Pop-esseistin perustemppu on käydä vastaan sitä, joka on “hyvän kulttuurimaun mukaista” ja kertoa mielihaluistaan, jotka kirjoittajan mielestä yhdistetään johonkin halveksittuun.
Kirjoituksissa mielihalu älyllistetään. Esseistä kasvaa pitkiä kertomuksia henkilön matkasta mielihalunsa ytimeen: kuinka uteliaisuudesta tuli addiktio. Itseä katsotaan ulkoa, terävästi ja tiedostaen oman ilonsa halpamaisuus mutta samalla pyytämättä liikaa anteeksi, jotta konflikti säilyisi.
Ensimmäinen kertoo nauttivansa pornosta enemmän kuin kirjallisuudesta, toinen katsoo saippuasarjoja ironian ja aitouden välimaastossa haahuillen, kolmas tykkää juoda bulkkikaljaa eikä India pale alea.
Jokainen tiedostaa, että näistä pitäisi kirjoittaa ylivuotavan anteeksipyytelevään sävyyn mutta ei enää, nyt sen hetki on ohi, on aika luoda tarkoituksellisuutta samalla häpeilyn vivahdetta hyppysissä pidellen.
Muotisana on nautinto, kirjoitetaan siitä miltä tuntuu nauttia, kuin tiedettäisiin jotain hekumasta, vaikka lihallisuus on tipotiessään ja keho jotain mitä hävetä.
Ehkä heikkouksien, jotka eivät tosiasiassa ole heikkouksia monenkaan mielestä, myöntäminen on inhimillistävää, vaikka siinä näkyy omahyväisen taikurin virne hetkeä ennen kuin nenäliina muuttuu jälleen kerran kyyhkyseksi. Luoja auta, ehkä joku tosissaan ajattelee olevansa transgressiivinen. Kulttuurihenkilö osti Coca-Colaa. Ja Robert Bresson tykkäsi James Bondista.
Näissä vilautteluissa on roppakaupalla teeskentelyä, paljastuksia jotka eivät ole paljastuksia. On kuin yksi suurimmista tabuista, jonka kirjoittajat nykyään keksivät, olisi myöntää oma itsekeskeisyytensä, keskinkertaisuutensa, vaikka se ei kerro kuin sen, että jos jotain varten ollaan valmiita näkemään työtä, se on laiskuuden järkeistäminen.
