Avainsana: Suomi

Onnenkissa

Posted on by kangasvalo

Tämä taitaa olla se vuoden 2019 suomalainen romaani, joka on kerännyt rummunpärinän saattelemana vakaasti mainetta ja saanut blogeissa lähes varauksetonta kiitosta. Mahdollisuudet Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoon ovat todelliset, vaikka teos voi olla hiukan liian samankaltainen kuin edellisvuonna palkittu Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (2018). [1]

Onnenkissa (2019) on Aino Vähäpesolan debyytti, esseen ja romaanin välillä kulkeva kirja, jossa käsitellään nimeämättömäksi jäävän minähenkilön kokemuksia teemoittain: seksuaalisuus konstruktiona, parisuhteen epätasaisuudet vastuussa ja seksissä, ammatillinen turhautuminen, kun miespuolinen professori ei voi millään tajuta sukupuolentutkimuksellista näkökulmaa. Rinnalla kulkee runoilija Edith Södergran (1892–1923), jonka elämää tutkimalla käsitellään samalla omaa elämää.

Kaikki kirjallisuudessa ja ennen kaikkea sen tulkinnassa on tunnetta, kertoja toteaa useasti. Olen samaa mieltä. Lukijana etsin kaunokirjallisesta teoksesta johdonmukaisuuksia, mutta tunteen, en argumenttien ehdoilla.

Onnenkissan tapauksessa autofiktion tulkinnallinen mahdollisuus on olemassa, mutta: Edith Södergrania ovat kertojan mukaan tulkinneet miehet, joilla on ollut pakonomainen tarve psykologisoida, nähdä kirjoitusten taustalla aina lihallinen nainen. Tämä lienee tulkittavissa suoraksi varoitukseksi lukijalle.

Samoin seuraava:

Entä osaako ihminen itsekään kuvata totuudellisesti itseään ja omia tunteitaan? Omasta elämästään on helppo kertoa loputtomasti konkreettisia tapahtumia ja höystää niitä elävöittävillä yksityiskohdilla. Oman elämänsä voi ottaa haltuun, siitä voi vapaasti kertoa tarinamuodossa syitä ja seurauksia. Mutta totuus ja identiteetti pakenevat helposti ihmiseltä itseltäänkin. Jos on kirjoittanut lapsena (tai aikuisena) päiväkirjaa, sen tietää olevan vähän paradoksaalisesti äärimmäinen poseeraamisen areena. Se on turvallinen paikka kokeilla erilaisia identiteettejä, vahvistaa niitä erilaisilla käsialoilla tai runonpätkillä. – –

Kiinnostuin eniten romaanin osiosta, jota kutsuisin tieteen paradigmoihin havahtumiseksi. Päähenkilö herää huomaamaan akateemisten painotusten merkityksen käytännössä: Koulu ei ole sivistyksellinen opinahjo, jossa haastetaan totuttua, vaan autoritäärinen ja jähmeä. Minähenkilö toteaa pettyneensä yliopistoon.

Voin ymmärtää ja vain huokaista helpotuksesta, etten opiskele, vaikka samat ikävät piirteet hallitsevat toki myös julkista keskustelua – ne ovat osa niitä niin sanottuja kuplia, joista monet ovat yhä näkymättömissä, koska media nostaa esille vain muutamia.

*

Onnenkissassa kysytään paljon oleellisia perusasioita: miksi tämä asia on näin, miksi se ei ole toisin? Romaani tekee selväksi eroavaisuudet minun ja teoksen kuvaaman maailman välillä. Se tekee sen hyvin ja johdonmukaisesti, mikä on ilo, vaikka eroavaisuudet tekevät lukemisesta myös ristiriitaisen kokemuksen.

Yhteiskunnallinen taustani on erilainen, ja jälleen suosittu kirja asettuu osaksi keskiluokkaisuuden jatkumoa. Eron huomaa jo pienistä yksityiskohdista: sukujuhliin täytyy opetella tavoitteiden liturgia, 23-vuotias asuu Helsingissä jossain mukavan kokoisessa yksiössä, minää puretaan jatkuvasti paloiksi, työntekoa opintojen ulkopuolella ei kuvata ollenkaan, äidin kansainväliset feministiystävät mainitaan.

Ja ehkä kirkkaimpana nousevat esiin itsetunnon erot: Kertoja osaa erotella itsevarmasti, missä asioissa on hyvä ja missä ei, mutta ympärillä olevien ja ainakin oletettavasti tovereiksi toivottujen ymmärtämättömyys raivostuttaa ja tuottaa voimattomuuden tunteita. Omien havaintojeni yleistämisen uhallakin sanoisin, että avoimen työväentaustainen sielu ei usein osaa sanoa olevansa hyvä missään, mutta ei myös paljoa piittaa muiden näkemyksistä vaan kuittaa ne päänaukomisena – johon on vastattava samoin – tai herrain kotkotuksena. Päähän on potkittu ennenkin, miksi odottaa muutakaan.

Luokkaerot ovat pinnan alla liikkuvia sävyjä, joiden käsittelyä kirjallisuudesta puhuttaessa soisi jatkettavan, koska ne ovat kriittisiä sanan useammassa merkityksessä. Puhuttaessa erilaisista representaatioista kirjallisuudessa ohitetaan edelleen varallisuuden luomat erot – koska sosialismi ei ole enää in – vaikka ne jakavat yhteiskuntaa syvästi. Painetut kirjat luovat niin helposti tunteen yleispitävyydestä, kaiken kattavasta kokemuksesta. Tämä itsestäänselvinä pidettyjen lähtökohtien oletus tuo vierautta tähänkin muuten toimivaan lukukokemukseen.

*

Minähenkilö korostaa teoksen alkupuolella epäröintiä oikeana tienä historiasta kirjoitettaessa. Paria sivua myöhemmin kertoja, mahdollisesti ironisesti, unohtaa ohjenuoran, kun toteaa ensimmäisen maailmansodan varmasti vaikuttaneen Edith Södergranin ajatteluun… Niin myös minun mielestäni, mutta mihin jäi johdonmukainen epäröinti? Ovatko yhdet asiat varmempia kuin toiset?

Jos kirjoittaa tunteistaan, niin kuin kirjan ääni toivoo, onko epäröintiin edes varaa? Historian tarinallistamista ei vältetä epäröinnillä vaan tarkkuudella. Jos et ole varma ja asia on vakava, et kirjoita. Omien arvailujen korostaminen tuntuu usein vain tarpeettomalta moraaliselta kilven kiillotukselta. Jos täräyttää kunnolla, menee ainakin komeasti metsään. Paradoksaalisesti ajattelen näin sitä enemmän, mitä vanhemmaksi tulen ja maailman mustavalkoisuus on silmissäni kuollut. Mutta ei niiden täräytystenkään tarvitse olla mustavalkoisia.

Lukijoiden vastaanottoon muutamat ylimääräiset sanat kuten “ehkä”, “luultavasti” tai “mahdollisesti” eivät vaikuta: he ottavat valmiiksi totuutena sen, jonka ovat jo totuudeksi päättäneet. Kriitikkona koen muutenkin, että kirjoitus on ensisijaisesti puhetta mielikuvista – väheksymättä sen roolia todellisuudeksi kutsuttuun. Teemme sitten mistä tahansa aiheesta taidetta tai tiedettä, ytimeen emme näe, on vain varjoja. Niistä voisi sentään puhua täytesanoitta. [2]

*

Kun romaanihenkilö kertoo suhteestaan miespuolisen nahjuksen kanssa, pystyn tunnistamaan auki kirjoitetut parisuhteen ongelmat hyvin ja näen toisen, maskuliinisen, osapuolen koko olemuksen kirkkaasti. Kirjallinen ääni on tässä osiossa veitsentarkka – ja hauska, nauroin useaan otteeseen ääneen.

