse sotamarsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867–1951) ja jalkaväenkenraali Axel Erik Heinrichs (1890–1965).
Hänen poikansa ovat syntyneet epätavallisen pitkän ajan päässä toisistaan.
Harkonnenin tiedot voidaan tulkita kolmella tavalla. Voidaan ajatella, että Yli-Juonikkaan teos esittää vaihtoehtohistorian, jossa on tapahtunut asioita, joita omassa maailmassamme ei. Toisaalta on mahdollista nähdä Harkonnenista levitetyn tiedon olevan kirjassa esiintyvien vaihtoehtototuuksien massaa eikä siis totta edes romaanin itsensä kontekstissa. Kolmas vaihtoehto on siitä välistä: eliminoida epätodennäköiset vaihtoehdot ja jättää mahdolliset arvoituksiksi, jolloin Harkonnenin kaikki sotasaavutukset olisivat potaskaa pois lukien mahdollinen osallistuminen joukkomurhaan.
Sivu 20:
”Polpo” eli poliittinen poliisi on salaliittoteoreetikkojen nimitys poliisille, joka ei toimi oikeistokonservatiivien odotusten mukaisesti tai vainoaa oikeistopoliittisia toisinajattelijoita. Teoria väittää, että poliisiin on soluttautunut niin sanottuja mädättäjiä. Luultavasti sattumaa on, että Polpo on lähellä jo aiemmin mainittua Pol Potia.
Sivu 21:
Kertoja luettelee joukon poliitikkoja, jotka astuvat sisään eduskunnan kahvilaan. Aikalaiskansanedustajien joukossa on myös erikoisempia tapauksia. Juho Vennola (1872–1938) oli Suomen pääministeri kahdesti itsenäisyyden alkuvuosina. Näkemyksiltään hän oli liberaali ja kuului Kansalliseen Edistyspuolueeseen. Kaarina Mannerla-Atta: Kari Mannerla (1930–2006) oli rasistiseksi väitettyä kuvastoa hyödyntävän Afrikan tähti -lautapelin (1951) kehittäjä. Mannerlaatta (2016) on Harry Salmenniemen kirjoittama ja Mika Taanilan (s. 1965) ohjaama lettristinen kokeellinen elokuva. Martti Hetemäki (s. 1956) on suurelle yleisölle kenties vähemmän tuttu virkamies, valtiovarainministeriön kansliapäällikkö ja yksi sittemmin kaadetun ensimmäisen aktiivimalliuudistuksen alullepanijoista. (((Gershom Lehtimaja))) viittaa joidenkin oikeistosalaliittoteoreetikkojen tapaan merkitä juutalaiset nimet kolmoissulkeilla. Etunimi Gershom saattaa viitata Gershon Scholemiin (1897–1982), israelilaiseen kabbalantutkijaan, tai Gershom Gorenbergiin, vasemmistolais-zionistiseen historioitsijaan. Lehtimaja tarkoittaa tabernaakkelia eli sakramenttikaappia tai temppeliä. En ole varma, mihin Hannu Lampiolla on tarkoitus viitata. Nimi muistuttaa sotarikoksista tuomitusta natsipoliitikko Hans Lammersista (1879–1962), mitä pidän todennäköisimpänä vaihtoehtona. Toisaalta nimessä on yhtäläisyyksiä niin Quentin Tarantinon (s. 1963) ohjaaman Inglourious Basterds -elokuvan (2009) natsiupseeri Hans Landaan kuin WSOY:n pääjohtajaan Hannu Tarmioon (1932–2015), joka paljasti sovitun vastaisesti medialle muualla teoksessa mainitun Tamminiemen pesänjakajat -teoksen (Lehtimiehet, 1981) takana olleet henkilöt. Reino Häyhänen (1920–1961) oli inkerinsuomalainen KGB:n agentti, joka loikkasi Yhdysvaltoihin vuonna 1957. Masaharu Homma (1887–1946) oli sotarikoksista tuomittu japanilainen luutnantti, joka johti Filippiinien valloitusoperaatiota. Vuonna 1937 Homma tapasi Saksan diktaattori Adolf Hitlerin (1889–1945). Homma mainitaan lyhyesti Yli-Juonikkaan ponikirjasarjan osassa 5: Teppo joutuu lahtiin (omakustanne, 2022). Sukunimi tuo samalla mieleen lyhyemmin Hommana tunnetun Hommaforumin, joka on suomalainen konservatiivinen keskustelufoorumi.
