Katsojia

Posted on by kangasvalo

Suuriin tuoteperheisiin kuuluvien teosten hyvyydellä ei ole väliä, jos ne aiheuttavat tarpeeksi tuttuuden tunteita. Tästä kirjoitti hiljattain Sofia Thurén Ylen Kulttuuricocktailiin:

Universumien aikakaudella on tyypillistä, että yksittäisen elokuvan sijaan fanitetaan hahmoja. Supersankarielokuvissa ei ole väliä, vaikka näyttelijä vaihtuisi: jokainen uusi Spiderman-elokuva on taloudellisesti kannattava, koska fanit tahtovat jälleen nähdä lempparinsa.

Toisaalta fanitetaan myös maailmoja. Kun Peter Jackson julkaisi kolme Hobitti-elokuvaa, monet Taru Sormusten Herrasta -fanit olivat innoissaan “paluusta Keskimaahan”. Kriitikot lyttäsivät elokuvat niiden venytetyn ja sekavan juonen vuoksi, mutta Aberystwyth ja British Columbian yliopistojen tutkijoiden teettämässä yleisötutkimuksessa selvisi, että monet nauttivat elokuvista niiden juonesta huolimatta.

Olen kirjoittanut samasta aiheesta aiemmin. En tiennyt aiheesta olevan tutkimuksia, mutta pop-kulttuurista kiinnostunut on väistämättä törmännyt netissä fanien hyökkäyksiin eri mieltä kanssaan olevia kohtaan.

Näiden hyökkäysten yhdistävä piirre on niiden välinpitämättömyys taiteellista laatua kohtaan ja viihteellisyyden korostaminen. Laadulla, kuten hyvällä kertomuksella, ei ole niin paljon väliä kuin tuttujen asioiden tunnistamisella.

Taiteesta kiinnostunut etsii uutta ja säväyttävää, fani etsii tuttua ja lämmittävää. Tuttuuden kritisointi on identiteettihyökkäys, jota vastaan kuluttaja puolustautuu.

Kummallekin tyypille toisen osapuolen käytös vaikuttaa käsittämättömältä. Uuden etsiminen on erikoisuudentavoittelua. Tuttuus monotoniaa, joukkoajattelua.

Lun Kulttuuricocktailin mainitseman tutkimuksen tulokset. Harva katsoja, joka tunnisti Hobitit ensisijaisesti osaksi tuoteperhettä, antoi elokuville hyviä arvosanoja. Tätä seikkaa ei valitettavasti mainita Kulttuuricocktailin kirjoituksessa.

Tuotteistamisen merkitys on olennainen yritettäessä ymmärtää fanikulttuureja. Ei ole yllätys, että fanikulttuuriin osallistumattomuus takasi myös alhaisemman arvostuksen Hobitteja kohtaan.

Ihmiset eivät välttämättä ymmärrä tutulta tuntuvien asioiden takana olevaa tuotteistamista tai eivät välitä. Ystäväni K:n kritisoidessa opiskelijakulttuuriin kuuluvia haalarimerkkejä ilmaisiksi yritysmainoksiksi, ei hänen keskustelukumppaninsa nähnyt mitään ongelmallista siinä, että Pikachun kuva on ilmainen Pokémon-mainos.

*

Hobitti-tutkimukseen osallistuneita pyydettiin valitsemaan viidentoista mielikuvan joukosta vähiten ja eniten Hobitti-trilogiaan sopivat. Vähiten positiivisia mielleyhtymiä katsojissa herätti ilmaisu “lasten kertomus”.

Sanoja “kasvutarina” ja “satu” vastustettiin myös. Kaikki kolme ilmaisua ovat selvästi lapsuuteen liittyviä.

Hobitti perustuu kirjaan, jonka sisältö on tarkoitettu lapsille. Elokuvat on joko tehty satumaisuus niistä karsien tai katsojat eivät tunnista niiden pinnanalaista lapsekkuutta. Aikuisilla on tarve todistaa lapsellisten kiinnostuksenkohteidensa aikuisuus.

Fanien käytös on lapsuuteen viittaavaa massatoimintaa. Muutoin on vaikeaa kuvailla cosplay-harrastusta tai joukkotapahtumiin jonottamista. Sitä yritetään oikeuttaa vetoamalla tarinoiden syvyyteen.

Lapsuuden etsimisessä ei ole mitään pahaa. Sen peittäminen ottamalla toiminta vakavasti sen sijaan on arveluttavaa, sillä se kannustaa lapsellisiin reaktioihin.

