Jouluni oli ruoantäyteinen, enkä enempää voisikaan toivoa. Outo vuosi, seuraava toivottavasti valoisampi. Tuttuun tapaan vuoden lopuksi on tarjolla myös koko vuoden listat kokoava megalista, jonka onkin tällä kertaa yli 27 tuntia pitkä. Onnea matkaan sen parissa! Kuvassa SOPHIE.
Another Sunny Day: You Should All Be Murdered 4:39
Mo-Dettes: White Mice 3:38
Tamara Luonto: Kesän ensimmäinen päivä 3:23
Taeko Onuki: 言いだせなくて 3:53
Cul De Sac: A Voice Through a Cloud 9:28
Hako Yamazaki: Help Me 4:19
Sea Urchins: Pristine Christine 2:48
France Gall: La déclaration d’amour 3:22
The Clean: Point That Thing Somewhere Else 5:29
The Bears: On Me 3:12
Kim Gordon: Cookie Butter 6:26
Demolition Hammer: Human Dissection 5:07
Dadub: Temptation of Maya 3:53
Artillery: Beneath the Clay (R.I.P) 4:49
Marusha: Voltage Pulse 4:31
Commander Tom: The Vulcan 9:33
Coil: Ether 11:32
SOPHIE: Whole New World/Pretend World 9:06
Jay Munly: The Denver Boot 6:23
Can: Flow Motion 10:30
Lashtal: Kundalini 7:11
Exuma: Baäl 6:35
Luku alkaa kuvalla meemistä, joka perustuu mainokseen The Most Interesting Man in the World.
Nimi Sivistyksen saattohoitajat tuo mieleen jo aiemmin mainitun Tamminiemen pesänjakajien kaltaiset poliittiset paljastuskirjat.
Timo Vihavainen on jo aiemmin teoksessa viitattu venäläiskriittinen tutkija, joka povaa länsimaiden perikatoa.
Vyöhyke VI voi tarkoittaa monia asioita kuten Helsingin julkisen liikenteen vyöhykkeitä. Rap-slangissa sillä viitataan Atlantassa sijaitsevaan alueeseen Zone 6.
Sivu 59:
Tässä dystopiassa liikutaan moduulista toiseen neulanvaihtopisteen kautta. Ealingin asema sijaitsee Lontoossa. Teos tuntuu vihjaavan, että Helsinki on kasvanut massiiviseksi osaksi maailmanmetropolia, jossa Herttoniemestä voidaan siirtyä noin vain meren ali Englantiin.
Sivu 60:
Politiikasta tutut Kimmo Sasi (s. 1952) ja Marianne Kiukkonen (s. 1968) saavat edustaa teoksessa itsejään. Sasi on kokoomuksen sittemmin eduskunnasta tippunut ammattipoliitikko. Kiukkonen on MV-lehden sisäpiiriä, epämääräisissä rikollisporukoissa pyörinyt entinen poliisi ja entinen Itsenäisyyspuolueen eduskuntavaaliehdokas.
Salmi on luultavasti suojelupoliisissa pitkän uran tehnyt Ilkka Salmi (s. 1968), joka siirtyi sitten ulkomaille alanaan terrorisminvastainen turvallisuus.
Famulus-yhtiö: Famulus tarkoittaa taikurin apuria.
Sivu 61:
Ministerivaltiosihteeri on ajat sitten käytöstä poistunut virka, jolla tarkoitettiin Suomen ja Venäjän välisten asioiden yhdysmiestä aikana ennen Suomen itsenäistymistä. Jatkosota-extran maailmassa virka on herätetty uudelleen henkiin.
Teppo Sukari on viittaus liikemies Teuvo “Topi” Sukariin (s. 1954) ja tietysti myös Suppo Tekari.
Ajankohtaisen kakkosen keskusteluillat tulevat Tuskille syystäkin mieleen, sillä näiden keskusteluiltojen edeltäjä oli luvun alussakin mainittu Lauantaisauna.
Lauri Taapero viittaa entiseen poliisiylijohtaja Mikko Paateroon (s. 1948).
Gennadi Markohamilov viittaa niin konservatiiviseen tiedetoimittaja Marko Hamiloon (s. 1968) kuin oligarkki Gennadi Timtšenkoon (s. 1952).
Fasces: nimitys fasisti tulee tästä vitsakimppua tarkoittavasta sanasta.
Sivu 62:
Tellakit olivat turkkilaisia saunottajapoikia, usein alaikäisiä.
Quiês (lat.) tarkoittaa rauhaa tai unta, ei kiuasta.
Tahvanainen nousee jälleen esiin eräänlaisena poissaolevana tärkeänä henkilönä.
Hans Kalm (1889–1981) oli virolainen eversti ja mahdollisesti tuomitsematta jäänyt sotarikollinen, joka palveli vapaaehtoisena Suomen sisällissodassa ja saattoi osallistua laittomiin teloituksiin. Kalmista tuli sittemmin homeopaatikko. Asikkala oli yksi taisteluista, joissa Kalm palveli, joskin hän ei osallistunut siellä tapahtuneisiin teloituksiin.
Ylikangas lienee historioitsija Heikki Ylikangas (s. 1937), joka käsittelee Kalmia kiistellyssä ja kiitellyssä teoksessaan Tie Tampereelle (WSOY, 1993).
Sivu 63:
Mallinukke, Punainen Domino, Isolde ja Vaihdemies. Mallinuken ja Vaihdemiehen inspiraatioita en ole onnistunut löytämään, vaikkakin esimerkiksi belgialaisessa vastarintaliikkeessä toimi Vaihdemiehenä tunnettu vakooja. Punainen Domino on karnevaalinaamari ja myös supersankari Vihreän lyhdyn arkkivihollinen, mutta todennäköisin viittauskohde on Yhdysvaltain 34. presidentin Dwight D. Eisenhowerin (1890–1969) dominoteoria, jonka mukaan yhden Indokiinan maan muuttuminen kommunistiseksi johtaisi kaikkien naapureiden poliittiseen kumoukseen (kiitos vinkistä, Frank!). Tahvanaista epäillään Vaihdemieheksi ja olemme huomanneet Eeli Sinistön jo puhutelleen Anele Nokea Isoldena.
Klinge: Historioitsija Matti Klinge (s. 1936), jonka ilmaisutapa on niin kirjoituksessa kuin puheessa varsin vanhahtava.
Attribuuttilinnun attribuutti viittaa kieliopin sijasta luultavasti enemmän taideteoreettiseen käsitteeseen, jossa eläimet voivat toimia jonkun asian tai henkilön tunnuskuvina.
Sivu 64:
“Eli minkä takia joku väkertäisi näin laajan sepitteen jolla ei selvästikään ole haettu mitään taiteellisia arvoja eikä hupiarvoja eikä muuta.” Pohdinto pätee luultavasti varsin moneen ITE-kirjallisuuden teokseen.
Niskapalkin muistelukset eivät ala vaan jatkuvat tästä. Hänen työnsä eduskunnassa alkaa. Siirto on hämäävä, koska juuri tätä ennen on ollut puhetta aivan toisenlaisesta proosateoksesta.
Sivu 65:
Salvadore Guasimodo osoitus Niskapalkin huonosta taustatyöstä, romaanin vaihtoehtomaailmasta tai ääripoliitikkojen tavasta kirjoittaa uudelleen historiaa. Nobel-runoilija on Salvatore Quasimodo (1901–1968) ja hänen kuolinvuotensa ei ollut 1986. Ihme ja kumma, tunnettu Quasimodo-sitaatti menee aivan oikein.
Että Niskapalkki ajattelee jo heti alussa pääasiallisen tehtävänsä olevan vallankahvassa pysymisen kertoo hänestä ihmisenä paljon.
Taika-ampuja (1821) on tunnettu Carl Maria von Weberin (1786–1826) saksalainen ooppera.
Friedrich Nietzsche -sitaatti menee jälleen oikein, filosofin elinvuodet päin prinkkalaa.
Paternoster on eduskunnan paljon huomiota saanut ja meemin asemaan kohonnut hissi.