Samalla mietin, että kirjaan tulee suhdetta kappaleiksi laittava sävy, jota voi pitää halveksivana tai vähättelevänä. Olen aina inhonnut tällaista, erityisesti miespuolisten kirjailijoiden kuvauksissa parisuhteista (Christer Kihlman on yksi rasittavimmista esimerkeistä).

Se mietityttää myös siksi, että minähenkilö tylyttää tiedettä, joka ei ota tunnetta mukaan vaan asettaa kaiken analysoitavaksi, mikroskoopin alle. En ole varma onko tämä tarkoituksellisen ironista, mutta sen suhdetilitys ainakin demonstroi, että tunteen tultua mukaan mikroskooppia käytetään edelleen.

Samoin ajattelen, kun kirjoitetaan itsevarmasti siitä, mitä vastakkaiseksi mielletyn sukupuolen sisäinen elämä on ja voivotellaan näiden ahdasta asemaa, ovat sitten “miehiä” tai “naisia”. Mies on minähenkilölle “ahdistava konsepti”.

Kertoja myös ilmaisee avoimesti tuntevansa joskus miesvihaa (ja perustelee sen hyvin). Se on kirjallisena eleenä arvostettava rehellisyydessään. Samalla mietin kuitenkin, ettei ahtaaseen rooliin “pakotetun”, vastakkaista sukupuolta olevan tyypin sääliminen ja vihaaminen jonain uhrina ole kuin ylemmyydentuntoisuutta ja peilikuva vastakkaisen sukupuolen mystifioinnista, josta pitäisi kasvaa pois.

Muutama muukin romaanissa truismina esitetty asia häiritsee – ainakin väite, että ihmiset ajattelisivat lähinnä suhdeongelmiaan. Tai sitten se ajatus, että jonkun menneisyyden henkilön esittämiseen tietyllä tavalla (tässä tapauksessa Edith Södergranin) tarvittaisiin jokin abstrakti moraalinen lupa. Nämä menevät samaan kategoriaan kuin monet suomalaisten esseistien väitteet. En tunnista kokemuksia todeksi, joten en osaa sanoa niiden oikeutuksesta mitään.

Enkä osaa ihan innostua siitäkään, että päähenkilö pohtii tuovansa Södergranin nykyhetkeen, haluavansa näyttää tälle feminismin pitkän linjan tähän päivään asti. Koen, että radikaalina modernistina ja Nietzscheä ihailevana Södergran olisi kauemmin elettyään voinut olla kunnolliseen suomenruotsalaiseen tapaan vaikka fasisti. Kuka sen tietää?

Ovatko nämä lillukanvarsia? En tiedä, mutta sen ainakin, että minähenkilön herääminen samaa sukupuolta olevan kanssa koetun seksikokemuksen myötä seksuaalisuuden mahdollisuuksiin on riemastuttavan lämmin kuvaus. Se pyyhkii aiempaan parisuhteen päättymistä käsittelevään lukuun liittyvää katkeruuden sävyä pois ja tuo kirjaan valon ja ra(i)kkauden puhuessaan siitä, mitä seksuaalisuus nimenomaan kokemuksena voi tarkoittaa.

*

Se, että käyn tällaista keskustelua romaanin kanssa ei ole huono asia, vaikka sellaiseksi kritiikki tavataan toisinaan kehystää. Joskus tekstin parissa tuntee ristiriitaista väittelyhalua siksi, koska kirjailija on Timo Hännikäinen tomppeli. Vähäpesolan tapauksessa tältä ei tunnu. Onnenkissa on luotu taitavasti. Osoittamani kohdat käsittelevät aiheita, joiden kanssa tunnen yleisemmin, yhteiskunnallisemmin, ettei niissä ole viety tarpeellisia kyseenalaistuksia niin pitkälle kuin olisi voitu.

Pidän esteettisesti esseismin ja fiktiomaisuuden yhdistelmistä, koska ne hyljeksivät genre- ja mooditietoisuutta olemalla vain sitä itseään eli kirjallisuutta. Siinä mielessä Onnenkissa on hyvin miellyttävä kokemus.

Teos hajoaa loppua kohden; aluksi kokeilevan romaanimaiselta näyttänyt kallistuu lopulta temaattisten esseiden sarjaksi. Omista mielihaluistani johtuen aiheet muuttuvat viimeisissä luvuissa aavistuksen vähemmän kiinnostaviksi enkä näe esimerkiksi meikkaamisen kaltaisiin sukupuolen representaatioihin liittyvissä pohdinnoissa kiinnostavaa, uutta feminististä sisältöä, vaan ne tuntuvat toisinnolta jo tutuksi tulleesta. Hajoavaa pakkaa en silti osaa pitää suurena erheenä, koska en välitä siistiksi silatuista kokonaisuuksista muutenkaan.

[1] Kosmoksella on saatettu ainakin kuvaannollisesti poksautella samppanjaa auki, kun ovat saaneet kisaan kaksi kirjailijaansa mukaan (toinen ehdokas on Arsi Aleniuksen Villa Alpha, 2019). Omaehtoinen linja on kannattanut.

[2] Olen avoimesti apokalyptisempi: Maailma on mielipiteiden sota, epäröivä päätyy ojaan. Jos voittaa, voi alkaa purkaa rakennetta, joka pakottaa olemaan näkemyksistään näin varma. Vaikka epäilenkin, että voittajan halut rakenteen purkamiseen ovat äkkiä kaikonneet: perästä tulevia ja halukkaita voittamaan on aina lisää ja lujuus on ainoa kilpi.

Maustetytöistä

Posted on by kangasvalo

Hypen voima näyttäytyy absurdina vain, kun sitä tarkastelee ulkopuolelta. Sen kurimuksessa hysterian aallot tuntuvat jostain syystä loogisilta ja intuitiivisen helpoilta.

Kaupalliseen propagandaan suhtaudutaan lähtökohtaisesti olkia kohauttaen, vaikka samalla voidaan kammoksua uskonnollisen fundamentalismin aaltoja ulkomaanuutisissa.

Näillä kahdella ei ole mitään todellista ideologista eroa. Kummassakin tapauksessa ylhäältä annettuun tempaudutaan mukaan, koska niin kuuluu tehdä ja ennen kuin yksilö huomaa – jos huomaa – suhtautuvansa jonkun toisen sanelemaan niin kuin se olisi henkilökohtaista.

Kevyemmässä rekisterissä toimii musiikin ilmiöittäminen. Siitä ovat vastuussa populaaripressin jäsenet, jotka haluavat tehdä ilmiöistä suuria. Pop-kirjoittajat janoavat yhteiskunnallisten kirjoittajien saamaa huomiota, joten pop-taiteesta luodaan yhteiskunnallinen mielikuva, vaikka kyse ei olisi kuin julkisuudesta.

Sivusin aihetta pari vuotta sitten kirjoittaessani Litku Klemetistä näin:

– – On kuin kaikki mediat yrittäisivät nyt puristaa artistin tyhjiin. Ensin tulee Soundi. Helsingin Sanomat ja Yle seuraavat perässä. Sana leviää. Blogit tuovat omat mausteensa mukaan, myös tämä. Viimein Image rakastaa kuoliaaksi.

Tapahtuu valitettavia tyypillisyyksiä, kun kaikki tahtovat kommentoida musiikkia, josta on tullut ilmiö.

Nyt Klemetti on vakiintunut rock-muusikko ja osa suomalaisen taiteen pientä tähtitaivasta. Pankin räjäyttäjä oli toinen soolonimellä tehty albumi ja sen hittisingle.

Maustetyttöjen tapauksessa siihen riitti joukko keikkoja ja yksi single. Jäsenten aiemmasta Kaneli-yhtyeestä ei ollut kuullut kukaan muu kuin pääkaupunkiseudun musiikkiskeneä aktiivisesti seuraava.

