Kategoria: Politiikka ja yhteiskunta

Huomaamatta huonoja hokemia, 2

Posted on by kangasvalo

“Kyse on kasvatuksesta.”

Tätä toitotetaan Suomessakin kommenttipalstat ja mielipidekirjoitukset täyteen, kun nuoriso on käyttäytynyt otsikoiden mukaan huonosti. On kyse roskaamisesta tai murha-aallosta, vika on aina vanhemmissa. Ei sillä tietysti väliä, että poliisin mukaan nuoriso on kauttaaltaan aiempaa kunnollisempaa.

Eikä kiltteys taatusti ole yksin kasvatuksen ansiota vaan myös yhteiskunnan, joka kasvatuksen arvoja ohjaa. Sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio ja passivoivan, helposti mobilisoidun viihdeteollisuuden kehitys ovat isoja asioita. Rötöksiä tehdään vähemmän myös siksi, että nuoret viihtyvät vähemmän ulkona.

Myytti vanhempien suuresta vastuusta on huonosti ajateltu, sillä se kiistää ihmisyksilön ainutlaatuisuuden, oman luonteen. Se on orjallisen psykologinen ajattelutapa, ei oikein kulttuurisidonnainen (koska se ei ymmärrä muun ympäristön vaikutusta nuoren kehitykseen) muttei biologinenkaan (koska biologia vapauttaisi vanhemmat vastuusta).

Sen sijaan se on yksinomaan syyllistävä. Sillä työnnetään yhteistä vastuuta ja ehkä jopa ajatuksista käsittämättömintä – ettei ihmisen sielua voi tai jopa saa hallita – pois, toisten syliin.

En tarkoita, etteikö lapsen kasvatuksella ja suhteella vanhempiin olisi vaikutusta, mutta erityisesti kasvava nuori etsii samastumiskohteensa muualta. Aika harvassa ovat teinit, jotka ilmoittavat vilpittömästi ihailevansa äitiä ja isää ja haluavansa olla aikuisena samanlaisia.

Idolit löytyvät muualta, kavereilta saadaan käyttäytymismallit tiettyihin toimintaympäristöihin, joissa aikuiset eivät ole läsnä (jolloin aikuisten maailman säännöt eivät myöskään päde). Niin kuin kaikki ihmiset, lapsi tai nuori on erilainen ihminen erilaisessa ympäristössä ollessaan.

Pidän vanhempien syyllistämistä inhottavana siksikin, että on häirikkölapsia, joiden vanhemmat eivät yksinkertaisesti mahda lastensa luonteelle mitään. Kaikkea on kokeiltu, on itketty ja yritetty ymmärtää, kokeiltu terapiaa ja kuunnella nuorta, mutta apu ei toimi tai sitä ei ole saatu.

Tai vaikka kyse ei olisi edes häiriköinnistä. Jos mietin omaa nuoruuttani, eivät samastumiskohteeni olleet kotona, niin paljon kuin vanhempiani arvostinkin. Merkittävämpiä asioita tuolloin olivat taideharrastukset, ystävyys ja kaveripiirin kolttoset, koska olin kasvamassa aikuiseksi.

Epäanalyyttisena nuorena en tajunnut sitä, että juuri perheen vakaus taustalla auttoi tällaisten irtiottojen tekemisessä. Moni nuori ei tajua tätä samaa, vaan etsii elämää jostain muualta kuin kodin seinien sisältä. Niin kuin kulttuurissamme yleisesti on tapana.

Toimittajan somepaasto

Posted on by kangasvalo

Laura Friman kirjoitti Kulttuuricocktailissa – onkohan tämä jo tuhannes kerta joltain toimittajalta – somepaastosta ja siitä, miten se toimittajan elämään vaikutti. Ilmeisen negatiivisesti, lopputuloksena Friman menetti kaikki olennaisilta tuntuvat kontaktinsa ulkomaailmaan eikä nähnyt esimerkiksi uutisia.

