No Matter How I Look At It, It’s You Guys’ Fault I’m Not Popular!

Posted on by kangasvalo
Kolmannentoista osan kansi.

No Matter How I Look At It, It’s You Guys’ Fault I’m Not Popular! (fanien keskuudessa lyhennettynä Watamote) on Nico Tanigawan vuodesta 2011 ilmestynyt shônen-manga.

Nico Tanigawan nimeen kätkeytyy kaksi nimetöntä taiteilijaa, miespuolinen käsikirjoittaja ja naispuolinen piirtäjä.

Minua viehättää slice of life -tyylinen manga, joka välttää genren romanttisimmat käänteet. Klassinen esimerkki tästä on Azumanga Daioh, joka on Watamoten selvä esikuva.

Keskushahmojen kukkaan puhkeava mielenkiinto vastakkaista tai samaa sukupuolta kohtaan on mukana, mutta Watamoten keskiössä on ystävyys.

Manga alkaa komediallisena. Tomoko Kuroki on lukion ensimmäisellä luokalla ja yksinäinen. Hän on todellinen nolojen tilanteiden nainen, joka nielee ylpeytensä kerta toisensa jälkeen.

Ongelmiin Tomokon vievät sosiaalinen osaamattomuus, mukaan lukien omituinen huumorintaju, ja itse aiheutettu marginalisoituminen.

Hänen huonoin puolensa on aina pahimman olettaminen muista ihmisistä. Hän on myös pakkomielteisen kiinnostunut seksistä ja viettää päivänsä videopelaten.

Watamote on shônenia, nuorten poikien mangaa, joten siinä on paikoin outoja käsityksiä tyttöjen, tai kenen tahansa, seksuaalisuudesta. Kullihuumoria viljellään välillä huvittavasti, välillä rasittavasti. Tämän heikkous on sarjakuvan edetessä onneksi yhä helpompi sivuuttaa.

Tomokoa ei koulukiusata, mutta hän on näkymätön lapsi, joka kuvittelee muiden ihmisten ajatukset moninverroin ahdistavammiksi kuin ne ovat. Hänellä on yksi ainoa ystävä, Yû, joka käy toista lukiota.

Sarjakuvan alku on sameissa vesissä uivaa cringe-huumoria ja ahdistavien sosiaalisten tilanteiden tulitusta, jossa änkyttävä ja mumiseva Tomoko-parka taistelee tiensä lävitse lukion ensimmäisen luokan.

Hän haluaa epätoivoisesti olla suositumpi valehdellen (huonosti) peittääkseen sen, mitä pitää itsessään säälittävänä. Jopa hänen vuotta nuorempi pikkuveljensä, Tomoki, ja juuri yläasteelle päässyt nuorempi serkkunsa, Kii, pitävät häntä epäonnistujana.

Sarjakuva kasvaa todella hitaasti. Ensimmäisten osien aikana mietin, tapahtuuko teoksessa minkäänlaista kehitystä. Tomokon ahdistusta käydään lävitse pikkutarkasti.

Voitot tulevat ensin vaivihkaa, sitten kasautuvat ryminällä. Lukijoiden kasvaessa teemoista tulee yhä vakavampia. Yksinäiselle ilmestyy ensin yksi kaveri, sitten toinen. Lopulta sarjassa on muutaman keskushahmon sijasta kokonainen ystävien joukko, joiden väliset ihmissuhteet nousevat sarjan keskiöön.

Kovis Masaki Yoshida, kaikkien kaveri Mako Tanaka, hiljainen Yuri Tamura ja friikki Tomoko Kuroki nousevat sarjan edetessä ystäväjoukon ytimeksi. Sarjan piirrosjälki ei ole kovin kaunista, mutta se välittää hahmojen tunteet.

Tomoko huomaa olevansa haluttua seuraa. Sosiaalinen elämä räjähtää, jokaiselle on yritettävä olla mieliksi, mikä on tunteiden ristiaallokossa kamppailevien kavereiden kanssa hankalaa.