Kuva: LEHTIKUVA / JUSSI NUKARI
Sivu 66:
Julia Evola viittaa traditionalistiseen kulttuurifilosofiin ja esoteerikkoon Julius Evolaan (1898–1974).
Syvävaltiohuoneen seinällä roikkuvat kuvat ansaitsevat erityisen huomion, koska ne koostuvat yksinomaan salamurhaajista ja maanpettureista. Jacob Johan Anckarström (1762–1792) oli ruotsalainen kuninkaanmurhaaja, joka tappoi Kustaa III:n (1746–1792). Anckarström ei ollut ainoa osallinen murhaan vaan kysymyksessä oli kirjan teemaan sopivasti salaliitto. Ernst Tandefelt (1876–1948) oli Edistyspuolueen sisäasiainministeri Heikki Ritavuoren (1880–1922) murhannut oikeistolainen sortokauden aktivisti. Lennart Hohenthal (1877–1951) oli myös sortovuosien aktivisti ja hän murhasi ampumalla prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen (1856–1905). Lapuan liikkeeseen kuulunut Olavi Runolinna (1906–1971) puolestaan ampui petturiksi epäillyn Minna Craucherin (1891–1932). Litania huomioiden toteamus ”parlamentarismimme historian suuresta kertomuksesta” saa varsin koomisia piirteitä.
Filosofi Emmanuel Lévinasin (1906–1995) pieleen menneissä syntymävuosissa (1870–1924) naurattaa tietysti se, että Niskapalkin mukaan Lévinas selvisi holokaustista kuolemalla jo ennen sitä. Lévinasin tunnetuin teoria liittyy subjektin suhteeseen toiseuteen ja yleensä toiseuden käsitteen määrittelyyn. Tosiasiassa esitetyt elinvuodet ovat Vladimir Uljanovits Leninin.
Sivu 67:
Pia Kauma (s. 1966) on kokoomuslainen kansanedustaja, joka möläytti sittemmin memeettiseksi hokemaksi jääneen tokaisun maahanmuuttajien tuliteristä lastenvaunuista. Hänen reseptinsä koskevat koillisranskalaista maalaispataa ja jo aiemmin mainittua Internet-legendaksi muodostunutta paskansniffaushuumetta, jenkemiä.
Niskapalkki kuuluu Suomen Sisuun, josta myös moni perussuomalaisten aktiivi on alun perin ponnistanut eduskuntaan Jussi Halla-ahosta Olli Immoseen (s. 1986).
Kakistokratia on nimitys hallintomuodolle, jossa idiootit ovat ottaneet vallan. Niskapalkin määrittelemä terve kakistokratia on oksymoroni.
Jukka Hankamäki (s. 1966) oli romaanin julkaisun aikaan tuntemattomampi suuruus, mutta nykyään hänet tunnetaan pamflettimaisesta suurteoksestaan Totuus kiihottaa (Suomen Perusta, 2020) perussuomalaisten ajatuspajalle, josta ehti kehkeytyä kunnon mediamyrsky. Niskapalkki viittaa tässä Hankamäen teokseen Dialoginen filosofia (Yliopistopaino, 2003). Teoksen taustalla on muun muassa Levinasin etiikan teoria. Dialogisen filosofian ilmestymisen aikaan Hankamäki kannatti vielä liberalismia ja ei ollut tiedeyhteisön paaria. Hankamäeltä lainattu tekstinpätkä on mukaelma filosofi Immanuel Kantin (1724–1804) kategorisen imperatiivin pääperiaatteesta.
Niskapalkin teoksen julkaisija on Lügenpresse. Saksankielinen termi tarkoittaa valehtelevaa lehdistöä ja oli konservatiivien käytössä jo 1800-luvun puolivälissä saaden uutta ponttia niin ensimmäisen kuin toisen maailmansodan aattoina.
Diplomaatti Eugen Tekessen. En tiedä tähän tarkkaa viittausta. Eugen tuo toki mieleen eugeniikan. Kiinnostavaa kyllä, Teekesselchen on saksalainen arvoituspeli, jossa kahdella homofonisesti samanlaiselle (mutta kenties eri tavoin kirjoitetulle) sanalle on yritettävä päätellä kontekstista oikea yhteinen merkitys. Tätä arvoituspeliä lukija joutuu osaltaan pelaamaan Jatkosota-extran kanssa.
Sivu 68:
Koliikkiapina tarkoittaa Reijo Tossavaista (s. 1948), entistä perussuomalaisten kansanedustajaa, joka tunnetaan lähinnä Weird Twitterin absurdiuteen yltävästä twiittien laukomisesta.
Manikyyritön käsi on kahden äärioikeistolaisen, Klaus von Grewendropin (oik. Klaus Petri Juutilainen, s. 1963) ja Seppo Lehdon (s. 1962), väliseen Internet-sanasotaan liittyvä termi, joka liittyy jotenkin siihen, että Lehtoa solvattiin mitä mielikuvituksellisimmin tavoin, joista joihinkin liittyi ulosteita levittävä manikyyritön käsi. Tai jotain, minulla ei ole aavistustakaan, mistä tässä on tarkalleen kysymys eikä oikeastaan haluakaan ottaa selvää. Grewendrop on tuomittu sakkoihin Lehdon halventamisesta.
Ihan suoraan sanottuna naurattaa ajatus pahaa aavistamattomista Finlandia-kirjan joka joulu saavista ihmisistä, jotka olisivat tätä joutuneet tavailemaan. Sääli, ettemme elä sellaisessa maailmassa.
Sikala tarkoittaa helsinkiläistä klassikkoravintola Sea Horsea.
Poliisin rekistereihin kuuluu SALPA-järjestelmä eli Salaisten pakkokeinojen asianhallintajärjestelmä.
Hertta Kuusinen vasemmistoporvarillisen Lassi Hiekkalan kanssa.
Tšekkoslovakiantie: Viittaa SKDL:n Hertta Kuusisen sanomaksi väitettyyn toteamukseen Tšekkoslovakian vallankaappauksen aikaan: ”Tšekkoslovakian tie on myös meidän tiemme.” Todellisuudessa Kuusinen ei koskaan sanonut näin. Tšekkoslovakian vallankaappauksessa kommunistit nousivat verettömästi valtaan.
Sivu 69:
“Nimet kyllä soittivat kelloja, mutta kenelle?” Kenelle kellot soivat (1940) on kirjallisuuden Nobel-voittaja Ernest Hemingwayn (1899–1961) Espanjan sisällissotaan (1936–1939) sijoittuva romaani, jossa äärioikeistolaisia falangisteja vastaan taistelevat sissit yrittävät räjäyttää sillan.
Hybridiuhkakeskuksessa järjestetään amerikkalaistyylinen rukousaamiainen. Euroopan Hybridiuhkakeskus perustettiin Helsinkiin vasta romaanin julkaisun jälkeen vuonna 2017 (eikä Valtioneuvostoon).
Hybridiuhkakeskuksen johtoon on nimetty vaihtoehtohistorioitsija ja propagandisti Johan Bäckman (s. 1971), joka tuomittiin oikeudessa vankeuteen mediahäiriköinnistä.
Felix H. Säteri on viittaus Felix H. Sateriin (s. 1966), venäläiseen gangsteriin, joka junaili osaltaan Yhdysvaltain entisen presidentin, Donald Trumpin, Moskovan hotellitornin rakennusprojektin lävitse. Säteri tarkoittaa aatelissuvun asuinkartanoa, joka on vapautettu niin maaverosta kuin ratsupalveluksesta.
”The Old Man’s Back Again” on Scott Walkerin kappale klassikkoasemassa olevalta barokkipoplevyltä Scott 4 (1969). Kappale käsittelee stalinismin paluuta ja henkistä yliotetta ihmisistä.