Emmi Kuhni on sanaleikki samaan malliin kuin henkilöiden nimet Yli-Juonikkaan ensimmäisessä romaanissa Valvoja. Empiä, kuhnia. Thomas Kuhn (1922–1996) oli paradigmanvaihdoksista kirjoittanut tunnettu tieteenfilosofi. Paradigmanvaihdoksilla tarkoitetaan, ettei tieteellistä keskustelua ohjaa objektiivisuus vaan erilaisia painotukset saavat suuntaukset ja ajattelumallit. Thomas eli Raamatun Tuomas on epäilevä eli empivä.
”– Hyvää, sanoi mustapartainen mies.” Viittaa jälleen pakinoitsija Ollin luomaan hahmoon, tällä kertaa lentävään lauseeseen ”Hyvää, sanoi mustapartainen mies, päivää.” Toteamus sitoo Jatkosota-extran osaksi suomalaisen irvailuhuumorin perinnettä.
Jaakko Yli-Juonikkaan tyylitelty allekirjoitus löytyy tämän lisäksi muun muassa kirjailijan teoksen Tahdon murskatappio (Siltala, 2019) etuliepeestä. Katso myös s. 498 ja s. 664.
Tässä osiossa käyn lävitse Finlandia-ehdokkaana ollutta kokeellista romaania Jatkosota-extra (Siltala, 2017) pala palalta selittäen ja arvaillen teoksen lukuisia intertekstuaalisia ja intermediaalisia viitteitä. Postaukset on jaoteltu erikseen pääblogista, jotta ne eivät tukkisi sitä.
Romaanin on kirjoittanut postmoderneista teoksistaan tunnettu Jaakko Yli-Juonikas (s. 1976), jonka kirjallinen ura alkoi novellikokoelmalla Uudet uhkakuvat (Sammakko, 2003). Jatkosota-extrassa isoa osaa näyttelevän ulkoasun on toteuttanut graafikko Markus Pyörälä (s.1983). Pyörälä on voittanut palkintoja suunnittelemistaan kirjojen ulkoasuista.
Yli-Juonikkaan tuotannossa toistuvat salaliittoteoriat, intertekstuaaliset viittaukset ja kielellä leikittely. Vaikka hänen teoksensa voidaan niputtaa niin sanottuun korkeakirjallisuuteen, niissä on usein mukana genrekirjallisuuden elementtejä. Ne viittaavat ennen kaikkea kioskikirjoihin ja outsider-kirjallisuuteen. Yli-Juonikas kutsuu outsider-kirjallisuutta ITE-taideilmiötä mukaillen ITE-kirjallisuudeksi. Kirjailija on keskustellut aiheesta myös radiossa.
Jatkosota-extran juonessa perussuomalaisiin kuuluva poliittinen erityisavustaja Mika Kingelin sotkeentuu salaliittojen verkostoon. Järkälemäinen (669 sivua) kirja on poliittinen satiiri maailmasta, jossa vaihtoehtoinen poliittinen kielenkäyttö on tullut normiksi. Romaanin yhteiskunnassa niin konservatiivinen kuin liberaali uuskieli ovat korvanneet arkisia ilmaisuja. Asetelmat ovat päinvastaiset kirjoitusajankohdan poliittiseen todellisuuteen nähden; jyrkkä konservatiivisuus ja oikeistolaisuus ovat valtavirtaa, mutta pinnan alla kuplii populististen punavihreiden junailemaa synkkää puuhastelua. Romaani parodioi lukuisia kirjallisia genrejä journalismista ja blogeista tutkimuksiin ja jännärikirjallisuuteen.
En ole kirjallisuudentutkija vaan koulutukseltani toimittaja. En juurikaan analysoi esittelemääni sisältöä. Jos lukija kaipaa tutkimustekstiä, teoksesta on olemassa Sami Uusi-Hautamaan gradu Politiikan spektaakkeli (2020). Suosittelen lämpimästi sen lukemista romaanin kontekstin ymmärtämiseksi. Kirjoitan säännöllisesti eri lehtiin kirjallisuuskritiikkiä ja -esseistiikkaa. Tätä ennen kirjoitin vuosien ajan elokuvataiteesta. En voi mitenkään huomata kaikkea tai osaa aina edes katsoa oikeaan suuntaan. Samaten en aio uhrata tälle hassutteluksi tarkoitetulle sivuprojektille jokaista valveillaoloni tuntia. Tämän ja lukeneisuuteni rajoittuneisuuden vuoksi en huomaa monia viittauksia tai yksityiskohtia tai en vain ymmärrä niitä. Osa merkinnöistäni tulee olemaan arvailuja ja hakuammuntaa.
