Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Laajakuva
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Avainsana: Suomi

Vanhat mestarit teatterissa

Posted on 13.09.201723.09.2024 by kangasvalo

Kävin pitkästä aikaa teatterissa, tarkalleen ottaen eilen. Kansallisteatteri esitti yhteistyössä Helsingin taidemuseon kanssa Thomas Bernhardin samannimiseen 1985 julkaistuun romaaniin perustuvan Vanhat mestarit, rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Hannu Kivioja ja Markku Maalismaa, ohjaajana Minna Leino.

Vanha musiikkikriitikko Reger (Maalismaa) on tullut joka toinen päivä (paitsi maanantaisin) 36 vuoden ajan saman museon samalle penkille katsomaan samaa taulua: Tintoretton Valkopartaista miestä (1545).

Tämä on yksi sellainen päivä, mutta totutusta poiketen Reger on nyt toista perättäistä päivää museossa ja kutsunut luokseen nuoremman ystävänsä Atzbacherin (Björkman) jonkin merkittävän asian vuoksi. Tilannetta seuraa vahtimestari Irrsigler (Kivioja), jonka Reger on lahjonut rahalla voidakseen istua lempipenkillään ja joka osaa toistaa vanhan miehen puheita kuin papukaija.

Ennen kuin Reger pääsee varsinaiseen, näytelmän lopussa odottavaan asiaan, käsitellään herrojen keskusteluissa monenlaista, ennen kaikkea Regerin vähättelevää suhdetta kaikkeen filosofiaan ja taiteeseen. Halveksunta on vain korostunut hänen vaimonsa kuoleman myötä. Humoristisen nihilismin alta nousee esiin bernhardilaisesti aito elämänpettymys – ja samalla halu elää.

*

Itse olen vuorostani usein pettynyt teatteriin taiteena. Valitettavan monet viime vuosina näkemäni etäisesti kiinnostavat näytelmät ovat olleet rasittavaa mekastamista ja niiden kekseliäisyys on rajoittunut noloon yleisölle huutamiseen.

Ainakaan Turussa ei ole paljon näytelmiä, jotka eivät olisi musikaaleja tai komedioita – genrejä joita ei jaksa katsoa loputtomasti, vaikka arvostan niitä enemmän kuin vaivaannuttavaa kokeellisuutta – ja silloin kun tarjolla on jotain muuta, kyse on usein amatöörituotannoista tai nuorten teatterista, jotka kärsivät edellä mainitsemastani pullistelusta.

Vanhat mestarit on yksi parhaista näkemistäni näytelmistä vuosiin, koska se ymmärtää olevansa lahjakkaan ja itsevarman kirjailijan teksti. Siitä puuttuu vaivaannuttava yritys vakuuttaa ihmiset omasta aitoudestaan, osallistaa ja kikkailla. Repliikkien monologiluonteesta johtuen näyttelijät puhuvat kuin lausuisivat kirjallisuutta eli tarkasti mutta rennosti, tietäen Tarja Roinilan kääntämän kielen notkeuden ja herkkyyden. Siksi nähty tuntuu jossain.

Hahmot ovat kuin kirjan sivuilta kävelleet mutta eivät aivan, mikä on kai suurin kehu, jonka näyttelijälle voi antaa. Minna Leinon dramatisoinnissa on romaanin parhaat palat kuuluisaa Heidegger-monologia myöten. Tonaalisesti se noudattaa esikuvaansa ollen ehkä hieman kevyempi kuin olin ajatellut. Olen näet aina kuvitellut Bernhardin henkilöt hulluuden rajalla pyöriviksi maanisiksi paasaajiksi, jota he eivät tässä versiossa ole niinkään kuin ylimielisen rakastuneita omiin ääniinsä.

Sanat vyöryvät tulvan lailla näyttelijöiden suista, niinkin voimakkaasti että ajoittain sattuvat sanasekaannukset antaa anteeksi. Näytelmä on lyhyt, mutta tekstiä on hyvin paljon.

Rakenne korostaa sanamassan kannalta kenties hiukan vähemmän Regerin vaimon kuoleman roolia kuin kirja, vaikka tapahtuma tietysti sanelee juonessa kaiken. Sen lisäksi teos kohottaa Irrsiglerin toiminnallista roolia suuremmaksi mutta jättää mainitsematta hänen perhe-elämänsä ja sen, että vahtimestari on suoraan vastuussa Regerin avioitumisesta vaimonsa kanssa. Reger on tiukemmin teoksen keskiössä.

Romaanin kolmeen kerrokseen pinotun kerronnan näytelmä ratkaisee antamalla kolmen miehen olla samanlaisia – myös ulkonäöltään: kaikilla on ZZ Top -parrat samanlaisuuden korostamisen lisäksi myös viittauksena mainituista maalauksista tärkeimpään, Valkopartaiseen mieheen.

Herrat siteeraavat toisiaan ja toistensa ajatuksia, puhuvat välillä yhteen ääneen, ovat joskus eleissäänkin toistensa peilikuvia. He ovat kirjoittajan persoonan kolme osaa (Reger mestari – Atzbacher oppilas – Irsigler tarkkailija) mutta näytelmän rakenteen kannalta eri henkilöt.