Kokoomuksen oikeaa laitaa edustavan ja sittemmin ahdisteluskandaaleissa ryvettyneen poliitikko Wille Rydmanin (s. 1986) Twitter-nickiksi on poimittu osuva @willezurmacht. ”Wille zur macht” on luvussa aiemmin mainitun filosofi Friedrich Nietzschen konsepti ”tahto valtaan”, joka määrittelee yli-ihmisyyden perusprinsiipin.
Erkki Hautamäki (s. 1930) on ”historioitsija”, joka on kirjoittanut Mannerheimin salaisen S32-kansion (joka tässä romaanissa on, kuten on jo todettu, olennaisessa osassa) pohjalta teoksen Suomi myrskyn silmässä (omakustanne, 2004).
Sivu 70:
Marcel Petiot -professori: Petiot (1897–1946) oli ranskalainen sarjamurhaaja. Hän esitti hädässä oleville juutalaisille ja muille pakopaikkaa tarvitseville tietävänsä reitin Argentiinaan. Hintana 25 000 frangia. Lääkärinä hän vakuutteli uhreilleen näiden tarvitsevan rokotteen ennen matkaa. Todellisuudessa heihin piikitettiin syanidia. Salanimenään Petiot käytti Tohtori Eugénea (uudelleen luvussa toistuva Eugene), mikä tuntuu makaaberilta vitsiltä (eugeniikka). Uhreja hänellä oli ainakin yli 60 ennen kiinni jäämistään. Vastaavanlaisista aiheista kiinnostuneille suositeltakoon näyttelijä Peter Lorren (1904–1964) ainoaa ohjaustyötä Der Verlorene (1952).
Postdamissa solmittiin natsismin ja armeijan välinen liitto, liittoutuneet pitivät siellä tärkeän sodanjälkeisen kokouksen ja siellä sijaitsee Gilenicken silta, jossa vaihdettiin vankeja kylmän sodan aikana. Steven Spielberg (s. 1946) on ohjannut aiheesta elokuvan The Bridge of Spies (2015).
Olavi Mattila (1918–2013) oli Tamminiemen pesänjakajissakin käsitelty, Kekkosen seuraajaksi povattu keskustalainen poliitikko, joka kuitenkin menetti mahdollisuutensa valtaan. Ekku Mattila on suomalainen selvännäkijä ja erikoispersoona.
Sub poena mortis = rangaistava kuolemalla.
Mediatori on Sanomatalon aulatila.
Kingelin pääsee takaisin messiin yli 20 sivun tauon jälkeen!
Sivu 71:
Jöötä ei pidä Securitas vaan Securitate. Nimi viittaa kommunistisen Romanian salaiseen poliisiin.
SORM-1 on jo aiemmin mainittu venäläinen, FSB:n operoima telehallintajärjestelmä.
Kalista Karju on jälleen yksi kaksoisverbinimi Yli-Juonikkaan monien kaksoisverbinimien listassa. Paitsi että nimi Jerker S. Kemputin viittaa ChemPutin-firmaan, joka on jo esitelty, Kemputin on myös erään netin äärioikeiston syvimpään päähän kuuluneen kansalaisjournalistin nimimerkki. Jerker A. Eriksson (1931–2019) taas oli elokuvakriitikko ja Valtion elokuvatarkastamon puheenjohtaja vuosina 1966–1996. Risto Volanen (s. 1944) todella on historioitsija ja entinen valtiosihteeri. Kokoomusnuorten tiedotussihteeri Feetu Välikatto jakaa nimen lastenkirjailija Mauri Kunnaksen (s. 1950) keksimän tonttuhahmon kanssa. Dr. Rajat Ramzi P. Kiinni Bhatia: En tiedä onko tässä muuta kuin ilmiselvin vitsi ilmaisuun ”rajat kiinni”.
Jo aiemmin mainittuja hahmoja näkyy tässä luvussa jonkin verran: Martti Hetemäki, Hannu Lampio ja jopa Harkonnenin suvun vesa, valiokuntaneuvos Atte Harkonnen.
Thomas Harpf (s. 1957) on suomalainen liikemies ja Suomen Viestintärahoitus Oy:n toimitusjohtaja.
Sivu 72:
Poikkean tässä kohtaa yleisestä viittausten huomioinnista ja totean: Yli-Juonikas tavoittaa erinomaisesti läpi romaanin hienostelevan ja yliasiallisen puheenparren, jonka taakse pyritään kätketään se tunnekuohu, joka pulpahtaisi todellisessa elämässä esiin lähes joka käänteessä ja johon olemme tottuneet poliittisessa puheessa. Parodioidaanko tässä sitä, että valtaanpääsy tekee ääriajattelijoistakin politiikan diskurssin omaksuneita vai ennemmin suomalaisen ITE-kirjallisuuden syvän pään edustajien tapaa kirjoittaa? Vai jotain muuta?
Nykypäivä on sanomalehti ja kokoomuksen äänenkannattaja. Uutispäivä Demari tietysti SDP:n.
#gaslighting eli kaasuvalotus on keino saada rikoksen tai manipuloinnin uhri luulemaan, että vika on hänessä. Termi tulee George Cukorin (1899–1983) ohjaamasta film noir -elokuvasta Kaasuvalo (1944).
#infosota on se, mistä koko Jatkosota-extrassa on kysymys.
Sivu 73:
@kyybungarus on yhdistelmä kahta käärmettä. Katariina Sienalainen oli yksi katolisen kirkon pyhimyksistä, Januarius toinen. Kirschwasser on brändinimike.
Mordecai eli Mordokai on raamatullinen nimi, tärkeä hahmo Esterin kirjassa ja sen mahdollinen kirjoittaja.
Valitettavasti sivulla olevan Twitter-hyperlinkin takaa ei löydy enää mitään. Tämä on ergodisen kirjallisuuden elävyyttä ja samalla riskejä. Jos joku muistaa, mitä linkin takana oli, ratkaisu otetaan kiitollisena vastaan.
Sivu 74:
#silmämato ja ebin. Silmämato on (negatiivinen) visuaalinen vastine korvamadolle eli kiertoilmaisu cannot unsee -toteamukselle. Ebin on tietysti tuttua nuorisokieltä.
#Prägung: Prägung on saksankielinen termi eläinten leimautumiselle. #Lorenz on ilmiötä tutkinut itävaltalainen biologi ja nobelisti Konrad Lorenz (1903–1989). Leimautuminen on tietysti eri asia kuin leimaaminen, mutta double speakissa sillä ei ole niin väliä, mistä puhutaan.
Turkulaista lisäväriä tuo henkiolennoilta käskyjä saanut kaksoismurhaaja Kaarlo Puhakainen, joka tekee vahtimestarina cameon lyhennetyllä nimellä Kaarlo Puh.
Salli Kuulloksen nimi on paitsi kaksoisverbinimi myös rivo sanaleikki. Hän esiintyy myös Yli-Juonikkaan romaanissa Valvoja (Otava, 2009). Hänen erikoisuutensa on kaiken ymmärtäminen tahallaan väärin, joten nimi on ironiaa. Romaani ei kerro, onko Kuullos ehtinyt ikääntyä aivan eri vuosikymmenille sijoittuvien teosten välissä.
Aurelia aurantia on oranssimaljakkaan tieteellinen nimi. Käytännössä virke tarkoittaa siis, että oranssi malja kimalteli kuin oranssi malja.
Tintti H. Pekkanen eli Pentti H. Tikkanen (1927–2006) oli kymmenittäin sotakirjoja takonut suomalainen ammattisotilas, turkulainen hänkin. Miten kaikki nämä turkulaiset ovat löytäneet tiensä Sanomataloon?
Sivu 75:
Sivun hyperlinkki (nyt toimiviakin alkaa tulla!) vie mitä todennäköisimmin tänne. Linkin takana Aktuellt Fokusin uutinen otsikolla “Porrmissbrukande bombnazist stympade sig själv med yxa!”.