Minulta koko ilmiö on mennyt ohitse, koska en lue sanomalehtiä, joten näin sen ikään kuin sivusta, muun muassa kavereiden innostuksesta bändiä kohtaan ja koska katsoin Unelmia ja studiohommia -sarjan, jossa Karjalaisen siskokset vilahtivat.

Sitten Ilta-Sanomien ja Hesarin artikkelit ja ylilyövät mielipidekirjoitukset alkoivat ottaa väkisin silmiin. Ja ilmeisesti niitä on tullut ja tullut ja tullut.

Innostus on puhjennut niin nopeasti, että nyt kun esikoislevy on vasta ilmestynyt ja noussut listaykköseksi, kritiikeissä ollaan jo kyllästyneitä ja annetaan ystävällisiä vinkkejä, että eikös tyttöjen kannattaisi nyt jo tehdä jotain muuta.

Maustisten levystä Kaikki tiet vievät Peltolaan (2019) on kirjoitettu muun muassa näin:

Maustetytöt vaikuttaa sen verran meemimäiseltä, että epäilyksiä duon tulevaisuuden suhteen on pakko esittää.

– Niko Peltonen, Soundi

Anna ja Kaisa Karjalaisen ankeuspopduo on ennen kaikkea erikoinen mediapeformanssi. [sic] Näinä fake newsin ja muun merkitystensotkemisen aikana totuutta on toisinaan hirveän vaikea erottaa, ja samaa huomaa pohtivansa myös Maustetyttöjen läsnäoloa seuratessa.

– Mikael Mattila, Rumba

Maustetyttöjen ensimmäisen albumin päättyessä tuntuu, että yksi tie on kuljettu loppuun. Mahdollisilla seuraavilla levyillään heidän olisi hyvä löytää uusia näkökulmia konseptiinsa.

– Ari Väntänen, Levyhyllyt

Ja niin eespäin. Viesti on selvä: nää teidän biisit ei riitä, kaikki on kiinni imagosta.

Miten tämä todella liittyy musiikkiin paitsi niin, että pinnasta on tehty väkisin myös sisältöä?

No siten, että “liian suosittu” ja “liian hyvin tehty” ovat musiikkitoimittajalle nykyään yhtä kuin “meemi” ja siksi epäilyttäviä. Kätevästi toimittajat unohtavat, että heidän ammattikuntansa on tästä suosiosta vastuussa.

Meemiytyminen on vastaanottajasta kiinni. Jos et obsessoidu jostain, et suhtaudu siihen meeminä.

Jos jokin on memeettistä, se on toimittajien tarve hokea, kuinka levy on “kurjuusooppera”. Väkisin miettii, että missä ympäristössä joku elää tai edes millaista musiikkia kuuntelee, jos pillereistä ja viinan juomisesta laulaminen on äkkiä synkintä, mitä suomalaisesta yhteiskunnasta mieleen tulee ja että siitä halutaan päästä näin aktiivisesti eroon.

Kuuntelin levyn itse nyt ja moneen kertaan. Superanalyysini sanoo, että se on hyvä pop-levy, jota jaksaa kuunnella uudestaan, koska se sisältää vain kymmenen tarttuvaa kappaletta. Ne muodostavat epätavallisen ehjän debyytin. Albumi tuo mieleeni esimerkiksi Risto-yhtyeen esikoislevyn Risto (2004).

Jos Kaikki tiet vievät Peltolaan oltaisiin julkaistu Fonalilta tai Ektrolta ilman sen kummempia pressin fanfaareja 15 vuotta sitten, se olisi kulttiklassikko, eikä kenenkään mieleen tulisi vähätellä sen tehneiden muusikoiden taitoja, koska nämä pitävät kiinni profiilistaan.

Ei ole kysytty, että ehkä roolit on luotu oman itsen suojelemiseksi. Aikana, joka on obsessoitunut oman itsensä likoon laittamisesta, tätä ei oikein edes tunnisteta.

Samalla mietin, että onko tämä kaikki pinnallinen hössötys seksismiä? En väitä, etteikö yhtyeen ulkoasu olisi heidän osaltaan harkittu, mutta kummallista on, että naisten aitoudesta puhutaan näin suurella innolla.

Miksi Eevil Stöö ei “turhauta” ja pystytään käsittämään sekä oikeana musiikkina että irvailuna? Miksi Minä ja Ville Ahosen melankoliaa ei kutsuttu meemiksi? Miksi Joose Keskitalon humoristinen synkkyys ei ole itseparodista?

Miksi juuri nyt elämän varjopuolista laulaminen ristiriitautetaan, erityisesti kun harva pop-muusikko edes suostuu laulamaan muista kuin keskiluokan ongelmista? Vai siitäkö se on kiinni, että keskiluokka ei halua ottaa hymy suupielessä esiteltyä ahdinkoa tosissaan?

Tätä tarkoitetaan, kun puhutaan ulkomusiikillisista seikoista – ei sitä, että suuren rahan pop-stara keikuttaa ahteriaan niin musiikkivideoissa kuin lavoilla.

Se on osa hyväksyttyä imagoa eikä kenelläkään vakavasti otettavalla toimittajalla kävisi edes mielessä tuoda asiaa esille arvostellessaan tähden uutta levyä. Sen sijaan artisti pitämässä kuluttajaa tarpeeksi etäällä ja toimittajan pöyristyminen oman ammattikuntansa harjoittamasta obsessiosta tuntuvat olevan ylitsepääsemättömiä esteitä.

Muistiinpanoja elokuvista, 3

Posted on by kangasvalo

Slow West (Ohj. John Maclean; Uusi-Seelanti & Iso-Britannia: 2015)

Tämä revisionistinen western on liian ihastunut omaan erilaisuuteensa. Nuoren miehen etsintäretkestä kertova elokuva on esteettisesti irrallinen omasta tarinastaan ja uskottavista henkilöhahmoista, ylikorostunut aikeissaan kertoa joku pointti. Teinipoika Jay Cavendish (Kodi Smit-McPhee) on matkustanut Skotlannista Yhdysvaltoihin murhasta etsintäkuulutetun ihastuksensa Rosen (Caren Pistorius) perässä. Pojan mukaan lyöttäytyy Michael Fassbenderin tulkitsema palkkionmetsästäjä Silas, joka auttaa naiivia nuorukaista rahaa vastaan todellisena pyrkimyksenään naisen listiminen. Filmi pyrkii rikkomaan villin lännen myyttejä jo 60-luvulta tutuksi tulleella tavalla. Vaihtelun vuoksi olisi joskus kiva nähdä riobravomaiseen viihdyttämiseen pyrkivä uusi länkkäri, sillä monet spagut ovat onnistuneet revaroinnissa näitä uudempia arthouse-filkkoja paremmin. Vaikka viihdyin elokuvan parissa niin kuin ihan kelpo westernin parissa viihtyy, on erityisesti käsikirjoitus kömpelö jatkuvassa alleviivaavuudessaan ja tönkön runollisessa replikoinnissaan. Kai tämä on tarkoituksellista, sillä eivät nämä mitään oikeita henkilöitä edes yritä olla. Monet päähenkilöiden kohtaamat hahmot ovat käveleviä symboleja, nykyihmisiä jotka ovat eksyneet 1800-luvulle. Näin teoksessa sivutaan muun muassa alkuperäisasukkaiden kohtelua ja villin lännen myyttien turhuutta, kaikkia hyvin pintapuolisesti. Erikoisin ja kiinnostavin piirre on pääteema, maskuliinisen keskenkasvuinen pakkomielle naiseen, joka ei ole miehestä kiinnostunut. Valitettavasti tämä aihe jää ohueksi. Hahmojen psykologinen harmaus olisi hyvä kohdata kiinnostavien reaktioiden eikä kävelevien metaforien kautta, ja terrencemalickmainen pönöttäminen keskellä aavaa preeriaa naurattaa välillä tahattomasti. Fassbender äijäilee elokuvan läpi automaattimoodilla; ilahduttavaa on, että oikea teini-ikäinen näyttelee nuorta miestä tuoden rooliin sopivaa kulmikkuutta.

