1. Olen lukenut välipalaksi ja ilokseni sieltä täältä uudestaan Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -teosta (2016). Edellinen lukukerta oli sähkökirjana ja nyt ostettuani kirjan selaan sitä paperisena. Se on paljon sanottu, luen runokirjoja ja joitain esseitä lukuun ottamatta harvoin mitään uudelleen.
Kun ensimmäisellä lukukerralla keskityin vähälle huomiolle jääneisiin suomalaisiin kokeellisiin romaaneihin ja haaveilin niiden tulevista lukukerroista, on tällä toisella kierroksella erityisen huomioni kohteeksi noussut Eskelisen välittämä kuva suomalaisesta (kirjallisuus)politiikasta.
En osaa sanoa onko kyse ihmisluonteesta yleensä vai suomalaisuudesta, mutta täällä meillä ei osata käsitellä asioita tasapainoisesti. Ihminen on aina joko sankari tai roisto. Tasapainoinen keskustelu ja ennen kaikkea perusteltu kritiikki lytätään poliittisesti tarkoitushakuisena.
Esimerkiksi voidaan ottaa Eskelisen teoksessaan mainitsema Mika Waltari. Eskelinen toteaa, ettei edes Panu Rajala käsittele, vuosikymmenienkään jälkeen, Unio Mystica -elämäkertateoksessaan (2008) vakavasti Mika Waltarin harjoittamaa natsipropagandaa, josta löytyy sivukaupalla todisteita.
Samalla tavalla on useissa yhteyksissä vaiettu suomalaisen kulttuurielämän varsin kiusallisesta ja tiivistä kytköksestä, köh, sota-ajan saksalaiseen elämäntapaan.
Ehkä suomalaiselle perusjermulle saksalaiset olivat vain epämääräisiä aseveljiä, mutta maamme kulttuurieliitille he olivat esikuvamaisia ihanteita, suunta johon pyrittiin.
Eikä tästä puhu mielellään Sinuhe egyptiläistä (1945) ihaileva lukeva yleisökään, sillä se tahraa kuvan kirjailijasta ja mielikuvamme Suomen paikasta “historiallisina ulkopuolisina”. On ikään kuin mahdotonta kuvitella, että suomalainen kirjailija voisi olla sekä suuri kirjailija että edes jossain elämänvaiheessaan valinnoissaan hajanainen ja myös epäonnistunut ihminen – tai mikä vielä radikaalimpaa, ideologisesti vastenmielinen. Vielä vaikeammaksi tulee myöntää, että kokonainen kansanosa oli samaa maata.
Joku voi kysyä, että mitä näitä kaivelemaan. Yhtä hyvin voisi takaisin kysyä, että mitä järkeä on lukea kirjallisuushistoriaa yleensä, jos haluaa lukea pelkkiä virheellisen konsensuksen mukaisia toisintoja?
Koska itse luen suvereenisti niin Célineä kuin W. S. Burroughsia (ensimmäinen raivoava fasisti, toinen syvästi moniongelmainen murhaaja), on minusta outo vaatimus, että kirjailijan täytyisi olla miellyttävä, jotta voisin nauttia hänen teoksistaan.
Kokonaiskuvaan kummankin herran kusipäisyys kuuluu, kiinnostukseni kirjallisuuttaan kohtaan ei siitä himmene. Joudun hyväksymään asian ja tarkastelemaan itseäni. Mitä ajattelen heidän elämistään ja rooleistaan suhteessa heidän teksteihinsä?
Tämä pakottaa minut kysymään itseltäni, mitä itse pidän ihmisyydessä arvossa. Pidän tätä hyvänä asiana, parempana kuin kieltäytymistä. Joudun näkemään tekijän kokonaisena ihmisenä ja itseni häneen verrattuna. Kirjallisuus kokonaisuutena on nähdäkseni ihmisyyden, ei lukijan omien haavekuvien peili. En minäkään kaikkea jaksa lukea, mutta paljon kuitenkin.
Eskelinen on erinomainen nostamaan esille vaikkapa Waltarin elämän ongelmakohtia, koska hän on valkoisen Suomen perintönä jättämää liirumlaarumia, tosiasioiden peittelyä ja suoranaista valehtelua kohtaan säälimätön. Hän on myös hyvä siksi, ettei hän säästele sosialismiakaan; stallarit ja kommunistit saavat kuulla yhtä lailla kunniansa.