Sadut ja lasten tarinat ovat kirjallisen kulttuurin peruspilareita. Silti ne eivät kelpaa sellaisenaan.

Eteneminen on sitä, että luopuu Dostojevskista

Posted on by kangasvalo

Alle kaksikymppisenä ostin pinoittain yleissivistykseksi käsittämääni kirjallisuutta, jotta minulla olisi opiskelupaikkakunnallani sievä kirjahyllyllinen lukemista.

Kävi niin, etten jaksanut opiskeluaikanani lukea juuri mitään.

Haalimieni kirjojen joukkoon kuului hyllyrivillinen Fjodor Dostojevskin teoksia. Olin lukenut Muistelmia kuolleesta talosta. Muistaakseni pidin siitä silloin, mutta rehellisyyden nimissä muistikuvani ovat melkein olemattomat.

Vuosien ajan venäläisen kirjallisuuden mestarihahmon tuotanto lojui kirjahyllyssä, aina samassa kohdassa, enkä tarttunut niihin. Ai niin, nämäkin, ja sitten avasin jotain muuta.

Tietyt klassikot jäävät kohdallani selaamatta. Olen aina ollut kiinnostuneempi kaikista muista kirjallisuuden vuosisadoista kuin 1800-luvusta, jolloin romaani alkoi tavoitella nykyistä muotoaan.

Nykyisellään suuret klassikot hiukan kammottavat minua, sillä olen suuntautunut pieniin klassikoihin.

Rohkaistuin ja kaikkien vuosien jälkeen luin jokin aika sitten Rikoksen ja rangaistuksen. Kirjaan tarttumiseen meni melkein viisitoista vuotta. Inhosin sitä. Rikos ja rangaistus on yksi viime vuosien huonoimmista lukukokemuksistani.

Seurauksena minulla on hyllyrivillinen kirjallisuutta, jota en halua lukea. Aistin, ettei kirjailijan tyyli muutu tarpeeksi teoksesta toiseen ja tämän vastenmielisenä pitämäni moralismi vielä vähemmän.

Vuosia aiemmin olisin pitänyt kirjat hyllyssäni silti. Parikymppisenä minun oli lähes mahdotonta luopua painetusta sanasta. Kirjallisuus oli väärällä tavalla pyhää.

Muutamaa vuotta myöhemminkin olisin pitänyt kirjat mutta eri perustein. Olisin kutsunut niitä työvälineiksi ja luultavasti sanonut jotain ympäripyöreää siitä yleissivistyksestä.

En ole täysin ehdoton. Aion lukea Dostojevskilta vielä yhden teoksen, joka minua kiinnostaa eniten, joko Karamazovin veljekset tai Riivaajat. Sitten kirjat saa joku onnellinen.

Kirjallisuusharrastajan valaistuminen on piste, jossa inho ja mielihyvä asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin ja sivistys palvelee kumpaakin. Jos mielenhäiriö iskee ja haluan palata Dostojevskin maailmaan, samat niteet löytyvät suomalaisista kirjastoista ikuisesti.

Arvostan vapautuvaa tilaa enemmän, siihen saa enemmän kirjoja, joita luen oikeasti, venäläisistä vaikka Tšehovia.

Hemingwayt ja muut olen heittänyt helvettiin sentään jo vuosia aiemmin samoilla perusteilla.

Posted on by kangasvalo

Tänään kirjakaupasta linja-autopysäkille saapuessa näin, kuinka juopunut keski-ikäinen mies haastoi riitaa hoikan nuoren miehen kanssa. Nuorukainen oli lukiolainen tai hiukan vanhempi. Vanhempi mies haisi pahalta, lippalakki päässä, silmälasit. Myös nuorella miehellä lasit, siisti, hiljainen olemus. Ruumiinrakenteiden puolesta he olisivat voineet olla sukua. Oli vaikeaa sanoa, mistä sanaharkka oli syntynyt, parivaljakon ympärillä piirissä nuoren miehen ikäisiä tyttöjä, jotka tirskuivat välikohtaukselle kovaan ääneen, kuin se olisi sketsi. En kiinnittänyt asetelmaan hetkeksi huomiota, vastasin Whatsapp-viestiin. Sillä hetkellä oli hymyilleen ja maltillisesti käyttäytyneen nuoren miehen kasvoille ehtinyt syttyä raivo. Hän kävi juopon päälle, vanhempi mies kaatui selälleen viereeni. Sitten samaan kuvioon menossa minä. “No, no, no nyt loppuu!” Hurjistunut ilme nuorukaisen kasvoilla oli heti poissa, eläin pakeni silmistä aivoihin, tilalle tuli ilme, joka kieli häpeästä ja kiivaasta teon oikeutuksen vakuuttelusta itselle, väkivaltaa tehty tarpeettoman maskuliinisuuden osoituksena, naisten nauru kuulostanut korviin vääränlaiselta; juoppo istui maassa omasta miehuudestaan häpeissään ja vajavaisena, heitti tyhjän oluttölkin tielle autojen sekaan. Tapahtunutta karmeampi jatko, juopunut istui omiaan mutisten pää käsissään, asetuin hänen ja riitakumppanin väliin tietoisesti, merkiksi siitä, että rajaa ei ylitettäisi uudestaan. Esitin tutkivani bussien aikatauluja. Humaltunut nousi vielä kerran, levitti kämmenensä kauas toisistaan kuin halatakseen ja huudahti “minä olen tässä!” ohitseen kävelevälle pariskunnalle, joka jatkoi keskusteluaan osoittamatta eleelläkään, että mies todella oli siinä, olemassa. Heidän perässään ihmisten laumat, joiden sekaan kaikki katosimme, ja linja-auto, johon muiden mukana nousin.