Käyttämäni sivuviittaukset osoittavat kirjan 2017 tehtyyn painokseen (ISBN 978-952-234-348-2). Toivon, että merkinnöistäni voi olla hyötyä lukijalle johtolankojen antamisessa. Blogi ei tästä huolimatta ole tieteellinen teksti. En ole vastuussa siitä, jos lukija käyttää kirjoituksiani kouluesseen pohjana ja saa huonon arvosanan. Kirjoitan tekstiin auki aina, jos en ole varma johtopäätöksistäni. Toivon, että muut kirjan maailmasta kiinnostuneet kommentoivat, jos olen ohittanut jotain tai käsittänyt väärin. Tulen päivittämään postauksia palautteenne perusteella. Lisäykset pistetään korjaajien nimiin. Lopputuloksesta tulee toivottavasti yhtä sakea kuin romaanin kuvaamasta maailmasta.
En pyri pilaamaan kenenkään iloa kirjan parissa. Lue Jatkosota-extra ensin, tule vasta sitten katsomaan, olemmeko ajatelleet saman suuntaisesti. En usko, että tämä kirja tyrehtyy merkityksistä. Päinvastoin. Epäilen postausten määrän lisääntyessä ja kuvion muuttuessa aina vain monimutkaisemmaksi myös tämän “selitysosion” räjähtävän käsiin tavalla, joka pikemminkin hämmentää kuin selventää. Tarkoitukseni on yksinkertaisesti huvin vuoksi katsoa, mitä yhdestä viime vuosien omaperäisimmistä suomalaisista postmoderneista romaaneista voi repiä irti. Jotta blogi olisi ymmärrettävä, on sitä luettaessa romaanin oltava samaan aikaan auki työpöydällä.
Olen valinnut blogini aiheeksi Jatkosota-extran kahdesta syystä. Ensinnäkin pidän Yli-Juonikkaan taidosta vaihtaa kirjallista rekisteriään tarpeen mukaan. Pidän tästä kyvystä lopulta enemmän kuin romaanista itsestään, johon suhtautumiseni on ristiriitainen. Toisekseen Jatkosota-extra on aiheena otollinen tarkempaan läpivalaisuun – ja Yli-Juonikkaan ensimmäinen massiivinen postmoderni romaani Neuromaani (Otava, 2012) lukuisine alaviitteineen olisi luultavasti ajanut minut hulluuteen pelkästään vaihtoehtoisten lukutapojen valossa. Olisin siis joutunut rakentamaan blogista samanlaisen viiteverkoston kuin mitä proosateos on, ja siinä vaiheessa voitaisiin puhua käytännössä sisarteoksesta. Siihen en aio lähteä. Neuromaanista on olemassa niin Sakari Kursulan gradua (2013) kuin Laura Piipon väitöskirjaa (2020). Piippo on kirjoittanut Neuromaanista lukuisia kertoja myös muissa yhteyksissä.
Sen sijaan valintani ei ole tarkoitus olla poliittinen, vaikka kirja on satiiri, jonka pääasiallisia kohteita ovat äärioikeistolaiset salaliittoteoriat. Olen kiinnostunut ennen kaikkea tekstin muodosta. Uskon, että Yli-Juonikkaan kirjasta voi huvittua kuka tahansa ironiseen nauruun kykenevä riippumatta näkökannoista – jos siis kokeellinen kirjallisuus yleisesti ottaen kiinnostaa.
Teksti on julkaistu alun perin edellisessä blogissani 2.1.2016. Julkaisen ajoittain hieman muokattuna joitain tähän blogiin sopivia vanhoja tekstejäni.
Kun ei vielä tiedetty, mikä romaanin muodolle on soveliasta, voitiin kirjoittaa miten tahdottiin. Ei ollut kustannusalan ammattilaisia pilaamassa kirjoituksia ytimekkäillä lauseilla ja helposti seurattavilla rakenteilla. Humiseva harju (1847) on tästä malliesimerkki.
On huvittavaa, että länsimaiseen kaanoniin ovat jääneet näin omituisen kirjan hahmot. Teorioita liikkuu kaikenlaisia, kuten että sankaritar Catherine Earnshaw on kuva itsenäisestä naisesta, joka joutuu alistumaan patriarkaatin tahtoon; Heathcliff taas on orja, joka on katkeroitunut herrojensa häneen kohdistamasta julmasta kohtelusta ja toimii pahoin, koska ei ole muutakaan oppinut.
