Rautakausi

Posted on by kangasvalo

Jos Rautakausi (2018) on vapautunutta Tommi Melenderiä, odotan innolla hänen tulevaa fiktiotuotantoaan.

Rinnakkain on kaksi tarinaa. Esseisti Onerva on hetkellisesti saanut kurat niskaan, kun on mennyt myöntämään lapsia vieroksuvan luonteensa. Ihan hyvin ei myös mene avioliitossa siipan, Akilleksen, kanssa. Huipuksi Onerva epäilee, että yläkerrassa asuvaa pikkupoikaa pahoinpidellään, nainen tahtoo auttaa.

Kirjailija Melender sen sijaan suunnittelee suurta taidonnäytettään, tuhannen sivun kyrpäjyrää nimeltä 700 veljestä. Sitä ennen on kirjoitettava kaiken maailman välitöitä ja välteltävä ahdistavia tilanteita kustantamon kinkereillä.

Kirjan ohut muoto on mahdollisesti raskaasti editoitu, sillä vielä jokin aika sitten Rautakaudella oli tyystin eri kansi ja kirjan kuvauksessa kokonaiset kolme päähenkilöä lisää, joista ei lopullisen teoksen sivuilla juuri näköhavaintoja tehdä, jos ollenkaan. Tavallaan sääli. Toivoa sopii, että näitä aihioita tullaan käyttämään vielä jossain.

Toisaalta karsinta on luultavasti ollut kirjan etu. Nenäkkään, Miki Liukkosen tyyppisen, liioittelun ja kirjavan felliniläisen naamagallerian sijaan paketti on tiivis ja siksi metatasoiltaan onnistuneempi.

DFW-tyylinen paisuttelu olisi korostanut tylsästi teoksen jälkimodernin kirjallista luonnetta: taas yksi mahdottomien hahmoyhdistelmien ja kummallisten yhteensattumusten pieruparaati.

Teoksen ohuuden myötä syntyvä painotus Juha Seppälän tyyliseen miesproosaan sen sijaan on suomalaisessa kirjallisuudessa raikkaalla tavalla ironista. Tyyliä, jossa räiskyvyys väärinkäsitetään kokeellisuudeksi, parodioidaan eräässä kirjan tekstikatkelmassa. Eräs raakalainen hehkuttaa hahmo-Melenderille mielikuvitustaan ja luettelee tuosta noin juonisynopsiksen, joka voisi olla Liukkosen seuraava romaani.

*

Nauraminen tekee hyvää sielulle, aivoille ja koko keholle. Vaikeaksi sen tekee, että niin kutsuttu viihde, tarkoituksella tehty huumori, naurattaa usein paljon vähemmän kuin juttelun lomassa syntynyt vitsailu ja tilannekomiikka ystäväporukassa. Onnistuneen stand-up-koomikon löytäminen on kuin matkalla Kupittaalle kääntyisi väärästä kulmasta Kultaiseen Kaupunkiin.

En ole juuri teini-iän jälkeen kirjoille nauranut, enemmän itkenyt, luultavasti valitsemieni kirjojen takia. On vaikeaa löytää huumorikirjallisuutta, joka ei olisi juhavuorismaisia kainalopieruja, passiivisaggressiivista mielensäpahoittajaa tai älykköjen muka-hauskaa.

Thomas Bernhardin mahdottomimmat kommervenkit huvittavat minua, Markus Kajon parhaisiin, varhaisiin pakinoihin ja Ihmisen käsikirjaan, palaan usein, kun tarvitsen lohtua.

Mutta vaikka luen esimerkiksi Veikko Huovista mielelläni välipalalukemistona (viimeksi lukemani Kasinomies Tom (1990) oli ajoittain herkullinen vaikka kirjana epäonnistunut), hän ei onnistu kovin paljoa naurattamaan minua.

