Avainsana: Suomi

Esa Sariolan dialogeista

Posted on by kangasvalo

Erityisesti 80-luvulla keskustelua herättänyt psykologi Esa Sariola on huono aloittamaan ja päättämään romaaneja. Hän on harvinaista kyllä keskiosien kirjailija.

Tämä johtuu hänen teostensa episodimaisuudesta, joka on naamioitu yhtenäisellä juonella. Juoni on tekosyy erilaisille käyttäytymismuotoja esitteleville skenaarioille, jotka ovat useimmiten dialogeja.

Vuorosanojen kirjoittajana Sariola on taitava, minkä näkee kenties parhaiten hänen mainiosta ja vähän tunnetusta novellikokoelmastaan Ratkaisu kaikkeen (2008).

Esimerkiksi heppoisesta alusta käy vastikään lukemani Miehelle kuuluu kaikki -romaani (2003), jossa yritysjohtajaa nöyryytetään hänelle nauravien naisten edessä kauppareissulla, joten hän päättää kostaa perustamalla keski-ikäisten miesten “respect the cock” -tyylisen ukkokerhon, joka aikoo palauttaa miehisyyden kunniaan.

Lähtökohta ei ole epäuskottava, kun miettii kaikkia netin kautta äänen saaneita, maskuliinisuudestaan huolestuneita katkeria miehiä, mutta se sutaistaan kasaan niin nopean osoittelevasti, ettei sitä voi kuin pitää tekosyynä varsinaiselle sisällölle, eli erinäisille kerhon ympärillä pyörivien miesten ja naisten kriiseille. Jokainen luku on uusi asetelma, josta kirjailija mehustelee esiin kahden ihmisten välisen suhteen ongelmakohtia.

Esimerkiksi kirjan sivuhahmo Tom Östlundin ongelmallinen avioliitto vaimonsa kanssa on kuvattu kummankin osapuolen motiiveja kliinisesti, realistisesti esitellen. Kohtaukset jotka elokuvissa saisivat katsojat pyörittämään turhautuneina silmiään toimivat, koska Sariola ei jätä ymmärtämättä hahmojaan, vaikka empatiaa ei sivuilta tihku. Kuvaukset ovat kuin havaintoja perheterapiaistunnoista. Seuraavassa Tomin vaimon, Sirkan, motiiveja selittävä kappale:

Sirkka oli vuosien ajan pelännyt Tomin sanavalmista iskevyyttä ja ylimielistä kärkkäyttä. Tomilla oli tapa, jota hän itse tuskin huomasi: asiassa kuin asiassa hän ehätti tietämään enemmän kuin keskustelukumppani, korjailemaan ja oikaisemaan toisen puheita ja epäsuorasti vähättelemään muita ja korostamaan itseään. Ja loputtomat puujalkavitsit vaikka miten vakavissa asioissa. Ei tietenkään työasioissa, silloin hän oli aina taitava kuuntelija, mutta kotona ja hyvien tuttujen seurassa, silloin kun oli rentoutunut eikä kiinnittänyt huomiota siihen mitä sanoi. Ensimmäiset vuodet Sirkka oli alistunut, kunnes oli alkanut iskeä takaisin ja saanutkin Tomin perääntymään. Ei se oikeastaan ollut aluksi ollut edes alistumista ikävään piirteeseen, vaan yksi Tomin ominaisuuksista, jotka hän oli hyväksynyt, niin kuin sitä rakastuneena hyväksyy toisen kaikenlaiset piirteet.

Katkelma on kuin esimerkki terapiaoppaasta. Kun luen Sariolan kertojanääntä, ajattelen sen olevan tarkkaan kirjoitettua potilaskertomusta. Dialogeissa taas tulee esiin parisuhteiden ulkopuolella lähinnä terapiaistunnoissa paljastettua haavoittuvuutta. Tältä Tomin ja Sirkan aviokriisi kuulostaa, kun Tom yrittää antaa Sirkalle häälahjaa:

– Siitä on aikaa kun me on kahdestaan oltu matkoilla, Östlund sanoi rupattelevaan sävyyn.
– Käytiinhän me Turussa Kirstin luona.
– Niin mutta lomalla, ulkomailla. Jossakin etelässä.
– Olethan sinä saanut reissata.
– Ei me yhdessä ole oltu. Enhän minäkään lomilla ole siellä ollut. Siitä on niin kauan, että Jouni oli ihan pikkuinen vielä.
– Kävin minä Jounin kanssa sitten vielä, mutta sinä et silloin tullut mukaan.
– Ne oli niitä kiireen aikoja. Nyt voisi olla aikaa paremmin. Vai mitä meinaat?
– En tiedä. Samanlaista se on aina tuon kioskin kanssa.
– Ei semmoinen kioski nyt koko elämä ole. Järjestetään.
– Järjestetään, niin. Olisitpa järjestänyt silloin, kun sinulla aina oli niitä kiireitä.
– Se oli sitä aikaa. Mutta katsopa nyt: näetkö mitä tuolla on?
– Onko ne matkaesitteitä?
– Niitäpä niitä.
– Mitä sinä meinaat?
– Eikä tämä kattaus sano mitään?
– Mitä?
– Thaimaa.
– Tekeekö sinun mieli Thaimaaseen?
– Thaimaahan. Se on Thaimaahan, ei Thaimaaseen. Katsotaan kohta esitteitä. Syötkö vielä?
– Ei kiitos.