Heathcliff kolonialismin uhrien symbolina on kenties tylsin kuviteltavissa oleva tapa katsoa taideteosta. Se on romaanin latistamista modernien teoreetikkojen valmiiksi ajatteleman ja lattean tulkinnan armoille, niin kuin moni muukin pohjimmiltaan anglosaksisen valtakulttuuripiirin tarjoama tapa katsoa taidetta on.
Sille ei löydy kiinnostavaa perustaa itse teoksesta, joka on kiinnostuneempi tarinansa koukeroista kuin teeseistä. Heathcliff kuvataan mahdollisesti romanina, mutta hänen velipuolensa Hindley, Heathcliffin adoptoineen Earnshaw’n perheen poika ja Catherinen veli, ei vihaa häntä syvästi siksi, että hän on eri näköinen tai romani, vaan koska Heathcliff on alempiluokkaisuudestaan huolimatta vienyt, varastanut, heidän isänsä rakkauden. Epäsuorasti vihjataan, että tummaksi kuvattu poika saattaa olla perheen isän lemmenseikkailuista syntynyt lehtolapsi.
Feministisistä, satiirisista ja luokkayhteiskunnallisista aineksistaan huolimatta Humisevassa harjussa on enemmän mielettömyyttä kuin yhteiskunnallisen todellisuuden kuvausta. Ei ole mikään ihme, että Luis Buñuel (1900–1983) ohjasi siitä Meksikossa oman versionsa.
Cathy ja Heathcliff ovat kirjan sivuilla näyttäytyessään läpeensä epämiellyttäviä ja inhottavia ihmisiä, itsekkäitä ja omaan maailmaansa kääriytyneitä ihmisraakileita, jotka tuntevat suurta vihaa muuta maailmaa kohtaan. Cathyn lisäksi Heathcliff rakastaa myöhemmällä iällään vain poikaa nimeltä Hareton, koska näkee tässä itsensä – ja Haretonkin on Heathcliffin orja, hänen muovailuvahaansa. Cathy taas on pilalle hemmoteltu, toisten ihmisten rakkautta ja muita kuin omaa yhteiskuntaluokkaansa halveksiva nulikka.
Emily Brontë (1918–1848) on hahmoilleen kirjassaan paljon armottomampi kuin jälkimaailma. On kuin hän olisi ilkikurillaan kirjoittanut hahmojen toimille selitykseksi onnettomat taustat (Heathcliffin kaltoinkohtelu lapsuudessa, Cathyn kaipuu pois naisen ahtaasta asemasta ja sielua riepotteleva luonteenlaatu) ja sitten katsonut kuinka pitkälle raivostuttavaan käytökseen hän voi henkilönsä hivuttaa ennen kuin lukija nostaa kädet ilmaan.
Pisimmälle hän vie tämän Heathcliffin tapauksessa. On häkellyttävää tajuta, että tätä kirjallisuuden perushenkilöä pidetään brittiläisessä kaanonissa ja länsimaisessa kulttuurihistoriassa romanttisena sankarina. Luulen näkemykseen vaikuttaneen elokuva- ja teatteriversioiden perinteen, jossa tarina lopetetaan kirjan puoliväliin. Cathy kuolee ja Heathcliff jää vaeltamaan yksin kohtaloonsa tyytyneenä harjuille… Kaksi rakastavaista, tuomitut erilleen, tavanomainen tarina.
Kirja ei jätä tätä tähän, koska se olisi liian helppoa. Heathcliffistä kasvaa romaanissa romanttisen sankarin tumma vastakuva, sankaruuden mutatoitunut versio yhteen asiaan kohdistuneen obsession jatkuttua liian kauan. Hänestä kehkeytyy jo orastamassa ollut sadisti, joka pirstoo alkeellisen hajota ja hallitse -taktiikkansa keinoin järjestelmällisesti kaikkien ympärillään olevien ihmisten elämät.
Rakkaudettomaksi jäätyään hän yrittää todistaa solipsistisen kokemuksensa yrittämällä luoda kokonaisen maailman vailla rakkautta. Ja onnistuu siinä! Jopa Humisevan harjun talo vaikuttaa pystyyn mädäntyneeltä hänen voimansa oikuista, ei oikeasta iästään johtuen.