Silti Bernhardin kirjalle uskollisesti sisäkkäisten siteerauksien vuoksi ei aina voi sanoa kuka puhuu. Välillä hahmot puhuvat muiden repliikkejä omalla suullaan, välillä tyytyvät huomioimaan, että toisen hahmon repliikki on ajallisesti sanottu ennen näytelmän nykyhetkeksi oletettua.

Taitaapa Björkmanin esittämä Atzbacher sanoa aivan näytelmän alussa litanian “Reger sanoi, Atzbacher kirjoittaa, Thomas Bernhard kirjoittaa” puhuen siis itsestäänkin kolmannessa persoonassa kunnes heti myöntää olevansa vain kirjallinen keksintö. Tämä jää kuitenkin ainoaksi repliikiksi, joka korostaa näin pitkälle tekstin keinotekoista, jälkimodernia luonnetta.

Väkevämmin keinotekoisuutta tuo esiin esitystilanne. Näytelmää esitetään HAM:in toisen kerroksen salissa. Katsojat ottavat itse varsin epämukavat tuolit – huonoin asia esityksessä – ja asettavat ne ympyrään näyttelijöiden ympärille, jolloin he näkevät näyttelijöiden lisäksi muiden katsojien kasvot. Estradina toimii kolme kirstun näköistä istuinta, joilla henkilöt välillä istuvat ja välillä seisovat.

Ympärillä olevat taulut, valkoiset seinät ja ajoittain himmenevä valaistus riittävät rekvisiitaksi. Välillä Irrsigler lähtee ulos piirin keskeltä ja kulkee pitkin salia huudellen kommentteja kauempaa.

Eräänlaisina taukomerkkeinä kuullaan sieltä täältä nuotteja Bachilta, esimerkiksi Glenn Gouldin esittämänä, totta kai.

Näytelmä kestää vain 75 minuuttia ilman väliaikaa. Se on optimipituus mille tahansa esitykselle, tekisi melkein mieli sanoa että myös pitkälle elokuvalle – paitsi tietoisesti maratonmittaisille, viiden tunnin rajapyykin ylittäville järkäleille. Lyhyessä ajassa Vanhat mestarit saavuttaa mitä tuli hakemaan.

Lopuksi yleisön näkemisestä. Arvioni mukaan olin paikalla olleista kolmanneksi tai neljänneksi nuorin, mikä on valitettavaa. Muita oli kuitenkin hauskaa katsoa. Joukossa oli huvittuneisuutta, aitoa iloa teatterista, nuokkumista, tympääntyneitä katseita, vakavia ilmeitä, keskittymistä, suoraan silmiin katsoneita tuntemattomia; miellyttävää vaihtelua normaalisti niin pimeälle ja hiljaiselle salille, jossa kaikki katsovat samaan suuntaan.

Näytelmää esitetään tänä syksynä vielä 12 kertaa. 26.10. tulee lisää lippuja kevään näytöksiin myyntiin.

Suomen Ateenasta

Posted on 08.07.201723.09.2024 by kangasvalo

Joel eli Kyösti Sorjonen kirjoitti noin 10 000 pakinaa yli 50 vuotta kestäneen uran aikana. Suurimman osan teksteistään hän loi keskisuomalaisiin lehtiin. On mielestäni turvallista olettaa, ettei hänen maineensa ole kiirinyt kotiseutunsa ulkopuolelle.

Pakinoiden lisäksi Joel kirjoitti muutamia historiateoksia ja lastenkirjoja.

En usko, että vuonna 1996 kuolleen miehen muistoa pidetään yllä edes Jyväskylässä, hänen kirjoituksissaan usein esiintyneessä romantisoidussa kotikaupungissa.

10 000 tekstistä on 1991 ilmestyneeseen Suomen Ateenasta -kokoelmaan (1991) valikoitunut 200, häviävän pieni otanta.

Näkökulma on humanistinen ja yksilönoikeuksia korostava. Joel on siitä erikoinen tapaus, että hän oli sisällissodan vankileirille joutuneen punaisen isän kasvattama kokoomuslainen poika.

Kirjan esipuheessa tekstit koonnut Louna Lahti mainitsee Joelin omista neljästä pojasta kahden tulleen oikeistolaisia ja kahden vasemmistolaisia. Isä oli tähän tiettävästi tyytyväinen.

Jo tämä anekdootti kertoo kuinka poikkeuksellisesta tekijästä puhutaan, erityisesti jos vertailukohdaksi otetaan nykyhetken suomalainen kirjallisuus.

Kirjoituksissaan esiintyvästä kommunismikritiikistä ja patriotismista huolimatta Joelin teksteissä on kunnioitusta ihmisiä kohtaan, ovat he vasemmalta tai oikealta. Merimies-Unionin puheenjohtajan Niilo Wällärin kuoltua vuonna 1967 Joel kirjoittaa vasemmistolaisesta ay-poliitikosta konstailemattomasti:

Wälläri on seisonut vahdissa täydet kahdeksan lasia.

Ei ole tässä aika eikä paikka ryhtyä punnitsemaan sitä hintaa ja niitä keinoja, joilla hän merimiesten ammattikunnan etuja on vahtivuorollaan valvonut.