Tomokosta aletaan pitää eri syistä. Introvertti Yuri Tamura näkee Tomokossa sielunsisaren ja on mustasukkainen. Hina Nemoto ottaa Tomokon kilpailijakseen ja esikuvakseen yrittäessään uskaltaa olla enemmän oma itsensä. Emiri Uchi on ihastunut Tomokoon.

Navanalusvitsit vähenevät, Tomoko aikuistuu ja väsyy vanhoihin juttuihin, alkaa pukeutua toisin, lakkaa epäröimästä sanojaan, alkaa kiinnittää huomiota elämän hyviin asioihin, käy ulkona kavereiden kanssa, sanoo julkisesti ääneen haluavansa poikaystävän. Elämä etenee, pian tytöillä on edessään yliopisto.

Sarjakuvan edessä oleva päätös on luultavasti Tomokon pääsy haluamaansa yliopistoon. Tämä on aikuistumisen merkki, johon myös Azumanga Daioh päättyy. Hahmot ovat ehtineet hankkia koulu- ja kesämuistoja, joita helliä, kun elämä muuttuu arjeksi. Lukija voi itkeä heidän kanssaan hymyn lävitse. Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta, ja niin edelleen.

Japanilaisten nuorisotarinoiden viehätys ei ehkä sosiaalisen median ja jatkuvan tavoitettavuuden aikoina välity. Ohikiitävyyden kauneus on kertomusten ydinmehua.

Nuoruus tulee osin vietettyä seurassa, jota kaipaa siksi, ettei syytä yhteydenpitoon ole. Tärkeiltä tuntuneiden, hiljaa haipuneiden ihmissuhteiden katoaminen muistuttaa kuolevaisuudesta.

Jostain syystä tämä on minun eskapismiani. Japanilaiset koulunuorisotarinat herkistävät minut silloinkin, kun niissä on kyse ilonpidosta.

Länsimaissa ohimenevyyttä ei korosteta, nuoruustarinoissa on mukana lupaus tulevasta. En koe sen olevan samastuttavaa. Aikuisena ymmärtää, ettei mitään lupausta ole koskaan ollut, vain tapahtumien sarja, ja kouluaikakin on ollut masinoitu siinä missä loppuelämän muut yhteiskunnalliset kokonaisuudet töistä kulttuurin sanelemaan vapaa-aikaan. Suurimman vapauden nuoruudessa on tuonut vastuuttomuus, jonka lain suojelu on sallinut, ja tämän vastuuttomuuden salliva ehdoton ystävyys, joka on etsintäretkeä.

Toivon, ettei sarja suinkaan pääty valmistumiseen, vaan tekijöillä olisi kanttia syventää Tomokon seikkailut yliopistomaailmaan ja kohti työpaikkaa samalla, kun tyttöjen välinen ystävyys kestää tai ei kestä vuosien saatossa.

Pidän tätä epätodennäköisenä, onhan kyse shônenista, jossa suru on harvoin muuta kuin kevyttä. Muutos vaatisi sarjan kohdeyleisön muuttumista seineniksi. Suosittu sarja on ilmestynyt jo yli seitsemän vuoden ajan, joten kaari lähenee loppuaan luonnollisesti. Aina saa silti toivoa.

Fargon ensimmäinen kausi

Posted on by kangasvalo

Suklaapatukalta vaadittu nautinto kestää viisi minuuttia. 10 jakson mittaisen televisiotuotantokauden taas on täytettävä tyydyttävällä tavalla noin 8–10 tuntia.

Nuorempana ajattelin, ettei taiteella ja viihteellä ole pohjimmiltaan eroa. En välittänyt katsojan odotuksista. Kuvittelin olevani objektiivinen.

Taiteen ja viihteen tehtävät ovat vastaanottajissa erilaiset. Viihteeltä toivotaan, ettei se edistä kokijaansa ihmisenä, taiteelta toivotaan jotain henkisesti korvaamatonta.

Sama teos voi olla yhdelle viihdettä ja toiselle taidetta. On kuitenkin löydettävissä teoksia, jotka ovat kumpaakin ja teoksia, jotka ovat selvästi vain toista.

