Voisiko olla niin, että rakastamaani taidetta yhdistää ainakin omiin silmiini kuultava välinpitämättömyys ihmisen ainutkertaisuutta kohtaan? Tämä kysymys on eräänlainen haaste itselleni; voiko tällainen yhdistävä tekijä todella olla? Jos on, mitä siitä tulisi ajatella, onko se raja vai toiminta-alue? Välinpitämättömyydellä en tarkoita, että teokset kiistäisivät ihmisoikeudet tai ainutkertaisten ihmiselämien yksityiskohdat. Päinvastoin, lukemani kirjat ovat voimakkaan subjektiivisia, maalauksissa pidän eniten persoonallisista kasvokuvista tai rajuista abstraktioista, elokuvina katson mieluiten kaikenlaista anarkiaa. Yksilöllisyydestään huolimatta nämä teokset ovat vailla pakko-oiretta muistuttavaa relativismia; tekijät usein tunnistavat merkityksellisyytensä kautta oman merkityksettömyytensä, siksi he voivat näin vapautuneita ollakin, ovat sitten riemuissaan tai ahdistuneita. Tätä voi verrata jälkimodernismiin, jonka muotoja tuntuu taajaan yhdistävän se, että merkityksettömyys on läsnä koko ajan ja sen takaa kaivataan kuitenkin usein jotain suurempaa, kenties koska suurin osa jälkimodernisteista on (ainakin salaa) mennyttä maailmaa kaipaavia baby boomereita, nostalgikkoja, hipstereitä ja muita liian hyvin sopeutuneita, jotka ovat rakentaneet inhoamistaan asioista haarniskan, tyylin. Kenties tämän vuoksi olen aina pitänyt taiteilijoista, jotka unohtuvat, epäonnistuvat, eivät selitä. Sen sijaan inhoan taiteilijoita, jotka selittävät jatkuvasti, joiden teokset alkavat selittelyistä, joiden näyttelyissä laput kertovat mitä kunkin katsojan tulee ajatella hienoista ajatuksista, joiden välittämiseen teokset ovat liian heikkoja ja typeriä.