Kirjoituksen kommenteissa moni ihmetteli, miten toimittaja voi viettää päivässä yli 8 tuntia puhelimella mutta ei näe uutisia muualta kuin sosiaalisesta mediasta?

Modest SteinIlmiselvin vastaus on, että Friman ei tiettävästi ole koulutettu toimittajaksi, vaan hän on opiskellut englantilaista filologiaa. Toimittajille yleensä korostetaan journalistin etiikkaa ja laajoja tietolähteitä alusta asti.

Journalismi on kuitenkin muuttunut; mukaan on tullut eri alojen asiantuntijoita tai epäasiantuntijoita, joita eivät kiinnosta maailman tapahtumat vaan omaan elämäänsä tai koulutukseensa liittyvät asiat, niin kuin valtaosaa ihmisistä.

Vaikka Friman on kirjoittajana parantanut vuosien mittaan tasoaan, muistan aikanaan nauraneeni epäuskoisena tämän tv-juttujen olemattomalle journalistiselle sisällölle esimerkiksi Imagessa.

Toimittaja sattuu olemaan sellainen yleisammatti, johon kelpuutetaan työnäytteillä, jos sellaisia onnistuu tekemään. Kuka tahansa voi lähettää juttunsa lähes mihin tahansa toimitukseen. Jos juttu on julkaisukelpoinen, voi sopia palkkiosta ja aloittaa tällä tavoin freelance-pohjalta ponnistavan uran.

Toimittajia ei pelkästään kouluteta liikaa, vaan samalle alalle on tunkua muualta. Syitä tunkuun voi olla monia, mutta aion kertoa tässä teille salaisuuden: viihteellisen ja lepsusti tehdyn toimitustyön tekeminen on helppoa ja haasteetonta duunia, jos osaa kirjoittaa muotin mukaisesti, eikä siinä mene paljon aikaa.

Siis viihteellisen. Taustoitetun ja informatiivisen journalistisen työn tunnistaa heti eikä sitä tehdä hetkessä.

Tämän vuoksi uutisten taso vaihtelee radikaalisti palvelusta toiseen. Journalisteja on kirjaimellisesti aivan joka lähtöön.

Ja siksi ainakin joku toimittaja voi olla puhelimella yli 8 tuntia päivässä.

*

Sosiaalisesta mediasta uutisensa lukeva tai katsova saa juttunsa suodatettuna oletetulle kohderyhmälle sopivaksi, eikä siihen tarvita Facebookin käyttämiä algoritmeja.

Esimerkiksi Instagramissa Ylen uutisia seuraamalla saa luettavakseen niitä uutisia, joiden verkkotoimitus olettaa kiinnostavan Instagramia käyttäviä kohderyhmiä.

Kiinnostavimmat ulkomaan- ja talousuutiset ovat lapsipuolen asemassa. Sen sijaan kotimaisia human interest -kirjoituksia ja populaarikulttuurijuttuja on paljon. Tämä korostuu story-puolella. Tämän huomattuani lopetin Instagramissa uutisten seuraamisen kokonaan. Jatkan niiden lukemista valikoitujen lehtien sivuilta niin kuin ennenkin.

Häkellyn siitä, kuinka vähän osataan soveltaa mediaa omaan käyttöön, vaikka juuri muokkaamisen palvelut mahdollistavat.

Jo ystävän tai sukulaisen mainosestoton selaimen käyttö on tipauttaa leukani hämmästyksestä. Ei vain siksi, että joku ei ole tajunnut mainosblokkien olemassaoloa, vaan siksi, että näen niin harvoin, kuinka aggressiivisesti ja vastenmielisesti mainoksia viskotaan silmille.

Tällaiset kokemukset muokkaavat kokemusta maailmasta ja mediasta eri ihmisillä radikaalisti eri suuntiin. Tajuttuani kuinka paljon monet edelleen joutuvat mainospommituksen kohteeksi koko yhteiskunta on alkanut näyttää toiselta.