Siinä on varmaan, kuten kaikessa ihmisen tekemässä, sekä hyvää että kokonaisuuden kannalta heikkoa.

Mutta kukaan ei kieltäne, etteikö Wälläri vahtipaikalla täydet kahdeksan lasia seisoessaan ollut valpas, ja nyt Unionin mieli on hiljaisen surullinen. Kun Wällärin vahti on päättynyt.

Kirjoitukset antavat kuvan oikeiston muuttuneista kasvoista Suomessa. Joel puolustaa kirjoituksissaan taiteilijoiden ehdotonta ilmaisuvapautta, virkamiesten työtä ja eri näkökantoja edustavien kansalaisten kohtaamista. Nämä eivät ole nykyisen kokoomuspolitiikan avainsanoja edes poikkeuksellisimmilla ajattelijoilla.

Joelin kirjoitusten asenne johtuu myös hänestä itsestään, ei vain ajasta. Mielipiteidensä valossa ei ole ihme, että hän puolusti yksilöä, sillä tuskin edes omiensa joukossa hän sai varauksetta tukijoita.

Esimerkiksi Eila Hiltusen paljon kritiikkiä aikanaan saanutta Sibelius-monumenttia Joel puolustaa politiikasta välittämättä, estetiikan ja taiteen edistämisen nimissä.

Työläiskuvauksissa hän tuntuu karsastavan raskaan työn vaatimien verojen silottelua glorifioinniksi, tapahtuu se mistä syystä tahansa.

Genren tunnistaa fragmentin sijasta lehtitekstiksi vanhentuneen ajankohtaisuuden vuoksi. Käsitellyt asiat liittyvät ihmisiin, joista useimpia jälkipolvi ei muista. Usein niissä käsitellyt kiistat ovat vähemmän kuin menneen talven lumia, ne eivät ole edes räntää.

Lukukokemus on ihanteellinen. On kiinnitettävä huomiota kirjallisuuteen itseensä. Sivuun sopii jättää odotukset kaanonista tai siitä, että kirja olisi edes hyvä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Joelin tyyli on katkelmallinen, joissain tapauksissa monia lukijoita varmasti ärsyttävä. Se käy nykyisen Hesari-tyylin edellä, mutta vielä pidemmälle vietynä, tiivistä lehtimieskieltä parodioivaan abstraktioon.

Joel kirjoittaa kuin blogiin eli lyhyitä virkkeitä, jotka on usein eroteltu omiksi kappaleikseen. Jos virkkeestä uhkaa tulla pitkä, hän katkaisee sen pilkun kohdalta pisteellä ja jatkaa sivulausetta kuin se olisi oma virkkeensä. Joskus hän tekee niin virkkeille, joissa ei edes ole pilkkua.

Lopputulos blogiin merkittynä ei anna aivan oikeaa kuvaa kuin sivulle ladottuna, koska Joel olisi blogistiksikin harvasanainen. Asettelu korostaa silti kuinka omituista kieltä jopa pakinoitsijaksi Joel käyttää. Seuraava katkelma on erään lyhyen pakinan alku, mutta blogimuodossa se näyttää kokoelmalta irrallisia virkkeitä tai proosarunolta:

Nyt eletään sitä kautta.

Että hämmästys ja jännitys purkautuu.

Syntyy vitsejä, hyviä ja vähemmän hyviä.

En rasita arv. lukijaa enkä itseänikään raskailla ja syvämielisillä tilannearvioinneilla.

Mutta tarjoan kansalaisille pari purkausta.

Syntyneinä nykyisen tilanteen ansiosta.

Tyyliä voisi kuvailla yhtaikaa satiiriseksi, mahtipontiseksi ja lakoniseksi. Se kehittyy Joelille 40-luvun lopussa ja jatkuu aina 70-luvun ensimmäiseen vuoteen asti, jolloin hän siirtyy Keski-Suomen Iltalehdestä Keskisuomalaiseen ja tekstistä tulee olennaisesti proosallisempaa, kappaleista pitkiä ja esseemäisiä.

En usko, että Joelin pakinointi on oleellista suomalaista kirjallisuutta, mutta mies itse on esimerkki kiehtovasta kirjallisuuden marginaalissa kulkijasta. Hänen tuotantonsa on millä tahansa mittapuulla valtava, palstantäyttötarpeesta enemmän kuin taidonnäytteeksi luotu.

Kirjallisuus voi vanhentua kahdella tavalla. Ensinnäkin kirja heijastaa tekijänsä ja aikansa arvoja ja asenteita. Silti se puhuu tyylinsä avulla lukijalleen tavoin, jotka voivat olla jopa voimakkaampia kuin kirjan ilmestyessä. Tämä johtaa toisinaan väärintulkintoihin, jotka pitävät teoksia hengissä vuosikymmeniä ellei vuosisatoja.

Toinen vaihtoehto on, että kirjallisuus jää aikansa reliikiksi. Tällöin kirjoitus on auttamatta antimodernia pahimmalla mahdollisella tavalla. Lukija kyllästyy kieliasuun, ja teksti rappeutuu. Edes aikakauden tyylin ymmärtäminen ei saa liian hyvään kirjallisuuteen tottunutta nauttimaan vanhentuneista teksteistä.