Niin kutsuttu laatutelevisio yrittää tavoittaa kummankin puolen. Se on midcult-taidetta. Olemalla silkkaa roskaa paremmin tehtyä se kehuu katsojaansa älykkyydestä, vaikka ei mullista kenenkään ajattelua.

Laatutelkkari ei ole suklaapatukka vaan Mozart-kuula. Pohjimmiltaan se on edelleen suklaata mutta ympärillä on hienouden aromi.

Lester Nygaard (Martin Freeman) on nössö vakuutusvirkailija Bemidjin pikkukaupungissa, Minnesotassa, film noirin antisankari, joka väärän henkilön kohdattuaan ajautuu pahoille teille.

Väärä henkilö on Lorne Malvo (Billy Bob Thornton), sadistinen palkkatappaja, joka on juuri möhlinyt erään tappokeikan. Lesterin sattumalta sairaalassa kohdattuaan Malvo päästää päiviltä tämän suurimman vihamiehen, Sam Hessin. Kaikki hetken mielijohteesta.

Murhasta seuraa paljon pahaa. Hess on Pohjois-Dakotassa sijaitsevan Fargon kaupungin rikollissyndikaatin palkkalistoilla oleva mies. Gangsterit laittavat kaksi palkkamurhaajaa, Mr. Numbersin (Adam Goldberg) ja Mr. Wrenchin (Russell Harvard), hoitamaan tekijän päiviltä.

Bemidjin poliisilaitoksen tunari päällikkö Bill Oswalt (Bill Odenkirk) ja hänen huippulahjakas apulaissheriffinsä Molly Solverson (Allison Tolman) yrittävät siivota sotkun. Duluthin kaupungin poliisikonstaapeli Gus Grimly (Colin Hanks) on vuorostaan ainoa, jolla on Lorne Malvosta näköhavainto pian murhan jälkeen.

Tarina sinkoutuu eteenpäin vauhdilla. Siinä on monta käännöstä, hymyilyttävää vitsiä ja jännittävää hetkeä.

Valitettavasti siinä on myös suoraan Quentin Tarantinolta apinoitua väkivaltaa ja replikointia, mikä vakuuttaa minut entistä enemmän siitä, että Tarantinon vaikutus yhdysvaltalaisissa viihteentekijöissä on ollut voittopuolisesti negatiivinen.

Ei Tarantino tietty väkivaltaa ole keksinyt (vain jalostanut); eikä sitä kuinka korostunut rooli sillä on yhdysvaltalaisessa viihteessä, siis nimenomaan viihteessä. Tämä monissa sarjoissa ja elokuvissa nykyään ohimennen tapahtuva teurastaminen hiukan oksettaa minua.

Ihmishenki ei paina juuri mitään, mikä on häiritsevä viesti, eikä olankohautukseen riitä se, että kyse on fantasiasta, koska juuri fantasia on ahdistavaa jos jokin, ei realismi, sillä fantasia synnyttää unelmia tavallista elämää enemmän.

Kuten moni merkkisarja, Fargo onnistuu paremmin komiikassa, kauniissa kuvauksessa ja näyttelijäsuorituksissa kuin taiteellisissa ratkaisuissaan.

Noah Hawleyn kirjoittamien hahmojen “filosofia” tuntuu muun vauhdikkaan mellastuksen keskellä kömpelöltä ja sarjan tuottaneiden Coen-veljesten elokuvia tahattomasti parodioivalta best of -kokoelmalta.

Erityisen koomista on, että jokaiselle hahmolle on annettu mahdollisuus pitää pieni merkityksellinen monologi. Sivuhahmojen tapauksessa tämä tarkoittaa samaa kuin punainen paita Star Trekissä.

Tosin Coenien hengen tavoittamisessa on jotenkin onnistuttu, sillä katselukumppanini, joka ei ole (omasta näkökulmastani) juuri perehtynyt elokuvaan taiteenlajina, sanoi toista tuotantokautta aloittaessamme sarjan tuovan jatkuvasti mieleen Big Lebowskin. Hän ei tiennyt sarjan kytköksistä elokuvaan.