Samoin törmään tasaisin väliajoin toistuviin päivittelyihin Facebookin ahdistavasta somevirrasta. Ilmeisesti joidenkin kavereina halutaan edelleen pysyä, vaikka nämä postaavat idioottimaista sisältöä.

Eikä siinä mitään, sosiaaliset verkostot ovat monimutkaisia, mutta eikö kukaan tiedä, että sosiaalisen median voi sorvata näyttämään itseltään? Facebookissa voi olla seuraamatta toisia ja silti pysyä kavereina. Palvelu mahdollistaa kahden kärpäsen lyömisen yhdellä iskulla.

Olen jo aiemmin kirjoittanut vaihtelevista algoritmeista, sattumoisin myös Frimanin kirjoittaman jutun yhteydessä. Tässä jutussa mainitsin, kuinka YouTuben arvauskoneisto on osunut makuni suhteen enemmän hutiin kuin muut palvelut.

Jutun kirjoittamisen jälkeen puhdistin kokonaan YouTuben selaus- ja hakuhistoriani ja aloitin alusta. Tällä kertaa yksilöidymmän tarjonnan rakentaminen on onnistunut paremmin, koska olen keskittynyt siihen tietoisesti, vaikka palvelu jätättää hiukan edelleen.

On myönnettävä, etten käytä puhelinta juuri muuhun kuin viestimiseen, koska olen tietokoneiden ystävä. Ne sallivat kaikenlaisen leikkimisen ja soveltamisen taipuisammin.

Ainoa sosiaalisen median sovellukseni puhelimessa on Instagram, jota olen käyttänyt jonkin aikaa testiluontoisesti. Twitteriäkin olen joskus käyttänyt. Se on käytännössä joukkohysterian, surkeiden meemivitsien ja ideologisen saarnaamisen kaatopaikka.

*

Lopuksi on huomioitava ilmiselvin. Luultavasti moni ei muuta palveluita mieleisikseen, koska haluavat kuulua kuppikuntiin, ahdistua ja raivostua; muiden tyhmyydestä nalkuttaminen sysää syrjään oman elämän kurjuutta ja sisällöttömyyttä.

Tunne on koukuttava siinä missä itsesääli, se laukaisee aivoissa jotain syvästi tyydyttävää. Halu on niin suuri, että sen ympärille on kehitetty myyttejä. Niiden mukaan on oltava kurjaa, jotta voisi arvostaa hyvää.

Hallitusta odottaessa

Posted on by kangasvalo

Kirjoitin kaksi vuotta sitten kuntavaalien tuloksista. Näin eduskuntavaalien jälkeen, vappupäivän iltana, on hyvä palata silloisiin tuumailuihini ja katsoa, miten arveluni ovat pitäneet paikkansa ja mikä on mennyt mönkään.

Tällä kertaa arvioisin polttavimpien puheenaiheiden olleen ilmastonmuutos ja vanhusten hoito. Maahanmuuttokeskusteluakin toki vilauteltiin, mutta se katosi selvästi edellisten alle, joten konservatiivien oli profiloiduttava vastustamaan vihreää luontopolitiikkaa, ei maahanmuuttajuutta.

Jälleen, niin kuin edellisessä analyysissani, käsittelen jokaista puoluetta erikseen.

Keskusta Vaalien ainoana häviäjänä Suomen keskusta sai ottaa kontolleen niin Juha Sipilän sössötyksen kuin epäonnistuneen hallituspolitiikan. Sipilä ei silti ole suostunut täysin myöntämään, että politiikka on ollut epäonnistunutta. Tämä ei onnistunut kuntavaaleissakaan, kuten jo silloin huomioin. Mietin puoluejohdon ja kannattajien eroa jo edellisten eduskuntavaalien aikaan: kentän ääni on perinteisesti ollut enemmän vasemmalla, puolue on liukunut hissuksiin liikaa oikealle. Äänestäjiä karkasi luultavasti niin kokoomukseen, demareihin, vasemmistoon kuin persuihin. En odottanut, että turpiin tulisi näin paljon. Saarikon kieltäytyminen puheenjohtajuudesta yllätti myös. Keskusta ei silti olisi keskusta, ellei kykyä vanhaan kunnon kepulointiin ja poliittista silmää olisi. Imperiumin paluuta odotellessa.