Rautakauden vitsit on suunnattu pienelle lukijakunnalle. Onnekseni taidan kuulua heihin. Kirja hymyilytti, jopa nauratti ääneen, mikä on iso kehu. Melenderin seikkailu kustantamon bileissä on niin hyvä jakso, että luin sen pari kertaa. Lainaan siksi tästä luvusta, mutta lainaus on huono tapa selittää, koska komiikka on meta-asetelmassa ja kokonaisuudessa:

Nainen tuijottaa Melenderiä niin palvovasti että Melenderin on pakko vilkaista taakseen ja varmistua, ettei hänen takanaan seiso Juha Hurme tai Kari Hotakainen. Käsittämätöntä. Nainen todellakin lähestyy Melenderiä kuin ihmistä, jonka kohtaamisesta on unelmoinut hartaasti. Oletko sinä Tommi Kinnunen, nainen kysyy. Melender huokaisee helpotuksesta, hän ei kykenisi ottamaan vastaan naisesta tulvivaa ihailua eikä hänen tarvitsekaan.

Onnistuneella hauskuudella on käytännöllinen puoli: jumalauta, haluan lukea kirjan heti uusiksi! Luin Rautakauden kanssa samaan aikaan toista huumoriveikkoa, Juha Hurmeen Finlandia-voittaja Niemeä (2017), joka on valitettavasti tukehtua huvittavuuteensa. Sen jälkeen oli ähky, eikä halua koskea opukseen uudelleen.

Niemi ei ole huono esseeteos, joka se ilmiselvästi on, fiktioproosan keinoin tuotettua asiatekstiä. Se on paikoin onnistuneen humoristinen, mutta nauru on mukana peittääkseen show’n esitelmällisyyden.

Hurme onnistuu samassa paljon paremmin Nyljetyissä ajatuksissa (2014), joka on edelleen luettaessa raikas, hieno kirja, ja jännempi, koska yhdistää railakkaammin romaanin ja esseen lajit. Hahmojen seikkailu rinnastuu seikkailuun suomalaisessa kirjallisuudessa.

Rautakauden huumori elää sen tyylissä. Sillä ei peitellä mitään, vaan kirjan on vain tarkoitus olla ajatteleva ja hauska. Saavutus on piristävä, yllättävän vaikuttava erityisesti ottaen huomioon, että aiemmin lukemani Melenderin fiktioteokset eivät ole olleet mieleeni.

Joten taidan kuulua siihen porukkaan, joka kirjassa jaksaa mussuttaa Melender-hahmolle, että tämän pitäisi vain tehdä niitä esseitä.

*

Paremmin Antiaikalaisessa käsitellyt teokset läpikotaisin tunteva osannee kertoa, mitkä kaikki kirjan eri kohtaukset ovat suoria, tietoisia varkauksia muusta jälkimodernista proosasta.

Viittauksia osui jo omiin silmiini rutkasti: Onervan poikaystävän saama paasauskohtaus on mukaelma Jouko Turkan Aiheita-teoksen (1982) kuvitelmasta Iso Homo, joka tässä kirjassa saa muodon Paha Vassari. Yhden hahmon nimi myös on Turkka, toisen Jouko.

Kustannustoimittaja kutsuu ohimennen nykyistä miesproosaa jatkosotaextraksi… Onerva tapaa miehensä Sebaldin, Bolañon ja Siri Hustvedtin äärellä. Oikea valinta, Sebald, johtaa kiintymykseen.

Hahmo-Melender taas käy ottamassa kuvan ladosta. Viereen tulee ronski ketku, joka alkaa johdattaa keskustelua samaan suuntaan kuin Don DeLillon romaanissa Valkoinen kohina (1984), representaatioiden ja jälkimodernin tielle, tietenkin. Ihan kuva ladosta tämä vain on, äimistelee kirjailijahahmo.

Kirjan nimi taas tulee Melenderin Arvopaperi-lehteen 2017 tekemästä haastattelusta. Otsikon konteksti kirjassa on myös haastattelu, joskin radioon.