Parasite (Ohj. Bong Joon-ho; Etelä-Korea: 2019)

Parasite on niin tuore tapaus, että jätän suosiolla kertomatta juonesta muuten kuin suurpiirteisesti. Kriitikoiden hokema tämän vuoden Cannes-voittajasta on ollut, että ohjaaja Bong Joon-ho on suorastaan keksinyt oman genrensä yhdistäessään teoksissaan trillerin, komedian, kauhun tai scifin elementtejä. Tällainen visuaalisesti yhtenäinen mutta moodien osalta palapelimäinen lähestymistapa ei tietenkään ole elokuvahistoriassa tavaton, mutta sille harvemmin ojennetaan palkintoja siistiin asuun puettujen sosiaalisten draamojen tai kevytsurrealististen unikuvien sijasta.

Ohjaajalleen tyypillisesti Parasite on poliittinen, keskiössä luokkayhteiskunta. Köyhän, ankean betonilaatikon kellarikerroksessa asuvien Kimien perheen poika Ki-woo (Choi Woo-shik) saa rikkaammalta kaveriltaan vinkin hakea englannin kotiopettajaksi rikkaaseen Parkin perheeseen, joka asustaa äveriäiden suosimalla kukkulalla. Äiti (Chang Hyae-jin) ja isä (Song Kang-ho) kannustavat. Visuaalisesti taitava sisko Ki-jung (Park So-dang) loihtii feikatun todistuksen veljen taidoista. Rikkaiden Parkien todellisuudesta irtaantunut äiti Yeon-kyo (Cho Yeo-jeong) palkkaa Ki-woon vakuuttuneena tämän taidoista. Pian Ki-woo hakkaileekin perheen romantiikannälkäistä tytärtä Da-hyeta (Hyun Seung-min).

Agenttileffat mieleen tuovana komediana alkava huijaritarina ottaa tiukan käänteen, kun köyhille sataa mammonaa taivaalta mutta stigma pysyy. Köyhyyden voi haistaa, ja haju vetää viimeistään rajaviivan ihmisten välille. Kumpikin elokuvassa esitelty perhe on tavallinen, mutta elää Akira Kurosawan Taivas ja helvetti -elokuvan (1963) tapaan aivan eri maailmoissa, jopa eri korkeuksilla, vaikka samassa kaupungissa. Lisäarvoa tuo, että Kim ja Park ovat ensimmäiseksi ja kolmanneksi yleisimmät sukunimet Etelä-Koreassa – eli tässä verrataan korostetusti Korhosia ja Mäkisiä.

Moni Bongin elokuva käyttää taitavasti hyödyksi juonen yksityiskohtia, jotka saavat elokuvan edetessä entistä suurempia merkityksiä, ja foreshadowingia. Parasite on tästä hiotuin esimerkki. Sen ensimmäisiltä minuuteilta asti mukana on esineitä, sivulauseissa heiteltyjä huomioita ja designin yksityiskohtia, jotka vähemmän hiotuissa elokuvissa ovat olemassa vain luodakseen tunnelmaa. Parasite sen sijaan luo sekä tunnelman että merkityksiä. Se on klassista, hiottua trillerielokuvaa, jossa uusintakatselut palkitaan. Esimerkkinä voidaan mainita Parkien perheen asunnon itsekseen syttyvät ja sammuvat valot, joihin ei kiinnitä ensikatselulla huomiota, kunnes ne saavat myöhemmin elokuvassa yllättävän arvon.

CoinCoin and the Extra-Humans (Ohj. Bruno Dumont; Ranska: 2018)

Neljä vuotta edellisen Dumontin sarjan, P’tit QuinQuinin, jälkeen seuraa jatko-osa. Samat amatöörinäyttelijät esittävät edelleen samoja rooleja, myös tapahtumapaikka on sama pikkukaupunki. Tunaripoliisit Van der Veyden (Bernard Pruvost) ja Carpentier (Philippe Jore) saavat murhatapauksen sijasta tällä kertaa eteensä vierailijoita niin Afrikasta kuin ulkoavaruudesta. Bodysnatchers-tyyliin ulkoavaruuden vierailijat alkavat luoda kyläläisistä kopioita. Mukaan sotkeutuu myös QuinQuinista CoinCoiniksi muuttunut nuorukainen (Alane Delhaye), joka on menettänyt tyttöystävänsä naiselle ja liittynyt äärioikeistolaiseen puolueeseen. Dumont tekee hengellistä satiiria, jonka kohdetta voi olla vaikeaa paikantaa, koska tapahtumat ovat omituisia ja hahmot eksentrisiä. Katsojan epävarmuus syntyy siitä, että oudot sattumukset eivät pohdituta hahmoja ja jos jotain ihmeellistä sattuukin, siihen reagoidaan niin sarjakuvamaisella äimistelytuijottelulla, että tekijöiden tunnistaa pitävän pilkkanaan fiktion käsityksiä kiinnostavista juonen yksityiskohdista. Tapahtuvat rullaavat eteenpäin loogisesti mutta epätasaisella rytmillä ja lapsenomaisella logiikalla: “Nyt nää menis tänne ja tää tapahtuis ja sit nää ei keksis mitä tekis ja sit tapahtuiski näin.” Siksi, niin kuin P’tit Quinquinin tapauksessa, CoinCoinin juonta on hankala ellei mahdoton ennakoida. Uudempi sarja on alleviivatummin komedia, ja Dumontin kamera rakastaa seurata Pruvostin ja Jorenin edesottamuksia, ilmeitä joita ammattinäyttelijät eivät uskalla yrittää ylitulkinnan pelossa. Gagit ovat kovin ranskalaisia, liittyvät pantomiimiin, toistoon, yllättävään slapstickiin, sanaleikkeihin, yleiseen auktoriteettien kädettömyyteen. Paikoin mieleen tulee mainio belgialainen piirretty Panique au village (2009). Sarjan lopetus on liikuttavan apokalyptinen, kumartaa Fellinille ja samalla rikkoo käsityksiä siitä, mitä äänellä ja kuvalla oikeastaan edes tulisi ilmaista. Tarinoitako muka?

Armomurhaaja (Ohj. Teemu Nikki; Suomi: 2017)