Tiedän kummalla tavalla vanheneminen on parempi, mutta joskus niiden raja hämärtyy. Joelin ilmaisu on erittäin luettavaa ja modernia. Samalla hänen käsittelemissään aiheissa ei ole mitään, joka voisi kiinnostaa muita kuin Jyväskylän historiasta kiinnostuneita ja niiden sävy on auttamattoman vanhahtava.

Luin yhtaikaa mielenkiinnolla ja kärsimättömästi. Lukukokemus oli outo, irrallinen. Sanaa on katsottava vain sanana.

Kirjallisuus kävi televisiossa

Posted on 08.05.201723.09.2024 by kangasvalo

Sukuloimassa jouduin katsomaan uusintana esitetyn Enbuske, Veitola & Salminen -ohjelman. Kirjailija Miki Liukkonen oli yhtenä vieraana aivan liian helpolla päästetyn Jan Vapaavuoren ja muusikko Evelinan välissä.

EVS on munaton versio Hyvistä, pahoista ja rumista, eli ohjelma, joka vyöryttää liukuhihnalta kulttuurin, viihteen ja politiikan vieraita muutaman minuutin ajaksi puhumaan ei-mistään peräti kolmen juontajan kanssa.

Roope Salmisen tekemää Liukkosen haastattelua kuvattiin sosiaalisessa mediassa rennoksi ja hauskaksi. Jari Sarasvuo, Pohjolan Paulo Coelho, kehaisi aikovansa lukea Liukkosen uuden romaanin, vaikkei ollut aiemmin kuullut koko miehestä.

Hienoa, että edes joku suomalaisessa kirjallisuudessa saa huomiota, ja se joku tekee kokeellista kirjallisuutta. Tästä voisi tyhmempi saada kuvan, että Suomessa ei ole sellaista aiemmin tehty. [1]

Mitään rentoa ja hauskaa haastattelussa ei oikeasti ollut. Salminen käytännössä jyräsi haastateltavansa. Liukkonen joutui jälleen kerran selittelemään menneitä möläytyksiään näyttäen nololta ja yrittäen kuitata asiat vitsillä.

Juontaja väitti, että Liukkonen tuli ohjelmaan tieten tahtoen haukkumaan suomalaista kirjallisuutta. Todellisuudessa kirjailija oli vain hetkeä aiemmin pahoitellut Mikko Rimmisen uutuusteoksen kritisoimista ja sanoi, että tuolloin oli huono päivä.

Kirjailijalle naurettiin päin naamaa. Taustalta kuulsi turvallinen sanoma, jonka katsoja haluaa kuulla, että kepeä tunnelma pysyisi yllä: kirjallisuus on läpeensä naurettavaa eksentrikkojen touhua.

Salminen ihmetteli, että tekijä itse halusi parannella kotonaan teostaan, vaikka se oli sentään jo valmis ja kovissa kansissa. Liukkonen joutui vitsikkäästi myöntelemään, että kai hän on sitten tulossa hulluksi.

Kirjasta sanottiin, että se on paksu.

*

En odota mainostelevision keskusteluohjelmalta mitään. Olisi turhaa esittää yllättynyttä tai pahastunutta, mesota kirjallisuuden puolesta. Ikään kuin niin edes voisi tehdä. Mitään erillistä, kestävää merkitystä yhdellä tölväisyllä ei ole.

Merkitsijänä laajemmasta kulttuurista sitä sietää kuitenkin pohtia. Kirjailija astuu puhuteltavaksi pariksi minuutiksi. Mainoskatkolla vauva kertoo, että aikuisenkin perseenseutuvat kannattaa pyyhkiä kostealla pyyhkeellä. Joka toisessa mainoksessa livotaan huulia ylimarinoidun grilliruoan tiristessä. Saatan vain kuvitella, mutta lihakauppiaat ovat veganismin uhatessa lisänneet volyymiaan.

Kaikissa mainoksissa on mustien ja sinisten ohjelmien vastapainoksi räikeästi kontrastoidut valkoisen, vihreän, keltaisen ja punaisen sävyt.

Tämä on kulttuuriympäristö, jossa valtaosa suomalaisista elää. Se on arvokas oppi. Kaupunkilainen kulttuuri-ihminen ei aina ymmärrä valtaväestön kokemuspiirin rakentumista. Siksi hän kirjoittaa pöljiä kolumneja maailman jakautumisesta kahtia. Hän kuuluu mielihyvin omaksumaansa marginaaliin eikä havaitse sieltä massojen liikehdintää ympärillään.

Kuplan sisällä asumisen negatiivisin puoli ei ole kulttuurinen eristys, heimoutuminen, vaan harhaluulo, että ihmiset jakautuvat suunnilleen tasaisesti kahteen leiriin: heimoon ja sen ulkopuolella oleviin.

Näin ei ole. Siitä saa karkean kuvan vertaamalla myyntilukuja: Paljonko kulttuurieliitin kuluttamaa kirjallisuutta myydään verrattuna dekkareihin tai Finlandia-voittajaan? Moniko ostaa Joose Keskitalon levyn ja moniko Vain elämää -tähden?