Kirjailija parodioi myös omaa Finlandia-ehdokastaan Ranskalaista ystävää. Karskeja machomiehiä vyörytetään viimeisillä sivuilla joukoittain kuin Juha Seppälän (joka myös nimeltä mainitaan) teoksissa ja uhkaava tunnelma on vahvasti läsnä. Jäljet johtavat kuitenkin aina kirjoittajaan…

Tekijä hyväntahtoisesti kusee omien idoliensa ja aikomustensa nilkoille. Lopullinen nitistys kohdataan, kun haavikkolaisesti suuntautunut puunhalaaja flippaa väkivaltaisesti tajutessaan eksyneensä elämässään keskelle suomalaista miesproosaa. Lopuksi ollaan Camus’n Sivullisessa (1942), tietenkin!

Onervalla sen sijaan menee niin hyvin, että hänen tarinansa kliimaksia ei tarvitse edes kertoa. Jos Melenderin hahmo seikkailee miesproosassa, on Onerva vankina esseistisessä pohdinnassa, jossa ei tapahdu juuri mitään: arkipäivän kärpäsistä tehdään härkäsiä.

Onerva teoretisoi elämää, niin kuin esseistin kai sisältöä luodakseen täytyy tehdä, ja torjuu sitä näin loputtomiin. Onerva tajuaa, ettei halua toimeksiannosta huolimatta kirjoittaa lehteen itsekeskeisen pornotähden urasta mitään vaan pelkästään tämän inhimillisistä, haavoittuvista puolista. Se avaa myös jossain taustalla esseistille itselleen väylän rehellisyyteen itseään kohtaan.

Seurataan kumpaa hahmoa tahansa, kaikki on saatanan estynyttä. Melender on vilpittömän oloinen mutta sisältä pimeä, välittömyyden aina vaikeana kokeva herkkis. Onerva on hankala seuraihminen, vähän autistisen oloinen kovanaama, joka nielee tunteensa.

Onervan isä taas saa koomisen kohtauksen kadulla ja rinnastaa miehen, joka ei poimi mustinsa paskoja kadulta, lapsentappajiin. Vaimon kuolema purkautuu ulos vasta, kun isän koira kuolee, mikä loukkaa tytärtä, jolla on vielä toivoa, kykyä suoriin tunteisiin ja väistöliikkeeseen Sivullisen tieltä: kun Melender saa kliimaksissa eksistentialistisen kohtauksen, äidin kuolema tuntuu Onervasta joltain, pahalta.

Tarinalla on jopa hetken harkinnan jälkeen petollisen selkeä opetus. Olisi parasta olla toivomatta eristymistä muilta ihmisiltä, toive voi vaikka toteutua. Joku symbolinen hyvästijättö tämä voisi olla vielä vuosia sitten Flaubertin hengessä kaiken kurjuudesta paasanneelle Melenderille, joka on sittemmin blogissaan myöntänyt asenteensa olleen epäterve.

Onerva on edelleen skeptinen, rationaalinen älykkö mutta positiivisempi hahmo, tunteva vaan ei tunteidensa vanki. Eräänlainen uusi Melender, ehkä. Tässä kontekstissa vanha tekijä joutaakin mielisairaalaan.

Matkasanakirja hiljaisuuteen

Posted on by kangasvalo

Matkasanakirja hiljaisuuteen (2018) taiteilee rajalla, jossa suomalaiskansallinen hiljenemisen klisee ei olekaan uuvuttavaa vanhan toistoa vaan kivaa kirjallista kikkailua.

Soile Veijolan ja Janne Säynäjäkankaan toimittamassa teoksessa seitsemän tekijää on rakentanut hybridin, jota voi kutsua luontevasti vain nimellä kirjallisuus. Kotihyllyssä oli vaikeaa päättää, mihin väliin tämä solahtaisi. Valitsin esseet.

Nimen matkasanakirja on kirjaimellinen ohje. Teos on kokoelma katkelmallista matkakirjallisuutta, 101 hakusanaa joiden alta löytyy lyhyttä esseismiä. Kokonaisuus toimii sanakirjan logiikalla. Jotkut merkinnät ovat aforistisia kiteytyksiä.