Kokoomus Petteri Orpo teki tasapainoilun Suomen ennätyksen möläyteltyään vanhuskiistassa omiaan. Niin vain on, että teflonpuolue jatkaa kulkuaan. Ydinkannattajajoukkoa eivät paljon laitoshoitojen heikkoudet kiinnosta, eikä oikeastaan mikään muukaan paitsi oikeistolainen talouspolitiikka. Puolueen suurin uhka onkin se itse, koska se yrittää tasapainotella kahden kannattajakunnan välillä. Eduskuntaan noussut Harkimo on piikki lihassa ja voi houkutella oikeammalle liukuneiden vihreiden lisäksi liberaaleja pois. Elina Lepomäen ja Juhana Vartiaisen kaltaiset rautanyrkit taas haluavat koventaa puoleen linjaa. Puheenjohtaja sai ja saa tulevaisuudessakin paskaa niskaansa kummaltakin laidalta, vaikka likapyykkiä ei julkisesti paljon tuuleteta. Nyt vaikuttaa siltä, että Orpo ottaa luultavasti jyrkän kulman oikealle päin, mikä tekee hallituksen muodostamisesta demarien kanssa vaikeaa.

Kristillisdemokraatit Saamani mielikuva on, että Sari Essayah on ollut pidetty johtaja niin omiensa joukossa kuin muiden puolueiden näkökulmasta. Niin sanottu merkeliläinen linja on jatkunut ja kannatuksessa on tullut pienoista nousua. Kiintoisaa on pohtia, onko kristilliset jopa se eduskuntapuolue, joka on näin julkisuuskuvaansa pehmennettyäänkin liikkunut kaikkein vähiten kauemmaksi alkuperäisestä, tässä tapauksessa Päivänsalon veljesten, visioimasta puolueen ydinnäkemyksestä. Paljon yhtenäiseen linjaan voi toki vaikuttaa se, että krisut ovat olleet pitkään eduskunnan pienin vakiopuolue.

Perussuomalaiset Persut saivat ison voiton. Puolue on asemoinut itsensä uusiksi taitavasti ja nopeasti. Kirjoitin viimeksi, että puolue saa syyttää huonosta kuntavaalimenestyksestä vain itseään: politiikka oli linjatonta ja radikalismi vähentynyt ydinkannattajien näkökulmasta liikaa. Niin vain kävi, että erinäisten kommervenkkien jälkeen Timo Soinista on tullut poliittinen ruumis, tämän letkautukset ovat jopa entisten kannattajien mielestä noloja, ja Halla-aho tullut tilalle. Linja on löytynyt, radikalismi palannut. Tällä hetkellä taktiikkana vaikuttaa olevan yhtaikaa vakuuttelu yhteistyöstä ja samalla asettuminen kaikissa kynnyskysymyksissä vastahankaan. Pidän puolueen suurimpana uhkana sitä, että sen kannattajakunta jakaantuu edelleen vahvasti niin sosiaalisesti kuin taloudellisesti vasemmistoon, keskustaan ja oikeistoon. Persut on siis pysynyt protestipuolueena.

RKP Suomenruotsalaiset ovat suomenruotsalaisia.

SDP On myönnettävä, etten odottanut demareiden kykenevän voittamaan vaalit edes näin pienellä erolla. Epäilen näiden olevan myös viimeiset vaalit aikoihin, jotka SDP voittaa. Osin takana on ollut se, että kaikille on luvattu kaikkea, mikä tulee johtamaan tämän vaalituloksen nojalla itsensä jalkaan ampumiseen, ellei ay-Rinne osoittaudu neuvottelijamestariksi. Yllättävää on kuitenkin, että ilmeisesti puolueessa on alettu ottaa vanhenevan kannattajakunnan uhka vakavasti. Kyseessä on edelleen eläkeläisten puolue, mutta ehdokkaissa oli nuoria puolueista kolmanneksi eniten ja sukupuolijakauma oli hyvin tasainen. Kirjoitin viimeksi, että SDP:stä on tullut Antti Rinteen puhekoulu, eikä näiltä osin mikään ole muuttunut mihinkään. Samalla takeltelulla kompastellaan eteenpäin.