*

Kirjoittaessani laatutelevision käsitteestä mainitsin monen sarjan olevan tarpeettoman raaka ja lapsellinen. Fargossa julmuutta kerrostetaan kunnolla.

Ensimmäinen kausi on menettää otteensa, kun Lorne Malvo tekee Yhdysvaltain historian pahimpiin kuuluvan joukkoampumisen. Asialla ei ole sarjan maailmassa juuri mitään seurauksia, vaikka todellisuudessa sitä seuraisi mittakaavaltaan järisyttävä ajojahti. Sen sijaan tapahtunutta kohdellaan vitsinä; sen todistaneet FBI-agentit laitetaan rangaistuksena tehottomuudestaan sisätöihin arkistoon.

Väkivalta tapahtuu kuplassa, spektaakkelina jolla ei ole merkitystä kokonaisuuden kannalta. Ratkaisu on täysi lässähdys, jännittävän vastakohta. Sarja nousee jaloilleen vielä Malvon sekoilun jälkeen, mutta vahinko on jo tapahtunut. Joukkoteurastuksen jälkeen tuleva on löysempää kuin sitä edeltänyt. On kuin tuotantokaudella olisi kaksi loppua.

Malvoa alkaa inhota, eikä siksi että tämä on “filosofisesti paha”. Hahmo on kirjoitettu niin rasittavaksi übermenschiksi, että tarinan saumat ratkeilevat.

Billy Bob Thornton on hyvä roolissaan, mutta hänellä ei ole kiitollinen rooli esiintyä heikompana Anton Chigurh -kopiona. Malvolla vihjataan olevan yli-inhimillinen kyky tuoda kanssaihmisissään huonoimmat piirteet esiin. Toisaalta hän on vain huonoja vitsejä ja paskoja juttuja veistelevä Tarantino-hahmo.

Kiinnostavampi materiaali on varattu Martin Freemanille ja Allison Tolmanille.

Mielijohteesta vaimonsa tappava Lester Nygaard on kauden kahdesta isosta antagonistista kiinnostavampi. Työssään surkea vakuutusasiamies herättää katsojan sympatiat, kunnes löytää hirviön sisältään. Hän pyörii eläimenä ansakuopassa ja aiheuttaa välillisesti monien muiden ihmisten kuoleman.

Freemanin roolisuoritus on erinomainen. Olen alkanut pitää häntä yhtenä tämän hetken taitavimmista miesnäyttelijöistä. Freeman onnistuu välittämään tappajan itsestään löytävän Lesterin epävarmuuden niin pienillä eleillä kuin lavealla huumorilla. Vaikka Lester muuttuu ovelammaksi, pohjimmiltaan hän pysyy epätoivoisesti tietään ulos labyrintista etsivänä idioottina.

Parasta kaudessa on Allison Tolman. Hän on ihastuttavan naturalistinen ja hienovarainen roolissa, jossa on liian helppoa olla yksitotinen. Molly Solverson on hyvä poliisi, hyvä ihminen, hyvä rikosten ratkoja.

Fargossa kiinnostavinta on, että Molly osaa muutamia yksityiskohtia lukuun ottamatta päätellä lähes välittömästi, mistä rikosten sarjassa on kyse. Hänen suurimmat esteensä maaliin pääsemiseksi ovat poliisikollegoiden tunarointi ja poliisilaitoksen patriarkaalinen jäykkyys, eivät rikolliset.

Molly Solversonin hyvyys on kaksijakoista. Se estää sarjaa muuttumasta pelkäksi lapselliseksi pop-nihilismiksi, toisaalta korostaa sen huonoimpia puolia. Hän on suvereeniudessaan antiteesi pahuudessaan piehtaroivalle Lorne Malvolle.

Fargon ensimmäinen kausi läpäisee suklaapatukkatestin olemalla enemmän viihdettä kuin taidetta, onneksi. Minulla oli sitä katsoessa suurimman osan ajasta viihtyisä olla.

Jatko ei kestä. Olen katsonut myös toisen kauden. Se on selvästi edellistä huonompi. Väkivalta on enää halpa sirkustemppu. Ruumiita kertyy jatkuvasti, spektaakkeli seuraa toistaan.