Sivun toinen hashtag on lyhennelmä virkkeestä ”Antiracist is a code word for Antiwhite” Ensimmäinen hashtag selittänee tässä kontekstissa itse itsensä. Twitterissä hashtagilla tulee yllättävän vähän epäilyttäviä hakutuloksia, mutta voi olla, että se johtuu sosiaalisen median yhtiöiden aiempaa tehokkaammasta suodatuspolitiikasta. (EDIT. 19.12.2022. Edellinen kappale oli kirjoitettu ennen Elon Muskin [s. 1971] Twitter-sekoiluja.)
Elokuva, jota Kingelin ajattelee, on todennäköisesti Ingmar Bergmanin (1918–2007) ohjaama Fanny & Alexander (1982).
Manala on ravintola Töölössä.
Sivu 76:
Krõõt on virolainen naisen etunimi.
Sivu 77:
Serlachius-museo on arvostettuja kuvataidetapahtumia järjestävässä Mänttä-Vilppulassa sijaitseva museo.
Jälkiurbanismi on termi, jolla kuvataan uskottua tulevaisuuden kehittymistä pois kaupungeista.
Luvuissa on nyt hypätty niin paljon eteenpäin, että teoksen ergodisuuden pitäisi olla kenelle tahansa selvää. Jostain monet väliin jääneet luvut saattavat löytyä, mutta eivät selkeästi tämän romaanin sivuilta. Kiinnostavaa kyllä, ainakin alkuosa luvusta on helpoimmin luettavissa olevaa Jatkosota-extraa, ja siinä on selvimmin erilaisia halvan agenttijännärin piirteitä.
Sivu 79:
Halpaan agenttijännäriin viittaa myös Modesty Blaise -juliste. Modesty Blaise on brittiläisen Peter O’Donnellin (1920–2010) keksimä naispuolinen sarjakuvahahmo, joka seikkailee lähes sadassa pulp-henkisessä trillerissä. Hahmon pohjalta on tehty myös Monica Wittin tähdittämä ja Joseph Loseyn ohjaama elokuva (1966). Hahmon läsnäolo kohtauksessa kertoo siitä, missä moodissa tekstissä liikutaan.
Niinistö viittaa todennäköisimmin Vihreiden entiseen puheenjohtajaan Ville Niinistöön (s. 1976), joka saa kunnian esiintyä teoksessa ”itsenään”, ja samalla jonkinlaisena rikollispomon arkkityyppinä, James Bondin Blofeldinä.
Odaliskin kyynel: odaliski on nimitys jalkavaimolle.
Aga Khan III (1877–1957) oli yksi All India Muslim Leaguen perustajista. Hän oli myös imaami shiiamuslimeihin kuuluvien islaimiittien nizari-lahkossa. Hänen pojanpoikansa ja seuraajansa Aga Khan IV on yksi maailman rikkaimmista ihmisistä. Islaimiitit ovat muiden shiiojen kanssa eri mieltä seitsemännen imaamin henkilöllisyydestä. Nizarit ovat islaimiittien alaryhmä, joka tunnetaan muun muassa assassiineista, mongolien vuonna 1256 tuhoaman Alamutin kaupunkivaltion kultista.
Blut-Zeremonie ei luultavasti viittaa suoraan mihinkään tiettyyn asiaan, vaan on hassuttelua veripalvelun ”uhkaavuudella”.
Mordecai eli Mordokai on yksi Raamatun Esterin kirjan henkilöistä ja merkittävä henkilö juutalaisuuden historian kannalta. Mordokain määräyksestä juhlittavaa purim-juhlaa vietetään vieläkin.
Kirchener tuo mieleen Argentiinaa pitkään johtaneen, peronistisen perinnön soihtua kantaneen Kirchnerin pariskunnan.
Hanna Elise Krabbe (s. 1945) oli yksi länsisaksalaisen RFA-terrorijärjestön jäsenistä, joka vapautettiin vuosikymmenien vankeuden jälkeen vuonna 1996.
Sittemmin eläköitynyt Dan Ashbel (s. 1949) oli Israelin suurlähettiläs Suomessa ja Virossa vuosina vuosina 2011–2016.
Valon leikki kursivoituna. En tarkalleen tiedä, mihin tämä viittaa, joten kaipaan apuja.
”Valikoimastani löytyisi…” Suomen ja Ruotsin välillä liikennöineistä ja uponneista laivoista on nostettu useammankin kerran alkoholia.
Huomionarvoista on, että Odaliskin kyynel on verenpunainen. ”Punainen kyynel” on Vertigo-elokuvan suominimen alaotsikko. Katso s. 3. ja 11.
Portobello Roadilla on maailman suurin antiikkitavaroiden myyntikeskittymä.
Sivu 81:
Belz on juutalaisvaltainen pikkukaupunki Ukrainan rajalla, Lvivissä.
”Az ikh tu mir dermonen…” on alku tunnetulle juutalaiselle kansansävelmälle nimeltä ”Belz, Mein Shtetele Belz”.
Perlman. Itzhak Perlman (s. 1945) on tunnettu israelilainen viulisti.
“Oy oy oy Belz, – –”:
”Fargenign” on jiddishinkielinen ilmaisu, jolla tarkoitetaan iloa, riemua.
Sivu 82:
Yritin miettiä kertaa, jolloin kukaan Niinistö olisi käyttänyt julkisesti punaisia farkkuja. Ei tullut mieleeni.
Puoluesihteeri Panu Laturi (s. 1972) on Niinistön tapaan yhtä lailla ”oikea” henkilö.
Sivu 83:
Kiltin konstaapelin valenimi Raimo Majuri (s. 1943) löytää vastineensa tosielämästä. Majuri on olympialaisiin osallistunut hiihtäjä ja mäkihyppääjä. Hän oli myös poliisi ja YK-luutnantti. Vuosikymmenten jälkeen selvisi hänen sekaantuneen useisiin huumausainerikoksiin. Majuri asui sittemmin Israelissa ja vaihtoi nimekseen Ram Laor. Hän työskenteli maassa uskonnollisten turistiryhmien matkaoppaana.
Replikointi ja tilanteen kuvaus on kuin Aku Ankasta.
Sivu 85:
Storytime-haaste on YouTubessa kiertävä haaste. Sen myötä kerrotaan päähenkilöstämme Mika Kingelinistä olennaisimmat taustat. Myös tämä osio Jatkosota-extrasta on harvinaisen suoraviivainen, elämäkerroista tuttu ja melkein banaali kuvaus yhden ihmisen poliittisesta suunnanmuutoksesta.
Nuori Kingelin on ollut monien nuorten miesten tapaan aikamoinen nörtti, liveroolipelaamista ja koneella istuskelua. Vanhempien liikkeen nimi on Fallorex ja vaikka työtä ei koskaan kuvata suoraan, nimen ja vihjailujen takia mieleen tulevat seksivälineet.
Sivu 86:
Seksiliikkeen takia naurattaa mielikuva ”yhteydestä lähiseudun vanhaan asiakaskuntaan” ja ”myymälän kodikkuudesta”.
EU:n byrokratia painaa tätäkin dildokauppaa tekevää yrittäjäperhettä.
Sivu 87:
Kuten nimestä on jo voitu päätellä, Kingelin on turkulainen tai ainakin varsinaissuomalainen perhe.
Ohimennen heitetty luonnehdinta Pekka Niskapalkista ariosofina paljastaa enemmän kuin voisi ajatella. Ariosofia on 1900-luvun vaihteessa syntynyt arjalaisokkultistinen ajattelutapa, jolla on yhteys teosofiaan, saksalaiseen romantiikkaan ja kristinuskoon. Rotu on uskoa, usko yhdistää rodun. Myöhemmin ariosofia vaikutti natsiokkultismiin. Mystiikan ja ääriliikkeiden välinen suhde tulee kirkkaasti esille ja tuntuu samalla hämmentävältä Kingelinien tavallistakin tavallisemman arjen keskellä.
Valhalla-aholaisuus on aika tyypillinen sanaleikki mutta tuo jälleen yhden synkän lisävärin kokonaisuuteen.
