Avainsana: Suomi

Rautakausi

Posted on by kangasvalo

Jos Rautakausi (2018) on vapautunutta Tommi Melenderiä, odotan innolla hänen tulevaa fiktiotuotantoaan.

Rinnakkain on kaksi tarinaa. Esseisti Onerva on hetkellisesti saanut kurat niskaan, kun on mennyt myöntämään lapsia vieroksuvan luonteensa. Ihan hyvin ei myös mene avioliitossa siipan, Akilleksen, kanssa. Huipuksi Onerva epäilee, että yläkerrassa asuvaa pikkupoikaa pahoinpidellään, nainen tahtoo auttaa.

Kirjailija Melender sen sijaan suunnittelee suurta taidonnäytettään, tuhannen sivun kyrpäjyrää nimeltä 700 veljestä. Sitä ennen on kirjoitettava kaiken maailman välitöitä ja välteltävä ahdistavia tilanteita kustantamon kinkereillä.

Kirjan ohut muoto on mahdollisesti raskaasti editoitu, sillä vielä jokin aika sitten Rautakaudella oli tyystin eri kansi ja kirjan kuvauksessa kokonaiset kolme päähenkilöä lisää, joista ei lopullisen teoksen sivuilla juuri näköhavaintoja tehdä, jos ollenkaan. Tavallaan sääli. Toivoa sopii, että näitä aihioita tullaan käyttämään vielä jossain.

Toisaalta karsinta on luultavasti ollut kirjan etu. Nenäkkään, Miki Liukkosen tyyppisen, liioittelun ja kirjavan felliniläisen naamagallerian sijaan paketti on tiivis ja siksi metatasoiltaan onnistuneempi.

DFW-tyylinen paisuttelu olisi korostanut tylsästi teoksen jälkimodernin kirjallista luonnetta: taas yksi mahdottomien hahmoyhdistelmien ja kummallisten yhteensattumusten pieruparaati.

Teoksen ohuuden myötä syntyvä painotus Juha Seppälän tyyliseen miesproosaan sen sijaan on suomalaisessa kirjallisuudessa raikkaalla tavalla ironista. Tyyliä, jossa räiskyvyys väärinkäsitetään kokeellisuudeksi, parodioidaan eräässä kirjan tekstikatkelmassa. Eräs raakalainen hehkuttaa hahmo-Melenderille mielikuvitustaan ja luettelee tuosta noin juonisynopsiksen, joka voisi olla Liukkosen seuraava romaani.

*

Nauraminen tekee hyvää sielulle, aivoille ja koko keholle. Vaikeaksi sen tekee, että niin kutsuttu viihde, tarkoituksella tehty huumori, naurattaa usein paljon vähemmän kuin juttelun lomassa syntynyt vitsailu ja tilannekomiikka ystäväporukassa. Onnistuneen stand-up-koomikon löytäminen on kuin matkalla Kupittaalle kääntyisi väärästä kulmasta Kultaiseen Kaupunkiin.

En ole juuri teini-iän jälkeen kirjoille nauranut, enemmän itkenyt, luultavasti valitsemieni kirjojen takia. On vaikeaa löytää huumorikirjallisuutta, joka ei olisi juhavuorismaisia kainalopieruja, passiivisaggressiivista mielensäpahoittajaa tai älykköjen muka-hauskaa.

Thomas Bernhardin mahdottomimmat kommervenkit huvittavat minua, Markus Kajon parhaisiin, varhaisiin pakinoihin ja Ihmisen käsikirjaan, palaan usein, kun tarvitsen lohtua.

Mutta vaikka luen esimerkiksi Veikko Huovista mielelläni välipalalukemistona (viimeksi lukemani Kasinomies Tom (1990) oli ajoittain herkullinen vaikka kirjana epäonnistunut), hän ei onnistu kovin paljoa naurattamaan minua.

Rautakauden vitsit on suunnattu pienelle lukijakunnalle. Onnekseni taidan kuulua heihin. Kirja hymyilytti, jopa nauratti ääneen, mikä on iso kehu. Melenderin seikkailu kustantamon bileissä on niin hyvä jakso, että luin sen pari kertaa. Lainaan siksi tästä luvusta, mutta lainaus on huono tapa selittää, koska komiikka on meta-asetelmassa ja kokonaisuudessa:

Nainen tuijottaa Melenderiä niin palvovasti että Melenderin on pakko vilkaista taakseen ja varmistua, ettei hänen takanaan seiso Juha Hurme tai Kari Hotakainen. Käsittämätöntä. Nainen todellakin lähestyy Melenderiä kuin ihmistä, jonka kohtaamisesta on unelmoinut hartaasti. Oletko sinä Tommi Kinnunen, nainen kysyy. Melender huokaisee helpotuksesta, hän ei kykenisi ottamaan vastaan naisesta tulvivaa ihailua eikä hänen tarvitsekaan.