Väite kulttuurin kahtiajaosta on yhtä epälooginen kuin ajatus siitä, että underground tavoittaa 50 prosenttia kansasta ja valtakulttuuri toiset 50 prosenttia.

Valtakulttuuri tavoittaa täydet 100 prosenttia, underground tavoittaa yhden sieltä ja toisen täältä.

Kaltaisieni blogeissa ja mediassa sanaa käyttävien tätä on hankala havaita, koska kuluttamamme media on merkittävästi Internet-pohjaista. Aika voi myös kulua enemmän kirjastossa kuin kanavasurffatessa, niin kuin omassa tapauksessani. Internetissä on paljon helpompaa blokkiutua. Yksi kirjoittaa, sitten kymmenen kirjoittaa perässä ja muutama tuhat lukee.

Puhuttaessa television laskevista katsojaluvuista on luotu erheellinen mielikuva, että Internetin moninaisuus olisi tehnyt töllöttimen tyystin merkityksettömäksi.

Muutama tuhat Internet-seuraajaa ei ole paljon mitään, kun vertaa Enbusken & kumppaneiden ohjelman tasaiseen 300 000 – 400 000 katsojan määrään. Se on ehkä vähän Maikkarin puheohjelmien historian valossa, mutta paljon kolmentoista niin maanpäällisessä verkossa kuin kaapelissa näkyvän kanavan aikakaudella.

Kuka tahansa suomalainen elokuvaohjaaja näkee märkiä unia tuollaisesta lukemasta. Videopelimyynnissäkään ei tietääkseni hätyytellä yksittäisten teosten kohdalla tällaisia numeroita. Muutaman vuoden takaisen tiedon perusteella vain kahdeksaa kaunokirjaa on painettu vastaava määrä koko Suomen historiassa. [2]

Vaikka kulttuurilehden essee olisi kuinka merkittävä, sen vastapainoksi aina suurempi osa kansasta on nähnyt vessapaperimainoksen. 800 seuraajaa Twitterissä tuntuu aluksi paljolta, kunnes tajuaa tuntevansa yhtä paljon ihan oikeita ystäviä, kavereita ja tuttavuuksia.

Nämä seikat huomioiden ymmärtää, miksi vakavan kirjallisuuden esittäminen televisiossa muuna kuin vitsinä tai myyntilukuennätyksenä on lähes mahdotonta. Kirjallisuuden kenttä on suurimmalle osalle täysin vieras. Kun normi on tämä, sävyksi jää kummastus.

*

Muuten… En erityisemmin pitänyt Liukkosen Lapset auringon alla -esikoisromaanista (2013). Houellebecqinsä ja DeLillonsa lukeneelle siinä ei ollut mitään uutta, mainittuja kirjailijoita arvostavalle vielä vähemmän. (Aion silti lukea tämän uutukaisen ja odotan siltä hyvää.)

Kirjallisuuskriitikot hyppivät kohteliaasti ilmeisten esikuvien ylitse ja mutisivat yhteen ääneen, että kyllä näkee tämän olevan runoilijan tekstiä, koska Suomessa edes kriitikko ei ymmärrä, ettei koivuklapirealismi ole ollut aikoihin ainoa ilmaisumuoto.

Liukkonen kaivetaan naftaliinista, kun tarvitaan tyyppiä puhumaan kirjailijabrändistä. Ulkopuolinen voi nyökytellä, että on se röyhkeä… tuo uskottavuutta ja selkärankaa kirjallisuudelle, ettei sitä tarvitse oikeasti lukea. Hieman kuin horjuva ateisti ilostuu, kun uskontoja on vielä olemassa, vaikka niiden ei pitäisi merkitä hänelle mitään.

Sitten kirjailijaa viedään kuin litran mittaa, koska kone on aina isompi kuin yksi boheemia ironikkoa leikkivä nuori mies. Kuin olisi liian vaarallista puhua kirjallisuudesta oikeasti.


[1] Markku Eskelisen viime vuonna ilmestynyt Raukoilla rajoilla -historiateos osoittaa ajatuksen niin vääräksi, ettei minun tarvitse sitä erikseen korostaa.

[2] Lukema on arvio ja löytyy Helsingin kirjastojen Kysy-palstalta, 11.12.2011. Se voi olla osin vanhentunut, koska epäilen Sofi Oksasen Puhdistuksen (2008) ja kenties jonkun Harry Potterin päässeen samoihin lukemiin.

Tarina johon haluaa uskoa

Posted on 19.04.201723.09.2024 by kangasvalo

Kirjoitin Laajakuvaan taannoin jutun autismidokumentista Salainen metsäni, jossa esitin teoksen sisältämän informaation olevan epämääräistä ja perustuvan enemmän taikauskoon kuin tieteeseen.

Elokuva käsittelee kritiikittä fasilitointina tunnettua menetelmää, jossa vaikeasti autistisen tai kehitysvammaisen ihmisen kättä ohjailee toinen henkilö. Lukuisissa valvotuissa kokeissa on todistettu fasilitoijien ohjaavan kättä tietoisesti tai tiedostamattaan itse.

Nyt osana autismisäätiön järjestämää “Keppulikuuta” pidetään Helsingin Kino Sherylissä 22. ja 23. huhtikuuta autismitietoisuutta lisäävä elokuvafestivaali, josta tuli mainos myös Laajakuvan toimituksen postilaatikkoon.