Veljeni Sebastian ja Jälkikuva

Posted on by kangasvalo

80-luvulla kirjallisuuskritiikeissä elänyt “pahan koulukunta” oli hatusta vedetty termi, jolla ajan taideprosaisteja, joilla oli etäisesti samanlaiset kiinnostuksen kohteet, saatiin sidottua siistiin kimppuun.

Väitän silti, että koulukunnittaminen palvelee enemmän kuin vahingoittaa kirjallisuutta.

Kirjallisuusharrastajalle niputus antaa oivallisen väylän tutustua teoksiin, jotka muuten jäisivät lukematta.

Sen rinnalla jonkun tampion väärinymmärrys kirjailijoiden todellisista aikeista ei paljoa vaakakupissa paina. Ilmiöittäminen tekee wannabe-intellektuellinkin kiinnostukselle höpöä.

En olisi koskaan törmännyt Annika Idströmiin ellen olisi lukenut Esa Sariolaa, Olli Jalosen kirjoja olisi jäänyt hankkimatta, Christer Kihlmaniin olisi jäänyt tutustumatta.

Veljeni Sebastianin (1985) kaltaista kirjaa en muista hetkeen suomalaisessa kirjallisuudessa kohdanneeni. Pikkuvanhasta 11-vuotiaasta Antista kertova tarina on suomalainen Peltirumpu, näennäisrealismista ponnistava satu.

Näin Antin sisäinen maailma ilmenee hänen opettajalleen lähettämässä kirjeessä:

Jättäkää minut rauhaan. Olkaa kuin minua ei luokassa olisikaan. Teen nimittäin työtä joka vaatii täydellisen ja rikkomattoman keskittymisen. Pieninkin häiriö tuhoaa yritykseni tehdä jotakin mikä tärkeydessään ei hipaisekaan yhtälöiden ratkaisulaskuja. Älkää siirtäkö minua pois ikkunan luota, minä nimittäin tarkkailen lintuja. Tarkemmin sanottuna yritän pysäyttää ne oksalle, pakotan ne tahdonvoimallani liikkumattomiksi ja sen jälkeen annan käskyn pudota maahan. Pidätte minua kenties hulluna mutta voin paljastaa teille että viime viikolla äidinkielen tunnilla sain talitiaisen pysymään oksalla kolmekymmentäviisi minuuttia jonka jälkeen annoin sille merkin pudota alas. Se todella putosi. Sitten se lähti lentoon. En kiusaa lintuja turhan takia, linnut ovat vain välikappaleita äsken mainitsemassani työssä joka parhaassa tapauksessa saattaa pelastaa minun ja erään toisen ihmisen hengen.

Antti on lyhytkasvuinen ja isopäinen niin kuin Peltirummun (1959) Oskar. Ikäisekseen hän on älykäs. Hänellä on insestisävytteinen ja omistushaluinen suhde äitiinsä Kaarinaan.

Antin matka alkaa loppupäästä, ikkunalaudalta, ja kertoo sitten omituisesta vuodesta pojan elämässä. Kertomuksen aikana esiin nousee myös katkelma Kaarinan kirjoittamasta romaanista, joka on tarinan maailmassa (auto)fiktiota mutta asettuu lujemmin perinteiseen psykologiseen realismiin kuin sitä ympäröivä kertomus.

Antti on epäluotettava kertoja, jonka tarinassa on aukkoja. Lähes loppuun asti Antti esittää itsensä voittajana, aina tilanteen päällä olevana. Hän on lahjakas mutta outo, ulkopuolella, säälimätön, herkkä.

Hän on kiusattu ja omalaatuinen poika, jota tarinaan mukaan tuleva isäpuoli kurittaa ansiotta ja joka ei aivan ymmärrä ihmisten tunne-elämää.

“Veli” Sebastian elää tarinassa taustalla. Hän on Antin unelmien ystävä, heijastuma, ristiriitainen ja julma tapaus, joka kiduttaa eläimiä, jotka kuitenkin rakastuneina saapuvat hänen armoonsa.