– –

– Mitä sinä oikein meinaat, Sirkka kysyi.
– Minä meinaan ostaa sinulle hääpäivän kunniaksi lahjan. Tehdään matka heti kun sinulle sopii.
– Tuonne?
– Niin.
– Missä kaikki juopot käy harjoittamassa seksiä lasten kanssa. Luuletko sinä, etten minä ole lukenut lehtiä? Minulla on niitä kioski täynnä.
– En kai minä sinua mihinkään ilotaloon ole viemässä.
– Ei paljon puutu.
– Mitä sinä nyt oikein?
– Ja minunko pitäisi sitten sitten, sinun kanssa…
– Mitä?
– Mitä sinä oikein ajattelit?
– Sitä mitä sanon. Annan sinulle lahjan.
– Mitä sinä olet tehnyt?
– Miten niin?
– Kukkia ja päivällisiä ja etelänmatkoja. Ei ole sinun tapaistasi ollenkaan.
– Ei ole ollut, niin. Mutta nyt olisi, jos kelpaa.
– Jokin tässä on takana.
– Tässä on takana se, että minä halusin antaa lahjan.
– Minkä takia?
– Minkä takia? Minkä takia lahjoja nyt annetaan? Ei sitten, jos ei kelpaa.
– Tuommoisen ilotalolavastuksen laitat ja sitten tahdot Thaimaahan.
– Ilotalolavastus! Mitä vielä?
– Sinulla on syyllinen olo jostakin. Mitä sinä nyt olet tehnyt? Ethän sinä koskaan anna tämmöisiä lahjoja?
– Voi herran tähden. Minun pitäisi siellä sitten sinun kanssa, Östlund matki. – Mitä sekin on tarkoittavinaan?
– Tekeekö sinun mieli sinne niitä naisia katsomaan?
– Luuletko sinä, että minä ostaisin sinulle lahjaksi semmoisen matkan, että itse kulkisin ilotalossa? Enhän minä käy niissä muutenkaan.
– Mistä minä tiedän missä sinä olet kulkenut niillä matkoillasi.
– En nyt ainakaan ilotaloissa.
– Luulitko sinä, että minä lähtisin tuommoiseen paikkaan? Luulitko tosissasi?
– Luulin.
– Sitten saat luulla toisen kerran.

Lainaus on armottoman pitkä, mutta siitä näkyy koko tarkkojen repliikkien luoma kaari. Sirkan torjuvuus selitetään aiemmassa kappaleessa; mies ei huomaa omaa käytöstään. Kun Tom herää avioliiton kalseuteen ja yrittää korjata tilannetta etelänmatkalla, Sirkan reaktiossa on ilkeyttä ja kohtuuttomuutta. Samalla torjuvuus on perusteltua; syvälle juurtuneita ikävyyksiä ei korjata yksittäisillä lahjoilla, jotka muuttaisivat kaiken suunnan kerrasta, kuten Tom kuvittelee. Mies on valmis pyyhkäisemään “menneet ovat menneitä” -ajattelulla vuosien ongelmat maton alle, mihin vaimo ei suostu, koska kyse on jälleen yhdestä miehen vallankäytön välineestä. Tom myös alentuu käytökseen, jota hänen vaimonsa pitää erityisen ahdistavana, ivaamaan ja korjaamaan kriisin keskellä merkityksettömiä asioita (“Se on Thaimaahan, ei Thaimaaseen.”). Avioparin kriisin syvyydestä kertoo, että riidan lähestyessä heidän poikaansa pyydetään poistumaan huoneeseensa ja laittamaan musiikki kovalle, jotta hän ei joutuisi kuuntelemaan vanhempiensa kinastelua. Tällaisten eleiden merkitys, se että niihin on jo totuttu, kertoo perheyksikön vuotavista haavoista.

MTV:n haastattelussa vuonna 2009 Sariola on kertonut:

– Oli sitten kuinka fiksu ja koulutettu tahansa, parisuhdeongelmia tulee aina. Aivan silkoisesti sujuvaa elämää ei voi olla silloin, kun sitoutuu läheisesti ja antautuu pitkään parisuhteeseen. Väärinkäsitykset ja ongelmat eivät johdu miesten tai naisten tyypillisistä piirteistä, vaan saattavat yllättää meidät puskan takaa. Ihmiset voivat lähteä yhteiselle taipaleelleen hyvin aikomuksin, mutta joutua silti ihmeellisiin tilanteisiin. Ja se on se juttu, josta minä kirjoitan mielelläni.

Sen huomaa. Muista asioista Sariola kirjoittanee vähemmän mielellään. Tarkka korva kahden ihmisen väliselle kitkalle tekee Sariolasta Suomen mittakaavassa erityislaatuisen, hän tavoittaa puheen nyansseja yhtä vahvasti kuin Rosa Liksom mutta eri tavalla. Valitettavasti juonissa Sariola ei juuri loista. Niin tässä kuin esimerkiksi Kaikella voimallani -romaanissa (2014) tapahtumat ovat liian korkealentoisia, vaikka kirjailija on parhaimmillaan keskiluokkaisen elämän arkisissa kuvauksissa. Myös Miehelle kuuluu kaiken loppu sutaistaan kasaan dekkareita matkivalla loppupaljastuksen tapaisella, joka venyttää jälleen uskottavuuden rajoja.

Erilainen, hyvä

Posted on by kangasvalo

Naishahmojen tähdittämä, hidastempoinen ja filosofiaan myönteisesti suhtautuva scifi-jännäri Annihilation (2018) oli kriitikoiden mielestä ilahduttava poikkeus yhdysvaltalaisessa elokuvatarjonnassa, ja arviot olivat sen mukaisia eli ylistäviä. Vaikka elokuva ei tuottanut rahaa, se on tulevien vuosien kulttikamaa.