Sivu 88:
Mandarom voi luoda mielikuvan roolipelistä, mutta kyseessä on myös nimitys 1900-luvulla syntyneen aumismikultin ideologiaan kuuluneelle ”pyhälle kaupungille”. Tällä kertaa kultissa oli kyse kaukoidän uskonnoista innoituksensa saaneesta hörhöilystä, eikä tule luultavasti kenellekään yllätyksenä, että johtohahmo Gilbert Bourdin (1924–1998) piti itseään messiaana. Jos kyse ei ole vain irrallisesta vitsistä, sivuston nimi tuntuisi vihjaavan, että vaikka Mika kokeekin erään tapahtuman kautta ”kääntymyksen” ääriajatteluun, pohjalla on jo ollut kiinnostusta.
Forugh jakaa etunimen Iranin tunnetuimman naispuolisen runoilijan Forugh (usein myös Forough) Farrokhzadin (1934–1967) kanssa.
Sivu 89:
Atif Darpan Chagla. Minulla ei ole tietoa onko nimi viite johonkin, DARPA on toki Yhdysvalloissa toimiva aseiden tutkimuslaitos.
Jenkem-valmisteet mainitaan jälleen.
Kingelin paljastuu jonkinlaiseksi incel-tuntoja sisällään kantavaksi surullisen hahmon ritariksi. Forughin, jos häntä on oikeasti edes ollut olemassa, kohtalosta saadaan synkkä viite, kun viimeinen viesti on selvästi jonkun toisen kuin tytön itsensä kirjoittama.
Sivu 90:
Prägung mainitaan toistamiseen, tällä kertaa ilmaisua käytetään oikein. Konrad Lorenz tosin oli itävaltalainen eikä saksalainen. Katso myös s. 74.
ATM ja MAT ovat muun muassa ”miesten tasa-arvoa” ajaneen Henry Laasasen viljelemiä termejä, jotka liittyvät Laasaseen teoriaan, jonka mukaan kunnollinen mutta “markkina-arvoltaan” heikko mies ei saa naista. Kummasti teoria jättää mainitsematta tyystin yksin jääneet naiset. Tästä parisuhteen muodostuksen ”epätasa-arvosta” ovat myös kirjoittaneet Timo Hännikäisen kaltaiset esseistit. Terminologia on sukua nykyään tunnetulle incel- eli involuntary celibate -ajattelulle.
Sivu 91:
Vaikka kirjan muoto on postmoderni, muodostuu päähenkilöistä vähän kerrassaan jonkinlainen nyanssipitoisempikin kuva. Niskapalkista on tähän mennessä opittu hänen olevan niin sisulainen kuin okkultisti. Mika taas näennäisestä sympaattisuudestaan huolimatta kääntää Forughin surkean kohtalon omaan egoonsa kohdistuvaksi pettymykseksi.
Huvittavaa onkin, että seuraavaksi on jälleen karikatyyrien aika, sillä Kingelinin elämän alkuvaiheet jäävät sikseen, kun poliitikot Teuvo Hakkarainen (s. 1960) ja Terhi Kiemunki (s. 1966) tulevat kuvioihin vaihtoehtoversioina itsestään. Myös monia muita perussuomalaisia mainitaan seuraavilla sivuilla nimeltä.
Viitasaarelainen Hausmylly-yhtye tunnetaan rasistisesta huumorikappaleestaan ”Se musta mies”, joka perustuu osin Kake Singersin vuonna 1978 nauhoittamaan disco-kappaleeseen “Me halutaan olla neekereitä”.
Heimat on saksalainen kotiseudun käsite, jota on niin romantisoitu kuin ironisoitu taiteessa ja joka yhdistetään erityisesti nationalistis-romanttisiin virtauksiin.
Hakkaraisen siteeraama ”jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin” on Paavo Cajanderin (1846–1913) kääntämästä J. L. Runebergin (1804–1877) Vänrikki Stoolin tarinoiden (1848) nimirunosta ”Vänrikki Stool”, jossa Suomen sodan (1808–1809) veteraani muistelee menneitä.
Mustat sotniat olivat Venäjällä 1900-luvulla toiminut äärioikeistolainen ryhmittymä, joka vastusti sosialismia ja puolusti tsaaria. Heidän periaatteensa – diktatuuri, maan jakamattomuus, ortodoksisuus – olivat oikeastaan samoja kuin valta-Venäjän periaatteet nykyään mutta rojalistisella pohjavireellä.
#autocorrect: Yli-Juonikas korostaa teoksensa kirjallista luonnetta pistämällä henkilönsä ”puhumaan” kuin nämä olisivat keskustelemassa sosiaalisessa mediassa. Seuraavalla sivulla sama toistuu.
Puhelimen autocorrect muutti sanan working muotoon “sorkkienhoitokustannuksiin”. #wtf
Lenininpuisto on niin pieni, että ajatus tuulivoimalapellosta siellä on tarkoituksellisen koominen. Omassa todellisuudessamme sinisten valtuustoryhmä ehdotti puiston nimen muuttamista Ukko-Pekan puistoksi, tämä tosin vasta Yli-Juonikkaan teoksen ilmestymisen jälkeen. Persujen oireilu infraäänisaasteen tiellä viittaa tietysti salaliittoteoreetikkojen pakkomielteeseen vastustaa tuulivoimaloita. Tästä paras esimerkki lienee Matti Putkosen (s. 1950) huoli räjähtävistä lepakoista. Kingelinin ulkopuolisuutta porukassa korostetaan siten, että hänellä on eri harhaluulot kuin muilla.
Manikyyritön käsi mainitaan jälleen, tällä kertaa ilmestyen uhkaavasti ja selittämättä verhojen lomasta kuin goottilaisessa kauhuromaanissa. Katso myös s. 68.
ANC: Active Noise Cancelling. Tarkoittaa yhden äänen peittämistä toisella, vähemmän häiritsevällä äänellä.
Sivu 94:
Lonkerokoulutyttöporno. Jos joku on niin viaton, ettei vielä tiedä, kerrottakoon, että skenaario koulutyttöjen ruumiinaukkoihin tunkeutuvista hirviölonkeroista on yleinen japanilaisissa pornopiirretyissä, hentaissa.
Frankfurtin koulukunta oli yhteiskunnan käsitteeseen kriittisesti suhtautunut marxilaisvaikutteinen yhteiskuntatieteellinen suunta, jonka tunnetuin edustaja on luultavasti Theodor Adorno (1903–1969).
”Paha kun ei näy sitä väriä missään…” on katkelma sivulla 92 mainitusta ”Se musta mies” -kappaleesta.
Schatz on tyypillinen saksalainen ja erityisesti juutalainen sukunimi. En ole varma viitataanko tällä johonkin tiettyyn henkilöön.
Suomen Sotilas -lehti kirjoitetaan tosiasiassa kahdella isolla kirjaimella.
”…hieroja Kerstenin ja antropologi von Grönhagenin…” Felix Kersten (1898–1960) oli Himmlerin virolainen hieroja. Kerstenin väitetään pelastaneen läheisellä suhteellaan Himmleriin lukuisia juutalaisia tuhoamisleireiltä. Osa väitteistä on sittemmin asetettu epäilyksenalaisiksi, mutta hänellä oli mitä ilmeisimmin rooli Tanskan ja Norjan juutalaisten pelastamisessa Ruotsiin. Yrjö von Grönhagen (1911–2003) taas oli Himmlerin kanssa yhteistyötä tehnyt suomalainen antropologi, joka vangittiin sodan jälkeen ja vapautettiin 1947. Itse virkkeessä ei ole paljoakaan järkeä, jos referenssinä on meidän maailmamme. Kerstenin peitetoiminta oli liittoutuneiden hyväksi ja Grönhagen oli avoin vielä sodan jälkeenkin saksalaissympatioistaan. Kingelinin hourailu on tyypillistä salaliittoteoreetikon nuorallakävelyä.
Zusammenbruch (saks.) = romahdus.
Grönhagen tallensi Karjala-reissuillaan kanteleensoittaja Timo Lipitsän runonlaulua. Lipizza viittaa lipizzanhevosiin, habsburgien ajalta periytyvään eurooppalaiseen hevosrotuun.