Katson näemmä paljon televisiossa viime aikoina esitettyjä elokuvia. Minkäs teet. Armomurhaajassa Veijo-niminen mekaanikko tappaa muiden ihmisten lemmikkejä, kun näillä ei ole munaa tehdä sitä itse. Paikallista eläinlääkäriä Veijon sivubisnes vituttaa. Asiat menevät nopeasti päin honkia, kun paikalliseen natsijengiin haluava perheenisä Petri yrittää päästä koirastaan eroon ja tuo sen Veijolle lopetettavaksi. Veijopa ei koiroa teloita vaan päättää ottaa sen lemmikikseen. Samalla Veijon vakavasti sairaan isän osastolla työskentelevä sairaanhoitaja Lotta rakastuu Veijoon, ehkä koska pitää tämän elukannirhaustoimintaa moraalisesti ylevänä tai sitten koska kuolema ja tappaminen kiihottavat. Armomurhaaja on tyypillinen suomalainen onnistunut elokuva: siinä on niin paljon hutilointia, ettei sitä voi pitää oikeasti hyvänä, mutta siinä on ideoita ja kuvia, jotka nousevat kokonaisuutta paremmiksi. Tekninen toteutus on perustasoa. Samat ongelmat vaivaavat Armomurhaajaa kuin monia muita Suomi-elokuvia: lujempiotteinen ohjaus toisi ryhdikkyyttä kokonaisuuteen, näyttelijätyön taso vaihtelee todella paljon, käsikirjoitus on nokkela mutta rakenteeltaan tönkkö ja pienellä lisäajattelulla ohueksi paljastuva. Käytännössä viesti on, että ihmiset ovat alistavia elikoita ja eläimet viattomia, koska niillä ei ole mitään niin kieroutunutta kuin moraali tai kunnia. Vautsi. Päähenkilön motiivien selittely on typerä lässähdys, tämän ratkaisut psykologisesti huonosti rakenneltuja. Onneksi psykologisia perusteita rikotaan elokuvassa muutenkin niin paljon, että kokonaisuutena teos onnistuu väistämään liian helpot määrittelyt. Jari Virman uhittelevana luuseri-Petrinä on välillä tahallisen mutta useammin tahattoman hauska, yksi huonoimmista hetkeen näkemistäni suomalaisista roolisuorituksista. Myös Pihla Penttinen sivuroolissa eläinlääkärinä on hyvin jäykkä, mutta ei tämän roolissa mitään syvyyttä olekaan. Matti Onnismaa pelastaa pääroolissa hiukan nyanssitajunsa avulla, vaikka olen kyllästynyt kivikasvoisten ja kostavien miespäähenkilöiden katkeamattomaan jonoon elokuvassa kuin elokuvassa. Hannamaija Nikander on ihan hyvä valitettavan rajallisessa roolissa Lottana. Käsikirjoitusta pelastaa se, että tämä on niin outo ja jopa tahallisesti rajojen rikkomiseen pyrkivä elokuva; edukseen se ei tiedä onko genrefilmi vai jotain muuta. Elokuvan näkemys uusnatseista on nolostuttavan tyhmä ja kliseinen, lähes elokuvaan sopimaton, ja teoksen moraalinen monimutkaisuus korostuisi, jos kysymyksessä ei olisi niin selvästi antagonisteiksi tyypitelty ryhmä ihmisiä. Ulkomaisia katsojia tällaiset omituisuudet tuskin haittaavat, kun eivät ymmärrä suomea tai näe, mikä on omassa kulttuurissamme epäluonnollista. Armomurhaaja tuntuu elokuvalta, jolla on tähdätty ulkomaiden arthouse-piirien kulttisuosikiksi ja vitut suomalaisista. Mikä on ihan virkistävää. Mutta mikä siinä on, etteivät käsikirjoittajat ymmärrä luontevien kirjakielisten repliikkien vaativan parempia näyttelijöitä kuin Suomessa on tarjolla? Tämäkin teos on taas täynnä epämääräistä puhe- ja kirjakielen sekoitusta.

Eight Hours Don’t Make a Day, 1: Jochen & Marion (Ohj. Rainer Werner Fassbinder; Länsi-Saksa: 1972)

Eight Hours Don’t Make a Day debuts in America at an imperiled time to remind audiences what real political filmmaking is. Such filmmaking isn’t a Marvel movie or an Oscar hopeful that’s been dotted with talking points out of a politically fashionable think piece; it’s art that invigorates dialectic with artistic spontaneity and a sense of the human quotidian, revealing the exaltations, the hypocrisies, and the irresolvable mysteries of life.

Näin kirjoittivat Slantissa Chuck Bowen ja Ed Gonzales. En voisi olla enempää samaa mieltä. Kts. tämän kirjoituksen alussa mainittu Slow West. Oikeasti poliittiset elokuvat eivät kiinnosta tietysti ketään, koska politiikka on vaikeaa, tylsää ja muistuttaa elämän monimutkaisuudesta. Iskulauseiden ja memeettisten merkitsijöiden tunnistaminen riittää ja think-piecejä ja videoesseitä pulahtaa pintaan kuin ruumiita Aurajoesta. Ilmiöiden perässä kieli pitkällä juoksentelevat toimittajat, taiteilijat ja kirjailijat sekä heidän työnsä vanhenevat nopeasti ja lakkaavat merkitsemästä, koska he eivät tunnista populaarikulttuurin teoksiin upotettujen poliittisten meemien muodostavan vain yhden fiktiivisen fantasian osan. Maailma ei ole muuttunut hektisemmäksi, isot rattaat narskuvat aivan yhtä hitaasti kuin ennenkin. Ihmisten tarkkaavaisuus vain on huonontunut, koska se on tyystin riippuvaista rahaa takovien journalististen julkaisujen tahdista. On eri asia onko minkäänlaisella poliittisella elokuvalla mitään sijaa tässä maailmassa enää, mutta en nyt puutu siihen. Fassbinderin poliittisuus tuntuu kestävältä, vaikka tämä kommentoi aikansa Länsi-Saksaa. Tämän vuosia piilossa olleen minisarjan hienous ainakin ensimmäisen jakson perusteella on, että Fassbinder ei tee agitaatioelokuvaa, jossa julistetaan iskulauseita ja kerrotaan kuka on äänesi arvoinen. Pikemminkin ohjaaja näyttää tällaiset tilanteet arjen keskellä varsin koomisina vaikkakaan ei mitättöminä. Rummunpäristelyiden sijaan hän kertoo erään perheen ja näiden lähipiirin (työtovereiden, ystävien, rakastettujen) tarinan itselleen epätyypillisesti kevyellä ja sydäntä lämmittävällä otteella. Työn ja vapaa-ajan väliset suhteet esitetään niin kuin ne arjessa ovat; keskusteluina jotka ovat läsnä alituiseen, huvin ja rakkauden välissä. Mitään mullistavaa ei tapahdu. Silti teosta hallitsee tunne – nämä ihmiset ovat tavallisuudessaan tärkeitä. Fassbinder alkaa tässä vaiheessa puhjeta elokuvantekijänä kukkaan. Kuvalliset ratkaisut ovat mietittyjä ja hiottuja, elokuvallisia ja tyylikkäitä.

PS – merkintöjä suruvuodelta

Posted on by kangasvalo

Pentti Saarikosken (1937–83) kuolemasta on tullut kuluneeksi tänään 36 vuotta. En ollut ajatellut häntä vuosiin ennen kuin luin jokin aika sitten hänen viimeisen vaimonsa Mia Bernerin (1923–2009) kirjan PS – merkintöjä suruvuodelta (1986).

Saarikoski on minulle merkittävin yksittäinen suomalainen kirjailija. En usko, että olisin koskaan alkanut kirjoittaa tosissani ilman hänen vaikutustaan. Asia vain on näin. Kyse on ajoituksista, oikeista hetkistä, ja inspiraatiosta.

Uskon, että hän on tässä mielessä ylittämätön myös monille muille kirjoittajan uraan käyneille, vaikka aistin, että tästä kiitollisuudenvelasta ja Saarikoskesta yleensä on olemassa jonkinlainen vaitiolovelvollisuus.

Se on jotenkin noloa.

Saarikoskesta tuntuu olevan sanottu kaikki, hänet on ehkä jo luokiteltu muinaisjäänteeksi, kaikki ovat lukeneet “Penaa” ja Penasta on puhuttu jo tarpeeksi, joten Penasta voidaan jättää jo puhumatta. Katseet suunnattakoon muualle. Eikä nuorempaa polvea tietysti edes kiinnosta.

*

PS on kirja Saarikosken elämästä mutta myös matkasta kohti kuolemaa, jonka hän aiheuttaa itselleen. Kun Saarikoski lopulta menehtyy, se on samanaikaisesti alkoholismilla itsensä tappaneen, riutuneen miehen viimeinen pihahdus ja sodanjälkeisen suomen merkittävimmän lyyrikon lähtö.

PS merkintöjäMerkittävimmällä en tarkoita välttämättä parasta. Saarikosken tuotantoon kuului monia sellaisia teoksia, joita on nykyään lähinnä vaivaannuttavaa lukea, selviä välitöitä, huonoja käännöksiä jotka on tehty rahapulassa…

Kuvioon kuuluu, että osa näistä välitöistä on vuosien mittaan muuttunut mielessäni sympaattisiksi ja osa raivostuttaviksi. Muutaman vuoden välein ne ovat vaihdelleet paikkoja.