En suoranaisesti moiti impulssista ylistää uutta; kun melkein jokainen iso uutuus on osa franchisea, siis pohjimmiltaan lastenelokuvaa, on hidastempoinen ja ainakin näennäisesti aikuisille suunnattu pohdiskelu virkistävä poikkeus. Annihilation ei valitettavasti vain ole kovin hyvä elokuva. Hyvä jää herkästi ulos, kun jokin on innostavaa. Nuorempana olin taipuvainen tähän virhearvioon. Sivuutin herkästi sen, etten tuntenut mitään, jos jokin täytti ulkoisesti näennäiskiinnostavan poikkeavuuden merkit. Luulen syyn olleen identiteetin vahvistamisessa. Koska jokin oli tehty minulle, esitin olevani suopeampi sitä kohtaan kuin sisuskaluissani tunsin. Sittemmin olen oppinut, että minun kohderyhmälleni suunnattuun taiteeseen saa ja tulee suhtautua epäillen. Kun erilaisuudesta pääsee yli, jäykkyys näkyy paremmin; Annihilation on umpitylsä ja ennalta-arvattava, sen filosofia uutta vain sellaiselle joka ei lue scifi-kirjoja, miljöönsä on toteutettu huomattavasti orgaanisemmin ja kauniimmin Andrei Tarkovskin Stalkerissa (1979). En usko Annihilationista tulevan sentään vuosikymmeniä kestävää kulttihittiä. Koin samoin Blade Runner 2049:n (2017) kanssa, jolle tosin povaan visuaalisuuden ja tähtinäyttelijöiden vuoksi pidempää ikää.

Poikkeuksellisuus ei yksin täytä taiteen kultaista sääntöä, jolla en tarkoita muotovalioutta, kolmen näytöksen rakenteita tai muita kömpelöitä kehikoita vaan teoksen kestämistä pidemmälle kuin huomiseen. Taideteoksen soisi olevan niin ajankohtainen, että se on ikuinen, jos mahtipontisuus sallitaan. Ottaakseni vertailukohdaksi jo mainitun Stalkerin, sen spirituaalinen, materialismikriittinen pohjavire on ollut vastalääke Neuvostoliiton virallisille hengen iloille. Tämä ei ole latistanut teoksen mainetta jälkipolville, Stalker on yksi venäläisen elokuvan suurimmista saavutuksista.

Kirjallisuuskritiikki ei selviä puhtaammin paperein, vaikka kirjallisuudesta kirjoitetaan keskimäärin hieman paremmin kuin elokuvista ja musiikista. Kestoinhokkini Miki Liukkosen Lapset auringon alla -romaania (2013) kuvailtiin ilmestyksenomaisena ulostulona suomalaisella kirjallisuuskentällä. Kriitikot olivat varautuneita muka-outouden edessä, samalla pöyristyneitä kirjailijan mielikuvituksesta. “Runoilijan kieltä” ja muita kliseitä läiskittiin huolella. En muista lukeneeni ainuttakaan virallista kritiikkiä, jossa kirjaa olisi tajuttu verrata Michel Houellebecqin, Haruki Murakamin ja Don DeLillon tuotantoihin, joita se päivänselvästi apinoi yhden Houellebecqin luomista hahmoista jopa livahtaessa pastissina Liukkosen romaanin sivuille. DeLillolta on otettu sanotun tiiviys, Murakamilta tapahtumakulku, Houellebecqilta teemat ja asenne.

Kirjallisuuskriitikot osoittivat oman lukeneisuutensa heikkouden ja sukupolvien välisen kuilun, koska eivät ymmärtäneet, mistä minun ja Liukkosen ikäinen, vielä verrattain nuori (kirjan ilmestymisen aikaan oikeasti nuori), taideromaaneista kiinnostunut ja englanninkielisiä kirjallisuuslehtiä selannut sukupolvi on innostunut. Osansa on sillä, että suuren yleisön tavoittava kirjallisuuskeskustelu Suomessa on hyvin Suomi- ja yhteiskuntakeskeistä, jolloin suosituinkaan käännöskirjallisuus ei ole kaikille ammattilaisille tuttua.

Viimeksi törmäsin erilaisuudesta hurmaantumiseen lukiessani arvioita ja nettikirjoitelmia Heikki Kännön Sömnöstä (2018). Seuraavassa kokoelma otsikoita ja lainauksia: Heikki Kännön Sömnö hämmästyttää aineksiensa runsaudella ja tekijänsä mielikuvituksella (Turun Sanomat); “Esikoisteoksen menestys ei ole lamauttanut Heikki Kännön pohjatonta mielikuvitusta” (Suomen Kuvalehti); “Tällaiset faktoja ja tieteen rajoja koettelevat uskomukset tekevät Kännön teoksista täysin omanlaisiaan luomuksia, jotka ovat tärkeä osa Sömnönkin lumoa” (Kiiltomato – eikö suomalainen lukeneisto tiedä mitään mystiikasta?); Heikki Kännön Sömnö on pökerryttävän omaperäinen taiteilijaromaani, joka noussee suoraan kulttisuosioon (ESS); Mielikuvituksen juhlaa Wagnerin tahdissa (Jorma Melleri). En tiedä mitä Hesarissa tarkalleen kirjoitettiin, koska maksumuurit ovat Saatanasta, mutta osaan arvata.

Mielikuvitusta on käytetty, vaan oliko kirja hyvä? Ilmeisesti oli, koska mielikuvitus on aina kehu, mitä sen ei pitäisi olla. En kirjoita tätä moittiakseni Kännöä. Sömnö oli ihan ok lukuromaani, hyvällä kielellä kirjoitettu, liian pitkä ja kevyt, oletettavasti satiirinen vaikkei irvailu jaksa kantaa sivumäärää, liukkosmaisesta tapahtumien ja hahmojen kavalkadistaan huolimatta johdonmukainen näyttäessään patriarkaalisten rakenteiden ja kolonialismin pohjimmaisen turhamaisuuden – näitä hahmoja ei voi ja tule sääliä. En voi sanoa pitäneeni romaanista paljoa, mutta en vihannut sitä. Satun vain pitämään kirjailijuutta latistavana ilmoittaa, että tekijällä on hyvä mielikuvitus, sillä se tarkoittaa aina vain erilaisten asioiden asettamista kuvailevaan järjestykseen, mille esimerkiksi Tommi Melender irvailee Rautakaudessa (2018). Kännö kertoo Sömnön jälkisanoissa kirjoittamisen olleen noin vuosikymmenen mittainen prosessi. Mielikuvituksella on varmasti osansa, mutta suurempi osa voi kuitenkin vielä olla kustannustoimittamisella, lähdetyöskentelyllä ja yleisillä kertojantaidoilla.