Lähtökohdat ovat ironiattoman suomalaiskansalliset, minkä huomaa valituista sanoista: avanto, mummola, nuotiolla, uuninpankko. Sauna on pääosassa monissa teksteissä. Epätyypillisempää päätä edustavat esimerkiksi dialogi, matsutake ja ympäripyöreys, josta seuraava katkelma, Soile Veijolan käsialaa:

Mikä sitten on ympäripyöreyden positiivinen vastakohta? Neliskanttinen? Suorakuutio? Suunnikas? Matriisi? “Puhutaanpa nyt suoraan eli neliskanttisesti!” Ajatukseni hakeutuivat nopeasti takaisin ympäripyöreyteen, missä ne tuntuivat viihtyvän paremmin.

Ympäri kuljettu pyöreä. Ympäri-stö. Ympäriinsä. Ympärillään. Ympäröimänä. Jokaisen oma ympäristö.

Hakematta mieleen tulee Jukka Viikilän, Tommi Nuopposen ja Janne Nummelan suurtyö Ensyklopedia, joka ilmestyi 2011 Poesialta. Matkasanakirja vain on tarkemmin rajattu, assosiaatioiltaan hempeämpi ja vähemmän katkelmallinen.

Kuvaelmat pyörivät paljon metsän, jossain määrin veden ympärillä. Sielun maisema on laavu, metsikkö tai mökki. Kaupungissa ollaan lähinnä, kun puhutaan hyggeilystä. Tai kaamoksesta.

*

Saavutus on kirjallisesti kiinnostava, lohduttavampi ja luettavampi kuin useimmat samaa peltoa kyntävät self-help-oppaat ja nettiartikkelit. Tähän vaikuttaa kirjoittajien kunnianhimo, teksti on uudelleen luettavaa proosaa, ei käyttökirjallisuutta.

Matkasanakirja hiljaisuuteen ei kuulu niihin tekeleisiin, joiden ainoa tavoite on rohkaista ihmistä lähtemään luontoon, koska sen jälkeen jaksaa paremmin taas työskennellä. Ei sillä, että minulla olisi töitä vastaan mitään. Työnteko on ihanaa.

Toisaalta olen kirjaa kehuessani vähän innoton. Voin samastua siihen periaatteessa, kukapa ei äkkiseltään ajateltuna voisi, vaikka hiljaisessa järvimaisemassa omien ajatustensa kanssa painiminen aiheuttaisi tosiasiassa stressireaktioita ja ahdistusta.

Näin jyrkkä tyyppi en ole. Pidän omasta rauhasta. Saan sitä kuitenkin usein tarvitsematta lähteä maaseudulle, kotona, kirjastossa, puistonpenkillä.

Luonnon hiljaisuus on 20 vuotta luonnon helmassa asuneelle romantisointia, joka ei aivan löydä paikkaansa. Nautin luonnossa olemisesta, kaikkinensa, mutta olen ollut viimeiset 10 vuotta elämästäni kaupunkilainen eikä asiaan ole tulossa muutosta.

En tuijota älypuhelinta, koska en liiemmin käytä sosiaalista mediaa, saati lue uutisia. En altista itseäni jatkuvalle äänisaasteelle, mutta en ole hiljenemisen kunnioittaja. Suomalaiset ovat valitettavan usein hiljaa seurassakin ilman, että täytyy vielä eristäytyä.

Pidän siitä, että kohisee ja humisee, ambientista ja industrialista. Rauhoittuminen ei ole yhtään niin hauskaa, jos ihmisen ja ihmisen rakentamien koneiden äänet eivät kuulu muun seassa. Nukun tuuletin päällä, koska sen tasainen jyrinä peittää muut äänet, jotka nousisivat hiljaisuudesta.

Huomaan kaipaavani metsään, kun haluan huutaa, noustakseni esiin monotoniasta. Kaupunki on meteliä täynnä, mutta täällä ei ole missään turvallista paikkaa kirkua.