Festivaalin ohjelmistossa on myös Salainen metsäni. Elokuvan jälkeen elokuvantekijöille on varattu tunnin mittainen keskustelumahdollisuus. Autismisäätiö ei mainoksen mukaan ota vastuuta elokuvantekijöiden mielipiteistä.

Haluan edelleen muistuttaa, että fasilitointi on leikkimistä ihmisten tunteilla. Lievimmillään siinä annetaan vaikeasti vammaisen omaisille väärää toivoa. Pahimmillaan siinä käytetään toisen ihmisen mieltä ja kehoa hyväksi.

Aiheesta on tehty Suomessakin tutkimus, jonka tulokset puhukoot puolestaan.

Väärän informaation levittäminen ei ole tietoisuuden eikä tiedon edistämistä. Se estää oikeiden ja hyväksi havaittujen terapioiden ja teknisten apuvälineiden kehittämistä ja käyttöönottoa.

Fasilitoinnin kannattajat usein kärjistävät ja syyllistävät metodia epäileviä syrjinnästä ja ihmisarvon kiistämisestä. Miten ihmisarvoa edistää, että tekstiä tuottamaan kykenemätöntä henkilöä käytetään välineenä päämäärän sijasta?

Tapahtuman taustalla olevan Autismisäätiön nimi antaa mielikuvan virallisesta, jopa lääketieteellisestä toimijasta. Kyseessä on kuitenkin yksityinen taho, joka mainostaa toimintansa perustuvan autismin asiantuntemukseen.

Miksi nämä asiantuntijat eivät näe elokuvan esittämisessä ja siitä käsien pesemisessä moraalista ristiriitaa omien pyrkimystensä kanssa? Millaista asiantuntemusta levittää Salainen metsäni -elokuvan julkinen esittäminen?

Ymmärrän, ettei autismista ole tehty paljoa elokuvia. Halutaan näyttää kaikki, mitä on saatu aikaan. Taiteen ja kunnioituksen nimissä ei suljeta ketään ulos.

Samalla luotetaan liikaa katsojan medialukutaitoon. Mihin ei selvästi ole luottamista, kun katsoo millaista moskaa fasilitoinnin nimessä on voitu jo tähän mennessä julkaista. Ihmiset haluavat kauniita tarinoita. Totuudenpuhujasta voi tulla monien mielissä ilkimys ja ilonpilaaja.

Kuten jo alkuperäisessä jutussa perustelin, on vaikeaa pyyhkiä ennalta luotua mielikuvaa jonkun asian totuudellisuudesta, kun se on kerran totuutena esitetty. Ilmiötä kutsutaan yliluottamusharhaksi. Elokuvan esittämisen aiheuttamia vahinkoja sen nähneiden asenteissa on jo nyt vaikeaa oikaista.

Jään odottamaan tilanteen kehittymistä. Pahoin pelkään, että elokuva tullaan näkemään toiveistani huolimatta Ylellä (ainakin Helsingin Sanomien mukaan), vaikka esimerkiksi lafkan oman Prisma Studion blogisti on kuvaillut fasilitointia epäilyksettä harhailmiöksi. Lähetin asiasta kysymyksen Ylelle, jossa tiedustelin, miten totuus aiotaan tuoda esille elokuvan esittämisen yhteydessä. Kerron, kun olen saanut vastauksen.

Painotan lopuksi, siltä varalta, että joku tahallinen väärinymmärtäjä haluaa motkottaa: En pidä fasilitointiin uskovia ihmisiä pahoina tai tyhminä vaan vain ihmisinä, erehtyväisinä ja toiveikkaina. Minulla ei myös ole mitään elokuvan tekijöitä vastaan enkä pidä heitäkään ilkeinä tai typerinä.

Olen pitänyt asiaa esillä ja pidän vastakin ihmisoikeussyiden lisäksi siksi, että se on viime ajoilta selkein esimerkki paljon puhutusta valeuutisoinnista, jonka levittämiseen myös valtamedia syyllistyy, mutta ei näe malkaa omassa silmässään kritisoidessaan muita. Siksi aihetta kannattaa pohtia oikein huolella.

Nopea kuntavaalianalyysi

Posted on 10.04.201723.09.2024 by kangasvalo

Kuntavaalit ovat ratkenneet, ja Suomi on ottanut aimo loikan sekä liberaalimpaan että vihervasemmistolaisempaan suuntaan.

Paljon puhuttiin sotesta ja sen sellaisista, erityisesti tuloslähetykseen osallistuneet puoluejohtajat tekivät niin. Tämä on sanoilla koreilua, joka kuuluu jokaisen puoluejohtajan tulikokeeseen vaalilähetyksissä, jolloin pitää kaivaa jostain suuria selittäviä syitä. Ihmeellisesti ne ovat kaikilla erilaiset. Kuntavaalitkin ovat pohjimmiltaan arvovaalit.