Uutisia!

Posted on by kangasvalo

Ensilukemalta en saanut näistä runoista kiinni, ajattelin niiden olevan jollekin muulle kuin minulle ja olin unohtavinani ne. Palasin niiden pariin ensin ajatuksissani ja pian selailun kautta, menin kuuntelemaan runoilijan esiintymistä Varsinais-Suomen runoviikolla ja lopulta ostin tämän kirjan. Nyt Uutisia! on loppuaan lähestyvän vuoden suosikkiteoksiani.

Se on erikoista, koska Uutisia! on maulleni epätyypillinen kirja. Se on jokseenkin räiskyvä, se keskittyy muuhun kuin kielen asetteluihin itseensä, se on suora olematta beat-runoutta tai tilitysruiskauksia paperille. En kutsuisi sitä mestariteokseksi, samalla en voi olla ajattelematta, että se on keskivertokokoelmaa enemmän tekijänsä näköinen, mikä on miellyttävää.

Parhaimmillaan Uutisia! on raikas, ilolla tehdyltä tuntuva kokonaisuus, jollaiset, kumma kyllä, jakavat eniten mielipiteitä. Pidän usein tunkkaisesta, en raikkaasta. Heikoimmillaan mietin, että teksti yrittää liiaksi olla oivaltavaa, tehokkaista havainnoista lipsutaan teepussiaforismiin.

Runoviikolla Välipakka puhui Turun pääkirjastossa. Kävin kuuntelemassa hänen ajatuksiaan eläimistä runoudessa ja runonlausuntaa, turvallisesti takarivistä. Viikon teema “runo & eläin” oli otettu vakavasti. Olisin kuunnellut aiheen käsittelyä kauemminkin, jos runoilija ei olisi lopettanut tunnin paikkeilla yleisön kyllästyttämisen pelossa.

Luonteva lähtökohta oli Välipakan huomio eläinten suuresta esiintyvyydestä hänen runoudessaan, vaikka hän ei koe olevansa luontorunoilija. Kuitenkin hänen elämänsä on ollut ja on isosti (lemmikki)eläinten täyttämää. Runoilija oli koostanut listan kirjoissaan käyttämistään eläinsanoista, joita oli lukuisia. Eläimet ovat myös Uutisissa jatkuvasti vierailijoina, elleivät peräti tähtinä.

Olen tehnyt saman eläinhavainnon omista kirjoituksistani. Tukeudun eläimeen ympäristön ja olemisen ilmentäjänä, vaikka en tunne olevani kovin kiinnostunut luonnosta. Luultavasti valehtelen itselleni, ja lapsuuteni luontoriemu on pyrkinyt teksteissäni ahkerasti pintaan ja sitä kautta takaisin elämääni.

Noin tunnin loppupuolella keskityttiin paljon enemmän runonlausuntaan. Luin Uutisia!-kirjan runoja kansien välistä samaan tahtiin, kun niitä lausuttiin. Jotkut runoilijan sanavalinnat olivat toisenlaisia kuin kirjassa; en siis ole ainoa, joka tekee omalle tekstilleen luettaessa muutoksia.

Muuttuiko teksti lennossa suulle sopivampaan muotoon vai oliko se muuttunut vielä julkaisun jälkeen? Kiinnostavaa oli pohtia joidenkin tekstin yliviivattujen kohtien lukematta jättämistä ja toisten lukemista, ratkaisujen merkitystä.

Korostan näitä yhtäläisyyksiä, vaikka kirjoitan huvikseni enkä ammatikseni, koska erityisesti moni nuori kirjoittaja ei tajua, että on terveellistä hakeutua muiden sanojen äärelle ja tajuta piilevät yhtäläisyydet.

Ylimielinen pölvästi lannistuu muiden tekemästä kirjallisuudesta ja kuvittelee oman ainutlaatuisuutensa murenevan. Kirjoittajanalku terveellä itsetunnolla ymmärtää asian oikein, sillä hänelläkin on mahdollisuus kiinnostavaan sanottavaan, jos joku toinen on pohtinut ja tehnyt samoja asioita kuin hän.

Tässä on kirjailijahaastatteluiden, luentojen, runonlausunnan ja runoviikon kaltaisten tapahtumien arvo.

*

Välipakan kirjoista välittyvä asenne on itsevarmuutta uhkuva, ilkikurinen. Pidän hänen teoksissaan niiden väkevästä feminiinisyydestä. Teksteissä on humoristinen, toisinaan seksikäskin ote.

Pikkuhiljaa, kirja kirjalta, Välipakka on siirtynyt kohti kokeellista ilmaisua. Uutisia! on huipentuma tässä kehityksessä, lukuisten erilaisten muotojen yhteensulautuma, esteettisesti loppuun asti hiottu kirja. En ihmettele, että sen tekemiseen meni vuosia.

Ei typografinen kokeilu epätavanomaista ole maailmalla eikä edes Suomessa, mutta ilahdun hiotun sellaisen näkemisestä ja kokemisesta. Se osoittaa runoilijan ymmärtäneen tekstin olevan estetiikkaa. Kokeilevuus on Uutisia!-kirjassa kivaa, mikä on minulle positiivinen sana, ei ironista vähättelyä.

Siksi en käsitä Pasi Huttusen näkemystä Keskisuomalaisessa. Hänen arvionsa mukaan Uutisia! olisi raskas lukea. Kirja on iso, kutsuvan näköinen, ja jo siksi helpompi luettava kuin moni ohut ja pehmeäkantinen A5-koon runoläpyskä, jossa jo fontti on tukehduttaa.