Onnistuneella hauskuudella on käytännöllinen puoli: jumalauta, haluan lukea kirjan heti uusiksi! Luin Rautakauden kanssa samaan aikaan toista huumoriveikkoa, Juha Hurmeen Finlandia-voittaja Niemeä (2017), joka on valitettavasti tukehtua huvittavuuteensa. Sen jälkeen oli ähky, eikä halua koskea opukseen uudelleen.

Niemi ei ole huono esseeteos, joka se ilmiselvästi on, fiktioproosan keinoin tuotettua asiatekstiä. Se on paikoin onnistuneen humoristinen, mutta nauru on mukana peittääkseen show’n esitelmällisyyden.

Hurme onnistuu samassa paljon paremmin Nyljetyissä ajatuksissa (2014), joka on edelleen luettaessa raikas, hieno kirja, ja jännempi, koska yhdistää railakkaammin romaanin ja esseen lajit. Hahmojen seikkailu rinnastuu seikkailuun suomalaisessa kirjallisuudessa.

Rautakauden huumori elää sen tyylissä. Sillä ei peitellä mitään, vaan kirjan on vain tarkoitus olla ajatteleva ja hauska. Saavutus on piristävä, yllättävän vaikuttava erityisesti ottaen huomioon, että aiemmin lukemani Melenderin fiktioteokset eivät ole olleet mieleeni.

Joten taidan kuulua siihen porukkaan, joka kirjassa jaksaa mussuttaa Melender-hahmolle, että tämän pitäisi vain tehdä niitä esseitä.

*

Paremmin Antiaikalaisessa käsitellyt teokset läpikotaisin tunteva osannee kertoa, mitkä kaikki kirjan eri kohtaukset ovat suoria, tietoisia varkauksia muusta jälkimodernista proosasta.

Viittauksia osui jo omiin silmiini rutkasti: Onervan poikaystävän saama paasauskohtaus on mukaelma Jouko Turkan Aiheita-teoksen (1982) kuvitelmasta Iso Homo, joka tässä kirjassa saa muodon Paha Vassari. Yhden hahmon nimi myös on Turkka, toisen Jouko.

Kustannustoimittaja kutsuu ohimennen nykyistä miesproosaa jatkosotaextraksi… Onerva tapaa miehensä Sebaldin, Bolañon ja Siri Hustvedtin äärellä. Oikea valinta, Sebald, johtaa kiintymykseen.

Hahmo-Melender taas käy ottamassa kuvan ladosta. Viereen tulee ronski ketku, joka alkaa johdattaa keskustelua samaan suuntaan kuin Don DeLillon romaanissa Valkoinen kohina (1984), representaatioiden ja jälkimodernin tielle, tietenkin. Ihan kuva ladosta tämä vain on, äimistelee kirjailijahahmo.

Kirjan nimi taas tulee Melenderin Arvopaperi-lehteen 2017 tekemästä haastattelusta. Otsikon konteksti kirjassa on myös haastattelu, joskin radioon.

Kirjailija parodioi myös omaa Finlandia-ehdokastaan Ranskalaista ystävää. Karskeja machomiehiä vyörytetään viimeisillä sivuilla joukoittain kuin Juha Seppälän (joka myös nimeltä mainitaan) teoksissa ja uhkaava tunnelma on vahvasti läsnä. Jäljet johtavat kuitenkin aina kirjoittajaan…

Tekijä hyväntahtoisesti kusee omien idoliensa ja aikomustensa nilkoille. Lopullinen nitistys kohdataan, kun haavikkolaisesti suuntautunut puunhalaaja flippaa väkivaltaisesti tajutessaan eksyneensä elämässään keskelle suomalaista miesproosaa. Lopuksi ollaan Camus’n Sivullisessa (1942), tietenkin!

Onervalla sen sijaan menee niin hyvin, että hänen tarinansa kliimaksia ei tarvitse edes kertoa. Jos Melenderin hahmo seikkailee miesproosassa, on Onerva vankina esseistisessä pohdinnassa, jossa ei tapahdu juuri mitään: arkipäivän kärpäsistä tehdään härkäsiä.

Onerva teoretisoi elämää, niin kuin esseistin kai sisältöä luodakseen täytyy tehdä, ja torjuu sitä näin loputtomiin. Onerva tajuaa, ettei halua toimeksiannosta huolimatta kirjoittaa lehteen itsekeskeisen pornotähden urasta mitään vaan pelkästään tämän inhimillisistä, haavoittuvista puolista. Se avaa myös jossain taustalla esseistille itselleen väylän rehellisyyteen itseään kohtaan.

Seurataan kumpaa hahmoa tahansa, kaikki on saatanan estynyttä. Melender on vilpittömän oloinen mutta sisältä pimeä, välittömyyden aina vaikeana kokeva herkkis. Onerva on hankala seuraihminen, vähän autistisen oloinen kovanaama, joka nielee tunteensa.