Posted on by kangasvalo

Taiteessa tekijällä on väliä; seikkaa on sivuttu tässä blogissa monet kerrat, mutta sitä paranee toistella, sillä niin monelle on tärkeää nähdä kirjailijan kuva ja tietää pop-laulajan olevan säällinen ihminen, vaikka kyse on silkoista mielikuvista. Emme tiedä useimpien ihmisten todellisuudesta, missä järjestyksessä he laittavat leivän päälle kinkun ja juuston, miten aloittavat aamunsa ja millaisia alusvaatteita käyttävät. Luulo taiteilijan elämän ja moraalikäsitysten merkityksellisyydestä teoksen kannalta ei ole loputtoman kaukana totuudesta; siinä vain menevät sekaisin tekijän toiminta teoksen kannalta ja se, miten hän toimii teoksen tekemisen ulkopuolella, jolloin tekijän kaikki teot käsitetään osiksi hänen työtään. Tällaista ajattelua ei hyväksyttäisi minkään muun ammatin kohdalla. Taiteilija lankeaa ansaan korostaessaan inspiroitumistaan milloin mistäkin, jolloin taiteesta nauttiville tekijän elämä näyttää koneistolta, joka tuottaa luovuutta. Tekijä on teoksen kannalta elintärkeä, koska tekijä luo. Taiteen ystävät ymmärtävät sen tekijän aivoitusten kaikkivoipaisuutena hänen teostensa kannalta, vaikka teos näyttää erilaiselta tekijän ja kokijan näkökulmista, sillä jälkimmäinen nauttii asemansa vuoksi luonnostaan teoksista ja tekijöistä arvosteltavina objekteina ja ensimmäisen on revittävä objekti subjektista, itsestään, löydettävä nautinto vaikeamman kautta luotuaan jotain sellaista, jonka vastaanotosta ei voi olla mitenkään varma.

Hardy Fox on kuollut 30. lokakuuta. Fox oli yksi avantgarde-yhtye The Residentsin jäsenistä, sen merkittävin säveltäjä. Tieto livahti aluksi ohitseni, koska en lue musiikkimedioita, jotka kertoivat tapahtuneesta tiedotteen pohjalta tehdyllä uutisilmoituksella, jossa oli kaikessa sama mitätön sisältö, sillä toden totta, Hardy Foxista ei ole juuri kerrottavaa; hän asui aviomiehensä kanssa ja teki musiikkia The Residentsissä, hän oli Teksasista kotoisin oleva vanhahko mies, joka kuoli aivosyöpään. The Residentsin merkittävimpiä oivalluksia oli, että musiikin takana on usein niin tylsiä ihmisiä, että on parempi kehittää nimettömyyden projekti banaaliuden peittämiseksi ja yksityisyyden varjelemiseksi. Alusta pitäen  – myös markkinoitavuuden ja yhtyeen provosoivuuden takia – bändin jäsenten olkapäiden yllä keikkuivat erilaiset naamiot, tunnetuimpana valtavat silinterihattuiset silmämunat. Joku voi epäillä, ettei kasvottomuudella, siis käytännössä yksityiselämän siivoamisella julkisista silmistä, ole merkitystä, ovathan The Residentsin jäsenten nimet olleet todellisuudessa tuttuja jo vuosien ajan, jos on jaksanut ottaa asiasta selvää, ja kyse ei ole muutenkaan suuren yleisön pop-musiikista, mutta sankarinpalvonta ei katso suosion suuruutta. Bändin näennäinen kasvottomuus on tuntunut teatraalisuudestaan huolimatta realistiselta päätökseltä, siis olevan linjassa todellisuuden kanssa ja, outoa kyllä, turvalliselta kuuntelijan kannalta. Yhtyeen tuotanto 1970–80-luvuilla on edelleen hyvä esimerkki äänimaisemasta, joka ponnistaa suoraan yhdysvaltalaisen viihdemusiikin historiasta mutta liikkuu jatkuvasti popin laitamilla, rikkoen sen sääntöjä, niin että jäljelle jää enää “musiikkia”. The Residents korostaa taiteen jatkuvuutta ja tekijöistä muodostettujen mielikuvien hataruutta teosten jatkaessa elämäänsä taiteilijoiden poismenon jälkeen. Yhtyeen jäsenet ovat kuin valmiiksi kuolleita, heidän kasvottomuutensa elävän elämän vastine edesmenneiden taiteilijoiden hautakivien äärellä harrastetuille hapuileville arvauksille sekä epämääräisten historiallisten merkintöjen ja kliseisten haastatteluiden pohjalta tehtyjen artistielämäkertojen tyhjyydelle.