On lukuisia kirjoittajia, joiden tekstin estetiikan ymmärrys on niin radikaalisti erilainen, etten voi ilahtua, ovat he sitten prosaisteja tai runoilijoita. Tällöin kappalejaot ja säejaot eivät soi oikein. Katja Raunion Käy kaikki toteen (2015) oli proosapuolelta tällainen kokemus; rohkean kokeellinen mutta lukukokemuksena väärällä tapaa epätasapainoinen ja sietämätön. Tämä on paljon raskaampaa kuin tekstien latominen totutusta poikkeavalla tavalla.

*

Seison orapihjalaneliössä ja yritän ymmärtää
sillä uutista rauhoittavampaa lääkettä ei ole

uutisia: koira pystyy haistamaan ihmisen tunnetilan
ovulaation, syövän ja korkean verenpaineen

tuijotan koiraa, kun sen kirsu hipaisee ihoani
pujotan sille pannan kaulaan

mutta koiraa ei voi ulkoiluttaa
nilkkaan ulottuvassa aamutakissa

koiraa voi ulkoiluttaa bikineissä

portin ohi kävelee nainen
hänellä on lapsi vaunussa

lapsi huutaa täyttä kurkkua
lapsi huutaa täyttä tomaattia

nainen on yksin, ettei vain olisi yksinäinen, yksi nainen

hänen miehensä kuoli vaikeaan sairauteen
hänen miehensä kuoli helppoon sairauteen
uutiset loppuvat kevennykseen mutta elämä ei

koira syöksyy aamutakin helmojen ali kuin härkä
muistutan sitä, että taitava matadori saa aina

palkaksi härän korvat

Teema on ympäristö nimeltä elämä, sen moninaisuus, josta rikkainkin mediaksi kutsuttu alusta kadottaa otteensa.

Välistä pilkahtaa, kuinka Google Translate rakentaa omia totuuksiaan, annetaan keskiluokkaisuuden ihanuutta korostavia haastatteluja, uunotetaan Facebook-kavereita kuvilla hedelmätorneista…

Välissä ollaan ihmisten ja eläinten maailmassa, median ulkopuolella, toisin sanoen sisällä jossain muussa, kivuliaammassa mutta paremmassa.  “kotona koira tuijottaa palloa jossa tietää pompun elävän / se on sairas eikä jaksa juosta se laskee tassun / pallon päälle ja tuntee yhä sykkeen”.

Teksti limittyy, asettuu päällekkäin, imitoi junia ja puita, rakentuu ravun tai pitsin muotoon. On valitettavaa, ettei blogini muoto anna toistaa asetteluita.

Kirja päättyy alun perin Facebookissa jaettujen värikuvien sarjaan, jota siivittävät kertomukset kuvien takaa sekä merkinnät eri kuvien naamakirjassa saamista reaktiopainalluksista.

Kuvat esittävät erilaisia mahdollisiin ja mahdottomiin yhdistelmiin pinottujen vihannesten ja hedelmien torneja. Kuvilla on kokeiltu, mihin asti yleisö on valmis uskomaan silmiään rationaalisen epäilyksen sijasta.

Oleellisen aiheen käsittelytapa on keveä. Iloisen väriset kuvat torneista saavat minutkin iloiseksi, ja ajattelemaan kuinka maailman mielessään asettelee. Visuaalisen, perinnöllisen ehdollistumisen vuoksi kolme päällekkäin kököttävää pulleaa tomaattia näyttävät herkullisen lisäksi söpöiltä, jopa herttaisilta. Siksi niitä seuraaviin kuviin chilipalon päällä tasapainottelevista hedelmistä haluaisi melkein uskoa.

Veljeni Sebastian ja Jälkikuva

Posted on by kangasvalo

80-luvulla kirjallisuuskritiikeissä elänyt “pahan koulukunta” oli hatusta vedetty termi, jolla ajan taideprosaisteja, joilla oli etäisesti samanlaiset kiinnostuksen kohteet, saatiin sidottua siistiin kimppuun.

Väitän silti, että koulukunnittaminen palvelee enemmän kuin vahingoittaa kirjallisuutta.

Kirjallisuusharrastajalle niputus antaa oivallisen väylän tutustua teoksiin, jotka muuten jäisivät lukematta.

Sen rinnalla jonkun tampion väärinymmärrys kirjailijoiden todellisista aikeista ei paljoa vaakakupissa paina. Ilmiöittäminen tekee wannabe-intellektuellinkin kiinnostukselle höpöä.

En olisi koskaan törmännyt Annika Idströmiin ellen olisi lukenut Esa Sariolaa, Olli Jalosen kirjoja olisi jäänyt hankkimatta, Christer Kihlmaniin olisi jäänyt tutustumatta.

Veljeni Sebastianin (1985) kaltaista kirjaa en muista hetkeen suomalaisessa kirjallisuudessa kohdanneeni. Pikkuvanhasta 11-vuotiaasta Antista kertova tarina on suomalainen Peltirumpu, näennäisrealismista ponnistava satu.

Näin Antin sisäinen maailma ilmenee hänen opettajalleen lähettämässä kirjeessä:

Jättäkää minut rauhaan. Olkaa kuin minua ei luokassa olisikaan. Teen nimittäin työtä joka vaatii täydellisen ja rikkomattoman keskittymisen. Pieninkin häiriö tuhoaa yritykseni tehdä jotakin mikä tärkeydessään ei hipaisekaan yhtälöiden ratkaisulaskuja. Älkää siirtäkö minua pois ikkunan luota, minä nimittäin tarkkailen lintuja. Tarkemmin sanottuna yritän pysäyttää ne oksalle, pakotan ne tahdonvoimallani liikkumattomiksi ja sen jälkeen annan käskyn pudota maahan. Pidätte minua kenties hulluna mutta voin paljastaa teille että viime viikolla äidinkielen tunnilla sain talitiaisen pysymään oksalla kolmekymmentäviisi minuuttia jonka jälkeen annoin sille merkin pudota alas. Se todella putosi. Sitten se lähti lentoon. En kiusaa lintuja turhan takia, linnut ovat vain välikappaleita äsken mainitsemassani työssä joka parhaassa tapauksessa saattaa pelastaa minun ja erään toisen ihmisen hengen.