*

Ongelma ei ole hiljeneminen, vaan se, että Suomessa hiljaisuus yhdistetään syrjään vetäytymiseen, mikä ei ole tavoiteltava tila. Jollain tapaa sivilisaatiosta erillään ollaan myös tässä kirjassa. Ikään kuin palataan toistuvasti metsään etsimään sielun hiljaisuutta, vaikka yhä useammat eivät ole siellä asuneetkaan ja saman hiljaisuuden voi löytää myös työvuoron linja-autossa.

Mereltä puhaltaa tuuli, kaukaa kuuluu ohikiitävän auton moottorin hurinaa, liikennevalojen merkkipiipitys kilisee jossain. Kun tuuli on oikea, Tuomiokirkon kellojen lyönti kuuluu pihalle asti.

Se on kotikaupunkini hiljaisuutta, ihan kuin kahisevat oksat, lintujen juttelu ja hirvikärpäsen surina ovat maaseudun hiljaisuutta.

Vain talvi on suuri tasoittaja, kaikkialla vain lumen kaiken jyräävä kohina, pakkasen oma ääni, niin kauan kuin lunta vielä Suomeen sataa.

Kiitos ntamolle arviokappaleesta.

Lokakuun raakileita

Posted on by kangasvalo

Haluaisin tavata ihmisen, jolle lempikirjan arvostelu ei ole hänen itsensä arvostelua.

*

Ajaisiko hän autoa, jonka mallia ei muista? Olisiko lempiruoka koulun pinaattilettu?

*

Hän kai pukeutuisi merkkivaatteisiin mutta laittaisi aina paidan ensin väärinpäin. Lappu on edessä hei.

*

Kun uutisissa tapahtuisi jotain, hän kohottaisi olkiaan mutta vihamielisesti. Mummolassa hän ohimennen tyrskähtäisi, kuinka viinimarjamehu on epäterveellistä.

*

Mistään hän ei olisi varma paitsi omasta varmuudestaan. Sokrateen hän laittaisi vanhainkotiin.

*

Sellainen se tietenkin olisi, se sydämetön julmuri.

Vastaan vastaan olemista

Posted on by kangasvalo

Useimmat ajatukset, joihin esimerkiksi kirjallisuudessa törmää, ovat jotain vastaan. Vastaan oleminen on ihastuttavaa erityisesti, kun on nuori.

Jos leikkiin lähtee ja aikoo olla hanakasti jotain vastaan, tajuaa jossain vaiheessa ajattelunsa riittämättömyyden.

Tuolloin alkaa toimia aiempaa toimintatapaansa vastaan, jos ei halua kuolla älyllisesti, ja ainoa oikea tapa toimia jotain vastaan todella on lakata välittämästä siitä ja siirtyä toiseen asiaan, jota vastaan olla, ja toistaa edellinen.

Olen muodostanut koko aikuisen elämäni näistä vastareaktioiden vastareaktioista, pikkuhiljaa ulapalle ajelehtien.

Tämä voisi olla oikotie nihilismiin tai konservatiivisuuteen. Vaara on ollut ilmassa. Silti en tunnista kumpaakaan itsessäni, vaan mukana on selvinnyt hyväntahtoisuus ja ymmärryksen kyky. Se on parasta, mitä minusta voi sanoa. Liu’un yöbussissa kohti viimeistä pysäkkiä, eikä minulla ole aavistustakaan, mikä siellä odottaa.

Vapautus varmasti, mutta miten? Onko tämä ajelehtiminen ratkaisu, joka kestää kuolemaan saakka? Armahtavatko vanheneminen ja uupuvat aivosolut minut valinnoilta? Tuntuu kauhean pitkältä ajalta vain odottaa…

Tämän ja terveydentilani vuoksi olen joutunut miettimään arvojani. Olen miettinyt ensimmäistä kertaa, mitä haluan elämältä(ni). Kysymys oli tätä ennen minulle käsittämätön.

