Tänään kirjakaupasta linja-autopysäkille saapuessa näin, kuinka juopunut keski-ikäinen mies haastoi riitaa hoikan nuoren miehen kanssa. Nuorukainen oli lukiolainen tai hiukan vanhempi. Vanhempi mies haisi pahalta, lippalakki päässä, silmälasit. Myös nuorella miehellä lasit, siisti, hiljainen olemus. Ruumiinrakenteiden puolesta he olisivat voineet olla sukua. Oli vaikeaa sanoa, mistä sanaharkka oli syntynyt, parivaljakon ympärillä piirissä nuoren miehen ikäisiä tyttöjä, jotka tirskuivat välikohtaukselle kovaan ääneen, kuin se olisi sketsi. En kiinnittänyt asetelmaan hetkeksi huomiota, vastasin Whatsapp-viestiin. Sillä hetkellä oli hymyilleen ja maltillisesti käyttäytyneen nuoren miehen kasvoille ehtinyt syttyä raivo. Hän kävi juopon päälle, vanhempi mies kaatui selälleen viereeni. Sitten samaan kuvioon menossa minä. “No, no, no nyt loppuu!” Hurjistunut ilme nuorukaisen kasvoilla oli heti poissa, eläin pakeni silmistä aivoihin, tilalle tuli ilme, joka kieli häpeästä ja kiivaasta teon oikeutuksen vakuuttelusta itselle, väkivaltaa tehty tarpeettoman maskuliinisuuden osoituksena, naisten nauru kuulostanut korviin vääränlaiselta; juoppo istui maassa omasta miehuudestaan häpeissään ja vajavaisena, heitti tyhjän oluttölkin tielle autojen sekaan. Tapahtunutta karmeampi jatko, juopunut istui omiaan mutisten pää käsissään, asetuin hänen ja riitakumppanin väliin tietoisesti, merkiksi siitä, että rajaa ei ylitettäisi uudestaan. Esitin tutkivani bussien aikatauluja. Humaltunut nousi vielä kerran, levitti kämmenensä kauas toisistaan kuin halatakseen ja huudahti “minä olen tässä!” ohitseen kävelevälle pariskunnalle, joka jatkoi keskusteluaan osoittamatta eleelläkään, että mies todella oli siinä, olemassa. Heidän perässään ihmisten laumat, joiden sekaan kaikki katosimme, ja linja-auto, johon muiden mukana nousin.