Onervan isä taas saa koomisen kohtauksen kadulla ja rinnastaa miehen, joka ei poimi mustinsa paskoja kadulta, lapsentappajiin. Vaimon kuolema purkautuu ulos vasta, kun isän koira kuolee, mikä loukkaa tytärtä, jolla on vielä toivoa, kykyä suoriin tunteisiin ja väistöliikkeeseen Sivullisen tieltä: kun Melender saa kliimaksissa eksistentialistisen kohtauksen, äidin kuolema tuntuu Onervasta joltain, pahalta.

Tarinalla on jopa hetken harkinnan jälkeen petollisen selkeä opetus. Olisi parasta olla toivomatta eristymistä muilta ihmisiltä, toive voi vaikka toteutua. Joku symbolinen hyvästijättö tämä voisi olla vielä vuosia sitten Flaubertin hengessä kaiken kurjuudesta paasanneelle Melenderille, joka on sittemmin blogissaan myöntänyt asenteensa olleen epäterve.

Onerva on edelleen skeptinen, rationaalinen älykkö mutta positiivisempi hahmo, tunteva vaan ei tunteidensa vanki. Eräänlainen uusi Melender, ehkä. Tässä kontekstissa vanha tekijä joutaakin mielisairaalaan.

Matkasanakirja hiljaisuuteen

Posted on by kangasvalo

Matkasanakirja hiljaisuuteen (2018) taiteilee rajalla, jossa suomalaiskansallinen hiljenemisen klisee ei olekaan uuvuttavaa vanhan toistoa vaan kivaa kirjallista kikkailua.

Soile Veijolan ja Janne Säynäjäkankaan toimittamassa teoksessa seitsemän tekijää on rakentanut hybridin, jota voi kutsua luontevasti vain nimellä kirjallisuus. Kotihyllyssä oli vaikeaa päättää, mihin väliin tämä solahtaisi. Valitsin esseet.

Nimen matkasanakirja on kirjaimellinen ohje. Teos on kokoelma katkelmallista matkakirjallisuutta, 101 hakusanaa joiden alta löytyy lyhyttä esseismiä. Kokonaisuus toimii sanakirjan logiikalla. Jotkut merkinnät ovat aforistisia kiteytyksiä.

Lähtökohdat ovat ironiattoman suomalaiskansalliset, minkä huomaa valituista sanoista: avanto, mummola, nuotiolla, uuninpankko. Sauna on pääosassa monissa teksteissä. Epätyypillisempää päätä edustavat esimerkiksi dialogi, matsutake ja ympäripyöreys, josta seuraava katkelma, Soile Veijolan käsialaa:

Mikä sitten on ympäripyöreyden positiivinen vastakohta? Neliskanttinen? Suorakuutio? Suunnikas? Matriisi? “Puhutaanpa nyt suoraan eli neliskanttisesti!” Ajatukseni hakeutuivat nopeasti takaisin ympäripyöreyteen, missä ne tuntuivat viihtyvän paremmin.

Ympäri kuljettu pyöreä. Ympäri-stö. Ympäriinsä. Ympärillään. Ympäröimänä. Jokaisen oma ympäristö.

Hakematta mieleen tulee Jukka Viikilän, Tommi Nuopposen ja Janne Nummelan suurtyö Ensyklopedia, joka ilmestyi 2011 Poesialta. Matkasanakirja vain on tarkemmin rajattu, assosiaatioiltaan hempeämpi ja vähemmän katkelmallinen.

Kuvaelmat pyörivät paljon metsän, jossain määrin veden ympärillä. Sielun maisema on laavu, metsikkö tai mökki. Kaupungissa ollaan lähinnä, kun puhutaan hyggeilystä. Tai kaamoksesta.

*

Saavutus on kirjallisesti kiinnostava, lohduttavampi ja luettavampi kuin useimmat samaa peltoa kyntävät self-help-oppaat ja nettiartikkelit. Tähän vaikuttaa kirjoittajien kunnianhimo, teksti on uudelleen luettavaa proosaa, ei käyttökirjallisuutta.

Matkasanakirja hiljaisuuteen ei kuulu niihin tekeleisiin, joiden ainoa tavoite on rohkaista ihmistä lähtemään luontoon, koska sen jälkeen jaksaa paremmin taas työskennellä. Ei sillä, että minulla olisi töitä vastaan mitään. Työnteko on ihanaa.

Toisaalta olen kirjaa kehuessani vähän innoton. Voin samastua siihen periaatteessa, kukapa ei äkkiseltään ajateltuna voisi, vaikka hiljaisessa järvimaisemassa omien ajatustensa kanssa painiminen aiheuttaisi tosiasiassa stressireaktioita ja ahdistusta.

Näin jyrkkä tyyppi en ole. Pidän omasta rauhasta. Saan sitä kuitenkin usein tarvitsematta lähteä maaseudulle, kotona, kirjastossa, puistonpenkillä.