Jääkansi

Posted on by kangasvalo

Kun minimalistista tai ennemmin pientä kirjoitusta kehutaan siitä, ettei siinä ole mitään liikaa, käy mielessä ymmärtääkö sanoja, miten kirjoja toimitetaan.

Harvassa oikean kustantamon läpi päästämässä teoksessa on mitään liikaa. On vain tyylieroja. Luin Jääkannen kanssa samaan aikaan László Krasznahorkain Seiobo There Below -teosta (2008). Kirjat eivät voisi olla tyylillisesti kauempana toisistaan.

Jokainen Seiobo There Below’n pitkä luku koostuu muutamasta valtavasta virkkeestä, joka jatkuu sivujen ajan. Siinäkään ei ole mitään liikaa. Krasznahorkai kirjoittaa harkittua proosaa, jonka ilmenemismuoto on groteski. Se ei tee tekstistä sinänsä tuhlailevaa.

Hanna Hauru kirjoittaa Jääkannessa (2017) vähän sivuja, lyhyitä lukuja (parin kappaleen päästä löytyvässä lainauksessa on yksi luvuista kokonaisuudessaan) ja selkeitä virkkeitä, jotka pyrkivät aforismin tai runon nasevuuteen.

Joskus tiivis ilmaisu on tehokasta, tekijä viettelee; joskus kömpelöä, kertojaa ei tahdo kuunnella. Haurun teksti on lähempänä ensimmäistä mutta ei tarpeeksi; se on tehokasta vaan ei nouse korkeuksiin.

Tässä välissä juoni: Jääkansi kertoo pohjoisessa kylässä varttuvan tytön lyhyen tarinan. Sotien jälkeen isä palaa lautapalttoossa takaisin. Isän tilalle tulee uusi mies, rintamaveteraani, jonka tyttö risteää Pahaksi. Sielultaan vinoutunut äitimuori Betti mätkii lastaan ohimennen turpaan, ja katsoo näennäisen passiivisena sivusta, kun uusi ukko ryyppää itsensä järjiltä. Sisaruksia ja omakin lapsi tytölle tulee, eikä heidän tulevaisuutensa ole sen valoisampi.

*

Heräsin vasta, kun lumi yritti peittää minut. Valkea pihamaa poltti ummessa olevia silmiäni. Kun totuin valoon, näin Bettin seisovan vieressäni. Hän roikotti huutavaa lasta, mutta en halunnut avata syliäni. Betti jätti minut vaikertamaan ja raahasi vauvan kainalossaan takaisin tupaan.

Makasin monta yötä lumihangen alla. En jaksanut nousta eikä kukaan tullut nostamaan minua ylös. Kun mieleni oli jäätynyt tarpeeksi, vein itseni tyhjään mökkiin. Etsin ruokaa ja löysin kattilaan unohtuneita perunoita. Söin ne kuorineen ja etsin piirongin laatikosta itselleni vaatetta. Vain kukkamekkoni löytyi sieltä ja puin sen ylleni. Se mahtui taas, mutta ohut kangas oli repeillyt eikä lämmittänyt. Sytytin hellaan tulen ja istuin sen edessä.