Romanttinen rakkaus viedään ääripäähän, fetisismiin. Heathcliff, joka ei koskaan päässyt rakastelemaan Cathyn kanssa, määrää haudankaivajan lapioimaan kuolleen rakastettunsa ruumisarkun esiin voidakseen syleillä ruumista, josta kerrotaan sen olevan yllättävän säilynyt. Kasvojen piirteet erottuvat vielä… Heathcliff kertoo haluavansa kuoltuaan päästä syleilemään omalla mätänevällä ruumillaan Cathyn raatoa.
Mutta kun tarinan toinen kertojista, varsin kasvottomaksi jäävä herra Lockwood kertoo Heathcliffille nähneensä yöllä Cathyn aaveen, joka vaatii päästämään itsensä ikkunasta sisään, Heathcliff kauhistuu niin kuin aidon fetisistin kuuluu: Kohteen on oltava tarpeeksi kaukana, kuollut objekti, jotta nautinto voisi pysyä todellisena. Runkkari nauttii runkkaamisesta, ei siitä, että pääsee haaveidensa kohteen kanssa sänkyyn. Kun Cathy on kuollut, hänestä tulee varjo-Heathcliffille pornografiaa.
Sankarin himo kuolleeseen naiseen on niin väkevä, että jopa herra Lockwood näkee kummituksen hetken ajan; haavekuvan, jonka vain Heathcliff voi muulloin nähdä. Keskushahmojen tunteet ovat niin voimakkaita, että ne manifestoituvat lihallisina ihmisille, joilla ei ole niihin kosketusta. Lockwood on kuin kirjan lukija, joka osaa yhtä lailla kuvitella Cathyn hengen vaeltamaan nummille. Tällaisia ratkaisuja tarkoitetaan, kun Humisevaa harjua kutsutaan surrealismin edelläkävijäksi.
Vaikka romaanin loppu vihjaa, että seuraavan sukupolven (Cathyn tyttären, myös nimeltään Cathy, ja Haretonin) nuorten rakastavaisten yhteys on liian vahva, jotta vanhaksi käynyt Heathcliff voisi sen tuhota, vaikuttaa se kirjailijan itsesensuurilta, sillä hän on varmasti tiennyt teoksensa aiheuttavan kiistelyä ja kuohuntaa vähemmästäkin.
Todellisuudessa Heathcliffin tuhoaa se, että hän onnistuu jokaisessa tavoitteessaan ja kaataa tieltään kaikki vastustajansa. Nuoren parin “voitto” kirjan lopussa ei ole todellinen, koska he ovat Heathcliffille mitättömiä. Miehen alamäki alkaa vasta, kun hän tajuaa menettäneensä jopa esteensä.
Kun kosto hänen tuntemaansa maailmaa vastaan päättyy, nekrofiiliseen himoonsa kyllästynyt protagonisti-antagonisti päätyy polttamaan itsensä tuhkaksi. Heathcliff kuolee käpristyneenä nojatuoliin näännyttämällä itsensä tahallaan nälkään. Hänen kouristunut kätensä ojentuu kohti tyhjää tai ikkunasta läpi tullutta kummitus-Cathya. Fetissi on tullut iholle, joten kaikki nautintojen maailmassa on ohitse.
Heathcliff ei tietenkään ole paha, jos ei hyväkään, ei oikea sankari eikä antisankari. Hän on maailmaan liian kovaa paiskattu – kuin perheriidan aikana keittiön seinään heitetty raaka kananmuna.
Jopa kirjan rakenne on ristiriitainen ja fetisistinen, sillä kuten Lockwood, lukija ei “kohtaa” Catherinea kirjan sivuilla kuin mahdollisena kummituksena. Kaikki muu hänestä kuullaan – luetaan – toisilta. Heathcliff on lihallisena läsnä vain kerran. Tämä johtuu Humisevan harjun sisäkkäisestä rakenteesta, jossa lähes kaikki tarinan tapahtumat kerrotaan silminnäkijöiden ja kuulopuheiden kautta. Lukijan oletetaan luottavan näihin puheisiin. Mutta voiko niin todella tehdä ottaen huomioon, että tarinoiden kertojien sanavalintoja värittävät heidän luonteenpiirteensä? Toisaalta moniäänisyys on kenties vain realismia, sillä mihinkään fiktiiviseen elementtiin ei voi luottaa enemmän kuin johonkin toiseen. On siis se ja sama pitää kaikkea totena.