Luonnon hiljaisuus on 20 vuotta luonnon helmassa asuneelle romantisointia, joka ei aivan löydä paikkaansa. Nautin luonnossa olemisesta, kaikkinensa, mutta olen ollut viimeiset 10 vuotta elämästäni kaupunkilainen eikä asiaan ole tulossa muutosta.

En tuijota älypuhelinta, koska en liiemmin käytä sosiaalista mediaa, saati lue uutisia. En altista itseäni jatkuvalle äänisaasteelle, mutta en ole hiljenemisen kunnioittaja. Suomalaiset ovat valitettavan usein hiljaa seurassakin ilman, että täytyy vielä eristäytyä.

Pidän siitä, että kohisee ja humisee, ambientista ja industrialista. Rauhoittuminen ei ole yhtään niin hauskaa, jos ihmisen ja ihmisen rakentamien koneiden äänet eivät kuulu muun seassa. Nukun tuuletin päällä, koska sen tasainen jyrinä peittää muut äänet, jotka nousisivat hiljaisuudesta.

Huomaan kaipaavani metsään, kun haluan huutaa, noustakseni esiin monotoniasta. Kaupunki on meteliä täynnä, mutta täällä ei ole missään turvallista paikkaa kirkua.

*

Ongelma ei ole hiljeneminen, vaan se, että Suomessa hiljaisuus yhdistetään syrjään vetäytymiseen, mikä ei ole tavoiteltava tila. Jollain tapaa sivilisaatiosta erillään ollaan myös tässä kirjassa. Ikään kuin palataan toistuvasti metsään etsimään sielun hiljaisuutta, vaikka yhä useammat eivät ole siellä asuneetkaan ja saman hiljaisuuden voi löytää myös työvuoron linja-autossa.

Mereltä puhaltaa tuuli, kaukaa kuuluu ohikiitävän auton moottorin hurinaa, liikennevalojen merkkipiipitys kilisee jossain. Kun tuuli on oikea, Tuomiokirkon kellojen lyönti kuuluu pihalle asti.

Se on kotikaupunkini hiljaisuutta, ihan kuin kahisevat oksat, lintujen juttelu ja hirvikärpäsen surina ovat maaseudun hiljaisuutta.

Vain talvi on suuri tasoittaja, kaikkialla vain lumen kaiken jyräävä kohina, pakkasen oma ääni, niin kauan kuin lunta vielä Suomeen sataa.

Kiitos ntamolle arviokappaleesta.

Koko meren laajuus

Posted on by kangasvalo

Proosaan suuntautunut ei välttämättä ymmärrä tekstin asettelun merkitystä vaan ajattelee lausetta. Runous taas on korostetusti tekstin ajateltua estetiikkaa.

Jos minun pitää tehdä selkein ero proosa- ja runoajattelun (ei proosan ja runon lajeina) välille, se on edellinen. Jotkut kirjoittajat hallitsevat kummankin.

Kaija Rantakarin kirjoitus teoksessa Koko meren laajuus on lastuina laineilla. Sanojen yhtenäistä estetiikkaa noudattava asettelu tekee tekstistä kenties vielä kokonaisemman kuin sen teemat ja käytetyt sanat.

Viime kuussa julkaistu Koko meren laajuus on kokoelma rakkausrunoja, joissa säkeitä löytyy sivuilta harvakseltaan. Poesian julkaisema teos koostuu viidestä runoelmasta, joista parillisilla ei ole nimiä, kuin ne olisivat painuneet nousevan aallokon taakse.

Kolmannessa osassa kirjoitus saa hetkellisesti pidemmät ja yhtenäisemmät säkeistöt, lähes proosarunon muodon, kunnes jälleen murtuu.

Olen lukenut Rantakarilta hänen aiemman runoteoksensa Mikado (2015), josta en niinkään vaikuttunut. Nyt jälkikäteen katsottuna se tuntuu harkitussa hajanaisuudessaan kuin harjoitukselta tätä varten, taidonnäytteeltä, ei runolta, johon palaisi.

Vaikka siinäkin ollaan lähellä, hengitetään toisen ihmisen kanssa samaa ja eri tahtia.

Karri Kokko kuvailee aavistuksen setämäisessä Kiiltomadon arviossaan Mikadoa näin: “Teoksen nimi viittaa tuttuun klassiseen seurapeliin. Olisivatko runon rivit kuin sekalainen kasa toisiaan sieltä täältä koskettavia tikkuja, joita lukija parka yrittää parhaansa mukaan setviä?”

Ehkä juuri tämä kasamaisuus esti minua palaamasta Mikadoon ennen tätä kirjoitusta, estää minua muistamasta siitä juuri mitään kokoavaa, vaikka luin sen juuri uudestaan.

Sen sijaan tätä kirjaa luen nyt ajatuksen kanssa neljättä kertaa parin päivän sisään. Se on lyhyt, mutta avaan sitä sieltä täältä, ikään kuin opettelen sitä ulkoa.