*

Pohtiessani millainen minä olen, olen äkkiä oven edessä. Oven takana voi olla kaivattu rakastettu tai vittumainen tiikeri. Kadehdin ihmisiä, jolle minuudesta puhuminen on niin helppoa, että ovi on valmiiksi auki, odottaa siellä mitä tahansa. Tuntevatko he suoran yhteyden?

En puhu nyt filosofisesta, paikantamattomasta, teoreettisesta minuudesta vaan sellaisesta minästä, jonka voin käsittää arkijärjellä, ja joka puhuu mieliteoistaan ja tahdostaan.

Mietin, miten voisin määritellä arkisen minuuteni, jotta voisin käsittää sen. Päädyin lopulta siihen, että minuuteni näkyy siinä, mitä haluan. Koska en ole ajatellut minuutta, en ole myöskään ajatellut halujani.

Olen vain reagoinut, aloittanut ja lopettanut useimpia asioita elämäni aikana, koska se on tuntunut luontevalta.

Olen elänyt halujeni mukaan, mutta vasta nyt olen alkanut sanallistaa niitä ymmärtääkseni, mitkä halut ovat osa minuuttani ja mitkä vain reaktioita.

Aloin miettiä suodattamatta asioita, joita tahdon. Ensimmäinen mieleeni juolahtanut halu oli olla terve. Seuraava oli olla jollekin läheinen. Kolmas oli tavallinen arki. Neljäntenä sisään vyöryivät jo kevyemmät unelmat: toiveet matkoista, kirjoista, kirjoituksista, hyvistä ruoista ja iloista, jotka odottavat edessäpäin.

Mutta tämäkö on minä?

Vastaus voi olla jossain siellä suunnalla. Olen hiljaa elämää pitkin lipumalla todennäköisesti viivyttänyt jokaista näistä toiveista enemmän kuin onnistunut pääsemään niitä kohden. Ne eivät ole tuntuneet unelmilta, koska en ole edes pyrkinyt niihin, vaikka olen ajatellut niitä toiveinani ja hyveinäni.

Reagointi ei ole pyrkimistä. Reagointiin tyytymällä olen kiistänyt unelmien olemassaolon.

Söin jokin aika sitten ensimmäistä kertaa elämässäni bouillabaissea, jota olen halunnut maistaa jo vuosia. Unelma oli pieni, mutta vasta nyt olen elämässäni pisteessä, jossa sen toteutuminen oli merkityksellistä. Ruoan itsensä maku oli lähes toissijaista, vaikka se oli hyvää.

*

Luin Antti Hurskaisen esseekokoelman Suru ei toimi. Kirjoituksessa Belgravian idiootti pohditaan kirjailijuuden motiiveja.

Essee on tehty kirjailijan näkökulmasta, joka on kirjoittavalle ei-kirjailijalle vieras. Esseisti puhuu vastaanotoista ja suosioista, vähätellen kirjoittamisen yksityistä mielihyvää, ylistäen egoisteja.

Estetiikkani on kirjallisuuden suhteen Hurskaisen kanssa täysin päinvastainen. Luen kaikenlaista, mutta nautin huomiotta jääneen kirjailijuuden ajatuksesta. Välitän pienuudesta, en suuruudesta, suosiota enemmän pidän hädin tuskin muistamisesta.

Kiinnostukseni kohde on kirjoitus, joka tähtää tarkasti julkisen ja yksityisen väliin. Onko siinä tila?

Onhan siinä. Se on tila, joka syntyy, kun luetaan kirjoitettua, yhden ihmisen dialogi. Ironisoiden, myös Belgravian idiootissa, puhutaan kirjoittajankammiosta, mutta myös lukijalla on oma kammionsa.

Julkinen tila on merkitty keskustelulle, ja keskustelu on kirjallisuudessa vähiten kiinnostavaa.

*

Aloin miettiä, miksi haluan kirjoittaa. En ole koskaan ajatellut tätäkään asiaa todella.