Vasemmistoliitto Vasemmisto jatkaa kuntavaaleissa saamaansa nostetta ja nosti kannatustaan reippaasti ja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Tätä en odottanut. Tulevaisuutta varten on selvästi alettu pedata paikkoja, sillä ainakin Helsingissä olisi Li Anderssonin johtajuuden jälkeisiin tehtäviin tarjolla hyvin itseään brändääviä ehdokkaita. Tarkoitan siis Honkasaloa ja Kivelää. Ongelma on puolueen linjattomuus, jossa haluttaisiin vähän flirttailla jonkin sortin populismin kanssa mutta ei kuitenkaan: liika akateemisuus paistaa läpi. Mahdollisia lisäkannattajia erityisesti työväestöstä ei tavoiteta sillä potentiaalilla, joka voisi olla.

Vihreät Viimeksi kirjoitin, että ällömakeasta Ville Niinistöstä päästään onneksi pian eroon. Niin nopeaa on politiikka, että Niinistön jälkeen puolueen puheenjohtajana ehti käydä Touko Aalto, sitten Aallon loppuunpalamisen seurauksena maagisin riitein paikalle manattu Pekka “Tolkun Peksi” Haavisto ja nyt ollaan valitsemassa seuraavaa puheenjohtajaa, joka on lähes varmasti tiukan asiallinen Maria Ohisalo. Vihreät oli iso vaalivoittaja, mutta se olisi voinut olla isompikin. Pidän Haaviston keskitien linjauksia ja puolueen linjan epämääräisyyttä väistämättömänä ilmiönä. Aika näyttää onko se eduksi. Pidän erityisesti Touko Aallon julkista kohtelua puolueen toimesta kaksinaamaisena ja osoituksena arvojen siirtämisestä kohti jonkinlaista Suomessa usein toimivaa “keskitien konservatismia”, vaikka Aallon astuminen sivuun noin muuten oli oikea päätös. Vihreät on keskituloisten perheiden valinta, kaupungin keskusta.

Muut Kirjoitin kuntavaalien aikaan, että muiden joukossa on äänikalasteluun mahdollisuuksia. Tässä olin oikeassa. Harkimo pääsi Liike Nytillään eduskuntaan ja poikansa oli hilkulla päästä toiseksi edustajaksi. Piraattien Pennanen sai hyvin näkyvyyttä ja ääniä. Epäilen tällä olevan tulevina vuosina pääkaupunkiseudulla mahdollisuus eduskuntapaikkaan. Feministien Aro sai vähemmän menestystä kuin odotin. Luulen, että lähes kaikki suomalaiset puoluekantaan katsomatta toivottavat esiin ponnahtaneelle ja sitten totaalisesti tuhoutuneelle Siniselle tulevaisuudelle hyvää matkaa manalaan. Paavo Väyrynen otti omalla puolueellaan köniinsä, provokaatiot olivat jopa tälle kansalle liian sakeita. Paluuta odotellessa. Muilla pienpuolueilla ei nähdäkseni ole edelleenkään mitään väliä.

Toivottavasti lukijoiden vappu oli hyvä. Sirkus jatkukoon.

Politiikkaa suomeksi, 1

Posted on by kangasvalo

Hei! Tervetuloa politiikkaa suomeksi -bloggaukseen! Tällä kertaa tarkastelemme Ylen 31.1.19 tekemää uutisointia otsikolla Keskustakin vaatii nyt hoitajamitoitusta lakiin, SDP riemastui: “Eiköhän sovita asia, Petteri Orpo?” – Orpo: “Desimaalit ovat lillukanvarsia”.