Siitä voi päätellä, että Koko meren laajuus on kokonaisuutena erinomainen, näennäisen yksinkertainen, useasti avattava sanan monessa mielessä.

Joku voisi sanoa, että koska Koko meren laajuudesta näennäisesti uupuu Mikadon hankaluus “lukija paralle”, se on riisuttu kielellisestä briljeerauksesta. Se ei tietenkään ole totta.

Jos näyttää jotain harvoin, sitä miettii erityisen tarkkaan. Jokainen, jolla on ollut hankaluuksia tunteidensa ilmaisussa, ymmärtää tämän.

riisut minua sittenkin kun kaikki vaatteet on jo riisuttu

keskellä yötä

uni ei enää uni, ehkä meri
ehkä aallot, erottamattomat liikkeet
yhden lakanan alla

Saatekirje kertoo, että lukija saa sulautua runojen rauhalliseen aallokkoon, mikä on mielenkiintoinen sanavalinta, koska tällöin lukija sulautuu myös johonkin intiimiin, kahden ihmisen väliseen, kuvittelee itsensä jompaan kumpaan osaan.

(Mitä varten saatteita yleensä edes kirjoitetaan? Lukuohjeiksi kiireisille kriitikoille, ohjaamaan oikeaan suuntaan?)

Rakkausrunojen ja erotiikan voima on nimenomaan siinä, kuinka lukija ottaa kirjoituksessa itse roolin. Epäonnistuneet eroottiset kuvaukset proosassa, joita on lukuisia, johtuvat siitä, ettei lukija kokemustensa valossa kirjaimellisesti ymmärrä, mitä tapahtuu.

Käytetyt sanat yrittävät liikaa. Ihmisten pariutumis- ja parittelurituaalit tuntuvat vieraan lajin kopulaatiolta, jota varten on pitänyt keksiä uutta kieltä.

Sitä ongelmaa ei ole tässä teoksessa, sen apuna on yksi vanhimmista ja vahvimmista symboleista. Joku voi pitää sitä kliseenä. Suosisin mieluummin Poesian omaa määritelmää “ajaton”.

Jälleen paljastuu, kuinka kuvailu on lopulta vain heikko luonnos siitä, miltä lukeminen tuntuu.

Lukeminen tuntuu vaikka tältä:

kaikki elävä kaipaa enemmän,
kaikuluotaa omaa asentoa tauotta

ei aivan odottamatta,
otat kasvoni käsiisi

ilme täynnä välimerkkejä

näytät minulle kaiken
hyvin läheltä

Meri on kaksi ihoa yhdessä, mahdollisuuksien horisontti, loppunut aika, jatkuva aika, juuri alkanut aika, virtojen, vuorovesien ja tuulien maisema, meri on rakkaus, niin sattuvan tasaista ja tyrskyävää kuin se kestävänä symbolina on; pelottava, kaunis, siihen voi hukkua.

Sanat pyörivät meren ja veden ympärillä, välillä nousee esiin niin sanottuja kiellettyjä sanoja, kosketusta, sellaista josta niin harvoin enää kirjoitetaan taidokkaassa runoudessa. On kuin ihminen olisi majakka toiselle ihmiselle.

Kiitos Poesialle arviokappaleesta.

Rakkaus, niinku

Posted on by kangasvalo

Ostin kirjan viidellä eurolla, vaikka arvasin, etten pitäisi siitä. Olin oikeassa.

Tämä oli lukukokemuksena vastenmielinen. Reaktioni oli hyvin primaalinen jo ensimmäisiltä sivuilta asti.

30-vuotias pahvinen mieshahmo, Joona, vaeltaa halki ihmissuhteiden valaan vatsan. Mikään ei taas kerran tunnu miltään eli toisin sanoen kaikki tuntuu aivan helvetin pahalta. Chuck Palahniukit ja Houellebecqit on luettu, totta munassa.

Tietenkin Joonalla on taistolainen isä, jonka kanssa mitellään sukupolvieroista. Kirja etenee dialogimuodossa isän ja pojan, välillä pojan ja muiden ihmisten välillä.

Pohditaan työtä ja sitä kuinka ei kuulu mihinkään ja kuinka on niin merkityksetöntä olla mainostoimistossa töissä ja kuinka meemit ovat kaikkialla ja kuinka silti kaipaa rakkautta ja kuinka kaikki on täynnä pop-viitteitä ja kuinka kommunikaatio on niin vaikeaa ja kuinka rakenteet ovat kaikkialla ja kuinka kaikki on vain konstruktiota ja kaikkialla on seksismiä ja rasismia ja kuinka vaikeaa yhteisöllisyys on ja kuinka työ on niin merkityksetöntä ja kuinka kapitalismi on ainoa vastaus ja samalla täysin nujertavaa ja kuinka kaikki on lopulta samaa…

Tätä 400 sivua.