Yllätyin, sillä sain vastauksen lähes samalla hetkellä, kun kysymys, jonka luulin olevan vaikea, ilmestyi päähäni.

Vilkaisin yöpöydälläni lojuvaa päiväkirjaa. Se on elämäni ensimmäinen oikea sellainen.

Kirjoitan siihen suodattamatta juuri sillä hetkellä päähän pulpahtavia ajatuksia. En ole kirjoittanut tajunnanvirralla koskaan ennen.

Minulla ei ole aikomustakaan käyttää päiväkirjan tekstiä jalostetumpana toisessa muodossa. Se on korjaamatonta, toisteista tekstimassaa ja pysyy sellaisena. Ensimmäistä kertaa elämässäni kirjoitan todella vain itselleni.

Hurskainen puhuu esseessään epäillen kirjoittamisen autuudesta. Se johtuu siitä, että hän on kunnoltaan perusterve kirjailija, jonka sanoittamana ahdistuskin on koristeellista. Hän yhdistää esseessään toistuvasti kirjoittamisen julkaisemiseen, koska kirjailijuus on julkaisemista.

Kirjoittaminen vihkoon tuottaa minulle mielihyvää. Pidän siitä, mitä kirjoittaminen tekee minulle, silkkana fyysisenä tekona, ja siitä, että voin katsoa tekstejä jälkikäteen nähdäkseni millainen minä olin.

Minä. Ehkä olen enemmän jäljillä kuin olen luullut.

*

En yleensä taustoita kuvia, joita käytän tässä blogissa. Teen nyt poikkeuksen. Artikkelin kuva on Axel Haartmanin maalaus Emilienne (1912), yksi Turun Taidemuseon Haartman-Munsterhjelm-Salokivi-kokonaisuuden taidonnäytteistä. Kävin kyseisessä näyttelyssä vastikään. Kuva on inhimillisyydessään onnistunut ja yksi näyttelyn avainteoksista. Suosittelen vilpittömästi vierailua myös muille vuosisadan alun suomalaistaiteesta kiinnostuneille.

Posted on by kangasvalo

Väläysproosa saa katsomaan ympärille tuotettua tekstiä eri tavalla. En mene väittämään, että kirjalliset standardit täyttävää proosaa on kaikkialla. Suurin osa julkaistusta tekstistä olisi tullut jättää julkaisematta. Kiinnostavaan tekstiin on kuitenkin edelleen mahdollista törmätä yllättävissä yhteyksissä.

On lahjakkaita kirjoittajia, jotka eivät tajua olevansa hyviä, kunhan kirjoittavat vain. Heitä on huomattavasti harvinaislukuisempina kuin huonoja kirjoittajia, jotka kirjoittavat silti. Siksi löydetystä väläysproosasta suurin osa on huonojen kirjoittajien onnellisia vahinkoja.

Yksi suosikkini löytöproosasta on kommentti YouTubessa Death in Junen kappaleeseen The Accidental Protégé, jonka on kirjoittanut nimimerkki alleygh0st. Lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:

On the last Christmas my parents spent together I put this album. It was like a perfect moment, if strangely ominous, but one of the last I remember. I even had a girlfriend in those days. All in all, it was worth it. We were so close to happiness.

Kertomuksessa on isoja yksityiskohtia. On perheyhteys, joka ei ole enää entisensä, maininta tyttöystävästä, jota ei ole, ilmaan jääviä yksityiskohtia, jotka saavat lukijan rakentamaan kokonaisuuden itse.

Kaksi loppulausetta jättävät lukijan arpomaan onnen ja katkeruuden väliltä, pohtimaan omia tunteitaan menetetyn ja saadun välillä. Kumpi painaa vaakakupissa enemmän?

Jos virkkeitä muokattaisiin hieman oikeakielisemmiksi, tarina sopisi sellaisenaan väläysproosaksi. Se on jo nyt parempi kuin moni kansien väliin painettu novelli.