Lakiin kirjattaisiin, että jokaista hoivattavaa kohden henkilöstön vähimmäismitoitus tulisi olla 0,7 käsiparia. Kaikki puolueet niin oppositiossa kuin hallituksessa kannattavat muutosta.

Paitsi Petteri Orpon johtama kokoomus. Tarkastellaan hieman Orpon tapaa ilmaista asia:

Hän pitää edelleen kiinni kokoomuksen kannasta: lakiin ei tule kirjata hoitajamitoitusta. Orpon mukaan “desimaalit ovat lillukanvarsia” itse asiassa.

– Meidän mielestämme ongelma ei ratkea sillä, että lakiin kirjataan jokin desimaali. Se olisi mekaaninen ratkaisu. Ihminen ei ole desimaali.

Mitä Orpo tällä tarkoittaa on, että valtion hallinta (lue: sosialismi) on pahasta ja työantajille ei tule sälyttää ikäviä työntekijävelvollisuuksia, koska ne tuottavat kuluja. Tässä tapauksessa desimaali ei ole “lillukanvarsi” vaan tiukkaa konkretiaa.

Lillukanvarsi. Kas, populismia.

“Ihminen ei ole desimaali” on häikäilemätön tapa saada inhimillistävä lakiehdotus kuulostamaan epäinhimillistävältä. Vanhuksille paremman hoidon takaaminen on vanhusten (vai hoitajien… vai työnantajien?) muuttamista numeroiksi, viis siitä että numeroiden vaikutus elämään, kansalaisuuteen yleensä, on asia, jonka kokoomuksen luulisi ymmärtävän.

Orpo ei voi sanoa tätä ääneen, koska kokoomus yrittää päästä irti menneisyydestään ja samalla pysyä sosiaalisesti konservatiivisena vaihtoehtona, jossa sosialismin peikkoa vältellään vaikka maailmanlopun edessä. Kauanko kakun voi yrittää säilyttää ja samalla syödä? Tätä olen kokoomuksen kohdalla pohtinut jo monta vuotta.

Katsotaan seuraavaksi, miten pääoppositiopuolue SDP:ssä asiaa kommentoidaan:

– Näyttää siltä, että SDP:n aloitteesta tehty välikysymys vaikuttaa jo nyt, hehkuttaa demareiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtman.

Kas, lisää populismia. Se mitä Lindtman itse asiassa tässä sanoo ei ole “hyvä että epäkohtaan saadaan muutos” vaan “hyvä MEIDÄN JOUKKUE!!!” Mainitsematta jää, että 0,7-ehdotus on ihan konkreettisesti keskustan tekemä.

Mitä Lindtman jättää myös sanomatta on, että vanhusten hoivan taso on viime aikaisten mediatapahtumien valossa ja journalistien monivuotisen uutisoinnin jälkeen viimeinkin niin yleisinhimillinen huoli, että demareiden ei ole paljon muuta tarvinnut tehdä kuin ottaa koppi valmiista aiheesta.

Erityisesti, kun sosialismin tehdessä ujostelevaa kuikuilua mahdollista paluuta varten ja kapitalismin jyrätessä yhä enemmän vanhaa maailmaa hajalle, nyt jos koskaan pitäisi olla vasemmiston hetki. Jos puolueen pääideologit osaavat työnsä, vanhusten hoito on ase, jota ei voi olla hyödyntämättä.

Lindtman antaa mieluusti pääoppositiopuolueena saavutetun hyödyn sataa laariin, vaikka tosiasiassa itseään jalkaan ampuvaa, konservatiivisydäntään edelleen hellivää kokoomusta lukuun ottamatta aivan kaikki puolueet eivät enää voi olla muuta kuin samaa mieltä, ainakin nimellisesti.

Kadonnut työväki

Posted on by kangasvalo

Työväenluokkaisen kirjallisuuden tilaa ihmeteltiin taannoin Ylen Kulttuuricocktailissa. Peräänkuulutettiin työläiskirjailijoita, pohdittiin heidän poissaoloaan.