Aiheiden luetteloiminen ja puhekielen tasolle jäävä käsittely on vähemmän kiinnostavaa kuin yhden tai kahden aiheen hajottaminen atomeiksi olisi.

Päästään siihen lukeeko ihminen todella avartaakseen maailmankuvaansa. Ehkä tietokirjallisuutta. Fiktiota luen silti löytääkseni tutuiksi tunnistamiani tunteita, silloinkin kun yllätyn niistä. Etsin mielihyvää ja todenmukaisuutta. Silloin liian suuret erot minun ja kirjoittajan maailmankuvassa avaavat välillemme railon.

Kyse ei ole politiikasta. En vain jaksa kyseenalaistamisen itsensä vuoksi eteenpäin laahautuvaa, teeskenteleväistä itsekeskeisyyttä keneltäkään varttia kauempaa. Keskimittaisena romaanina sama jorina on kammottava urakka.

Sukupolvikokemus… Tietysti käsitettä ironisoidaan kirjassa. Se ei ole betoniporsas kritiikille. Se vain tarkoittaa, että kirjailija on maineestaan ylpeä, tietää oman paikkansa ja hyväksyy sen. Miksi muuten kirjoittaa tällainen teos, miksi mainita koko asiaa?

Kun kirja on kaksi vuotta julkaisunsa jälkeen vanhentunut, onko se tahatonta tai tahallista ironiaa vai vain väistämätön tosiasia? Olen iloinen, että luin Ekholmin teoksen vasta nyt. Etäisyys on sopiva.

Ymmärrän, että kyse on näkökulmaeroista. Periaatteessa kuulun romaanin kohdeyleisöön. Joku, moni, toinen löytää itsensä tästä. Olen 30-vuotias enkä tunnista itseäni kirjasta juuri lainkaan.

En koe olevani edellisille sukupolville katkera, mikä on kirjan jonkinlainen lähtöoletus. Toisin kuin päähenkilölle, työ tuo minulle mielekästä sisältöä elämään, arvostan terveyttä enemmän kuin ideologista selkeyttä, sosiaaliset piirit ja yhteiskunta eivät ahdista.

Jos olisin lukenut tämän, kun olen ollut 17, ymmärtäisin paatosta paremmin, pyörisin siinä, välittäisin siitä enemmän. Ja paatoksellinen Rakkaus, niinku todella on, vaikka sen lukisi tekstin eri tasojen mikromanageroimisen, moniäänisyyden simulaation ja muun jälkimodernin kirjallisuusteorian kautta.

Olen liian maalainen. Kirjan kuvaamat ongelmat lakkaavat pohdituttamasta, kun ei seuraa aikaansa eikä teeskentele elävänsä samassa maailmassa kuin moni kulttuurista mediaan kirjoittava. Omat vanhat ajatukset paljastuvat postmodernin akateemisen jargonin pilaamiksi.

Sitten mustat homesienet rapistuvat pois, tilalle syntyy jotain muuta, raakaa. Todellisuus on vähemmän pirstoutunut kuin akatemiasta katsoen näyttää.

Minusta on tullut pelätty tunneihminen, joka karrikoidaan passiiviseksi älykkyyden vastustajaksi. Pidän siitä, että jokin saa minut hyvälle mielelle, teen kivoja asioita mielijohteesta. En koe velvollisuutta kiinnostua päivän puheenaiheista.

Kerettiläisesti ajattelen, ettei kovasti manattu yhteiskunta ole niin sairas ja kalpea kuin ajatellaan. En tietenkään väitä kaiken olevan hyvin, mutta tunne kaiken kurjuudesta syntyy myös, kun puhutaan jatkuvasti kaiken kurjuudesta.

Sairastunut on asenne, joka ironisoi jatkuvasti, vaikka vikisee samalla vain kaipaavansa rakkautta; se, joka on syntynyt pakkosyötetystä jälkimodernismista ja joka ottaa Jean Baudrillardin kaltaiset huuhaamiehet aivan liian tosissaan.

Olen itsekin joitain vuosia sitten lukenut innoissani huru-ukkoja, Žižekejä, Bartheseja, sun muita, kai koska ajattelin sen kuuluvan sivistykseen. Todella sivistynyt valikoi paremmin kuin minä tein.

Halusin vain kuulla sanoja, joita olin ajatellut itse valmiiksi, tulla opetetuksi helpolla tavalla näennäisen monimutkaisista asioista ajattelematta totuudellisuutta tai hyvää, paikkaani kokijana tässä todellisuudessa.

Ajatus kaikenlaisista rakenteista olisi hyvä ahdistuksen purkaja, jos se ei itse aiheuttaisi ahdistusta. Käsitteen “rakenne” vaikeus on, että se on voittamaton niin kauan, kun sitä ajattelee tai siitä kirjoittaa. Ulkoa annettua ei voi koskaan purkaa minuuden välineillä.

