Päätin pitkästä aikaa kirjoittaa vaalikatsauksen. Edellisen, vuonna 2019 tekemäni raportin tapaan luon silmäyksen aiemmin kirjoittamaani ja kommentoin sitä. Olen 2019 vaalien lisäksi kommentoinut vuoden 2017 kunnallisvaaleja.
Keskusta Suoraan lietteeseen. Tässä olen ollut eniten väärässä. Kirjoitin nimittäin neljä vuotta sitten, että kepu voi tulla vielä takaisin. Keskusta sai vanhoista puolueista kokea sen, minkä epäilin tapahtuvan SDP:lle: puolue ei kyennyt uudistumaan paineessa. Vuonna 2017 kirjoitin, että “ehkä jonain päivänä maaseutu tulee järkiinsä ja huomaa, että modernilla keskustalla ei ole paljoakaan tekemistä maaseudun tai oikeastaan minkään kanssa”. Olin tuolloin ironinen, mutta näin todella on käynyt. Olin vuonna 2019 sitä mieltä, että kepu liukui Juha Sipilän pääministeriyden aikana liian oikealle ja menetti rytäkässä suurimman osan kannattajistaan. Vaikka olen edelleen samaa mieltä, haluan korostaa, ettei keskusta voi tällä hetkellä tehdä mitään oikein. Puolueen kannalta pahinta on, että sekoilu ja selkäänpuukotus ovat kusseet omille kintuille, eikä tätä pysty myöntämään kuin nuorisojaosto, joka saattaa aavistaa, että keskustan kannattaisi ottaa paikka noin 10 prosentin kannatuksen yleisliberaalina puolueena – niin kuin Ruotsissa. Puolueen toivo on jäädä suoraselkäisenä oppositioon, ei tarttua tilaisuuteen. Kun keulakuvina ovat olleet Annika Saarikko tai tämä Archie Comicsin hahmolta näyttävä karikatyyri, ei se ainakaan kovin nuorekasta kuvaa anna. Tosin kepu ei olisi kepu, jos se ei olettaisi voivansa tuhota sisältä käsin kaksi muuta porvaripuoluetta. Ennustan jo nyt, että jos perskeko II mitenkään toteutuu, se voi olla viimeisen 30 vuoden dysfunktionaalisimpia hallituksia, jopa enemmän kuin Kataisen täyskäsi tai Sipilän sirkus aka perskeko I.
Kokoomus Pidän jollain tapana kiinnostavana suomalaista dikotomiaa, jossa velasta ollaan niin huolissaan, että porvarit halutaan Suomen johtoon. Kun seurauksena siitä on paljon puhuttua leikkauspolitiikkaa, joka ei tee muuta kuin kurjista suurimman osan oloja, seurauksena on todennäköisesti seuraavalla kerralla tappio. Vuonna 2017 pidin Jan Vapaavuoren presidenttiyttä varmana, sitten hän muni asiansa, ja nyt on mahdotonta sanoa, että kuka Niinistö I:n paikan ottaa. Kepulla ja vihreillä on ironista kyllä todennäköisimmät tarjokkaat, vaikka kumpikin otti näissä vaaleissa turpaan niin, että tukka lähtee. Puhun presidenttipelistä, koska ei kokkareista ole paljoa sanottavaa. Kokoomus on odotetusti vaalien voittaja, ja Petteri Orpo, jos mahdollista, vielä enemmän. Kertoo paljon suomalaisista, että harmaa ja hajuton mies on onnistunut pysymään puolueen puikoissa näin kauan. Vaali-iltana Orpo näytti voiton hetkellä riemastuneen sijasta enemmän siltä, että sydän ei enää kestä.
Kristillisdemokraatit Kirjoitin aiemmin, että krisuilla on mahdollisuus nostaa kannatustaan kuin huomaamatta. Niin myös kävi vuoden 2019 vaaleissa, mutta sen jälkeen jonkinlainen katto on saavutettu. Kristilliset seuraavat tilanteen kehitystä kulisseissa, ja on hallituspohja mikä tahansa, kutsuun ollaan valmiita vastaamaan. Sari Essayahin valtakausi jatkunee niin kauan kuin häntä itseään huvittaa.