Heräsin lattialta hikisenä. Tuli juoksi hellan viertä. Heitin hellaan vettä ja suljin luukun. Siirryin sänkyyn Bettin paikalle ja nukuin niin kauan, että kevät sulatti hangen mökin oven edestä.

Kurjuus on estetisoitua, näin on aina. Suomalaisista kirjailijoista Arto Salminen onnistuu paskan kiillottamisessa. Hänen kontrastinsa ovat härskejä, silti Salminen ilmaisee vahvasti. Hän esittää rumuuden olevan muuta kuin totuus maailmasta. Rumuus on väkevästi esillä, mutta sitä ei peitellä sanojen koruttomuudella. Kukaan ei nuku hangen alla symbolina masennukselle ja toivottomuudelle.

Jääkantta lukiessa tuli tuttu tunne. Teksti on kauniiksi kirjoitettua, sillä vain se tekee lukijalle helpommaksi niellä hapanta hilloa. Rumuus on totta, mutta ainakin on kielen suoma helpotus, onhan pakkanenkin kaunis ilmiö ja sana.

Lukija voi tavata kirjaa vaikuttuneena. Liian suurta inhoa ei tarvitse tuntea, koska sanat ovat niin korkeakirjallisia, että ne ovat tuttuja, lämpimiä. Kurjuutta käsittelevä kirjallisuus, jossa ei olisi ulkokultaisuutta, olisi helposti lähellä epätoivoa itseään. Siksi ymmärrän hyvin, jos kuvaukset köyhälistöstä ovat ilman herkkyyttä lukijoille rasittavaa inhorealismia.

*

Kannessa olevat Haurun vertailut Timo K. Mukkaan ja Rosa Liksomiin ovat Jääkannen tapauksessa huonoja. Mukan ja Liksomin hahmot on mahdollisista kertojan maalailuista huolimatta päästetty puhumaan omilla (eli kirjailijan keksimillä), rujoilla ja kouluttamattomilla äänillään.

Muusta Haurun tuotannosta en osaa sanoa. Tulen siihen joka tapauksessa tutustumaan, sillä Suomesta ei lyhytromaaneihin keskittyviä kirjoittajia juuri löydy.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012) tuli etäisesti mieleeni, tosin Nälkävuoden lukemisesta on aikaa. Muistelen kummassakin olleen tyylinä kylmän ja nälän ja tuhon peittäminen tiiviillä lauseilla ja huuruisilla sanavalinnoilla.

Joka tapauksessa luin Jääkannen paljon mieluummin kuin Ollikaisen teoksen, joka on teeskenteleväistä ja vastenmielistä roskaa.

On kelpo ratkaisu siinä missä muutkin kertoa tarinat ehdottomalla kirjailijan äänellä ja realismista viis. Valitettavasti sitä ei tässä tapauksessa käytetä kertomaan mitään, mihin en olisi lukijana hieman kyllästynyt. Tekniikka ylentämisen sijaan paljastaa kokonaisuuden vajavuuden. Taas arktista hysteriaa.

Kertojaminä on uhri, kaikki muut ihmiset perseestä, kirjan lopputulos taputeltu ennen kannen avaamista. Suurin yllätys oli, ettei tapahtumien joukossa ollut insestiä. Näin alan kaivata transgressiota. Että jos yksinkertaisen uhrin sijasta olisi jotain monimutkaisempaa?

Jos ei saada täyttä pelkoa ja inhoa, olisiko huono ratkaisu taipua hiukan valoon, jotta kertomuksen keskiössä oleva tyttörukka saisi jalansijan maailmassa roudasta rospuuttoon nilkuttamisen sijasta?

En kyseenalaista onnettomia loppuja. Kirjallinen onnettomuus vain on kovin yhdenlaista, kurjuus totaalista, Tolstoi-sitaateista viis. Tämä häiritsee minua eniten, luultavasti liikaa, teoksen esteettisissä pyrkimyksissä, sillä pienen ilmaisun kirjallisuus, yrittäessään sanoa jotain todellisesta kurjuudesta, tiivistää elämän kammottavuutta tavalla, joka on elämälle vieras. Edes depression syvimmässä pohjukassa on harvemmin yksitotisen valotonta, koska valottomuus on siistiä ja käsitettävää kuin skandi-designilla sisustettu asunto.

Jääkansi on kirja, joka mielikuviini pulpahtaa, kun joku mainitsee silmiään pyöritellen jättävänsä suomalaisen kirjallisuuden väliin sen raskauden vuoksi ja lukevansa jotain hauskaa ja kevyttä, vaikka Puhtaan järjen kritiikkiä (1781) tai Finnegans Wakea (1939).