Suuriin tuoteperheisiin kuuluvien teosten hyvyydellä ei ole väliä, jos ne aiheuttavat tarpeeksi tuttuuden tunteita. Tästä kirjoitti hiljattain Sofia Thurén Ylen Kulttuuricocktailiin:
Universumien aikakaudella on tyypillistä, että yksittäisen elokuvan sijaan fanitetaan hahmoja. Supersankarielokuvissa ei ole väliä, vaikka näyttelijä vaihtuisi: jokainen uusi Spiderman-elokuva on taloudellisesti kannattava, koska fanit tahtovat jälleen nähdä lempparinsa.
Toisaalta fanitetaan myös maailmoja. Kun Peter Jackson julkaisi kolme Hobitti-elokuvaa, monet Taru Sormusten Herrasta -fanit olivat innoissaan “paluusta Keskimaahan”. Kriitikot lyttäsivät elokuvat niiden venytetyn ja sekavan juonen vuoksi, mutta Aberystwyth ja British Columbian yliopistojen tutkijoiden teettämässä yleisötutkimuksessa selvisi, että monet nauttivat elokuvista niiden juonesta huolimatta.
Olen kirjoittanut samasta aiheesta aiemmin. En tiennyt aiheesta olevan tutkimuksia, mutta pop-kulttuurista kiinnostunut on väistämättä törmännyt netissä fanien hyökkäyksiin eri mieltä kanssaan olevia kohtaan.
Näiden hyökkäysten yhdistävä piirre on niiden välinpitämättömyys taiteellista laatua kohtaan ja viihteellisyyden korostaminen. Laadulla, kuten hyvällä kertomuksella, ei ole niin paljon väliä kuin tuttujen asioiden tunnistamisella.
Taiteesta kiinnostunut etsii uutta ja säväyttävää, fani etsii tuttua ja lämmittävää. Tuttuuden kritisointi on identiteettihyökkäys, jota vastaan kuluttaja puolustautuu.
Kummallekin tyypille toisen osapuolen käytös vaikuttaa käsittämättömältä. Uuden etsiminen on erikoisuudentavoittelua. Tuttuus monotoniaa, joukkoajattelua.
Lun Kulttuuricocktailin mainitseman tutkimuksen tulokset. Harva katsoja, joka tunnisti Hobitit ensisijaisesti osaksi tuoteperhettä, antoi elokuville hyviä arvosanoja. Tätä seikkaa ei valitettavasti mainita Kulttuuricocktailin kirjoituksessa.
Tuotteistamisen merkitys on olennainen yritettäessä ymmärtää fanikulttuureja. Ei ole yllätys, että fanikulttuuriin osallistumattomuus takasi myös alhaisemman arvostuksen Hobitteja kohtaan.
Ihmiset eivät välttämättä ymmärrä tutulta tuntuvien asioiden takana olevaa tuotteistamista tai eivät välitä. Ystäväni K:n kritisoidessa opiskelijakulttuuriin kuuluvia haalarimerkkejä ilmaisiksi yritysmainoksiksi, ei hänen keskustelukumppaninsa nähnyt mitään ongelmallista siinä, että Pikachun kuva on ilmainen Pokémon-mainos.
*
Hobitti-tutkimukseen osallistuneita pyydettiin valitsemaan viidentoista mielikuvan joukosta vähiten ja eniten Hobitti-trilogiaan sopivat. Vähiten positiivisia mielleyhtymiä katsojissa herätti ilmaisu “lasten kertomus”.
Sanoja “kasvutarina” ja “satu” vastustettiin myös. Kaikki kolme ilmaisua ovat selvästi lapsuuteen liittyviä.
Hobitti perustuu kirjaan, jonka sisältö on tarkoitettu lapsille. Elokuvat on joko tehty satumaisuus niistä karsien tai katsojat eivät tunnista niiden pinnanalaista lapsekkuutta. Aikuisilla on tarve todistaa lapsellisten kiinnostuksenkohteidensa aikuisuus.
Fanien käytös on lapsuuteen viittaavaa massatoimintaa. Muutoin on vaikeaa kuvailla cosplay-harrastusta tai joukkotapahtumiin jonottamista. Sitä yritetään oikeuttaa vetoamalla tarinoiden syvyyteen.
Lapsuuden etsimisessä ei ole mitään pahaa. Sen peittäminen ottamalla toiminta vakavasti sen sijaan on arveluttavaa, sillä se kannustaa lapsellisiin reaktioihin.
Sadut ja lasten tarinat ovat kirjallisen kulttuurin peruspilareita. Silti ne eivät kelpaa sellaisenaan.