Myös tämä on kirjan päähenkilön ongelma. Se voisi olla kiinnostavaa. Valitettavasti asetelma ei tuo mitään uutta. Kirjoitus on kliseistä ja omahyväistä, Suomessa uutta, muun maailman mittapuulla väsynyttä.

Mietinkin, että onko kirjan vastaanotossa tehty kauttaaltaan virhe, jota myös itse toistan; ehkei tämä olekaan mikään samastumiskoe vaan peili, jonka on tarkoitus satirisoida postmodernia kirjoitusta ja varoittaa median luomien mantrojen toistelusta.

En vain jaksanut, Rakkaus, niinku jäi kesken, niinku jossain 200 sivun kohdalla. Selasin loput silmäillen ja luin tarkemmin viimeiset noin 50 sivua. Kirja päättyi tismalleen niin kuin ajattelin sen päättyvän. Todellisuus on kirjallisuutta rikkaampaa.

Jos pitää keskiluokkaisten valkoisten miesten maailmantuskasta kirjoittamista itsessään huonona asiana, lisätty metan ja ironian kerros ei helpota oloa. Nakkikioskilla turpaan toisia hakkaava öykkäri ei ole vähemmän mulkku ymmärtäessään täysin mitä tekee, päinvastoin. Tiedostaminen ei tee yksin mistään nokkelampaa, positiivista tai kirjallisempaa.

Asiaa ei auta myös edellisen tekopyhyyden kerroksen tiedostaminen tekstissä. Ydin on jatkuvasti sama.

En näe valkoisten miesten tilityskirjallisuutta itseisarvoisesti kauheana, koska pidän ihmissielua jakamattomana ja kokemuksiltaan arvokkaana riippumatta siitä kenen ulkokuoren sisälle se on piilotettu, vaikka hienoa on, ettei vain yhdenlainen ryhmä dominoi kirjallisuuskenttää.

Jos angsti kiinnostaa, paremmin kirjoitettuja opuksia löytyy pilvin pimein. Tai hyviä elokuvia, kuten Lindsay Andersonin pian 50 vuotta täyttävä If… (1968).

Rakkaus, niinkusta tulee paha mieli, ei “hyvällä tavalla paha mieli”, jolla puhekielessä tarkoitetaan pohjimmiltaan “kasvattavaa” kärjistetyn luterilaisessa mielessä.

Joillekin kumpi tahansa pahan mielen ilmentymä on saavutus. Jos kuitenkin ajatellaan, että taiteella ei voi olla tehtävänä vain valistaa, ei kenelläkään ole syytä lukea ahdistavia kirjoja yksin kuvitellun sivistyksen nimissä.

Lohdullisena koen, että onneksi monilla meistä on toisemme ja hyvät asiat. Minun tapauksessani jälkimmäistä on tätä parempi kirjallisuus.

Yö ja lasi

Posted on by kangasvalo

Harry Salmenniemi ei ilmeisesti osaa lyödä hutiin. Tasaiseen tahtiin julkaissut kirjailija on tehnyt muutamankin kulttiteoksen, joita on ylistetty sisällön lisäksi myös Markus Pyörälän suunnittelemien kansien vuoksi.

Salmenniemen maineeseen nostanut Texas, sakset (2010) on modernin suomalaisen runouden merkkipaalu. Novellikokoelma Uraanilamppu (2017) sai lähes yksinomaan kehuja.

Ohjaaja Mika Taanilan kanssa toteutettu Mannerlaatta (2016) taas on yksi viime vuosien hienoimmista ja mahdollisesti viimeisen 10 vuoden onnistunein suomalainen pitkä elokuva.

Yö ja lasi on Salmenniemen uusin teos, vain vuosi Uraanilampun jälkeen. Kymmenen vuotta tekeillä ollut kirja on runokokoelmaksi poikkeuksellinen, tekstejä kun löytyy 330 sivun eli 3–5 tavanomaisen mittaisen kokoelman edestä.

Yö ja lasi ei ole uusi Texas, sakset, johon sitä jonkin ennalta päähän iskostetun monumentaalisuuden harhan takia haluaisi verrata. Se ei pyri räjäyttämään suomalaista runokieltä niin kuin edeltäjänsä. Tekijän ei enää tarvitse.

Sen sijaan teoksessa on yhdeksään osioon jaettuna hyvin ääneen luettavaa, herkästi sointuvaa ja jopa petollisen… tavallisen… tuntuista suomalaista runoutta, joka ei olisi vierasta niin paljon parjatun 50-luvun modernismin rinnalla.

Mikään ei tietysti Poesian ja muiden aikana voisi olla radikaalimpi veto kuin helppo luettavuus. Ei vuoden 2017 runohittikään, Pauli Tapion Varpuset ja aika, ollut monimutkainen statement vaan jokaisen lukutaitoisen ymmärtämää, viihdyttävää, teemallista runoutta.

