Isä kuoli talvipäivänä alkuvuodesta 2016. Sairaalasta soitettiin, äiti vastasi. Edellisenä iltana olimme sanoneet yksipuoliset jäähyväiset. Isä ei ollut tässä maailmassa enää, paitsi viimeisiään vetävänä kehona.

Olimme kotona puhelimen soidessa. Emme lähteneet sairaalaan. Seuraavan kerran näin hänen valkoisen arkkunsa, sen jälkeen yhtä valkoisen tuhka-astian, jonka kannoin sylissäni haudalle.

Joko samana tai soittoa seuraavana päivänä hain sairaalasta hänen tavaransa. Vaatteita, lompakko, syömättä jääneitä konvehteja, joku kesken jäänyt kirja, sen olemassaolo tuntui naurettavalta.

Vaikein käsittää olivat hyödyttömiksi käyneet silmälasit. Lasit muotoillaan käyttäjälleen, ne ovat siten osa vainajaa, henkilökohtaisesti hänen.

Muistan kuinka väärältä tuntui, ettei isä saanut pitää niitä päässään.

En katsonut tavaroita enää laitettuani ne kassiin, en pystynyt. Pidin niitä sylissäni koko automatkan takaisin.

Se oli myöhemmin. Mitä ajattelin, kun puhelu päättyi? Minun on kerrottava tästä siskolle, lähimmäisille, tein soittokierroksen.

Ilmoituskierroksen jälkeen menin lepäämään sohvalle ja pohdin, että nytkö voimme nukkua yömme paremmin, kun yhden meistä kärsimys ei täyttäisi arkeamme.

Nousin, paperiasioita täytyi sopia. Otin selvää, mitä täytyy tehdä. Etsin asiakirjoja. Soitin katkaistakseni ja muuttaakseni erilaisia sopimuksia.

Tehtyäni mielestäni sillä erää tarpeeksi, kasasin voileivän, söin ja jatkoin lepäämistä. Äiti istui keinutuolissa hiljaa, mietti jotain, vaikka ei kysyttäessä myöntänyt.

Katsoin lapsuuskotini ikkunasta ulos aurinkoiseen pakkasilmaan, lumimyrskyt olivat piiskanneet kaupunkia jo pidemmän aikaa. Edellisenä iltana puhuri oli ollut väkevä. Silloin katsoin, kuinka tuuli teki sairaalan pihalla nuoskapyörteitä, joita keltaiset katuvalot korostivat.

Nyt oli tyyntä ja paksu, kaunis hanki.

Matka kuolemaan ei ollut meiltä omaisilta täydellinen suoritus, mutta se oli nyt ohi. Sen aikana oli yritetty auttaa kuolevaa parhaamme mukaan ja voimiemme rajoille asti.

*

Sairauden aikana tunteita ryöpsähteli isästä ulos. Niitä oli monenlaisia. Joukossa oli surua, ilon hetkiä pienistä asioista, pettymystä, vihaa, katkeruutta, kaipuuta, huonosti peiteltyä pelkoa.

Ne repivät tiensä hänestä vaivalloisesti, terävät piikit, jotka tunkeutuivat hänen ihonsa lävitse.

Uskon hänen olleen pettynyt itseensä, koska hän ei osannut olla vaikean paikan edessä rohkeampi. Vaikka vakuuttelimme hänelle ettei tarvitse.

Näitä tunteiden aaltoja oli ahdistavampaa katsella kuin hänen fyysisiä kipujaan, jotka olivat nekin suuria.

Hän ei saanut kaikkea sanotuksi. Sanottavan taakka oli liikaa, ja hän kevensi sitä vain äärimmäisissä tunteissaan, häveten itseään. Hän oli sitä sukupolvea, sellaisella tavalla kasvatettu.

Muistan tunteneeni, en niinkään ajatelleeni, että isä lopettaisi nämä satunnaiset ja hänelle epätyypilliset avautumiset, sillä se teki monia asioita vielä vaikeammiksi sietää, kuin kuolevan vastuulla olisi kantaa eläviä selässään.

Tunsin muuttuneeni pojasta oman isäni isäksi. Kadun avuttomuuttani. Minun olisi pitänyt olla avoimempi. Menin aina lukkoon.

Tunne oli kai itsesuojelua. Kun läheinen kuolee, kukin omainen löytää ajattelutavan, jolla pyrkii käsittelemään asiat. Minulla se oli käytännöllisyys, joka murtui muutaman kerran, kun väsymykseni kävi ylivoimaiseksi.

En voinut isän sairauden aikana enkä kuoleman jälkeen surra julkisesti niin paljon kuin olisin halunnut, ei ollut aikaa, mahdollisuuksia.

Tajusin etten enää osannut, hetkeni oli mennyt. Olen nyt harjoitellut, mutta odotan vielä, milloin alan tuntea kunnolla ikävää.

*

Sairastuttuani depressioon huomasin tekeväni niin kuin isä. Halusin kovasti puhua siitä, mitä tunnen, ja tein niin kaikille jotka kuuntelevat. Sittemmin hillitsin itseäni. Miksi? Olen jo eri sukupolvea. En häpeä. Ei puhuminen, saati kirjoittaminen, ole vaikeaa.

Minulla oli kai harhaluulo, luulen saman olleen isälläni. Pelkkä puhe ei lohduta, se ei ole koskaan lohduttanut minua, janoan sitä lisää pääsemättä minnekään. Minulla oli paljon ajatuksia, en käsitellyt niiden avulla juuri mitään. Puhuin vain.

Olin käsittänyt puheen väärin. Pelkkä puhe ei luo merkityksiä. Siksi tyhjän informaation elämäntapa on epätyydyttävä; elämää täytetään puheella, umpikujaan johtavilla niin sanotuilla keskusteluilla niin sanotusti tärkeistä aiheista, ei ajatuksilla siitä, mikä voisi olla tarkoituksellista elämistä.

Puhe ilman tahtoa on huumetta, joka peittää syvän tyytymättömyyden oman sielun tilaan ja elämään. Jokin puuttuu, ja puhe on puuttuvan etsimistä.

Valitettavasti etsiessä tulee käveltyä polkuja, jotka eivät johda mihinkään. Pahimmillaan alkaa ajatella itseään ongelmana, joka tulee ratkaista. Juuri mikään ei tunnu hyvältä, koska kokoava tunne mielekkyydestä puuttuu.

Arvaan, mitä isäni käsitteli, kun hän yritti kertoa meille, miltä hänestä tuntui, piikki kerrallaan. Hän oli yksinäinen, ei osannut nähdä sitä.