”Ei tarvinnut olla kovinkaan hullu…” No varsin hullu kuitenkin.
Hitlergruß-käsi on tietysti natsitervehdyksenä paremmin tunnettu roomalainen tervehdys, jolla osoitettiin kunniaa valtakunnanjohtajalle.
Sleipnir oli skandinaavisessa mytologiassa ylijumala Odinin kahdeksanjalkainen hevonen, joka vei sankarivainajat Valhallaan.
Sivu 95:
Mielikuva “hausmyllystä” luomassa pyörteen, jota kohti ihmiset nousevat saattaa olla viittaus johonkin.
Ihmistuhatjalkainen mainitaan jälleen, nyt Sleipniriin yhdistettynä.
Tsahal on Israelin puolustusvoimat.
Sivu 96:
Hakkaraisen lainaus on viimeinen säkeistö Charles Baudelairen (1821–1867) sonetista ”Recueillement”, joka ilmestyi hänen tunnetuimman teoksensa Pahan kukkien (1857) kolmannessa painoksessa. Runoa ei ole käännetty uusimpaan Pahan kukkien suomennosvalikoimaan, johon on poimittu vain kokoelman ensimmäisen painoksen runoja.
Geoffrey Wagnerin (s. 1927) englanninkielinen käännös kuuluu:
The dying sun goes to sleep in an archway,
And, like a long shroud dragging from the East,
Hear, O my dear one, hear the soft night coming.
Olen suhtautunut Lars von Trierin (s. 1956) elokuviin vaihtelevasti vuosien mittaan. Pidin aikoinaan hänen teoksistaan paljonkin. Idioottien (1998) TV-esitys vuodelta 2001 on ensimmäisiä VHS:lle nauhoittamiani taide-elokuvia. En ollut elokuvasta tuolloin ylenpalttisen vaikuttunut mutta arvostin sen poikkeuksellisen rujoa otetta. Sittemmin erityisesti Riget eli Valtakunta-televisiosarja (1994–1997) ja Europa (1991) iskivät minuun.
Joskus 2000-luvun jälkipuolella suhtautumiseni von Trieriin alkoi muuttua. Olin löytämässä uutta kriittistä silmää ja aloin suhtautua joihinkin aiemmin käytännössä ajatuksitta tapittamiini elokuviin jyrkemmin etsiessäni pistettä, johon makuni tosiasiassa sijoittuu. Otin tiukempaan syyniin ohjaajia elokuvien takana ja tunnustin itselleni, keiden tyyleistä en pidä.
(Oheisen linkin takaa löytyy vuonna 2019 kokoamani lista ohjaajista, joiden teoksista oli elokuvan historiaan ja teoriaan sukeltaneena keltanokkana “pakko pitää”, kunnes aikuistuminen läpsi järkeä päähän. Se pitää edelleen paikkansa. Orson Welles puuttuu jostain syystä, ehkä Pahan kosketuksen [1958] vuoksi.)
Kävin läpi kantaaottavaa vaihetta. Tuolloin minua häiritsi von Trierin elokuvien keskeinen piirre, jonka tulkitsen ohjaajan sadismiksi hahmojaan kohtaan; tämä siis kauan ennen kuin ohjaajaa syytettiin näyttelijöiden kiusaamisesta. Teosten laatu tuntui vaihtelevan villisti. Inhosin Dogvilleä (2003), pidin Antichristista (2009), Manderlay (2005) on täysi epäonnistuminen, dokumentti Five Obstructions (2003) ihan hauska. Muistan tylyttäneeni erityisesti Melancholiaa (2011), jonka näin teatterissa tuoreeltaan.
Kuvaavaa kyllä, kun katsoin vuosia myöhemmin Melancholian uudelleen, en kyennyt palauttamaan mieleeni inhoni syytä. Ehkä olin kutsunut sitä saarnaavan yksitotiseksi, mikä on jälkikäteen ajatellen virheluenta. Nykyään pidän Melancholiaa ohjaajansa onnistuneempiin kuuluvana työnä. Missä syy? Luultavasti siinä, että minussa joskus elänyt halu löytää joku ideologinen aspekti on paremmin tasapainossa sen kanssa, että elokuva on ensisijaisesti esteettistä värinää. On löytynyt maku, yhtä määrittämätön asia kuin se “jokin”, jota taide parhaimmillaan ilmentää.
Luultavasti myös maailma, tai Eurooppa, on muuttunut. Mitä von Trier joillain teoksillaan ajaa takaa ei tunnu enää aivan läpikotaisin typerältä nihilismiltä vaan idealismilta.
En pidä mahdottomana sitäkään, että feminiininen minussa on nykyisin enemmän vallalla kuin tuolloin. Von Trier on feminiinisyyden ohjaaja. Elokuvan ei tarvitse silmissäni enää alistua maskuliinis-esteettisiin sääntöihin, vaan toivon siltä jotain muuta. Se jokin muu ei tosin ole kehollisuutta, jota feminiinisyyden ja myös feminismin ohessa tilaajalahjana tyrkytetään, vaan jotain immateriaalista. Toisin sanoen, ymmärrän nykyisellään paremmin taiteen käyttötarkoituksen sen ilmaisijana, jota ei voi suoraan sanallistaa, ja välitän vähemmän korrektiudesta tai siitä, mitä pitäisi sanoa ollakseen hyvä ihminen. Sen sijaan välitän siitä, mitä voi sanoa näyttääkseen vain ihmisen.
Samalla olen alkanut ymmärtää paremmin, että von Trier on niitä harvoja ohjaajia, jotka tekevät taidemuodolla, mitä tahtovat. Jos jostain ohjaajasta voi vailla ironiaa käyttää ilmaisua auteur, niin hänestä. Ymmärtäessäni paremmin hänen teostensa asetelmallisuutta, niin estetiikan kuin etiikan kannalta, olen alkanut ymmärtää paremmin hänen pyrkimyksiään taiteellisen humaaniuden saralla.
Mutta.
* *
Mutta.
Riget on monien mielestä von Trierin magnum opus. Twin Peaksista (1990–1991) inspiraationsa saanut kahdeksanosainen sarja naitti yhteen tanskalaista mustaa huumoria, kauhua, sairaalasarjan ja visuaalisen ilmeen, jota hallitsevat käsivarakamerat ja seepiansävyinen, rakeinen filmijälki.
Kööpenhaminan Rigshospitaletin käytävillä tapahtuu kummia. Huippukirurgi kehittää pakkomielteen maailman suurimpaan kasvaimeen. Lahjakas nuori lääkäri pyörittää huumekauppaa sairaalan kellarissa. Johtaja yrittää kohottaa sairaalan yleishenkeä tekopirteällä imagokampanjalla. Ruotsalainen aivokirurgi saapuu sairaalaan tuoden mukanaan ennakkoluulonsa tanskalaisia kohtaan.
Näiden inhimillisten sattumusten lisäksi joukossa on paljon luonnottomia sellaisia. Sairaalan käytävillä liikkuu henkiä. Hurjasti kaahaava aaveambulanssi ajaa pihaan joka ilta samaan aikaan. Eräs lääkäreistä tulee raskaaksi, eikä nopeasti vatsassa kasvava lapsi ole aivan sitä, mitä odottaisi. Tapahtumat kietoutuvat sarjan edetessä yhteen, ja toinen kausi päättyy kiperästi kesken.
Jatkoa ei koskaan tullut, koska liian monta avainnäyttelijää kuoli lyhyen ajan sisään toisen kauden esityksen jälkeen. Se on sääli. Riget on erinomainen, koska se tasapainoilee taitavasti sairaalasatiirihahmojen ja satunnaisen, hämmästyttävän outouden välillä. Näytteleminen on tunnelman luomisessa avainasemassa. Sarja ei ole koskaan liian synkkä, vaikka siinä on goottilaisen kauhun kaameutta.