Ja sitten on Tiarnia-sarja (1977–83), joka oli vavahduttavan suvereeni, kun luin sen ensimmäisen kerran, ja on järisyttävä nyt, edelleen, ja kun vanhenen ja vuosi vuodelta lähestyn Saarikosken ikää hänen tätä sarjaa aloittaessaan alan ymmärtää sitä aina vain paremmin.

*

Huomaan PS:a lukiessani arvostavani Mia Bernerin kirjallista otetta. Se on fragmentaarinen, ei sentään aivan kollaasimainen, mutta olennaisen löytävä. Hän kirjoittaa Saarikoskesta konstailematta, niin kuin asia on. Pentti on depressoitunut, viinassa pilalle liuotettu, itsekäs ja vaikea, usein suoranainen paskiainen.

Mutta samalla kirjoittajalle niin rakas. Saarikoskessa on herkkyyttä, jonka Berner tuo esiin: Mies on epäkäytännöllinen mutta oivaltava. Hän puhuu kauniisti, on huomaavainen, intohimoinen ja rakastava omalla kömpelöllä tavallaan, vaikka toisinaan myös kauhea mäntti.

Huomaan ajattelevani, kuinka Saarikoski on siis vain ihminen, inhimillinen, mutta sellaisella tavalla, joka olisi tätä nykyä sosiaalisesti halveksuttavampaa. Hänen heikkoutensa ja virheensä ovat sellaisia, joista kirjoitetaan nykyään täysin tuomittavana, toksisena maskuliinisuutena, jota kenenkään ei tarvitsisi sietää. Mikään rakkaus ei olisi tällaisen ihmisen kestämisen arvoinen.

Ja sanottiin näin varmasti jo tuolloin. Berner ei tälle lotkauta korvaansa. Hän ja Saarikoski rakastavat toisiaan parisuhteen vittumaisista puolista huolimatta. Se merkitsee kaikkea, eikä Berner pidä itseään runoilijan äitinä vaan nimenomaan vaimona – ja omana ihmisenään. Hän myös sanoo, ettei halua antaa kuvaa, että nuorten runoilijoiden tulisi ryhtyä alkoholisteiksi voidakseen olla “uusia Saarikoskia”, päinvastoin.

Vaikka runoilija pysyy omaehtoisen jääräpäisenä loppuun asti, Ruotsissa asunut norjalainen Berner saa hänestä hiottua pois karkeita, rumentavia ja kovin suomalaisia särmiä, kuten tavan vuoksi ilmenevää homofobisuutta.

Yksityiselämässään Saarikoski on joissain asioissa hyvin naiivi, hänessä on viattomuutta, joka olisi voinut päästä esiin paremmin ja terveemmin vuosikymmeninä, jotka eivät määritelleet miehen roolia niin tiukasti.

*

Pääpaino kirjassa ei kuitenkaan ole kirjailijan hankaluus, ja se on hyväkin, sillä Tuula-Liina Varis on kirjoittanut tästä puolesta ansiokkaasti omassa muistelmateoksessaan Kilpikonna ja olkimarsalkka (1994). Ehkä siis on hyvä kuulla myös kauniista ja luovasta, vastapainona, ja muodostaa kokonaiskuva siitä.

Se mitä menneisyyden hahmoissa arvostetaan riippuu ajasta. Yksilökeskeisenä aikana ihmiset arvotetaan heidän yksityiselämänsä mukaan. Suuretkaan oivallusta ja mielihyvää tuottavat saavutukset eivät merkitse juuri mitään, jos tyyppi on yksityiselämässään kusipää. Jotkut tuskittelevat täysin vakavissaan, etteivät voi nauttia hienoista taideteoksista, jos niiden tekijät tiedetään inhottaviksi ihmisiksi, jopa boikotoivat näitä taiteilijoita suojellakseen omaa herkkää moraaliaan.

Sanavalinnoistani voi päätellä mitä mieltä tästä olen.

Ennen sitten vaakakuppi oli liiaksi toiseen suuntaan kallellaan, ihminen sai olla vaikka millainen pyhä hirviö ja toisia kyykyttävä Jouko Turkka kerran taiteellisen nerouden viitan saatuaan. Vastuussa ei tarvinnut olla mistään, vastenmielisyys pistettiin suurten luonteiden väistämättömien varjopuolten piikkiin, vaikka ylilyönnit olisivat kuinka rajuja. Toki tätä tapahtuu vielä nykyäänkin, mutta siihen ehkä tartutaan hanakammin.

Alan ymmärtää vuosi vuodelta paremmin, miksi Witold Gombrowicz kuulutti modernin ajan haasteeksi yksilöllisen ihmisen löytämisen. Tapa jolla puhumme toisista ihmistä osoittaa kerta toisensa perään, ettemme näe juuri yksilöä, näemme vain semioottisia merkkejä, usein sellaisia kuin olemme valmiiksi halukkaita näkemään. Puhumme teoista mutta käyttämissämme sanoissa tekijä ja teot ja jopa suhtautumisemme tekoihin ovat sama asia.

*

Kun Saarikoski kertoo kirjoitettujen sanojen itsensä riittävän olemassaolonsa perusteeksi, vastaus eräältä nuorelta on pettynyt: ai sä teet vaan jotain sanaleikkejä. Runoilija jysäyttää nyrkin pöytään ja karjaisee: “Ei tämä ole mikään pöytäleikki!”

*

Saarikoski selvästi ymmärtää oman paikkansa runouden jatkumossa. Teoksessa on paljon puhetta kirjailijoista, jotka ovat vaikuttaneet runoilijan ilmaisuun, ihmisiä joiden työtä hän ihailee: James Joyce, William Carlos Williams, Ezra Pound, Walt Whitman… Osa heistä hengenheimolaisia, osa muuten vain mielihyvää tuottaneita. Eeva-Liisa Mannerista ja Paavo Haavikosta Saarikoski puhui kunnioittaen. P. Mustapään merkitystä runoilijan ilmaisulle Berner alleviivaa hanakasti.

Kiinnostavaa tämä on siksi, että en juurikaan näe nykykirjailijoiden avointa puhetta omista vaikutteistaan. Enkö näe sitä enää omalta sokeudeltani vai onko se oikeasti vähentynyt?

Siis lehtijutuissa, tiedän että yksityisesti kirjailijat intoilevat muista kirjailijoista tavattomasti.

Itsestä syntyvään nerouteen en usko lainkaan, vaan Flaubertin ja Saramagon ohjeisiin lukea jatkuvasti. En tunne ainuttakaan aidosti hyvää kirjoittajaa, joka ei olisi myös kova lukemaan – joka ei arvostaisi joitain toisia sanankäyttäjiä ylitse muiden.

Pidän oikeastaan sietämättömänä ihmistä, joka arvostaa omaa kirjoittamistaan muiden kirjoittajien ylitse, ehkä juuri siksi, koska olen ensisijaisesti lukija enkä kirjoittaja. Samoin ajattelen, että kirjallisuus, jota ei tajuta kytkeä kirjallisuuden perinteeseen, on valmiiksi pystyyn kuollutta. Se luulee tai ainakin esittää keksivänsä jotain, on omahyväistä.

Itsetietoisuus voi olla vastaisku mytologisoidulle kirjailijakuvalle, josta yksi esimerkki Saarikoskikin on, vieläpä vanha valkoinen mies ja iso, radikaali julkinen persoona, kirosanoja toisensa perään. Postmodernissa ajassa jatkumot kirjoitetaan uudestaan tai niitä ei tunnusteta ollenkaan.

Pentti Saarikoski ei tosiaan ollut vaatimaton, mutta jos hän jotain osasi, keskittyessään, se oli kirjoittaa, ja hän osasi kirjoittaa, koska tiesi paikkansa kirjallisuuden jatkumossa. Tunne siitä PS:a lukiessa on vahva.