Esimerkiksi eräässä kohdassa Heathcliffin syrjitty ja pahoinpidelty vaimo Isabella kertoo menneisyydessä Heathcliffistä jotain palvelijatar Nelly Deanille, joka kertoo nykyhetkessä (aktiivisen kertojan ominaisuudessa) asian eteenpäin herra Lockwoodille, joka vuorostaan kertoo sen (kehyskertojan ominaisuudessa ja osin epäluotettavana kertojana, kuten Brontë hienovaraisesti tuo esiin) lukijalle. Kirja toimii vielä normaaliakin korostetummin fantisoinnin välineenä, jos lukija vain suostuu uskomaan niihin mitä ihmeellisimpiin asioihin, jotka sen sivuilla kerrotaan.
Teoksen viimeisillä hetkillä Lockwood kohtaa pelästyneen paimenpojan, joka kertoo nähneensä Heathcliffin aaveen vaeltavan nummilla Cathyn kanssa. Edes lampaat eivät uskaltaneet mennä kaksikon lähelle. Mitä pitäisi ajatella siitä, että Brontë kuvaa kahden täysin mahdottoman ihmisen saavan toisensa vain kuolleina?
Koska kirjan sävy on loppua kohden kaikkea muuta kuin romanttinen, on hyvä pohtia ratkaisua muuna kuin “nyt he ovat yhdessä jälleen” -hempeilynä. Nyt kumpikin on fetisoitu. Kuin kirja myöntäisi, että olisi ollut parempi, etteivät he olisi syntyneet lainkaan.
Ambient, luolasynat ja rikkinäiset mikrot. Kuvassa Cyril Abdel Nour.
Old Sorcery: Tulessa uinuva kuningas 14:34
Malfet: Within Llyn Ogwen 7:08
Sandy Lam: 激情 4:23
Junko Yagami: Communication – Extended Club Mix 9:26
2350 Broadway: Morning Spirit 14:03
Malfet: The Shadows’ Dance on Cavern Walls 6:28
Cyrine Abdel Nour: Ouyoun El Assaliya 3:35
Maria & The Mirrors: Valerie a Tyden Divu 6:12
Matt Berry: Beam Me Up 3:02
DakhaBrakha: Oy Za Lisochkom 8:44
spopielony: La mort des pauvres 4:44
Onna-Kodomo: Stray Sheep 8:48
Magma: Naü extila 12:59
Kuvotus: Blunt Trauma Conspiracy 1:08
DIM: To Look Back Upon a Stony Gate 5:01
Kikagaku Moyo: Green Sugar 7:54
David Terry: Slowly, Slowly, Up into the Rain We Fell 25:16
Wovenhand: Story and Pictures 6:43
Big Blood: Insecure Kids 5:18
Josipa Lisac: Srela sam se s njim 3:10
English Dogs: Nosferatu 4:32
Gög: Into Her, She Carved the World Empty 8:01
Kohti tuhoa: Häpeä 2:24
Broken Bones: The Point of Agony 1:47
Wormrot: Seizures 2:52
Art Zoyd: Brigades spéciales 13:21
Tunnels of Äh: Release of the Burning Mouths 5:13
øjeRum: Untitled 13 6:25
Max Corbacho: Shoreless Ocean 12:47
Kansi mukailee nimeään myöten sanomalehtilööppien mustakeltaista ilmiasua. Värit tuovat mieleen myös Stockmann-tavaratalon alennukset, niin sanotut hullut päivät. Kirjan nimi on sommiteltu kieliopillisesti väärin ilman väliviivoja. Kustantamo Siltalan nimi on kannessa erittäin pienellä.
Sivu 3:
“– – vastakkainasetteluiden aika todella on ohi – –” Lauseessa muistutetaan Sauli Niinistön (s. 1948) sloganista vuoden 2006 presidentinvaaleissa, joissa Niinistö lanseerasi itsensä työväen presidentiksi.
Emmi Kuhni on sanaleikki samaan malliin kuin henkilöiden nimet Yli-Juonikkaan ensimmäisessä romaanissa Valvoja. Empiä, kuhnia. Thomas Kuhn (1922–1996) oli paradigmanvaihdoksista kirjoittanut tunnettu tieteenfilosofi. Paradigmanvaihdoksilla tarkoitetaan, ettei tieteellistä keskustelua ohjaa objektiivisuus vaan erilaisia painotukset saavat suuntaukset ja ajattelumallit. Thomas eli Raamatun Tuomas on epäilevä eli empivä.