Liike nyt Liike nyt on ensimmäistä kertaa käsittelyssäni eduskuntapuolueena. Hjallis Harkimon egotrippiprojekti on Suomen populistisin puolue, mielestäni huomattavalla marginaalilla populistisempi kuin Riikka Purran perussuomalaiset, joiden arvot osaa kuka tahansa edes luetella. Liike nytin agendana tuntuu olevan epämääräinen liberalismi, joka tiivistyy markkinamyönteisyyteen ja piilotettuun konservatismiin. Kuvittelen tyypillisen äänestäjän kaupunkilaiseksi, 38-vuotiaaksi hipsteripartamieheksi, jolla on oma media-alan firma sekä rusetti yhdistettynä raidalliseen kauluspaitaan. Hän haluaa viinin lähikauppaan ja lapsille Elon Muskin tietokonesirut aivoihin mutta ei ulkonäöstään huolimatta tunne oloaan mukavaksi transoikeuksista puhuttaessa. Naispuolinen vastine näyttää nuorelta Jaana Pelkoselta. Liike antaa mahdollisuuden vähän kenelle tahansa ehdokkaana olevalle sanoa mitä haluaa. Se ei johtanut suuriin voittoihin nyt, mutta mielestäni Harkimon ei kannata olla maansa myynyt. Puolueen tulos lupaa kasvuvaraa.
Perussuomalaiset Riikka Purra on alkuodotusten vastaisesti onnistunut persujen johdossa ja ihmiskasvoistanut puolueen politiikkaa aavistuksen verran kohti yleispuoluetta. Samalla persut ovat nähdäkseni hyvin tietoisesti lähestyneet ruotsalaista vastinettaan niin politiikaltaan kuin imagoltaan. Perussuomalaiset on kuitenkin, kuten edellisellä kerralla huomioin, edelleen protestipuolue. Uskallan veikata, että hallitusvastuu muiden porvaripuolueiden kanssa saattaa aiheuttaa sisäisiä kriisejä. Tosin niihin ollaan takuulla valmistauduttu paremmin kuin Timo Soinin aikana. Puolue on myös, kuten on huomioitu, onnistunut tuomaan itseään nuorison tykö. Näissä vaaleissa manattiin megalomaanista voittoa ja keskustan paikan ottamista. Niin myös kävi mutta ei aivan sillä voluumilla kuin epäiltiin. Persujen on parasta toivoa, ettei keskusta pysty keksimään itseään uudelleen oppositiossa.
RKP Suomenruotsalaiset ovat suomenruotsalaisia.
SDP Haluaisin tässä yhteydessä mainita jotain, jonka kirjoitin vuoden 2017 kuntavaalien aikaan: “Kannattaisi viimein panostaa kunnolla Sanna Marinin kaltaisiin valovoimaisiin nuoriin poliitikkoihin ja lopettaa sössöttäminen. Vasemmistoliberaalien sydämet voitetaan selvästi puhumalla sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta abstrakteimmilla alueilla kuin demarit ovat sisäistäneet: humanismin ja kansallisuuden. Ja koulutuksen.” Sokeakin kana löytää näemmä jyvän, tarkoitan sitten itseäni tai SDP:tä. Demarit lähti näihin vaaleihin tyypillisellä kuivalla sönkötyksellään, ja itse kampanja oli laimeaa vatkulia. Se ei haittaa, koska kaikki tietävät, että puolueen tähti tappionkin hetkellä on Marin, joka on latonut tietä muille nuorille naisdemareille. Kiinnostavin asia vaali-illassa oli, että demareiden sinänsä kelpoa tulosta ei kehdattu kutsua tappioksi eikä Marinia häviäjäksi. Häntä on mahdotonta kuvitella häviämään. Suomen kansa on onnistuttu pelottelemaan velkapuheella järjettömäksi, ja pääministeriä on mustamaalattu minkä on ehditty, mutta fakta on se, että tällä vaalikaudella demareiden johtama hallitus on selvinnyt hyvin koronakriisistä ja jotenkin myös keskustasta, vienyt Suomen Natoon, pitänyt talouden jokseenkin kohdillaan ja edustanut maailmalla kenties ahkerammin kuin ikinä. Haluan kuitenkin korostaa, että iso osa tästä ei ole SDP:n ansiota, vaikka puolue on vihdoin ottanut askeleita nuorentumisen suuntaan, eikä se ole enää “Antti Rinteen puhekoulu”, kuten sitä parissa edellisessä katsauksessa kutsuin. Jos demarit tajuavat oman parhaansa, sama kehitys jatkuu.