Moni kirjoittaja on keskiluokkainen, ja työväenluokka ei ole koulutetun keskiluokan silmissä edustava ihmisryhmä. Pidän kuitenkin mahdottomana, etteikö keskiluokkaisista ongelmista kirjoittaneiden kirjailijoiden taustalla olisi myös työväenluokkaisia perheitä.

Näiden perheiden maailmasta ei kirjoiteta, koska napanuora on katkaistava kokonaan, jos on aikomus liikkua luokkamatkalla ylöspäin. Suomalainen yhteiskunta on siitä “kiitollinen”, ettei täällä kysellä ihmisen taustoista, jos tämä näyttää ulospäin tietynlaiselta. Lapset tekevät ennätysvauhtia pesäeron vanhempiinsa.

Nykyinen ideologisen sekasorron ajanjakso on kaiken muun lisäksi aikuisten sotaa lapsiaan vastaan. Lapset ovat muuttaneet kaupunkiin ja omaksuneet tovereidensa arvot kuoleville paikkakunnille jääneitä vanhempiaan vastaan.

Aikuistuessaan lapset ovat vieraantuneet niin tahattomasti kuin tahallaan vanhempiensa elintavoista. He ovat kirjaimellisesti eri kulttuurin lapsia, mistä kertoo esimerkiksi Juhani Karilan viime vuoden viimeiseen Imageen kirjoittama juttu.

Kirjoituksessa hän ihmettelee isänsä metsästysporukan reissulla ja kirjoittaa tavallisista vanhoista miehistä kuin toisen maailman olennoista. Jutussa ei ole kiinnostavaa näkökulmaa, mutta on Imagen sivut jollain alkuasukkaita ihmettelevällä turistikirjoittelulla täytettävä.

Kuitenkin ymmärrän kirjoituksen lähtökohtaa, sillä seuraavat asiat ovat totta: Työläisillä/maalaisilla/vanhemmalla sukupolvella on paljon heikosti perusteltuja luuloja. Koulutuksen puute näkyy kyvyttömyytenä käsitellä laajoja asioita ja maailmaa.

Työläisten joukossa on rasisteja ja sukupuolirooleihin perinteisesti suhtautuvia ihmisiä, mikä on erityisesti nuorista koulutetuista epämukavaa, minkä vuoksi he tuntevat “vieraantuneensa” taustastaan. Työväki myös nauttii eri asioista kuin äveriäämmin toimeentulevat kansalaiset.

Heihin, meihin, on vaikeaa samastua. Istuin esimerkiksi jokin aika sitten taksikuskin kyydissä, joka päätti 10 minuutin matkan aikana kaataa pyytämättä niskaani koko perustelemattomien fobioiden kirjonsa; kaikki irrationaalisia, heikosti perusteltuja, sivistymättömiä mielipiteitä, silkkaa foliohattua. Mies ei ollut aggressiivinen vaan ihan kiva keskustelija, mutta oli myös selvää, ettei mikään väite olisi saanut häntä pohtimaan itseään ja näkemyksiään kriittisesti.

Työläisten näkökulmasta ylimielisyys on koulutettujen etuoikeus, mutta jos kuuntelee omasta asiastaan varmaa umpikonservatiivista taksikuskia minuutin, huomaa että äänensävy on täsmälleen sama kuin aikakauslehtien mielipidekirjoituksia rustaavilla hipstereillä.

Tämä ei tarkoita, että työväestö olisi erityisen tyhmää. Työväestö on ensisijaisesti ylpeää. Heidän ylpeydelleen merkitsevät asiat, joita liberaali keskiluokka ei ymmärrä samalla tavalla: kunnia, turva, perhearvot, päihteet, sitoutuminen, usko ja raha. Nämä ovat työväestölle onnen ja kurjuuden vaakakupit.