Sebastian on myyttinen jättiläinen jonka suomaa pelastusta kurjuudessa elävät odottavat. Hänessä on enkelin ja psykopaatin piirteitä.

Idströmin vahvuus on, että Antin kertomuksen epäluotettavuus menettää merkityksensä, kun sattumat kasautuvat toistensa päälle. Pieni poika on samalla kertaa kurjimmista kurjin ja varustettu parhaimmilla eväillä selviytymiseen.

Pahan koulukunnan nimen taustalla väitettiin usein olevan niin sanottu psykologinen kiinnostus ihmisen pahuuteen. Mitä tämä merkitsee, sitä en osaa sanoa. Idströmiä ei kiinnostanut psykologinen näkökulma tv-haastattelun perusteella lainkaan.

Esa Sariolan kirjoissa psykologia on biologisesti virittynyttä, darwinismista kumpuavaa ankaraa sosiologiaa. Christer Kihlman pitää freudilaisuuteen kohteliaan etäisyyden kehtaamatta kiistää sitä tyystin, vaikka samalla laskee sen edessä päänsä. Idströmin Veljeni Sebastianissa ollaan unimaailmassa, Oidipuksissa ja Medeoissa ilman uuvuttavaa modernistista selittelyä.

Olen mieltynyt Fellinin elokuvaan Casanova (1976), jossa päähenkilö soutaa mustista roskasäkeistä tehdyn meren keskellä. Vertaisin sitä Veljeni Sebastianiin. Säkkimeri on täydellisen keinotekoinen ja sitä, mitä tarina vaatii. Ei tulisi mieleeni epäillä, etteikö kyseessä olisi meri, merellisempi meri kuin altaallinen vettä.

Huomaan ajattelevani Veljeni Sebastianin tunnelmaa jälkikäteen paljon, se on erikoinen teos. Koska se ei välitä kirjallisuuden rajoista, se tulee kirjallisuudeksi.

Antti Hurskaisen esseekokoelmassa Suru ei toimi (2018) kirjoittaja mainitsee nimiesseessä, että jos on olemassa kirja, johon hän toivoo saavansa lukijansa tutustumaan, se on Jälkikuva (1965).

Tein työtä käskettyä, en kadu. Jälkikuva on suvereeni saavutus, vaivattomuudella etenevä, pieni ja hiottu kirja, mikä on paljon vaikuttavampaa kuin 700 veljeksen kirjoittaminen.

Tietysti jokainen kirja on kirjoittamalla kirjoitettu, ei suoraan mielestä sellaisenaan paperille ilmestynyt ja heti valmis. Mutta Jälkikuvan tapa käyttää tajunnanvirtaa, pisteettömyyttä, pilkuttomuutta, on näennäisestä helppoudestaan huolimatta harkittu ja rytminen, jatkuvasti emootiota palveleva.

Kyseessä on avainromaani. Päähenkilön vaimo on (Jo)Hanna, joka on kirjan alussa kuollut, kaipauksen alati hämärtyvä kohde. 20 avioliittovuoden jälkeen Hanna menehtyy sairauteen. Mies jää yksin surun ja ajatustensa kanssa.

Teos on vain vaivoin peitelty merkintä Mannerkorven ja hänen vaimonsa, Anni Matilda Huuskosen, viimeisistä päivistä yhdessä ja kirjailijan yrityksistä selviytyä omillaan.

Tunteen syvyyden tavoittaminen on taiteen suurimpia haasteita, arpapeliä. Silloinkin kun olen yrittänyt kirjoittaa mahdollisimman suoraan, olen epäillyt kykyäni herättää lukijassa tunteita pelkkien ajatusten sijaan; kuin virkkeeni olisivat kokonaisia, mutta niiden pitäisi olla sitä toisin; kuin en löytäisi juuri oikeaa sanaa, joka avaa lukon.

Mannerkorven tekniikka on jo mainittu tajunnanvirta, joka on alussa sekavaa ja epätoivoista. Loppua kohden kerronta seestyy, suru ei lopu, se muuttuu tuskasta ja epätoivoisista eleistä arjen keskeltä kumpuaviksi muistoiksi, joista pitää kiinni.