Median polttavimmat puheenaiheet ovat soten sijasta olleet koko ajan seksuaalisuus, pakolaisuus ja maahanmuutto. Varsinaisista kunta-aiheista merkittävin on ollut koulutus. Uskon, että suurimmat vaaleissa nähdyt prosenttimuutokset ovat aiheutuneet nimenomaan näiden aiheiden jatkuvasta pitämisestä tapetilla. Isoimpien puolueiden kannatuksissa ei tapahtunut järin radikaaleja muutoksia, koska samat ihmiset äänestävät lähes aina kokoomusta, demareita ja keskustaa.

Keskusta Juggernautti jatkaa matkaansa ja sai sydänmaillaan taas kerran noin miljoona valtuutettua. Ehkä jonain päivänä maaseutu tulee järkiinsä ja huomaa, että modernilla keskustalla ei ole paljoakaan tekemistä maaseudun tai oikeastaan minkään kanssa. Vaalien ilahduttavin uutinen olikin keskustan pieni vaalitappio. Juha Sipilä on ainoa puoluejohtaja, joka voi vastata, että “kuntavaalejahan tässä käydään”, kun häneltä tiedustellaan voisivatko hallituksen toimet kenties hieman vaikuttaa vaalituloksiin. Kieltämättä keskustan kannattajat ovat lähes ainoita, joita oikeasti kiinnostaa, mitä kuntatasolla tapahtuu esimerkiksi soten osalta. Onhan hyvä veli -verkostot jotenkin turvattava. Kaikki muut puolueet ymmärtävät, että kuntavaalit ovat tietysti osoitus hallituspolitiikasta ja siitä hyväksytäänkö sitä.

Kokoomus Teflonpuolue jatkaa voittokulkuaan. Loka ei kokoomukseen tartu. Se ei ole mikään ihme. Kokoomus on kaikista Suomen puolueista ammattimaisin johdettu, mikä johtunee siitä, että Suomen kaikki markkinointikonsultit äänestänevät kokkareita ja osaavat antaa neuvoja. Kasvojenkohotuksia ja erilaisia pieniä muodonmuutoksia on tehty niin usein, että moraalittominkaan plastiikkakirurgi ei suostuisi tekemään yhtään lisää. Kun Sauli Niinistö ei jaksa olla enää presidentti (eli toisen kautensa jälkeen, kun Niinistö ensin saa sanottua “kyllä” kansan rukouksiin), Jan Vapaavuoresta saadaan verrattain varmasti seuraava päämies tälle maalle. Joten Suomi on luultavasti seuraavat parikymmentä vuotta kokoomuslaisen presidentin johtama, jos mitään radikaalia ei tapahdu.

Kristillisdemokraatit Kannattaa vaihtaa surkeasta imagosta kärsinyt vanha johtaja hyvin puhuvaan ja selvästi pehmeämpään, miellyttävämpään ja keskustalaisempaan (lue: merkeliläiseen) Essayahiin, joka voi hymyillä onnellisesti muiden oppositiojohtajien (miinus Antti Rinne) kanssa ja soperrella inhimillisemmästä politiikasta, vaikka krisujen kokoiselle puolueelle on elintärkeää lähinnä se, että johtaja on karismaattinen. Jos hyvin käy, kukaan ei kysy uskonnosta eikä siitä tarvitse puhua vapaaehtoisestikaan. Oma ennustukseni on, että kristillisdemokraateissa on potentiaalia lievään kannatuskunnan nousuun, jos kortit pelataan ennen eduskuntavaaleja maltilla ja oikein.

Perussuomalaiset Tämä oli minulle suurin yllätys. Ei siis niinkään vihreiden menestys ja persujen tippuminen vaan se, että vihreiden nousu tapahtui persujen kanssa symmetrisesti ja persut tippuivat näin paljon. Odotin noin kymmentä prosenttia, mutta mentiin alle yhdeksän. Nukkuvista ja kenties muista puolueista tuli vihreille ääniä, persujen äänestäjät taas painuivat nukkuviin vielä pettyneempinä suomalaiseen politiikkaan kuin yleensä. Eivätkä tästä voi perussuomalaiset syyttää muuta kuin itseään. Täysin linjaton, työväestön pettävä politiikka yhdistettynä sisäiseen hajaannukseen povaa romahdusta. Liikaa konservatiivisuutta, liian vähän radikalismia. Persujen vaalivalvojaisissa oli tunnelma kuin nakkikioskilla köniin saamisen jälkeen. Timo Soinin sössötystä puhujanpöntössä teki pahaa katsoa. Sali oli hiljainen. Jossain pirisi puhelin.

RKP Suomenruotsalaiset ovat suomenruotsalaisia.

SDP Demarit ovat luultavasti onnistuneet saamaan jonkin verran uusia tukijoita, mutta se ei lohduta, kun vanhat kannattajat kuolevat. Kannattaisi viimein panostaa kunnolla Sanna Marinin kaltaisiin valovoimaisiin nuoriin poliitikkoihin ja lopettaa sössöttäminen. Vasemmistoliberaalien sydämet voitetaan selvästi puhumalla sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta abstrakteimmilla alueilla kuin demarit ovat sisäistäneet: humanismin ja kansallisuuden. Ja koulutuksen. Demareista on tullut Antti Rinteen esiintymiskoulu, jossa aina jännitetään, milloin Antti oppii seuraavan kerran ulkoa jonkun retorisen keinon, jotta ei tarvitse luntata lapusta. Tommy Uschanov ennusti joskus, että vasemmistopuolueet eivät pärjää tulevaisuudessa, jos ne eivät ala aktiivisesti kosiskella myös nuoria. Vasemmistoliitto on nyt tajunnut tämän. SDP ei vieläkään vaan puhuu vanhusten ja lapsiperheiden puolesta. Mutta vanhukset alkavat olla jo lähellä hautaa ja lapsia haluaa yhä harvempi.