Kauneinta mitä Yöstä ja lasista voi sanoa on, että se ei ole onnistunut suurteos vaan epäonnistunut suurteos. Vaikka mikään tässä kirjoittamani ei ole tiivistys, jonka Siltala voisi ilolla poimia teoksen esittelysivuille, vähiten edellinen virke, tarkoitan sitä hyvällä. Epäonnistuminen on väistämätöntä, paljon kiinnostavampaa.

Ajattelin, että on virhe ajatella runokokoelmasta, että se yrittää pökerryttää koollaan. Isous oli kuitenkin Salmenniemen lähtökohta, mikä on oikeastaan väsyttävää ja tylsintä, vaikka perusteltua: teosten osiot tukevat toisiaan. Silti, jos Yön ja lasin tapauksessa pituus ottaa jollain tapaa silmään, se on materiaalin laadullisessa epätasaisuudessa.

(Nuoresta Voimasta voi kuunnella Yön ja lasin tekemisestä laajemminkin. Se on kiinnostavaa kuultavaa, mutta miksi niin monet kirjailijat kuulostavat puhuessaan teeskenteleväisemmiltä kuin teoksensa?)

Kaikki runot, itse asiassa kaikki osastotkaan, eivät kanna. Arvostan paluuta perusasioihin, yksittäisten sanojen toistuviin ja sitä myöten kasvaviin merkityksiin, mutta osa kirjoituksista tuntuu muita laiskemmilta ja jää etäisiksi.

Teemojen variaation mielenkiintoisuus vaihtelee kuin romantiikan ajan säveltäjien sinfonioissa, joita niitäkään eivät kuuntele alusta loppuun joka hetkestä nauttien kuin puijarit.

Tyylillinen epätasaisuus ei ole ongelma. Osiot jakautuvat kaksisäkeisiin runoelmiin, nelisäkeisiin lyhyisiin runoihin, oudompaan tajunnanvirtaan, proosallisiin katkelmiin. On runoilijan kielen vahvuutta, että näistä eroavaisuuksista huolimatta kokonaisuudessa kaikki tuntuu jatkumolta, tasavahvalta, tasapaksultakin.

Paras löytyy alusta ja loppupuolelta. Osio Meri heti teoksen alussa on vaikuttavinta antia ja lupaa prologina hieman enemmän kuin kirja kokonaisuutena antaa. Hienoimmat yksittäiset runot taas löytyvät osiosta Manner.

Jälkimmäisestä löytyvä Rakastelusta on yksi kauneimmista teoksen yksittäisistä runoista (ja yksi monista, joka toistaa teoksen nimen teemaa ja tuo myös merta takaisin) ja lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:

Yöllä ääni jatkui puissa. / Yöllä painuin häneen kiinni, / kynteni pitivät hänestä / kuin kielekkeestä rotkon yllä. // Astiat, tuoksut olivat kultaa; / yön puut taipuivat niiden äärellä / ja taivas havisi. // Minun täytyi kiiltää kuutamon valaisemalla sängyllä, / jokin itki meitä, / halkesi, / naapurit riitelivät jotta emme kuulisi sitä. // Lehdet koskettivat ilman painoa, / puut katosivat punerrukseen, / vaikeisiin kaiverruksiin. // Kun rakastelin ja hän rakasteli, // meri paljastui hidastettuna, // paljastui aalloilla keinuva tuhka.

“Kuin kielekkeestä rotkon yllä”, tietoinen klisee, melkein tympeä kirjallinen perusidea, mutta edeltävien säkeiden, runon ja laajemmin teoksen kontekstissa herkistävä perusajatus. Viimeisestä osiosta Illalla löytyy myös paljon hyvää, niin aforistista kiteytystä:

illalla. // Parempi kaukanakin sinusta kuin lähellä jotakin toista

kuin proosallista suoraa lainauspuhetta, jonka alkuperä voi olla Salmenniemen päässä tai löydetyssä aineistossa:

“Anteeksi jos sinusta on vaikuttanut siltä että olen unohtanut tai hylännyt sinut. Olen ollut huono kommunikoimaan mitään, koska minussa on tapahtunut niin paljon niin lyhyessä ajassa etten oikein ole osannut sanoa mitään siitä miltä minusta tuntuu tai mitä ajattelen. Toivon ettet ole ollut surullinen vuokseni.”

Salmenniemen skaala on siis laaja, perusaineksilla pelaaminen yltää paljoon. On pitkää runoelmaa, kokonaisuuksia kokonaisuuksien sisällä, yksittäisiä poimintoja, runoja moneen mielenlaatuun, mikä on iso kehu, sillä runo on minulle tunnepuhetta.

Mukailen Kansan Uutisten Pontus Purokurun näkemystä teoksesta: on tämä sellainen kokoelma, jonka voisin hankkia kirjahyllyyni, jotta saan palata hyviin ja kamppailla niiden kanssa, joista en välitä. Sehän on toivoa täynnä oleva ajatus, niin minulle kuin kirjalle.