Mannerkorpi kuvaa ihmistä yksityisimmillään, hetkinä joita ei joko tallenneta kirjallisuuteen tai niiden merkitystä ei ymmärretä. Hänen minähenkilönsä pakertaa mitä merkityksettömintä pientä askaretta, samalla ajatukset kiitävät hurjaa vauhtia. Näin tavalliset asiat johtavat suurimpaan saavutukseen, johon useimmat ihmiset perheen perustamisen lisäksi voivat päästä, elämän käsittelyyn sen elämisen rinnalla.

Jälkikuva näyttää millaisia maagisia eleitä ihmiset tekevät toistensa vuoksi. Niiden kautta ei ole vaikea ymmärtää, miksi rakkaudella on ollut kulttuurista toiseen oma jumalansa. Rakkaus on tunteistamme ritualistisinta eikä sen uskonnollinen merkitys ole vähentynyt lainkaan kapitalismin aikana.

Kannen painuessa kiinni pusertuu raosta pehmeä ilmavirta kättäni vasten. Se tuoksuisi tietysti jos sormeni voisi niin tuntea. Ehkä tuntevatkin, mistäpä tietäisin kun olen yhtä täynnä tuoksua niin sormista kuin sieraimista. Kohotan kantta vielä ja ripa räpsähtää; törppö on se isompi, ripaniekka. Se on kuin takertunut käsiini, kannen reunan yli näen pöydällä tähdenreiän ja tähden ja kannen kuhmuissa ja kuopissa himmeän läikkeen kuin jäätymättömän järven pinnassa kuunnousun aikaan ja Hanna, minä höpisen, tällaisia näistä tuli, yksi pelti paloi vähän.

Mutta mitään Bachia ei ala kuulua mistään.

Piparkakkujen paistaminen edesmenneen ohjeiden mukaan on yksi rituaali, jonka Jälkikuva esittää. On tärkeää, että tutut asiat säilyvät. Luku, jossa edellinen tapahtuu, on kerralla arkinen ja monumentaalinen.

Minähenkilö tekee herkkuja päällisin puolin käytännöstä, onhan jouluna oltava pipareita, kun niitä on ollut aina. Tekemistä on hyvä olla, tekeminen uuvuttaa, tuo täyttymystä, vie surusta pois. Syvempi syy on vaimon muiston vaaliminen tutun toistamisella, tunnetun elämän jatkumisella.

Eleen voi nähdä säälin kautta. Silti se on askel kohti elämää, sen pyhittämistä. Löydän siitä omakohtaisuutta. Kun isäni kuoli lyhyen sairauden jälkeen liian aikaisin, äitini lopetti tietyt yhteisen elämän rutiinit kokonaan. Se oli kenties vapautta, toisaalta yksinäisyyden ja luovuttamisen myöntämistä, askel pois elämästä joka oli.

Itse olen rakkautta vaaliakseni tehnyt läpi elämäni symbolisia eleitä, vaikka tiedän, ettei kulloinkin kaivattu tiedä mitä teen, ei tule tietämään eikä välittäisi vaikka tietäisi. Olen harrastanut ja lukenut tullakseni lähemmäs rakkauttani, suorittanut uhrin ajastani ja ajatuksistani tunteakseni eläväni hetken hänen kanssaan samassa maailmassa. Touhuamisella on ollut merkitystä minulle.

Jälkikuva on tämän oivaltaessaan tavanomaista taideromaania loputtomasti tarkempi, niin haikea, että nielin karvaalta tuntuvaa palaa kurkussani. Sen proosa on malliesimerkki siitä, miten kirjoitus päätetään oikein, hyväksynnän eleeseen, jossa etääntyminen ja läheisyys ovat peruuttamattomasti yhdessä.

Posted on by kangasvalo

Pop-esseistin perustemppu on käydä vastaan sitä, joka on “hyvän kulttuurimaun mukaista” ja kertoa mielihaluistaan, jotka kirjoittajan mielestä yhdistetään johonkin halveksittuun.