Antti on lyhytkasvuinen ja isopäinen niin kuin Peltirummun (1959) Oskar. Ikäisekseen hän on älykäs. Hänellä on insestisävytteinen ja omistushaluinen suhde äitiinsä Kaarinaan.

Antin matka alkaa loppupäästä, ikkunalaudalta, ja kertoo sitten omituisesta vuodesta pojan elämässä. Kertomuksen aikana esiin nousee myös katkelma Kaarinan kirjoittamasta romaanista, joka on tarinan maailmassa (auto)fiktiota mutta asettuu lujemmin perinteiseen psykologiseen realismiin kuin sitä ympäröivä kertomus.

Antti on epäluotettava kertoja, jonka tarinassa on aukkoja. Lähes loppuun asti Antti esittää itsensä voittajana, aina tilanteen päällä olevana. Hän on lahjakas mutta outo, ulkopuolella, säälimätön, herkkä.

Hän on kiusattu ja omalaatuinen poika, jota tarinaan mukaan tuleva isäpuoli kurittaa ansiotta ja joka ei aivan ymmärrä ihmisten tunne-elämää.

“Veli” Sebastian elää tarinassa taustalla. Hän on Antin unelmien ystävä, heijastuma, ristiriitainen ja julma tapaus, joka kiduttaa eläimiä, jotka kuitenkin rakastuneina saapuvat hänen armoonsa.

Sebastian on myyttinen jättiläinen jonka suomaa pelastusta kurjuudessa elävät odottavat. Hänessä on enkelin ja psykopaatin piirteitä.

Idströmin vahvuus on, että Antin kertomuksen epäluotettavuus menettää merkityksensä, kun sattumat kasautuvat toistensa päälle. Pieni poika on samalla kertaa kurjimmista kurjin ja varustettu parhaimmilla eväillä selviytymiseen.

Pahan koulukunnan nimen taustalla väitettiin usein olevan niin sanottu psykologinen kiinnostus ihmisen pahuuteen. Mitä tämä merkitsee, sitä en osaa sanoa. Idströmiä ei kiinnostanut psykologinen näkökulma tv-haastattelun perusteella lainkaan.

Esa Sariolan kirjoissa psykologia on biologisesti virittynyttä, darwinismista kumpuavaa ankaraa sosiologiaa. Christer Kihlman pitää freudilaisuuteen kohteliaan etäisyyden kehtaamatta kiistää sitä tyystin, vaikka samalla laskee sen edessä päänsä. Idströmin Veljeni Sebastianissa ollaan unimaailmassa, Oidipuksissa ja Medeoissa ilman uuvuttavaa modernistista selittelyä.

Olen mieltynyt Fellinin elokuvaan Casanova (1976), jossa päähenkilö soutaa mustista roskasäkeistä tehdyn meren keskellä. Vertaisin sitä Veljeni Sebastianiin. Säkkimeri on täydellisen keinotekoinen ja sitä, mitä tarina vaatii. Ei tulisi mieleeni epäillä, etteikö kyseessä olisi meri, merellisempi meri kuin altaallinen vettä.

Huomaan ajattelevani Veljeni Sebastianin tunnelmaa jälkikäteen paljon, se on erikoinen teos. Koska se ei välitä kirjallisuuden rajoista, se tulee kirjallisuudeksi.

Antti Hurskaisen esseekokoelmassa Suru ei toimi (2018) kirjoittaja mainitsee nimiesseessä, että jos on olemassa kirja, johon hän toivoo saavansa lukijansa tutustumaan, se on Jälkikuva (1965).

Tein työtä käskettyä, en kadu. Jälkikuva on suvereeni saavutus, vaivattomuudella etenevä, pieni ja hiottu kirja, mikä on paljon vaikuttavampaa kuin 700 veljeksen kirjoittaminen.

Tietysti jokainen kirja on kirjoittamalla kirjoitettu, ei suoraan mielestä sellaisenaan paperille ilmestynyt ja heti valmis. Mutta Jälkikuvan tapa käyttää tajunnanvirtaa, pisteettömyyttä, pilkuttomuutta, on näennäisestä helppoudestaan huolimatta harkittu ja rytminen, jatkuvasti emootiota palveleva.

Kyseessä on avainromaani. Päähenkilön vaimo on (Jo)Hanna, joka on kirjan alussa kuollut, kaipauksen alati hämärtyvä kohde. 20 avioliittovuoden jälkeen Hanna menehtyy sairauteen. Mies jää yksin surun ja ajatustensa kanssa.

Teos on vain vaivoin peitelty merkintä Mannerkorven ja hänen vaimonsa, Anni Matilda Huuskosen, viimeisistä päivistä yhdessä ja kirjailijan yrityksistä selviytyä omillaan.

Tunteen syvyyden tavoittaminen on taiteen suurimpia haasteita, arpapeliä. Silloinkin kun olen yrittänyt kirjoittaa mahdollisimman suoraan, olen epäillyt kykyäni herättää lukijassa tunteita pelkkien ajatusten sijaan; kuin virkkeeni olisivat kokonaisia, mutta niiden pitäisi olla sitä toisin; kuin en löytäisi juuri oikeaa sanaa, joka avaa lukon.