*

Huomaan kirjan lopetettuani, että en ole päässyt Saarikoskesta eroon, vaikka minusta pitkän aikaa tuntui, että niin pitäisi tehdä. Palaan hänen teoksiinsa edelleen, vaikka harvemmin. Tiarnia-sarja on työpöydälläni jälleen.

Ajan mittaan melkein kaikki muut nuoruuteni taiteelliset innoittajani ovat menettäneet merkityksensä, kiitos myös nostalgialle vastaisen luonteeni. Vain vahvimmat ovat jääneet. Asiaan voi vaikuttaa, että tajusin mitä kirjoittaminen minulle merkitsee vain vajaat viisi tai kuusi vuotta sitten, ja jollain tavalla opettelen kirjoittamaan edelleen. Saarikoski puhuttelee kuitenkin yhä.

Röyhkeys

Posted on by kangasvalo

Ossi Nymanin Röyhkeyden (2017) kansiliepeessä seisoo näin:

Ossi Nyman (s. 1978 Rovaniemellä) on opiskellut kaksi vuotta ammattikoulussa ja viisi vuotta iltalukiossa.

En tiedä onko tämä kuittailua, mutta haluaisin lukea sen niin. Olen huvittuneena pistänyt merkille, kuinka uusista suomalaisista kirjailijoista tehdään kansipapereihin jonkin sortin mini-cv, josta on tultava esille koulutustaso ja jokainen kulttuurijulkaisu, johon tekijä on raapustanut.

Kirjoittaisin itsestänikin sellaisen esittelyn tai joku kirjoittaisi sen puolestani. Tällaiset eristävät kirjallisuutta osaksi koulutetun ihmisen ansioluetteloa, ja vihjaavat, että tekstin ja mieluiten myös lukijuuden takana on oltava vähintään FM yleisessä kirjallisuustieteessä, jotta nyanssit eivät jäisi lukematta oikein.

Vaikka on kirjoitettu ennenkin, aivan toisenlaisilta pohjilta, ja tulisi kirjoittaa.

*

Tämä on siis omasta työttömyydestään ja työhaluttomuudestaan julkisuudessa kertoneen Nymanin esikoisromaani, ja kuten Opus Vei -blogissa mainittiin (eikä juuri missään muualla), onnistui kirjailija löytämään vielä yhden sellaisen tabun, jota suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole rikottu: työn karttamisen.

Nyman kertoi haastattelussa olevansa työtön omasta tahdostaan. Tästä suomalainen suuri yleisö arvattavasti tyrmistyi. Että meidän verorahoilla! Tätä vapaaehtoista työttömyyttä käsittelee myös Röyhkeys, jonka päähenkilö elää hidastempoista, hieman ajelehtivaa elämää.

Onhan tästäkin aiheesta toki puhuttu aiemmin, eli ei tämä kirja täysin tyhjästä tule. Olen sattumalta ollut taustaosallisena aihetta sivuavan radio-ohjelman tekemisessä muutama vuosi ennen Röyhkeyden ilmestymistä.

Hienoa on, että edes joku todella kirjoittaa työstä ja sen puutteesta Suomessa. Aivan liian usein ihan oikealla työllä ja vielä oikeammalla työttömyydellä ei ole mitään roolia täkäläisessä fiktiossa, siis verrattuna stereotyyppeihin. Suurten massojen työttömyys kerronnallisessa taiteessa, silloin kun sitä on, on media-alalle koulutettujen, ihan hyvin toimeen tulevien kuvitelmaa.

Yleisesti ottaen tässä maassa puhutaan työttömistä täysin käsittämättömin termein. Työ on kunnia-asia, joka määrittää ihmisarvon, vaikka sivistysvaltiossa ihmisarvo on jakamaton.

Toisaalta keskiluokka on myöntänyt itselleen ja toisilleen, ettei tällä työksi kutsutulla puuhastelulla ole mitään muuta merkitystä kuin rahan kierrätys, joten miksi kirjoittaa siitä. Rikkaus on sitä, ettei rahaa tarvitse ajatella.

Tavallaan Nyman myöntää saman, mutta kirjoittaa aiheesta juuri siksi.

Taiteen diversiteetin kannalta aiheen käsittely on hyvästä.

*

Röyhkeyden kiinnostavinta antia on sen ajoittain väläyttämän kuivan huumorintajun lisäksi Bruce Springsteenin nostaminen päähenkilön idoliksi. Kolmeosainen romaani alkaa pitkällä kuvauksella Springsteenin keikasta Turussa, jota on moitittu romaanin irrallisimmaksi osaksi. Minulle se on kekseliäin.

Nyman kuvaa Springsteenin konserttia näennäisesti tasaveroisuuden näyttämönä, jossa täystyötön ja äveriäs kansanosa voivat seistä rinnakkain saman asian äärellä. Totuushan on yleensä toinen, sillä Springsteenin keikkaliput maksavat viittä vaille saatanasti, mitä päähenkilö ei mainitse.

Tämä noudattaa kirjan läpi kulkevaa punaista lankaa, jossa päähenkilö välttää rahasta ja työstä puhumista suoraan, mutta tuntee toistuvasti olevansa parempi työtön kuin muut.

Röyhkeys kuvaa, kuinka keikkapaikalla ihmiset on jaettu pitin eliittiin eli tosifaneihin, enemmän maksaneisiin vip-tilojen asiakkaisiin ja penkeillä istuvaan perusjurnuttajien luokkaan. Jako luokkiin siis elää kuin huomaamatta, mutta ei samalla tavalla kuin ulkopuolisessa maailmassa.

Springsteen duunariveisuja vetävänä miljonäärinä on kävelevä paradoksi – tai sitten vain tekopyhä muinaisjäänne. Vitsi on siinä, että samanlaiseen popularisoituun ja häpeämättömään duunarielämyksen kuvaamiseen kuin Springsteen pyrkii myös Röyhkeys, vain työttömyyden kannalta.

Asetelma on liukua osoittelevaksi, mutta minulle se toimi. Aivan kuin Springsteeniä ei nähdä työn kautta, Röyhkeyden ensimmäisessä osassa on läsnä jännite, jossa ulkopuoliset ihmiset eivät aavista, että yksi heidän joukossaan kulkevista on yksi näistä pahamaineisista, hirvittävistä työttömistä, vieläpä todellinen desperado, itse työnvälttelijä, laiskuri. Tämä kaksijakoisuus on kirjan parasta antia.

*

Kirjan toisessa osassa esitellään työttömien kohtelemisen absurditeetteja, jotka tuntuvat päähenkilön irrallisuuden ja aiemman luvun oivaltavuuden vuoksi ulkokultaiselta luetteloinnilta kaikille sanomalehtiä lukeville jo vuosien mittaan tutuksi tulleista työvoimapalveluiden käsittämättömyyksistä.

Osio on kenties päähenkilönsä jatkuvan ulkopuolisuuden vuoksi löysä. Ehkä se olisi ollut lukevalle yleisölle kerralla liikaa nieltäväksi, mutta ollakseen romaani miehestä, joka on jäänyt työttömäksi omasta tahdostaan, Röyhkeydessä puhutaan tällaiseen ratkaisuun johtavista ajatuksista vähän.

Mietin: onko tämä tarkoituksellinen provokaatio – kirjailija ei anna lukijoille mitä he janoavat – vai ennemmin sen myöntämistä, ettei kirjoittajalla ole paljoa sanottavaa? Lukijasta riippuu riittääkö pelkkä representaatio.

Röyhkeyden sijaan on mennä kosiskeluksi, keskiluokan pohjimmiltaan ihanien ajelehtimisromaanien puolelle, kun edes Pariisin matkaan ei tarvitse laskea rahoja ja lopussa odottaa ura kirjailijana. Myönnän toki, että parodinen luenta voi olla mahdollinen, mutta en usko kirjan pyrkivän siihen.