Kirjoituksissa mielihalu älyllistetään. Esseistä kasvaa pitkiä kertomuksia henkilön matkasta mielihalunsa ytimeen: kuinka uteliaisuudesta tuli addiktio. Itseä katsotaan ulkoa, terävästi ja tiedostaen oman ilonsa halpamaisuus mutta samalla pyytämättä liikaa anteeksi, jotta konflikti säilyisi.

Ensimmäinen kertoo nauttivansa pornosta enemmän kuin kirjallisuudesta, toinen katsoo saippuasarjoja ironian ja aitouden välimaastossa haahuillen, kolmas tykkää juoda bulkkikaljaa eikä India pale alea.

Jokainen tiedostaa, että näistä pitäisi kirjoittaa ylivuotavan anteeksipyytelevään sävyyn mutta ei enää, nyt sen hetki on ohi, on aika luoda tarkoituksellisuutta samalla häpeilyn vivahdetta hyppysissä pidellen.

Muotisana on nautinto, kirjoitetaan siitä miltä tuntuu nauttia, kuin tiedettäisiin jotain hekumasta, vaikka lihallisuus on tipotiessään ja keho jotain mitä hävetä.

Ehkä heikkouksien, jotka eivät tosiasiassa ole heikkouksia monenkaan mielestä, myöntäminen on inhimillistävää, vaikka siinä näkyy omahyväisen taikurin virne hetkeä ennen kuin nenäliina muuttuu jälleen kerran kyyhkyseksi. Luoja auta, ehkä joku tosissaan ajattelee olevansa transgressiivinen. Kulttuurihenkilö osti Coca-Colaa. Ja Robert Bresson tykkäsi James Bondista.

Näissä vilautteluissa on roppakaupalla teeskentelyä, paljastuksia jotka eivät ole paljastuksia. On kuin yksi suurimmista tabuista, jonka kirjoittajat nykyään keksivät, olisi myöntää oma itsekeskeisyytensä, keskinkertaisuutensa, vaikka se ei kerro kuin sen, että jos jotain varten ollaan valmiita näkemään työtä, se on laiskuuden järkeistäminen.

Aurinkomuisto

Posted on by kangasvalo

Kun ajattelen lapsuuttani hahmottomana, vailla tiukkoja rajoja olleena aikana ja tilana elämässäni, en siis tiettyjä ihmisiä tai tapahtumia siinä, mieleni valikoi aloituskohdakseen aina erään kevään ja kesän väliin kiilatun päivän.

Olin ala-asteella, kävelin koulusta kotiin, nostin katseeni kohti koivujen ja mäntyjen takana helottavaa aurinkoa. Jostain syystä pysähdyin, aloin miettiä, tajusin miettiväni.

Tunsin eri tavalla kuin aiemmin, että elämässäni oli todella kulunut aikaa. Ikuiselta tuntunut loskainen talvi oli äkkiä kaukana kuin jokin historiankirjasta lukemani tapahtuma, kauempana kuin mikään talvi aiemmin. Jokin oli lopullisesti ohi.

Tunsin olevani vanhempi kuin olin ennen ollut. Tiesin muistavani sen hetken ja hämmästyin tiedostani, ja siitä että olin niin tietoinen sen syntymisestä, ajatuksistani. Se oli maan järähdys, jonka jälkeen en tuntenut itseäni enää samaksi.

Lapsuus on unesta heräämistä. Siksi sanotaan, etteivät lapset ymmärrä aikuisten maailmaa. He eivät ole kokonaan valveilla vaan silmät puoliummessa, laskemassa ensimmäistä jalkaa alas sängyltä herätyskellon herättyä, nuokkuvat kohdun unesta teini-iän kaoottiseen aamiaispöytään.

Haluan ajatella heränneeni tuolloin estetiikkaan, kauneushan ei ole kaukana ajasta vaan sen kaksoissisko. Halu ei ole totuus. Olin hämmentynyt, mielettömyyden kuilun partaalla ja kiiruhdin kotiin, turvaan.