Mannerkorven tekniikka on jo mainittu tajunnanvirta, joka on alussa sekavaa ja epätoivoista. Loppua kohden kerronta seestyy, suru ei lopu, se muuttuu tuskasta ja epätoivoisista eleistä arjen keskeltä kumpuaviksi muistoiksi, joista pitää kiinni.

Mannerkorpi kuvaa ihmistä yksityisimmillään, hetkinä joita ei joko tallenneta kirjallisuuteen tai niiden merkitystä ei ymmärretä. Hänen minähenkilönsä pakertaa mitä merkityksettömintä pientä askaretta, samalla ajatukset kiitävät hurjaa vauhtia. Näin tavalliset asiat johtavat suurimpaan saavutukseen, johon useimmat ihmiset perheen perustamisen lisäksi voivat päästä, elämän käsittelyyn sen elämisen rinnalla.

Jälkikuva näyttää millaisia maagisia eleitä ihmiset tekevät toistensa vuoksi. Niiden kautta ei ole vaikea ymmärtää, miksi rakkaudella on ollut kulttuurista toiseen oma jumalansa. Rakkaus on tunteistamme ritualistisinta eikä sen uskonnollinen merkitys ole vähentynyt lainkaan kapitalismin aikana.

Kannen painuessa kiinni pusertuu raosta pehmeä ilmavirta kättäni vasten. Se tuoksuisi tietysti jos sormeni voisi niin tuntea. Ehkä tuntevatkin, mistäpä tietäisin kun olen yhtä täynnä tuoksua niin sormista kuin sieraimista. Kohotan kantta vielä ja ripa räpsähtää; törppö on se isompi, ripaniekka. Se on kuin takertunut käsiini, kannen reunan yli näen pöydällä tähdenreiän ja tähden ja kannen kuhmuissa ja kuopissa himmeän läikkeen kuin jäätymättömän järven pinnassa kuunnousun aikaan ja Hanna, minä höpisen, tällaisia näistä tuli, yksi pelti paloi vähän.

Mutta mitään Bachia ei ala kuulua mistään.

Piparkakkujen paistaminen edesmenneen ohjeiden mukaan on yksi rituaali, jonka Jälkikuva esittää. On tärkeää, että tutut asiat säilyvät. Luku, jossa edellinen tapahtuu, on kerralla arkinen ja monumentaalinen.

Minähenkilö tekee herkkuja päällisin puolin käytännöstä, onhan jouluna oltava pipareita, kun niitä on ollut aina. Tekemistä on hyvä olla, tekeminen uuvuttaa, tuo täyttymystä, vie surusta pois. Syvempi syy on vaimon muiston vaaliminen tutun toistamisella, tunnetun elämän jatkumisella.

Eleen voi nähdä säälin kautta. Silti se on askel kohti elämää, sen pyhittämistä. Löydän siitä omakohtaisuutta. Kun isäni kuoli lyhyen sairauden jälkeen liian aikaisin, äitini lopetti tietyt yhteisen elämän rutiinit kokonaan. Se oli kenties vapautta, toisaalta yksinäisyyden ja luovuttamisen myöntämistä, askel pois elämästä joka oli.

Itse olen rakkautta vaaliakseni tehnyt läpi elämäni symbolisia eleitä, vaikka tiedän, ettei kulloinkin kaivattu tiedä mitä teen, ei tule tietämään eikä välittäisi vaikka tietäisi. Olen harrastanut ja lukenut tullakseni lähemmäs rakkauttani, suorittanut uhrin ajastani ja ajatuksistani tunteakseni eläväni hetken hänen kanssaan samassa maailmassa. Touhuamisella on ollut merkitystä minulle.

Jälkikuva on tämän oivaltaessaan tavanomaista taideromaania loputtomasti tarkempi, niin haikea, että nielin karvaalta tuntuvaa palaa kurkussani. Sen proosa on malliesimerkki siitä, miten kirjoitus päätetään oikein, hyväksynnän eleeseen, jossa etääntyminen ja läheisyys ovat peruuttamattomasti yhdessä.

Jääkansi

Posted on by kangasvalo

Kun minimalistista tai ennemmin pientä kirjoitusta kehutaan siitä, ettei siinä ole mitään liikaa, käy mielessä ymmärtääkö sanoja, miten kirjoja toimitetaan.

Harvassa oikean kustantamon läpi päästämässä teoksessa on mitään liikaa. On vain tyylieroja. Luin Jääkannen kanssa samaan aikaan László Krasznahorkain Seiobo There Below -teosta (2008). Kirjat eivät voisi olla tyylillisesti kauempana toisistaan.

Jokainen Seiobo There Below’n pitkä luku koostuu muutamasta valtavasta virkkeestä, joka jatkuu sivujen ajan. Siinäkään ei ole mitään liikaa. Krasznahorkai kirjoittaa harkittua proosaa, jonka ilmenemismuoto on groteski. Se ei tee tekstistä sinänsä tuhlailevaa.

Hanna Hauru kirjoittaa Jääkannessa (2017) vähän sivuja, lyhyitä lukuja (parin kappaleen päästä löytyvässä lainauksessa on yksi luvuista kokonaisuudessaan) ja selkeitä virkkeitä, jotka pyrkivät aforismin tai runon nasevuuteen.

Joskus tiivis ilmaisu on tehokasta, tekijä viettelee; joskus kömpelöä, kertojaa ei tahdo kuunnella. Haurun teksti on lähempänä ensimmäistä mutta ei tarpeeksi; se on tehokasta vaan ei nouse korkeuksiin.

Tässä välissä juoni: Jääkansi kertoo pohjoisessa kylässä varttuvan tytön lyhyen tarinan. Sotien jälkeen isä palaa lautapalttoossa takaisin. Isän tilalle tulee uusi mies, rintamaveteraani, jonka tyttö risteää Pahaksi. Sielultaan vinoutunut äitimuori Betti mätkii lastaan ohimennen turpaan, ja katsoo näennäisen passiivisena sivusta, kun uusi ukko ryyppää itsensä järjiltä. Sisaruksia ja omakin lapsi tytölle tulee, eikä heidän tulevaisuutensa ole sen valoisampi.