Muutama vuosi sitten elokuvalehtiin alkoi yllättäen tihkua huhuja kolmannen kauden toteutumisesta. Myöhemmin huhut varmistuivat todeksi. Kuten Twin Peaksin kolmas kausi, The Return (2017), Riget: Exodus (2022) sai ensi-iltansa noin 25 vuoden tauon jälkeen. Exodus on ilkikurisesti “paluun” vastakohta. Lynchin röyhkeys lienee rohkaissut von Trieriä. Vaikka osa näyttelijöistä oli jo kuollut tai muuten haluttomia palaamaan Twin Peaksin maailmaan, Lynch osoitti, kuinka jatkon luominen oli mahdollista ottamalla huimia luovia loikkia.
Kuten todettua, Rigetin alkuperäisistä näyttelijöistä on kuollut merkittävä osa, kuten pääosia esittäneet Ernst Hugo Järegård (1928–1998) ja Kirsten Roffles (1928–2000). Von Trier ja tuottajat ovat ratkaisseet heidän poissaolonsa tuomalla sarjaan uusia hahmoja, jotka ottavat kuolleiden paikat ja jatkavat heidän seikkailujaan käytännössä suoraan.
Järegårdin ruotsalaisen aivokirurgi Stig Helmerin tilalle ilmestyy Mikael Persbrandtin esittämä Helmer Jr., joka toteaa “jatkavansa isänsä työtä” ja jolla on sama luonne ja samat ennakkoluulot kuin isällään. Rofflesin esittämän psyykikko rouva Drussen tohveleihin astuu unissakävelijä Karen (Bodil Jørgensen). Kuten Drusse, Karen keskustelee henkien kanssa, pitää aamutakkia ja istuu pyörätuolissa isokokoisen Balderin (Nicolas Bro) työnnettävänä. Myös Balder on korvaava hahmo, sairaala-apulainen, joka näyttää samalta kuin edellisten kausien Bulder (Jens Okking).
Karen katselee sarjan ensimmäisessä kohtauksessa Rigetin edellisen tuotantokauden viimeistä jaksoa DVD:ltä ja lausuu ääneen tyytymättömyytensä. Hän asettuu nukkumaan ja sitoo itsensä vuoteeseen, mutta koska “Valtakunta ei ole vielä valmis”, hän irrottaa pian itsensä köysistä ja kävelee tuntemattoman henkilön pihalle tilaamaan taksiin, joka kuljettaa hänet sairaalaan. Karenin astuessa sisään sairaalan liukuovista kuvasuhde muuttuu ja sarjan värit saavat tutut seepiansävyt. Karen liukuu rouva Drussen rooliin, ja Riget muuttuu Rigetiksi. Soppaa sekoittaa, että Karen on mahdollisesti sama hahmo kuin yhtä lailla Jørgensenin esittämä Idiootit-elokuvan päähenkilö.
Tuotantokausi on voimakkaan brechtiläinen; se viittaa heti alusta lähtien jatkuvasti omaan fiktiiviseen luonteeseensa ja rikkoo immersiota jopa von Trierille epätavanomaisen aggressiivisesti. Ohjaajan nimi mainitaan monesti, häntä kutsutaan idiootiksi ja sarjan edellisiä kausia huonoiksi. Jotkut hahmoista tiedostavat olevansa fiktiivisiä ja kommentoivat “esittäneensä itseään” edellisillä kausilla. Samalla TV-sarja on ollut “totta”, mystiset tapahtumat ovat jättäneet sairaalan elämään jäljen. Yhden metakerroksen lisää tuo se, että Rigshospitalet on oikea sairaala, ja kolmas kausi on aiemmista poiketen kuvattu sairaalan käytävillä. Exoduksen sijasta kauden nimi voisi yhtä hyvin olla Riget: Remix.
Katsoja potkaistaan väkisin nostalgiatripille, jonka tarkoitus tuntuu jatkoa odottanutta halveeraavalta. Varo mitä toivot, on viesti, tai ainakin, jos toivot jatkoa suosikkisarjalle. En voi tietää, mitä käsikirjoittajien mielessä on liikkunut, mutta jatkumo tämän ja aiemmin tulleen välillä tuntuu epämääräiseltä. Von Trier on sarjaa varten jatkanut yhteistyötä hänen uransa alkuaikojen kirjoituskumppanin, Niels Vørselin (s. 1953), kanssa. Ohjaajatoveriksi on palannut Morten Arnfred (s. 1945). Uudessa Rigetissä on kohtauksia, jotka on helppo kuvitella osaksi alkuperäistä kolmannen kauden suunnitelmaa ja jotka on siirretty melko sellaisinaan tähän remix-versioon. Osa kohtauksista taas on selvästi luotu tätä kautta varten.
Toisin kuin Lynch ja hänen käsikirjoittajakumppaninsa Mark Frost (s. 1953), jotka halusivat rikkoa Twin Peaksin kaavan outouttamalla tuttua, von Trier vieraannuttaa katsojaa kävelemällä vastakkaiseen suuntaan ja toisintamalla uskollisesti mutta hengettömästi kaiken, mistä Rigetissä oli kyse. Ensimmäisten kausien vapaamuurarikilta saa uuden inkarnaation Tanskaan muuttaneiden ruotsalaisten salaseurana. Opiskelijat jatkavat edelleen hämäräbisneksiään kellaritiloissa. Lääkärit ovat vaihtuneet uusiin, mutta heidän keskinäinen dynamiikkansa sairaalan käytävillä toimii samoin kuin edellisten kausien hahmojen. Henkilöt jopa hokevat samantapaisia tai samoja iskulauseita.
He toisintavat arkkityyppejä, totesi katselukumppanini, ja näin asia juuri on. Jaksojen lopputekstien aikana von Trier puhuttelee totuttuun tapaan katsojaa suoraan, mutta tällä kertaa Parkinsonin tautia sairastava ohjaaja piilottaa itsensä punaisen verhon taakse. Sen alta näkyvät vain levottomasti liikahtelevat kengänkärjet. Asetelma on humoristinen, ja samalla siinä on jotain arkisella tavalla uhkaavaa, hieman kuin Haruki Murakamin (s. 1949) parempien romaanien joissain kohtauksissa. Myöhemmin uhka konkretisoituu yllättävällä – tai postmodernin tarinankerronnan kontekstissa vähemmän yllättävällä – tavalla.
Riget: Exodus on toisteisuudessaan banaali ja hengetön. Von Trierille tyypillinen, jo mainitsemani sadismi voimistuu sarjan lähetessä loppuaan. Hän tuntuu halveksuvan miljöötä, katsojia ja luomiaan hahmoja, joista näkyi vielä 1990-luvulla tekijöiden niitä kohtaan tuntema rakkaus, halu kirjoittaa näyttelijöiden suihin herkullista replikointia.
Moni suosikkihahmo tuodaan takaisin, mutta heille ei anneta mitään tekemistä. Uusilla hahmoilla on sympaattiset outoutensa, jotka tuntuvat teeskennellyn päälleliimatuilta ja väkisin kirjoitetuilta. Nikolaj Lie Kaas yrittää parhaansa mielialasta toiseen sinkoilevana psykoottisena kirurgina, mutta vitsi lakkaa olemasta hauska ensimmäisen kerran jälkeen ja muuttuu Jope Ruonansuun sketsejä muistuttavaksi hokemiseksi. Onnistunein uusi hahmo on Helmer Junioria joka paikkaan uskollisesti seuraava sairaanhoitaja Anna (Tuva Novotny). Novotnyn epämukavia tunteita herättävä roolisuoritus on mahdollisesti sarjan paras.