Vasemmistoliitto Vasemmistoliitto on hukannut vatuloinnillaan tuhannen taalan paikan. Niin kuin vihreät, vasurit ovat tyytyneet apupuolueen asemaan hallituksessa. Esimerkiksi oppivelvollisuuden laajentaminen, jolle Li Andersson antoi kasvonsa, on mielestäni hoitajamitoitukseen verrattava virhe, jossa luunmurtumaa yritetään korjata laastarilla. Suurien kriisien hetkellä vasemmistoliitto on osoittanut kyvyttömyytensä luoda suuria linjoja. Puolueen vakikannattajille tällä ei ole merkitystä ja jollain tavalla vasemmistoliiton “8 prosentin taktiikka” tekee tästä kiintotähden poliittiselle taivaalle myös tulevaisuudessa. Notkahdus kannatuksessa menee osin vaalitaktikoinnin piikkiin. Ensi eduskuntavaaleissa tilanne luultavasti normalisoituu. On silti ihme ja kumma, ettei kannatusta saada realisoitua tuon paremmaksi. Ongelma on edelleen liiassa akateemisuudessa ja sosiaalisen median heikossa hyödyntämisessä. Minja Koskela on nyt näyttänyt mallia, joten ei kun koko konkkaronkka Instaan ja TikTokiin.
Vihreät Vihreät on kaikista vasemmistopuolueista eniten kriisissä. Se on tyytynyt soittelemaan toista viulua Marinin tulipunaisena hohkavan auringon alla ja kantanut tällä tavalla hallitusvastuuta. Voin kuvitella, että vihreiden kulisseissa tämä nähdään mallikkaana työnä ja äänestäjät typeryksinä. Ongelma on sama kuin Maria Ohisalon imagolla: mallikas kympin tyttö ei ole kauhean kiinnostava tapaus, kun ilmassa on paineita ottaa enemmän kantaa asioihin. Ohisalo on, jos mahdollista, harmaampi kuin Pekka Haavisto ja täysin Marinin ja jopa Annika Saarikon jyräämä. Kirjoitin aiemmin, että vihreistä on tullut kaupungin keskusta. Ryhdittömyys ilmastopaniikin keskellä korostaa tätä. Venäjän hyökkäyksen eteenpäin sysäämää vihreää siirtymää ei ole onnistuttu lunastamaan oman politiikan onnistumiseksi saati korostamaan sen merkitystä kansalliselle turvallisuudelle, miinus Heidi Hautala, joka ei ole enää kotimaan politiikassa mukana. Nyt sitä viljaa niitetään.
Muut Pienpuolueita oli jälleen mukana niin maan perkeleesti. Viimeksi ajattelin piraateilla olevan jotain mahdollisuuksia, mutta sitten Petrus Pennanen lähti menemään ja tälle kävi niin kuin ilmeisesti kaikille teknologia-alan isokenkäisille, eli hulluus otti vallan. Kristallipuolue sekoili pienpuoluetentissä jälleen ansiokkaasti muttei eduskuntapaikan veroisesti. Liberaalit ovat osoittautuneet muitakin oikeistopuolueita pershullummiksi. Natseja oli mukana avoimesti ja komeasti. Jälleen haluaisin muistuttaa, että niin fasismi kuin kommunismi tulisi kieltää vapaassa demokratiassa. Ketä todella kiinnostaa, mitä mieltä nämä puolueet ovat? No ei näemmä ketään.
Tältä pohjalta lehmänkauppoja tekemään.
Kriitikolla ei tässä tilanteessa ole muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa miten kirjoitti eli sanoa, että kustantamo julkaisi teoksen muista kuin kirjallisista ansioista johtuen. Koska se on totta, ja vain ajan yleinen mielipuolisuus pakottaa järkevät ihmiset kirjoittamaan tällaisia truismeja paperille. Tuntuiko Arttu Seppäsestä jollain tasolla, että hän tuotti automaattikirjoitusta arvostellessaan Kiira Korven esikoisteoksen? Korvesta ei varmasti tuntunut siltä omia runojaan kirjoittaessaan, mikä näkyy hänen tekstinsä aitoudesta tuskallisesti. Kuten olen aiemmin erään toisen huonon runokirjan yhteydessä kirjoittanut, 