*

Heräsin vasta, kun lumi yritti peittää minut. Valkea pihamaa poltti ummessa olevia silmiäni. Kun totuin valoon, näin Bettin seisovan vieressäni. Hän roikotti huutavaa lasta, mutta en halunnut avata syliäni. Betti jätti minut vaikertamaan ja raahasi vauvan kainalossaan takaisin tupaan.

Makasin monta yötä lumihangen alla. En jaksanut nousta eikä kukaan tullut nostamaan minua ylös. Kun mieleni oli jäätynyt tarpeeksi, vein itseni tyhjään mökkiin. Etsin ruokaa ja löysin kattilaan unohtuneita perunoita. Söin ne kuorineen ja etsin piirongin laatikosta itselleni vaatetta. Vain kukkamekkoni löytyi sieltä ja puin sen ylleni. Se mahtui taas, mutta ohut kangas oli repeillyt eikä lämmittänyt. Sytytin hellaan tulen ja istuin sen edessä.

Heräsin lattialta hikisenä. Tuli juoksi hellan viertä. Heitin hellaan vettä ja suljin luukun. Siirryin sänkyyn Bettin paikalle ja nukuin niin kauan, että kevät sulatti hangen mökin oven edestä.

Kurjuus on estetisoitua, näin on aina. Suomalaisista kirjailijoista Arto Salminen onnistuu paskan kiillottamisessa. Hänen kontrastinsa ovat härskejä, silti Salminen ilmaisee vahvasti. Hän esittää rumuuden olevan muuta kuin totuus maailmasta. Rumuus on väkevästi esillä, mutta sitä ei peitellä sanojen koruttomuudella. Kukaan ei nuku hangen alla symbolina masennukselle ja toivottomuudelle.

Jääkantta lukiessa tuli tuttu tunne. Teksti on kauniiksi kirjoitettua, sillä vain se tekee lukijalle helpommaksi niellä hapanta hilloa. Rumuus on totta, mutta ainakin on kielen suoma helpotus, onhan pakkanenkin kaunis ilmiö ja sana.

Lukija voi tavata kirjaa vaikuttuneena. Liian suurta inhoa ei tarvitse tuntea, koska sanat ovat niin korkeakirjallisia, että ne ovat tuttuja, lämpimiä. Kurjuutta käsittelevä kirjallisuus, jossa ei olisi ulkokultaisuutta, olisi helposti lähellä epätoivoa itseään. Siksi ymmärrän hyvin, jos kuvaukset köyhälistöstä ovat ilman herkkyyttä lukijoille rasittavaa inhorealismia.

*

Kannessa olevat Haurun vertailut Timo K. Mukkaan ja Rosa Liksomiin ovat Jääkannen tapauksessa huonoja. Mukan ja Liksomin hahmot on mahdollisista kertojan maalailuista huolimatta päästetty puhumaan omilla (eli kirjailijan keksimillä), rujoilla ja kouluttamattomilla äänillään.

Muusta Haurun tuotannosta en osaa sanoa. Tulen siihen joka tapauksessa tutustumaan, sillä Suomesta ei lyhytromaaneihin keskittyviä kirjoittajia juuri löydy.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012) tuli etäisesti mieleeni, tosin Nälkävuoden lukemisesta on aikaa. Muistelen kummassakin olleen tyylinä kylmän ja nälän ja tuhon peittäminen tiiviillä lauseilla ja huuruisilla sanavalinnoilla.

Joka tapauksessa luin Jääkannen paljon mieluummin kuin Ollikaisen teoksen, joka on teeskenteleväistä ja vastenmielistä roskaa.

On kelpo ratkaisu siinä missä muutkin kertoa tarinat ehdottomalla kirjailijan äänellä ja realismista viis. Valitettavasti sitä ei tässä tapauksessa käytetä kertomaan mitään, mihin en olisi lukijana hieman kyllästynyt. Tekniikka ylentämisen sijaan paljastaa kokonaisuuden vajavuuden. Taas arktista hysteriaa.

Kertojaminä on uhri, kaikki muut ihmiset perseestä, kirjan lopputulos taputeltu ennen kannen avaamista. Suurin yllätys oli, ettei tapahtumien joukossa ollut insestiä. Näin alan kaivata transgressiota. Että jos yksinkertaisen uhrin sijasta olisi jotain monimutkaisempaa?

Jos ei saada täyttä pelkoa ja inhoa, olisiko huono ratkaisu taipua hiukan valoon, jotta kertomuksen keskiössä oleva tyttörukka saisi jalansijan maailmassa roudasta rospuuttoon nilkuttamisen sijasta?

En kyseenalaista onnettomia loppuja. Kirjallinen onnettomuus vain on kovin yhdenlaista, kurjuus totaalista, Tolstoi-sitaateista viis. Tämä häiritsee minua eniten, luultavasti liikaa, teoksen esteettisissä pyrkimyksissä, sillä pienen ilmaisun kirjallisuus, yrittäessään sanoa jotain todellisesta kurjuudesta, tiivistää elämän kammottavuutta tavalla, joka on elämälle vieras. Edes depression syvimmässä pohjukassa on harvemmin yksitotisen valotonta, koska valottomuus on siistiä ja käsitettävää kuin skandi-designilla sisustettu asunto.

Jääkansi on kirja, joka mielikuviini pulpahtaa, kun joku mainitsee silmiään pyöritellen jättävänsä suomalaisen kirjallisuuden väliin sen raskauden vuoksi ja lukevansa jotain hauskaa ja kevyttä, vaikka Puhtaan järjen kritiikkiä (1781) tai Finnegans Wakea (1939).