Vasemmistoliitto Tämä oli myös lievä yllätys. Vasemmisto on jäänyt vihreiden varjoon eikä ole tajunnut hyödyntää täydellä voimalla mahdollisuuksiaan, mutta se on päässyt peesissä nousuun saavuttaen ensimmäisen ison kuntavoittonsa vuosikymmeniin. Iso ansio on sillä, että Li Andersson on karismaattinen ja samalla sopivasti ärsyttävä johtaja. En ole nähnyt aikuisten miesten (ja paino sanalla miesten) saavan niin isoja kiukkupotkukohtauksia kenenkään muun poliitikon kuin Anderssonin mielipiteistä. Tämä on tietysti myös ongelma, koska puolue ei voi elääkseen nojata siihen, että se on aika tavalla niin kuin vihreät ja sillä on kaikista puolueista vetovoimaisin puheenjohtaja.

Vihreät Pitkään uumoiltu menestys toteutui nyt, selvästi vastareaktiona persujen sekoiluun ja kiristyneeseen maan kahtiajakoon. Liberalismi voitti. Vihreät onnistuivat mobilisoimaan nuoria kaupunkilaisia ja tulemaan esille jopa yllättävissä maaseutukunnissa hyötyen eniten yhteiskunnan sähköistyneestä ilmapiiristä. Puolue onnistuu esittämään itsensä vaihtoehtona niin demareille, vasemmistolle, RKP:lle, keskustalle kuin kokoomukselle. Tämän vuoksi olen vihreiden menestyksestä kahta mieltä. Kiva että vaihtoehtoa kuullaan. Toisaalta, yleinen humanismi ei mielestäni ole mikään poliittinen linja. Ja taas toisaalta, sillä ei ole ollut äänestäjille koskaan väliä, joten taidan jupista yksikseni. Yhtä kaikki 4 prosentin nousu on hyvin suoriuduttu, kun ottaa huomioon, että Ville Niinistö on niin vastenmielisen siirappinen puhuja, kuin joku pyramidihuijari. Mutta pian sekin ongelma korjataan.

Muut Miksi piraattipuolue, jonka luulisi saavan mediamarkkinoinnin ammattilaisia puolelleen, ei onnistu murtautumaan kunnolla läpi? Pari valtuutettua on mukavasti, mutta silti jotain tehdään väärin, kun feministipuolue humahtaa heti kättelyssä kentälle samalla voimalla eikä edes Jiri Kerosen kaltaista sosiaalisessa mediassa näkyvää vahvaa persoonaa saada valtuustoon. Epäilyni: Rahanpuute vaikuttaa tietysti, mutta piraateilla on myös tapana kirjoittaa aivan liian raflaavasti, analyyttisesti ja perusteellisesti omia näkemyksiään liian vaikeista asioista. Niin ollaan uskollisia omatunnolle mutta ei voiteta vaaleja. Vaalit voitetaan iskulauseilla, selkeillä muutaman kohdan ohjelmilla ja oikealla kohderyhmittämisellä. Nyt puhutaan järkeviä, mutta liian pitkään ja liian korkeakoulutetulle yleisölle. Niin feministipuolue kuin eläinoikeuspuolue taas voivat menestyä vihreiden vanavedessä, jos tajuavat vetää oikeista naruista ja nousta asioidensa yläpuolelle, oikeiksi vaihtoehdoiksi. Potentiaalia on. Ryhmä “muut” oli vihreiden jälkeen eniten kannatustaan nostanut joukko. Kyllä nukkuvista kalastaa voi ja vaihtoehdoille olisi tilausta.

Muilla puolueilla ei nähdäkseni ole valtakunnallisesti mitään väliä.

Kotikaupunkini tulos: Mielestäni Turkuun saatiin hyvä valtuusto. Kaupunki on selvästi sosiaalisesti liberaali ja vahvimman eli kannatustaan menettäneen kokoomuksen kannoilla ovat kolme vasemmistolaisinta puoluetta: vihreät, demarit ja vasurit. Li Andersson oli äänikuningatar ja tarjosi myös tulosillan ehkä paljastavimman hetken piikitellessään kokoomuksen lisäksi vihreitä, vasemmiston pahinta kilpailijaa, Helsingin äänestyksen tekemisestä pormestaripeliksi. Ville Niinistön peittelemätön ärtymys kesti nanosekunnin mutta oli selvästi havaittavissa. Kuntavaalikoneiden mukaan läpi menneillä on järki päässä ja ylilyönneiltä on vältytty. Eikä Olavi Mäenpäätäkään tulla enää näkemään valtuutettujen joukossa.

  • Previous
  • 1
  • …
  • 9
  • 10
  • 11
  • 12

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nyx Fears, Opus vei, Screen Slate, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle
  • Kommentti lukuhäpeästä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme