Modernin teatterin helmasynteihin kuuluu immersion aliarviointi. Immersiota taas on monenlaista. Teos voi kutsua katsojaa juonensa, estetiikkansa, hahmojensa tai sen herättämien tunteiden avulla.
Pelkät ajatukset eivät riitä immersioon, eivätkä ajatuksiksi riitä yksinkertaiset hokemat. Brechtiläisyys ja muut etäännyttämiskeinot ovat tietysti asia erikseen. Niidenkin pohjana on immersiivinen teatteri, joka rikkoo tahallaan katsojan oletuksia.
Jos teoksessa ei ole edes lähtökohdiltaan mitään vetoavaa, päätyy katsoja katsomaan esitystä, jota voi hyvällä syyllä kutsua “hahmojen heilumiseksi tilassa, kunnes esitysaika loppuu”.
Ongelmaa ei olisi, jos teoksesta ei näkisi, että se haluaa kuitenkin herättää katsojassaan jotain tunteita tai ajatuksia. Tämän ongelman välttäisi ottamalla ratkaisevan askeleen kohti avantgardea, jossa estetiikka on vähintään yhtä vahva kuin sanottu. Tällainen askel otettiin esimerkiksi eräässä Turun ylioppilasteatterin onnistuneimmista tuotannoista, Laumassa. Tällöin teos kokemuksena itsessään riittää.
Kiinnostuminen on vaikeaa, jos työ jää puolitiehen. Tehdään jotain kokeellista mutta ei tarpeeksi, jolloin ei jää mitään johon tarttua. Herättäkää tunteita tai sanokaa jotain mielenkiintoista, jos haluatte minun muistelevan teostanne! Jos tekijöiden taidot eivät riitä, voi lopputuloksena olla tahatonta komiikkaa.
Tästä pääsemme TYT:lla tällä hetkellä pyörivään näytelmään Non Existere – esitys katoavista asioista, jonka on käsikirjoittanut Elina Kilkku, ohjannut Riitta Lindroos. Kilkun näytelmää on aiemmin esitetty ainakin Raisiossa.
Kahden tunnin mittaiseen näytelmään mahtuu 21 kohtausta, joiden päämäärä on näytelmän temaattisen johtoajatuksen variointi, erilaisten katoavaisuuksien läpikäynti.
Toteutus tuo mieleen esimerkiksi jotkut Dario Fon varhaiset näytelmät kuten Il ditto nell’occhion (1953), jossa yhtä lailla 21 kohtausta sallii näyttelijöille mahdollisuuden kertoa maailmanhistoria läpi satiirisissa vinjeteissä.
Näytelmän lähtökohta onkin kiehtova. Ylioppilasteatterin aula on täynnä esitykseen temaattisesti liittyviä lappuja ja julisteita, joita on kiinnostavaa tutkia esitystä odottaessa. Lapuissa etsitään kadonneita eläimiä, ihmisiä, tarkoitusta.
Valitettavasti toteutus jättää paljon toivomisen varaan, myös harrastajanäytelmien mittapuulla. Ongelma ei ole lavastuksessa ja tekniikassa, joka on pääosin kelpoa. Erityisesti näytelmän musiikki on onnistunutta. En aio myöskään moittia näyttelijöitä, vaikka heidän tasonsa jättää tällä kertaa toivomisen varaa.
Sen sijaan ohjaajan valintoja on syytä kyseenalaistaa. Iso osa näyttelijöiden ja toteutuksen heikkouksista johtuu ohjauksesta; sen puutteesta tai virheellisistä ratkaisuista.
Non Existeren ongelma on immersion halveksunta. Esityksen idea on sen mahdollistama vapaus tekijäryhmälle. Lyhyistä episodeista koostuva näytelmä antaa kehikon näyttelijöiden improvisaatioon ja sen pohjalta tehtyihin ratkaisuihin. Tällaisen näytelmän toteuttaminen harrastajateatterivoimin on vapauttavaa ja samalla suuri riski.
Välillä mennään koomisen juoksentelun ehdoilla, sitten hiljennytään draamaan, pari kertaa liikutaan symbolismin mailla ja ajoittain “tanssitaan” viiden sentin jormauotisina että hytkyn hytkyn vaan. Erilaisia katoamisia edustavat yhtäältä inhimillistettyjen formaattien (DVD, VHS, blu-ray) välinen keskustelu suoratoiston mörön uhatessa, toisaalta konkreettinen ihmisten katoaminen.
Rakenteellisesti näytelmä on kuin pönttöön pyrähtänyt haulikkopaska tai kuten Emmi Ketonen sanoi kiltimmin Lumooja-lehdessä: “Yksittäiset kohtaukset tuntuvat vyöryvän eteenpäin ilman tarpeeksi kasassa pitävää lankaa tai tarttumispintaa.”
Sekametelisoppa ei ole itsessään ongelma, vaan kaiken yhtäläisen lattea toteutus. Repliikit ovat mielikuvituksettomia, ei ole poikkeuksellista ajatusta johon tarttua. Kliseet vaivaavat, joten tunnepuoli jää kylmäksi.
Rakkauden katoamista kuvaavassa kohtauksessa vuorosanat ovat kuin esiteineille suunnatusta nuortenkirjallisuudesta tai seksivalistusoppaasta. Joskus rakkaus katoaa, joskus sen muoto muuttuu. Juu juu lässyn lässyn.
Kun lavalle marssi kuuluisuuden perään median kautta haikaileva nainen, arvasin kohtauksen huipentuvan väkivallan uhkaan kouluampujien ja muiden veijareiden ilmestyessä puheisiin. Jos voin arvata mitä kohtauksessa tapahtuu, koska se on ilmiselvin ja ensimmäisenä mieleeni tullut ajatus, kohtaus ei ole hyvä vaan läpikävelyä. Se on sääli, koska kyseinen roolisuoritus on näytelmän taitavin, teksti sitä huonompi.
Rimanalituksista mieleenpainuvin on kohtaus, joka sijoittuu nimeämättömäksi jäävään valtioon, jonka tilannetta verrataan argentiinalaiseen sotilasjunttaan. Joku tietysti voisi sanoa, että tämän ja VHS:n vanhentumisen sisällyttäminen samaan näytelmään on yhteismitatonta ja teema käsitetty liian laajasti mutta menköön nyt.
Jotta katsoja ei varmasti jäisi vaille moraalista opastusta, kohtauksen aluksi korostetaan erikseen, että diktaattorit tappavat lapsia. Totta kai lapsia tapetaan konflikteissa. Sen täräyttäminen ääni vavisten ja kirkkain silmin kuin kyseessä olisi uutinen, jotain muuta kuin terrorivaltojen business as usualia, on naivismissaan tahattoman humoristista, kuin katsoja tarvitsisi apua ymmärtääkseen kohtauksen.
Pariskunta piilottelee vauvaansa kellarissa, kun sisään marssii Gary Numanilta tai Kraftwerkilta estetiikkansa ominut sotilaallinen joukko, joka tulee hakemaan toisinajattelijoita. Vauva on kellarissa. Vauva. Kellarissa. Pariskunta pitää vakituiseen vauvaansa piilossa kellariluukun alla.
En tiedä teistä, mutta minulla on aavistus, että alkuperäiskäsikirjoituksessa lapsen tulisi olla vanhempi kuin jatkuvasti lämpöä ja ruokaa vaativa nyytti. “Mennään nukkumaan”, toteavat lapsen vanhemmat, ilmeisesti aikoen jättää vauvansa kellariluukun alle kuin surrealistisessa sketsissä. Sitten seminatsien hanhenmarssin iloinen kopina jo kuuluukin oven takana.
Jos tarkoitus on luoda jännitystä Quentin Tarantinon Inglourious Basterds -elokuvan aloituksen tapaan, se ei onnistu. Kohtaus lässähtää, koska jännitettä ei ole aikaa kehitellä.
Olen käyttänyt nimenomaan tämän kohtauksen erittelyyn rivejä näin paljon, koska se tiivistää Non Existeren ongelman. Halu sanoa on kova, asetelmat vaisuja.
Näytelmän lopetus on niin laiska, että on vaikea uskoa sitä muuksi kuin parodiaksi. Näyttelijät tulevat lavalle esittämään rentoutta kuin suomenruotsalaisessa sukujuhlassa ja luettelevat muun muassa asioita, jotka voisivat heidän puolestaan kadota. Näihin katoaviksi tuomittuihin asioihin kuuluu kaikenlaista tuomitsemista, rasismia, homofobiaa, sen sellaista.
Ratkaisu on niin helppo ja tylsä, että minua vitutti. Kaikkien pahaksi tunnistaman asian tuomitseminen jälleen kerran ei ole kiinnostava moraalinen kannanotto tai hyvää pohdintaa vaan pelkkää itsensä taputtamista selkään omasta hyvyydestään. Elokuvapuolella vertaisin tätä studioiden käsikirjoituksiin pakottamiin onnellisiin loppuihin. “Katsokaa, minä en pidä ikävistä asioista!” Niin kuin kukaan yleisössä tätä oletusta kyseenalaistaisi.
Eikö tyhjänpäiväisen paskanjauhannan sijasta olisi mielekkäämpää kysyä, miksi julkisuus voi tuottaa nautintoa tai hävittäminen on niin vetoavaa? Eikö voitaisi puhua rakkaudesta jonain muuna kuin kliseekimppuna? Non Existeren antamat selitykset, jos niitä on, ovat katsojan älyä aliarvioivia.
Vahvimpana jäävät mieleen tarinat, joita jaksetaan kertoa pidemmälle. Esityksen läpi kulkee kertomus erämaahan katoavista isästä ja lapsesta, kaipaamaan jääneiden kivusta. Tämäkään osio ei pakene kliseitä, mutta toistuvana se antaa katsojalle jotain seurattavaa. Koska katsojaa kiinnostaa mitä henkilöille käy, huolimatta sen ilmiselvyydestä (teoksen nimi on kuitenkin Non Existere…), on se samalla näytelmän vahvinta antia.
Koska en ole tutustunut pohjatekstiin, on vaikeaa sanoa onko moni ratkaisu käsikirjoittajan vai ohjaajan alkuperäisluomus, mutta sen tiedän, että ohjaajan tehtävä on tunnistaa kömpelyydet ja karsia ne kokonaisuudesta. Se ei ole Lindroosilta onnistunut.
On omituista, ettei katoamisista ilmiselvintä käsitellä teoksessa missään vaiheessa suoraan. Tarkoitan tietysti kuolemaa. Kadonneita (ja siten kuolleita) ihmisiä esityksestä kyllä löytyy, mutta se on eri asia. Mortti jää kohtaamatta.
Mietin teosta katsoessani (pysyäkseni hereillä) erästä tekstikappaletta, joka Roberto Bolañon Kesyttömissä etsivissä (suom. Einari Aaltonen) pääsee väkevämpään lyyriseen ulottuvuuteen kuin koko kahden tunnin näytelmä. Tätä voi lukea lohdukseen, jos kirjoittamani tuntuu liian ankaralta:
Jonkin aikaa kritiikki saattaa teosta, sitten kritiikki katoaa, ja lukijat saattavat teosta. Matka voi olla pitkä tai lyhyt. Sitten lukijat kuolevat yksi toisensa jälkeen, ja teos jatkaa yksinään, vaikka uusi kritiikki ja uudet lukijat alkavat vähitellen taas saattaa sitä. Sitten kritiikki jälleen kuolee, samoin lukijat, ja heidän luidensa kirjoman jäljen päällä teos jatkaa matkaansa kohti yksinäisyyttä. Teoksen lähestyminen, sen vanavedessä kulkeminen, on selvä merkki varmasta kuolemasta, mutta uusi kritiikki ja uudet lukijat lähestyvät teosta väsymättä ja järkähtämättä, ja aika ja avaruus ahmaisevat sen. Lopulta teos matkaa peruuttamattomasti yksin äärettömyydessä. Ja sitten teos kuolee, niin kuin kaikki muukin, niin kuin Aurinko sammuu ja Maa, aurinkokunta ja galaksi tuhoutuvat ja kaikkein etäisimmätkin muistot ihmisistä haihtuvat. Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy tragediaan.
Katoamisen teema ansaitsee parempaa. Jos tarkoitus on puhua katoamisesta, tilasta joka tulee koskemaan koko lämpökuolemaa kohti matkaavaa universumia, on kummallista, ettei siitä saada irti enemmän.
Bolaño tuo romaanikatkelmassaan esiin ulottuvuuden, joka Non Existerestä jää palavasti puuttumaan eli sen, että katoaminen koskee kaikkea. Silti mikään esityksessä näytetty ei tunnu koskettavan minua, meitä.
Kuvailisin kliseetä ajatuksena tai ilmaisukeinona, joka on kaikille niin tuttu, että siihen halutaan luottaa, mutta tuttuudestaan huolimatta se on pohjattoman valheellinen. Pelkkä kliseen näyttäminen ei riitä samastumiseen.
Kliseiden takia mikään Non Existeressä kerrottu ei tunnu koskevan todellista elämää. Se on katoavaisuudesta kertovassa näytelmässä ylittämätön virhe.
Non Existere Turun ylioppilasteatterilla vielä 9.2. asti.