Ei ole ihme, että vasemmisto on kriiseillyt eikä vain Suomessa. Se on ottanut omakseen työläisten ja alemman keskiluokan koulutetun nuorison ja unohtanut heidän vanhempansa ja ne joilla ei kulttuuritaustaa tai koulutusta ole. Tämä on osin vasemmiston omaa syytä.

Valittuaan liberalismin vasemmisto on valinnut tietoisesti polun, joka tekee rahallisen tasa-arvon ajamisesta sellaisten ihmisten asian, joita ei ensisijaisesti kiinnosta rahallinen vaan kaikki muu tasa-arvo. Rahasta ja sen suomasta turvasta kiinnostuneet vaihtavat puoluetta.

Yliopistodiskursseista varastettuja puheenvuoroja viljelemällä vasemmisto on ojentanut työväenluokan tarjottimella konservatiiveille.

*

Edelleen moni työväenluokasta tullut nuori haluaa olla keskiluokkainen ja siksi samastuu keskiluokan ongelmiin, myös silloin kun omat ongelmat perustuvat rahan puutteeseen.

Omassa tuttavapiirissäni on joitain tällaisia henkilöitä. He hengailevat samoissa oppilaitoksissa olevien rikkaiden perheiden lasten kanssa ja yrittävät samalla häivyttää kuilun itsensä ja muiden välillä.

Olen työläistaustainen, korkeakoulutettu ja kymmenen vuoden ajan järjestään köyhä. Työtä olen tehnyt muissa ammateissa enemmän kuin alalla, johon minut on koulutettu, silloin kun työtä on ollut.

Olen kiinnostunut kulttuurista kaikissa sen muodoissaan tavalla, joka yhdistetään minua huomattavasti paremmin toimeen tuleviin keski-ikäisiin naisiin. Olen suuntautunut taiteeseen luokkani rajojen yli, mutta tarjottu kulttuuri rajan toisella puolella on suunnattu toiselle kohderyhmälle kuin taustastani tulleille. Tämä ristiriita herättää minussa vierautta. Epäilen taidemakuni syntyneen näiden kokemusten kautta. Olen etsinyt muita teitä.

Kulttuuri-ihmiselle tarjotaan samastumiskohteeksi kivoissa city-töissä työskenteleviä keskiluokkaisia nuoria, jotka voivat romaaneissa ja elokuvissa seikkailla vapaasti, koska käsitys työnteosta on niin ilmava, ettei sitä tarvitse pitää tärkeänä osana henkilöiden identiteettiä.

Pidän American Beauty -elokuvaa (1999) tai romaania kuten Muutoksia (2001) tympeinä. Nähtyäni näiden jalanjäljissä kulkevaa, vahvasti amerikkalaisperäistä taidetta koko elämäni, sillä se hallitsee koulutetuille tarjottua kulttuurikuvastoa, voin sanoa, että olen saanut sitä tarpeeksi. Kiitos, mutta ahdistuksenne ei ole minun ahdistustani. Ei ole koskaan ollut, vaikka yrititte kaikin voimin vakuuttaa minut siitä.

Työväen ongelmiin suhtaudutaan keskiluokkaisessa eli valtakulttuurissa patetiana, menneinä kirjallisina kliseinä, joiden sanominen ääneen edustaa huonoa makua tai niin vierasta maailmaa, ettei sitä käsittelevien tv-uutisten ääressä sanota kuin voi että ja kohautetaan olkia.

Keskiluokkaisessa taiteessa ahdistus paikallistetaan muualle, abstrakteihin rakenteisiin, joihin ei kuulu raha, vaikka raha on tärkein erottavin tekijä ihmisten välillä. Keskiluokan kurjuutta kuvailevat teokset on tarkoitettu fantasiaksi nuorelle työväenluokalle: aah, saisinpa tuntea samaa selittämätöntä tyhjyyttä.

Kivoissa töissä käyvien rentojen kaupunkilaisten ongelmat ovat taiteen kokijoille todellisempia, käsitettävämpiä, koska ne ovat abstrakteja eli eskapismia.