Tietysti tämä ei estä niitä, jotka väistämättä haluavat nähdä omaa mielenrauhaansa säästääkseen kaiken kritiikin olevan “punavihreästi” tai “kapitalistisesti” tai “persulaisesti” tai “anarkistisesti” tai miten ikinä värittyneitä, jotta eivät joutuisi itse kohtaamaan vaikeita asioita ja pohtimaan suhdettaan niihin. Minulle lukijana tällainen älyllinen periksiantamattomuus tuottaa kuitenkin suurta mielihyvää.
Eskelinen siis tekee niin kuin tutkijan kuuluu ja ampuu joka suuntaan, eikä tähtäimessä ole ensisijaisesti politiikka vaan henkinen laiskuus ja suomalaisen tutkimusperinteen vuosikymmeniä kestänyt idioottimainen konsensusajattelu, joka on sitten muokannut kansalaistenkin suhtautumista asioihin.
Tämä tekee Raukoilla rajoilla -teoksesta ihan tavattoman luettavan, mikä ei ole itsestäänselvyys. Kun yleensä tunnen kirjallisuushistorian olevan sisäänpäinkääntynyttä ja omiin teorioihinsa rakastunutta näpertelyä, Eskelinen vie sen ulos ja tuulettaa.
Luen muutamaa lapsuskohtaa ja tarpeetonta kärjistystä lukuun ottamatta näkemyksellistä, faktoihin perustuvaa tiedettä, eikä sitä rajoita mitenkään se, että Eskelinen laukoo omia mielipiteitään täyslaidalliselta.
Hakemistoa teokseen kaipailisin kyllä edelleen.
2. Kun asiaa ajattelee laajemmin, eivät pelkästään kirjailijat joudu saman historiallisen valkopesun kohteeksi. Matti Nykäsen kuoleman jälkeen kaikki mediatalot keskittyivät ylistämään miehen urheilusaavutuksia.
Kieltämättä ne ovat suuret, mutta Nykäsen rooli julkisuudessa oli paljon saamiaan mitaleita monipuolisempi ja vaikeampi, vaikeampi kuin kuolinilmoituksen viimeisiin kappaleisiin mahtuu.
Usein toistuva hämmästelyn aihe parisuhdeväkivaltaa koskevissa uutisissa on, miksi “uhkaa ei oteta vakavasti ennen kuin joku kuolee”. Silti julkisuus käsittelee sankareitaan samanlaisin silkkihansikkain, eikä yleisö ota väkivaltaa vakavissaan ennen kuolonuhreja.
Yllätyksellistä käsittelemättä jääminen ei ole, koska media joutuisi tuolloin katsomaan itseään peiliin osana imagon muodostamista, eikä se mielellään käy tällaista keskustelua julkisesti, koska joutuisi myöntämään vuosikymmeniä toimineen tulokulmansa olleen myrkyllinen.
Niin pitkälle vaikkapa #metoo kantaa; rumpujen paukuttelu toimii niin kauan, kun sillä käsitellään henkilöitä, jotka eivät ole kansalliselle identiteetille kriittisiä, mutta liian suurien ikonien tapauksessa ajatus eksyy mediatalojen pyöröoviin ja ohjataan ulos.
Asian käsittely peitetään hienotunteisuuden ja vainajien kunnioittamisen tekosyyllä. Todellisuudessa hienotunteisuudella tarkoitetaan, että media on valmis siirtymään eteenpäin, nyt kun uhri on annettu ja vaikea hahmo viimein kuollut.
Keskustelua käydään korkeintaan Journalisti-lehdessä tai toimittajien välisissä kahvikeskusteluissa, joten se hautautuu. Kunnollista tasapainoa sankarin ja konnan välillä, siis ihmistä itseään, ei kyetä näkemään.
Suuri urheilija, läheisilleen vaikea, jopa mahdoton ihminen. Muita tällaisia ristiriitaisia ja aivan liian vähän käsiteltyjä hahmoja ovat esimerkiksi Mika Myllylä ja Tony Halme. Ihmisen eläessä kukaan ei ole ystävä, jälkikäteen muistoista puhutaan hymistellen.
Sillä Louhiniemen estetiikassa uusi amerikkalainen yö on muuttunut suomalaiseksi yöksi, siniseksi ja valkoiseksi ilman valkoista. Taivas, maa, ihmiset ovat sinisiä. Päivä on sininen ja niin myös yö.