Metanarratiivi ei toimi. Samalla, kun sarja yrittää vakuuttaa olevansa nyt askeleen lähempänä “oikeaa maailmaa”, käsikirjoitus on epätodellisen tuntuinen. Hauskoiksi tarkoitetut mutta liian surrealistiset työpaikkakohtaukset seuraavat toisiaan, eikä sarja ole enää lainkaan kiinnostunut miljööstään, vaikka se esittää keskinkertaista heikommaksi jäävää satiiria tanskalaisesta terveydenhuollosta. Irvailua on niin vähän, että se tuntuu kyyniseltä yleisönmiellyttämiseltä: no niin, nyt saitte hetken hauskaa, että jaksatte katsoa hidasta kidutusta. Sairaalan johtaja Bobin (Henning Jensen) yritykset nostaa talonsa mainetta ja Helmerin kipuilut tanskalaisten keskellä olisivat kasvaneet arvaamattomaan huipennukseen aiemmilla kausilla. Exoduksessa ne ovat irtohupailua, jolla ei ole suurta merkitystä. Ehkä tarkoitus on irvailla Twin Peaksin lopun (anti)katarsikselle, mutta miksi tehdä niin viisituntisen TV-elokuvan muodossa?
Riget: Exodus muistuttaa, miksi von Trier on pahimmillaan tuskastuttavan näsäviisas. Masennus löytyy virallisesta tautiluokituksesta, sanoi toinen katselukumppanini, ja näinhän se on. Sarja on metatasoja rikkova selvästi tietoisella tavalla. Häiritseekö? Ähäkutti, niin oli tarkoituskin. Tuntuuko sarjan raamatullisia mittasuhteita saava nihilismi lapselliselta? Niin sen kuuluukin. Jääkö kaikki epätyydyttävästi puolitiehen? Kyllä, mitä muuta edes odotit? Avoin provokaatio on ohjaajan helmasynti, passiivisaggressiivinen kikkailu ja takaporttien auki jättäminen kielivät pelkuruudesta, ei rohkeudesta.
Parkinsonin taudin oireista kärsivä von Trier on kertonut, että kuvaukset tuntuivat hänestä kurjilta. Se näkyy ruudulla. Riget: Exodus on iloton, sen vitsit verettömiä. Se on vähemmän kiinnostunut luomaan katsojaa riemastuttavia hahmoja kuin aiemmat tuotantokaudet, eikä se toimi Twin Peaksin paluun kaltaisena kolossaalisena mielennyrjäyttäjänä, joka rikkoo televisiodraaman rajoja. Lynch tunkee Stan Brakhagea (1933–2003) ja Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailua (1968) valtavirta-TV:n antiin tottuneen katsojan kurkusta alas, von Trier tyytyy viittaamaan laiskasti Carl Theodor Dreyeriin (1889–1968) ja Ingmar Bergmaniin (1918–2007). Kieltämättä mitään Riget: Exoduksen tällaista en muista nähneeni televisiosta, mutta se ei ole yksin hyvä asia. Kiusallisella tavalla tunsin katsovani Rigetin sijasta sen yhdysvaltalaista, umpisurkeaa remakea, Stephen King’s Kingdom Hospitalia (2004).
Ohjaaja sulki täten yhden urallaan avoimeksi jäänyttä oven. Ratkaisu pistää pohtimaan, päättääkö von Trier jonain päivänä toisenkin kesken jääneen trilogiansa, Amerikka-sarjan, ja täten umpioi uransa.
Merkittävimpiä syitä halveksua lähes mitä tahansa taideteosta on ajatella teoksen kohdeyleisöä. Sosialistit paheksuvat porvarillista taidetta, koska vihaavat porvareita. Kulttuuri-ihmisten posket punastuvat ironiattoman, alimman yhteisen nimittäjän massaviihteen parissa, koska se muistuttaa heitä työväestön (mielen)köyhyydestä. Populistit paheksuvat korkeakulttuuria, koska ovat luonnostelleet eliitin vihollisikseen.
Taiteen demokratisoinnin puolella on helppo olla. Ääni muuttuu kellossa, jos joutuu itse demokratian uhriksi ja katsomaan jotain, joka on suunnattu halveksimalleen yleisölle. Ei voi sanoa, etteikö teoksella itsellään olisi tuolloin edelleen väliä, mutta se muuttuu eräänlaiseksi kaksoiskuvaksi, jossa yhdellä puolella on teos omin silmin todistettavana materiaalis-immateriaalisena objektina ja toisella teoksen suhde yleisöön ja siihen kohdistuvat odotukset.
Eräällä elokuvafoorumilla Chantal Akermanin (1950–2015) ohjaaman Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles -elokuvan (1975) suuri ystävä huolestui siitä, että belgialainen taide-elokuva sai ykkössijan tuoreimmassa Sight & Sound -lehden maailman parhaiden elokuvien äänestyksessä.
Sight & Sound on maailman arvovaltaisin elokuvalehti ja sen kymmenen vuoden välein järjestettävä äänestys on definitiivisin elokuva-alan ammattilaisten “kaanon”. Tulos oli suurehko yllätys vuoteen 2012 verrattuna ja heijasti laajemmin elokuvahistorian trendejä. Vanhat Hollywood-elokuvat, italialainen neorealismi ja Ranskan uuden aallon miespuoliset ohjaajat, kaanonin peruskivet, painuivat listalla alas, aasialaiset elokuvat sekä naisten ja vähemmistöryhmien elokuvat nousivat ylös. Jo oli aikakin, jos minulta kysytään. Tulosta edesauttoi äänestyksen laajeneminen. Äänestämään kutsuttuja elokuva-ammattilaisia, kriitikkoja ja akateemikkoja oli tällä kertaa yli kaksinkertaisesti eri puolilta maailmaa, tarkalleen ottaen noin 1 600 kappaletta. Listan diversiteetti lienee tulosta laajasta otannasta. Samoin se heijastaa elokuvakritiikin painumista maan alle valtavirtakulttuurissa ja muuttumista yhä akateemisemmaksi.
Riemun sijasta Jeanne Dielmanin foorumifania ahdisti kovasti. Hän näki ylentämisen johtavan alentamiseen. Elokuva menettäisi arvoaan ja saisi elokuvahistoriallista mainehaittaa sen kerätessä huomiota ja joutuessaan plebeijien katseiden ja samalla väistämättömän pilkan kohteeksi. Onhan osapäiväprostituoituna työskentelevän kotirouvan elämästä kertova elokuva muodoltaan kokeellinen ja hidas, siis arkinen ja vailla elämää suurempaa, fantasmaattista kertomusta.
Pelko on paljon puhuva vaikka aika huvittava. Suurin osa edes elokuvataiteeseen vakavasti suhtautuvista ihmisistä ei ole kiinnostunut Sight & Soundin äänestyksestä. Suuri yleisö tuskin pilkkaa sen enempää kuin ennenkään. Silti fanin ahdistus oli todellista, likaiset ihmiset likaisine mielineen tulevat tahrimaan jotain hyvää.
Taiteen demokratisointi on monista salaa kammottava ajatus. En tunne ainuttakaan ihmistä, joka ei jollain tavalla vihaisi jotain teosta, koska se houkuttelee epämiellyttäviä ihmisiä luokseen. Itsekin, no-brow-periaatteistani huolimatta, en jaksa keskiluokkaista arvomaailmaa paijaavaa estetiikkaa, koska pidän sitä arveluttavana. Sulatan paljon paremmin ääripäät, kansanpopulismin tai pienen piirin elitismin.
Pelko tiivistyy toiveeseen: enkö saisi pitää tätä aarretta vain itselläni, kaltaisillani? Jeanne Dielman, työläisnaisen arjesta kertova elokuva, on suunnattu yliopistossa koulutetuille ihmisille, joista on mukavaa ajatella vapaa-ajallaan sosialistisia ajatuksia työläisistä. Niin sen nelituntisen pituuden puolesta väistämättä onkin. Duunari, duunarinainen, sen sijaan valitsee leffailtaansa todennäköisesti mieluummin eskapismia eli romanttista komediaa, kauhuleffan tai seikkailutoimintaa, ei Akermanin slow cinema -mestariteosta.
Se ei kuitenkaan tee teoksesta arvotonta; pidän Jeanne Dielmania yhtenä parhaista elokuvista. Olennaisin siitä kuulemani kehu on, että miespuolinen ystävä kertoi elokuvan muuttaneen oleellisesti hänen suhtautumistaan oman äitinsä arkiseen aherrukseen. Se lienee minkä tahansa kaanonin ykkössijan arvoinen asia.