*

Nymanin päähenkilö lähinnä kuvailee tapahtumia ympärillään, mutta väläyttää osaavansa nähdä ympäröivän maailman tarkemmin kuin proosan pintapuoli antaa ymmärtää.

Kirjan kolmannessa osassa päähenkilö opiskelee kirjoittajakoulussa ja tekee romaania, joka muistuttaa kovasti sitä teosta, jota lukija on siihen mennessä lukenut. Kirjan päähenkilö nimetään, mutta romaani ei täsmennä tulisiko Röyhkeyden lukujen minähenkilö(it)ä kutsua tällä nimellä. Opiskellessaan henkilö kohtaa hahmoja, joille annetaan samat nimet kuin lihaa ja verta olevilla kirjailijoilla.

Vaikka arvostan puhujan häivyttämistä autofiktion ja tavallisen fiktion rajoja hämmentämällä, kolmas osa on edellisten kahden osan suoran kerronnan jälkeen tyylivalinta, jonka pääasiallinen tehtävä tuntuu olevan varmistaa, ettei kirjailijaa pääse syyttämään itsetietoisuuden puutteesta.

En voi välttää tunnetta, että ajattelin toisinaan lukevani huijariromaania. Irvailu autofiktion itsekeskeisyydelle ja namedroppailulle ontuu. Kirja latistuu vaisuksi jälkimoderniksi leikiksi, vaikka mahdollinen fiktion taso oli kaikille paitsi typerimmille lukijoille välitetty taitavammin kahdessa ensimmäisessä osassa.

Samalla tarkoitus on entisestään korostaa yhteyttä, rakentaa silta median luoman Ossi Nymanin ja romaanissa kuvatun fiktiomiehen välille. Tässä mielessä Röyhkeys muistuttaa beat-kirjailijoita, joiden itsekeskeisistä jorinoista en usein pidä.

Mikko Rimmisen romaani Pölkky (2007) mainitaan suoraan, eikä ihme, niin paljon yhteistä päähenkilöissä on. Kafkaan viitataan, mielestäni tarpeettomasti, kun kertoja toteaa TE-toimiston muuttuneen työttömille linnaksi.

*

Röyhkeyden etu on, että se on kenen tahansa luettavissa oleva kirja. Helppoudestaan huolimatta teksti oli paikoin sietämätöntä. Kirjoittajan proosaa yksinkertaistavat maneerit ovat väsyttäviä, erityisesti ja-sanan käyttö, jolla tavoitellaan soljuvuutta, vaikka se on esteettisesti kömpelöä:

– – Anna oli joukon viimeisenä ja hän näytti hauskalta kävellessään tummissa saappaissaan ja valkeassa mekossaan ja lyhyissä hiuksissaan, ja minulle tuli lämmin ja kaihoisa tunne häntä katsellessa. Hän oli iloinen ja avoin ja rohkea, ja minä ajattelin, ettei hänellä ollut mitään hätää ja että minun tulisi häntä ikävä kurssin päätyttyä. – –

Edellisessä lainauksessa on 9 ja-sanaa kahdessa virkkeessä korvaamassa kohtia, joihin voisi aivan hyvin laittaa pisteitä, ajatusviivoja, kaksoispisteitä, pilkkuja tai muita sanoja, eikä tämä ole lainkaan poikkeuksellinen määrä läpi romaanin. Huomatkaa myös turha “minä”, joka on toistuva piirre romaanissa.

Tekniikka on tietoinen, koska tietyissä kohdissa Nyman lopettaa ja-sanojen viljelyn ja osoittaa erityisesti kolmannessa osassa, että olisi voinut valita toisin.

Tällä tavoitellaan tajunnanvirtamaista, naivistista ilmaisua, mutta kun harkiten käytettynä erinomainen tyylikeino toistuu lauseesta, kappaleesta ja sivusta toiseen, välillä kadoten vain palatakseen sitten yhä vakuuttuneempana siitä, että aikoo repiä raukat silmäni kuopistaan… Se ei ole lähestyttävää vaan häiritsevän quirkya. En löydä siitä oivallusta, tajunnanvirtaa, en edes hengästyttävyyttä.

Ainoa syy, jonka keksin jatkuvaan ja-ja-jankuttamiseen on pyrkimys välttää lankeaminen toteavan koivuklapiproosan ansaan. Pelko toteuttaa itsensä, Nymanin etäännyttävä kirjoitustapa tuntuu nyt vielä enemmän koivuklapilta, jossa ja-sanat korostavat virkkeiden rakenteellista kömpelyyttä kerronnallisen sujuvoittamisen sijasta.

Röyhkeyden tyyli ei siis ole makuuni. Tunteista kirjoittamisen välttäminen ja lyyrisyyden vähyys osana hyvää kirjoittamista on sellaista suomalaisen proosan riemujuhlaa, että seuraava rikottava tabu voisi olla vaikka se.

Olenko tullut umpihulluksi, vai miksi tätä pidetään laajalti erinomaisena proosana? Ainoa, jonka olen nähnyt kiinnittävän huomiota tekstin suoranaiseen kömpelyyteen kuittaamatta sitä unenomaisuutena tai tajunnanvirtana on blogisti Marjatta Mentula. “Ainutlaatuisen hallittu esikoisteos”, kertoi sen sijaan Aamulehti. “Työläisromaanin uudistaja”, kirjoitti Helsingin Sanomat. Niin se kai on, koska se on harvoja työläisromaaneja, joita on kirjoitettu vuosiin.

*

Kirjoitin aiemmin, että kirja on aiheensa puolesta taiteen diversiteetin kannalta hyvästä. Olisin myös suonut, että työttömyyskeskustelun pelinavaajana se olisi parempi romaani. En pidä pelkkää tabujen rikkomisen ympärille rakentuvaa yhteiskunnallista keskustelua itseisarvona. Olen myös epäileväinen Röyhkeyden herättämien reaktioiden mielekkyyttä kohtaan; lukemani kommentit ovat olleet yhtä huonoja kuin useimmat muutkin Internet-keskustelut.

Hartain utopistinen toiveeni on, että suurin osa ihmisistä lakkaisi osallistumasta minkään näköiseen julkiseen keskusteluun, koska heillä ei ole siihen rahkeita. Tämä pätee toisinaan myös kirjailijoihin.

Olisi kuitenkin epäreilua mitata kaunokirjaa sen perusteella paljonko se herättää keskustelua. Silloin on katsottava muita kaunokirjallisia ansioita, ja ne ovat Röyhkeyden tapauksessa aiemmin mainitsemistani syistä heikot.

Vaikka Röyhkeys sai kaunokirjaksi epätavallisen paljon julkista huomiota, uskon sen jäävän parin muun kirjallisen pelinavauksen lisäksi kuriositeetiksi. Siitä olen kyllä varma, että romaanista kirjoitetaan tulevaisuudessa useampia graduja.

Parhaimmillaan romaani houkuttelee katsomaan rivien väliin ja ajattelemaan omaa suhdettaan työhön. Se ei onnekseen jää vain työttömyyskirjaksi vaan on edes jonkinmoinen kertomus suomalaisen kulttuurin karsastamasta, ihmisarvon ja työn arvon erottelevasta ajattelutavasta.

En silti voi väittää romaanin olleen kovin hyvä lukukokemus. Sen yhteydessä on nostettu esiin kaikenlaista teemaa päähenkilön syömishäiriöstä työn merkitykseen. Yhdistävä tekijä näille analyyseille on, ettei juuri missään niistä ole sanottu mitään kiinnostavaa, koska kirja ei anna sitä parempaan keskusteluun eväitä.

Röyhkeys on lopulta ohut sisällöltään. Yhdistettynä kielellisen toteutuksen kankeuteen kirja on nopeasti luettava pettymys, yritykseltään ja aiheeltaan kymppi, kaunokirjana korkeintaan keskinkertainen.